Part 24

Yleensä täytyy täällä ensin tottua moneen seikkaan, kuten voitte ymmärtää, kun on tullut toiseen maahan. Raha on erilainen ja sitten on vaikea ymmärtää rahvaan ihmisiä, varsinkin palvelijoita, sillä heistä minä puhun liian nopeasti, ja heidän puheensa on minun mielestäni aivan kuin puuroa — ja sitten täällä on vallalla katolilaisuus. Minä vihaan sitä kuten tiedätte, enkä ymmärrä sitä ollenkaan...

Konsuli alkoi nauraa ja heittäytyi selkänojaa vasten maustejuustovoileipä kädessä.

»Sinä naurat, Tom...» sanoi hänen äitinsä naputtaen pari kertaa keskisormellaan pöytäliinaan. »Minä olen hyvin hyvilläni, että hän pitää kiinni isiensä uskosta ja vieroo epäevankelisia loruja. Tiedän, että sinä Ranskassa ja Italiassa ollessasi olet mieltynyt jossain määrin paavilliseen kirkkoon, mutta se ei ole uskonnollisuutta, vaan muuta, ja minä ymmärrän myös mitä. Mutta vaikka meidän tulee olla suvaitsevaisia, on leikittely näissä asioissa mitä tuomittavinta, ja tahdon rukoilla Jumalaa, että hän herättäisi sinussa ja Gerdassa, joka ei myöskään kuulu kaikkein vahvauskoisimpiin, aikaa myöten enemmän vakavuutta. Tämän muistutuksen saat antaa anteeksi äidillesi.»

»... Ikkunastani näkyvän kaivon päällä», jatkui kirje, »on Marianpatsas, joka seppelöidään toisinaan. Alhaisempi kansa polvistuu silloin sen eteen rukoilemaan, rukousnauhat käsissään, mikä näyttää hyvin kauniilta. Mutta onhan sanottu: mene kammioosi rukoilemaan. Kadulla näkee usein munkkeja, ja he näyttävät sangen kunnianarvoisilta. Mutta ajattele, äiti, eilen ajoi minun ohitseni Theatinerstrassea pitkin joku korkeampi kirkonmies, ehkä se oli arkkipiispa, se oli sellainen vanhempi herra — ja tuo mies katsoo minua kuin joku kaartinluutnantti! Kuten tiedät, äiti, en anna kovin suurta arvoa sinun ystävillesi lähetyssaarnaajille ja papeille, mutta itku-Trieschke ei ole varmastikaan mitään tämän kirkkoruhtinasveitikan rinnalla...»

»Hyi!» sanoi konsulitar huolestuneesti.

»Se on aivan Tonyn kaltaista!» sanoi konsuli.

»Kuinka niin, Tom?»

»Jospa hän on hiukan yllyttänyt tuota kirkonherraa... koetteeksi! Kyllä minä Tonyn tunnen. Tuo katse on ainakin huvittanut häntä suunnattomasti... mikä kai oli vanhan herran tarkoituskin.»

Tähän ei konsulitar voinut yhtyä, vaan jatkoi lukemista:

»Toissa iltana oli Niederpaureilla iltakutsut, joka oli äärettömän hauskaa, vaikka minä en aina voinut seurata keskustelun kulkua ja vaikka sen sävy monasti oli minun mielestäni liian löyhä. Meillä oli eräs hovioopperalaulajakin, joka lauloi lauluja, ja muuan nuori maalari, joka pyysi saada maalata minun muotokuvani, mihin minä vastasin kieltävästi, koska en pidä sitä sopivana. Parhaiten olen viihtynyt erään herra Permanederin kanssa, — voitko kuvitella, että kellään voisi olla sellainen nimi? — Hän on humalakauppias, miellyttävä, leikkisä, keski-ikäinen vanhapoika. Hän oli pöytänaapurini, ja minä liityin häneen, koska hän oli ainoa protestantti koko seurassa: sillä vaikka hän on kunnon müncheniläinen porvari, on hänen sukunsa kotoisin Nürnbergistä. Hän vakuutti tuntevansa meidän kauppahuoneemme nimeltä, ja et usko, Tom, kuinka hyvältä minusta tuntui se kunnioittava äänenpaino, jolla hän puhui siitä. Hän kysyi myös tarkasti perheolojamme, montako sisarusta meitä on ja muuta sellaista. Erikasta, vieläpä Grünlichistäkin hän tahtoi kuulla. Hän käy väliin Niederpaureilla ja tulee kai huomenna meidän kanssamme Würmsee-retkelle.

Hyvästi tällä kertaa, rakas äiti, en voi kirjoittaa enempää. Jos elän ja saan olla terveenä, kuten sinun on tapana sanoa, jään tänne vielä kolmeksi tai neljäksi viikoksi, minkä jälkeen voin kertoa teille suullisesti Münchenistä, sillä kirjeessä en tiedä niistä aloittaisin. Mutta viihdyn täällä erittäin hyvin, sen verran sanon teille; pitäisi vain opettaa keittäjätär laittamaan inhimillisiä kastikkeita. Katsohan, minä olen vanha rouva, jonka elämä on mennyt, mutta jos esimerkiksi Erika myöhemmin, jos elää ja saa olla terveenä, menisi naimisiin jonkun täkäläisen kanssa, ei minulla olisi mitään sitä vastaan...

Nyt täytyi konsulin taas keskeyttää syöntinsä ja heittäytyä nauraen sohvanselkää vasten.

»Hän on verraton, äiti! Hän on verraton koettaessaan teeskennellä! Minä ihailen häntä siksi, ettei hän osaa sitä, ei vaikka mitä tekisi...»

»Niin, Tom», sanoi konsulitar; »hän on hyvä lapsi, joka on ansainnut onnen.»

Sitten hän luki kirjeen loppuun...

TOINEN LUKU.

Huhtikuun lopulla palasi rouva Grünlich jälleen kotitaloonsa, ja vaikka hän nyt taas oli kokenut palasen elämää, vaikka vanhat olot olivat jälleen edessä ja hänen täytyi ottaa osaa hartaushetkiin ja kuulla Lea Gerhardtin ääneenlukua Jerusalemin-iltoina, oli hän ilmeisesti iloisemmalla ja valoisammalla mielellä.

Heti kun hänen veljensä konsuli oli hakenut hänet asemalta — hän tuli Büchenistä — ja oli ajanut hänen kanssaan Holstentor'in kautta kaupunkiin, ei Thomas voinut olla lausumatta sisarelleen sellaista kohteliaisuutta, että tämä yhä, lähinnä Klothildea, oli kaunein perheen jäsenistä, mihin toinen vastasi: »Kuulepas, Tom, minä vihaan sinua! Etkö häpeä pilkata tuolla tavoin vanhaa rouvaa...»

Mutta oikeassa hän oli: Madame Grünlich oli säilynyt hyvin nuorekkaana, ja hänen vahva, vaaleanruskea tukkansa, joka oli pöyhötetty molemmin puolin jakausta, vedetty alas pienten korvien yli ja kääritty sykeröksi päälaelle kilpikonnanluisen kamman avulla, — hänen harmaansinisten silmiensä pehmeä ilme, hänen kaunis ylähuulensa, hänen hienot, soikeat kasvonsa ja niiden heleä väri saivat hänet näyttämään kaksikymmentäkolme- eikä kolmikymmenvuotiaalta. Hänellä oli verrattoman hienot, riippuvat kultaiset korvarenkaat, joita jo hänen isoäitinsä oli kantanut hiukan toisenmuotoisina. Väljästi istuva, kevyt, tumma pusero atlassiedustoineen ja pitsi-olkalappuineen antoivat hänen povelleen hurmaavan pehmeyden...

Hän oli mitä parhaimmalla tuulella, kuten jo mainitsimme, ja kertoi torstaina, Breitestrassen Buddenbrookien naisten, konsuli Krögerin, Klothilden, Sesemi Weichbrodtin ja pikku Erikan istuutuessa pöytään, mitä havainnollisimmin Münchenistä, Münchenin oluesta, makaruuneista, maalarista, joka oli tahtonut maalata hänen muotokuvansa, ja hovivaunuista, jotka olivat tehneet häneen mitä syvimmän vaikutuksen. Hän mainitsi ohimennen myös herra Permanederin nimen, ja kun Pfiffi Buddenbrook tai joku toinen huomautti, että kyllähän sellainen matka saattoi olla hauskakin, vaikkakaan se ei näyttänyt tuoneen mitään käytännöllisiä etuja, vaikeni rouva Grünlich sanomattoman arvokkaan näköisenä, nosti päätään ja koetti samalla painaa leuan alas...

Muuten hän nykyään aina riensi portaille, kellon äänen kaikuessa suuren eteisen halki, katsomaan kuka tuli... Mitähän se saattoi merkitä? Sen tiesi ainoastaan Ida Jungmann, Tonyn kasvattajatar ja monivuotinen uskottu, joka silloin tällöin sanoi rouva Grünlichille: »Tony, lapsukainen, saat nähdä, että hän tulee! Ei suinkaan hän ole mikään vätys...»

Muut perheenjäsenet olivat kiitolliset Tonylle hänen iloisuudestaan; mieliala kaipasi kipeästi kohotusta jo siitä syystä, että kauppahuoneen johtajan ja hänen nuoremman veljensä välit eivät olleet aikaa myöten paranneet, vaan pahenneet, valitettavasti. Heidän äitinsä, konsulitar, joka seurasi huolissaan asioiden kehitystä, sai panna liikkeelle kaiken taitonsa välittäessään... Hänen kehoittaessaan Christiania käymään säännöllisemmin konttorissa ei tämä vastannut mitään, vaan oli hajamielisen näköinen, ja veljensä muistutellessa hän joutui hämilleen, tuli levottomaksi, vakavaksi ja ajattelevaiseksi, mutta ei sanonut mitään vastaan ja koetti sitten jonkun päivän hoitaa englanninkielistä kirjeenvaihtoa suuremmalla ponnella. Mutta vanhempi veli alkoi yhä enemmän halveksia nuorempaa, mikä seikka ei parantunut siitä, että Christian antoi Thomaksen nuhdella häntä vastaansanomatta ja pyöritteli vain levottomasti silmiään.

Rasittavan työn ja hermojensa vuoksi Thomas ei voinut kuunnella osanottavasti ja levollisesti Christianin juurtajaksaisia selityksiä erilaisista taudinoireistaan, ja äidilleen ja sisarelleenkin hän leimasi ne »inhoittavan itsetutkistelun turhanpäiväisiksi seurauksiksi».

Epämääräinen vaiva Christianin vasemmassa sääressä oli joku aika sitten väistynyt eräiden ulkonaisten lääkkeiden vaikutuksesta. Mutta nielemisvaikeudet uudistuivat vieläkin usein pöydässä, ja äskettäin oli tullut lisäksi ajoittainen hengenahdistus, hengityshäiriö, jota Cliristian monta viikkoa piti keuhkotaudin merkkinä ja jonka laatua ja vaikutuksia hän kuvasi mitä perinpohjaisimmin, nenä rypyssä. Kysyttiin tohtori Grabowin neuvoa. Tämä julisti, että sydän ja keuhkot toimivat sangen voimakkaasti, mutta että tuo hengenahdistus johtui eräiden lihaksien velttoudesta, ja hän määräsi hengityksen helpottamiseksi ensiksikin viuhkan käyttöä, toiseksi erästä vihreätä jauhetta, jota oli poltettava ja jonka savua sitten oli hengitettävä sisään. Viuhkaa käytti Christian myöskin konttorissa, ja johtajan huomautukseen vastasi hän, että Valparaisossa oli jokaisella konttoristilla ollut viuhka kuumuuden tähden: »Olisitpa nähnyt Johny Thunderstormia... voi hyvä Jumala!» Mutta kun hän eräänä päivänä, keikuttuaan ensin kauan aikaa edestakaisin istuimellaan veti taskustaan pulverinsakin ja sytytti niin väkevän ja pahanhajuisen savun, että monet alkoivat ankarasti yskiä ja herra Marcus aivan kalpeni... silloin syntyi julkinen kohtaus, häväistyskohtaus, hirveä yhteentörmäys, joka olisi johtanut silmänräpäykselliseen välien rikkomiseen, ellei konsulitar olisi vielä kerran sovitellut, puhunut järkeä ja kääntänyt asiaa hyväksi...

Eikä tässä kyllin. Konsuli seurasi paheksuen myös hänen kodin ulkopuolella, enimmäkseen tohtori Gieseken, koulutoverin, seurassa viettämäänsä elämää. Hän ei ollut mikään ulkokullattu ja fariseus, hän muisti hyvin omat nuoruudensyntinsä. Hän tiesi, ettei hänen kotikaupunkinsa, tuo kauppa- ja satamakaupunki, jonka kaduilla kaupallisessa suhteessa korkeastikunnioitetut porvarit astuivat niin ehdottoman arvokkaan näköisinä, kopautellen keppiään kivitykseen, ollut mikään moitteettoman siveellisyyden asuinsija. Konttoripukilla vietetyn päivän korvausta ei haettu ainoastaan väkevistä juomista ja voimakkaasta ruuasta... Mutta nuo korvaukset peittyivät paksuun sopivaisuuden vaippaan. Konsuli Buddenbrookin ensimmäinen käsky kuului, että tuli »säilyttää muoto» ja hän oli sen toteuttamisessa aivan toisten kaupungin porvarien kannalla. Asianajaja Gieseke kuului »oppineisiin», jotka mukautuivat »kauppamiesten» elämäntapoihin; hän oli myös tunnettu hummaaja minkä jokainen näki päältäpäinkin. Mutta samoin kuin toiset hyvinvoivat nuoret miehet osasi hänkin esiintyä edukseen ja välttää pahennusta sekä säilyttää valtiollisten ja kaupallisten periaatteittensa koskemattomuuden. Hänen kihlauksensa neiti Huneuksen kanssa oli juuri tullut tunnetuksi. Hän nai siis itselleen sijan parhaassa seurapiirissä ja rikkaat myötäjäiset. Hän otti huomattavan innokkaasti osaa kaupungin asioihin, ja kuiskailtiin hänen tavoittelevan raatimiehen ja lopuksi kai vanhan pormestarin tohtori Överdieckin paikkaa.

Mutta Christian Buddenbrook, hänen ystävänsä, sama, joka oli astunut varmoin askelin mademoiselle Meyer de la Grangen eteen, antanut tälle kukkavihkonsa ja sanonut: »Neiti, te näyttelitte niin kauniisti!» — tämä Christian oli luonteensa ja pitkien vaellusvuosiensa perusteella kehittynyt aivan toisenlaiseksi, paljon yksinkertaisemmaksi ja huolettomammaksi seuraveikoksi, eikä hän ollut tottunut sydämenasioissaan enemmän kuin muissakaan peittämään tunteitaan, osoittamaan hienotunteisuutta, säilyttämään arvokkuutta. Esimerkiksi hänen suhteensa erääseen kesäteatterin näyttelijättäreen oli koko kaupungin pilan esineenä, ja rouva Stuht, joka seurusteli parhaissa piireissä, kertoi jokaiselle, joka kuulla tahtoi, että »Krischan» oli jälleen nähty kadulla »Tivolin» neidin kanssa keskellä kirkkainta päivää.

Tätäkään ei sentään pidetty kovin pahana... Oltiin liian skeptillisiä osoittamaan julkista siveellistä loukkaantumista: Christian Buddenbrook ja Peter Döhlmann, jonka kokonaan lamassa olevat liikeasiat olivat saattaneet esiintymään yhtä kursailemattomasti, olivat suosittuja seuramiehiä ja varsinkin herraseurassa korvaamattomat. Mutta heitä ei saanut ottaa vakavalta kannalta; tärkeissä neuvotteluissa heitä ei kaivattu. Varsin kuvaavaa oli, että he kaikkialla kaupungissa, klubissa, pörssissä, satamassa olivat tunnetut nimeltä: »Krischan» ja »Peter». Ja pahansuovat, kuten Hagenströmit, olivat valmiit nauramaan Krischanille itselleen eivätkä vain hänen jutuilleen ja leikinlaskulleen.

Christian itse ei ajatellut tuota, tai sivuutti hän sen hetken levottoman mietiskelyn jälkeen. Mutta hänen veljensä konsuli tiesi asiasta, tiesi, että Christian antoi perheen vihamiehille hyvän hyökkäysaiheen, ja... niitä oli jo liian paljon entuudestaan. Sukulaisuus Överdieckien kanssa oli kovin kaukaista ja tulisi pormestarin kuoltua olemaan aivan merkityksetön. Krögerit eivät enää merkinneet mitään, he elivät syrjässä harmitellen poikansa kepposia... Gotthold-setävainajan alasäätyinen avioliitto oli epämiellyttävää... Konsulin sisar oli eronnut rouva, joskin saattoi toivoa tämän menevän uusiin naimisiin, — ja nyt oli hänen veljensäkin naurunalainen mies, jonka ilveitä uutterat kaupungin herrat kuuntelivat joutohetkinään hyväntahtoisesti tai pilkallisesti nauraen, ja joka kaiken lisäksi teki velkaa ja antoi neljännesvuoden kuluttua, kun ei hänellä enää ollut rahaa, aivan avoimesti tohtori Gieseken maksaa puolestaan... mikä oli häpeäksi koko kauppahuoneelle.

Vihansekainen halveksunta, jota Thomas tunsi veljeään kohtaan ja jonka toinen kesti tylsän välinpitämättömästi, ilmeni kaikenlaisissa hiuksenhienoissa pikkuasioissa, joita vain perheenjäsenet voivat täysin ymmärtää. Esimerkiksi Buddenbrook-suvun historiasta puhuttaessa saattoi Christian ruveta puhumaan vakavasti, hellästi ja ihaillen synnyinkaupungistaan ja esi-isistään, mikä ei kuulostanut varsin hyvältä hänen suussaan. Silloin konsuli paikalla lopetti keskustelun jollakin kylmällä huomautuksella. Hän ei kärsinyt sitä. Hän halveksi veljeään niin suuresti, ettei hän sallinut tämän rakastaa sitä, mitä hän itse rakasti. Hän olisi paljon mieluummin kuullut Christianin puhuvan siitä Marcellus Stengelin murteella. Sitten hän oli lukenut erään kirjan, jonkun historiallisen teoksen, joka oli tehnyt häneen hyvin syvän vaikutuksen ja josta hän puhui hartain mielin. Christian epäitsenäisine ajatuksineen ei olisi keksinyt koko kirjaa, mutta hän oli vastaanottavainen kaikille vaikutuksille, luki sen myös kuultuaan sitä ylistettävän, huomasi sen erinomaiseksi ja teki mahdollisimman tarkan selon vaikutelmistaan... ja samassa kirja oli menettänyt arvonsa Thomakseen nähden. Hän puhui siitä sen jälkeen kylmästi ja välinpitämättömästi. Hän oli olevinaan, kuin olisi hän tuskin siihen katsonut. Hän jätti sen veljensä ihailtavaksi...

KOLMAS LUKU.

Konsuli Buddenbrook palasi takaisin Mengstrasselle »Sopusoinnusta», herrojen lukuseurasta, jossa hän oli viettänyt pienen hetken aamiaisen jälkeen. Hän tuli puutarha-alueen läpi taloon takaa päin, astui nopeasti hiekoitettua kujaa pitkin, joka kulki köynnösten peittämien muurien välissä ja yhdisti takapihan etumaiseen, astui eteisen poikki, kysyi keittiöstä, oliko hänen veljensä kotona ja pyysi ilmoittamaan, kun tämä tuli. Sitten hän kulki konttorin läpi, jossa herrat kumartuivat syvempään pulpettiensa ääreen hänen ilmestyessään, meni yksityishuoneeseensa, laski hatun ja kepin kädestään, veti työtäkin ylleen ja meni ikkunapaikalleen vastapäätä herra Marcusta. Hänen vaaleiden kulmakarvojensa väliin ilmestyi kaksi syvää vakoa. Loppuunpoltetun venäläisen savukkeen keltainen imuke vaelsi levottomasti suupielestä toiseen. Tapa, jolla hän liikutteli papereita ja kirjoitustarpeita, oli niin äkkipikainen, että herra Marcus siveli kahdella sormella viiksiään miettivän näköisenä ja antoi katseensa soljua hitaasti ja tutkivasti kumppaniinsa, kun taas nuoret miehet katsoivat toisiinsa kulmakarvat koholla. Johtaja oli vihainen.

Puolen tunnin kuluttua, jonka aikana ei ollut kuulunut muuta ääntä kuin kynien rapina ja herra Marcuksen merkitsevät rykäisyt, katsoi konsuli vihreän ikkunalaudan yli ulos ja näki Christianin tulevan kadulla. Hän tuli tupakoiden klubista, jossa hän oli syönyt aamiaista ja pelannut pienen pelin. Hänen hattunsa oli hiukan kallellaan ja hän heilutteli keltaista keppiään, jonka hän oli tuonut »meren takaa» ja jonka nuppuna oli ebenholzista veistetty nunnanpää. Hän näytti voivan hyvin ja olevan iloisella tuulella. Jotakin 'song'ia hymisten astui hän konttoriin, sanoi: »Huomenta, hyvät herrat!» vaikka oli kirkas keväinen keskipäivä, ja astui paikalleen »tekemään taas vähän työtäkin». Mutta konsuli nousi ja sanoi ohimennessään veljeensä katsomatta: »Pari sanaa... hyvä veli.»

Christian seurasi. He astuivat jokseenkin rivakasti lattian poikki. Thomas oli vienyt kädet selän taa, ja Christian teki vaistomaisesti samoin kääntäen veljeään kohti suuren nenänsä, joka kohosi kuin terävä, kupurainen kolmikulma sisäänvajonneiden poskien ja englantilaiseen tapaan riippuvien punertavien viiksien keskeltä. Heidän kulkiessaan pihan poikki sanoi Thomas: »Seuraa minua pari askelta puutarhaan, ystäväni.»

»Hyvä», vastasi Christian. Ja sitten seurasi taas pitempi vaitiolo heidän kulkiessaan vasemmanpuolista tietä »portaalin» ohi puutarhassa, jonka puut alkoivat puhjeta nuppuun. »Minulla on ollut ikävyyksiä — ja valitettavasti sinun tähtesi.»

»Minun...»

»Niin. — Kuulin 'Sopusoinnussa' erään huomautuksen, jonka sinä olit lausunut eilen illalla klubissa ja joka oli siinä määrin sopimaton, niin äärettömän tahditon, etten löydä sanoja... Häväistys seurasikin. Sinä sait nenällesi. Haluatko muistella asiaa?»

»Oh... nyt minä tiedän, mitä sinä tarkoitat. — Kuka sen kertoi?»

»Se on yhdentekevä. — Döhlmann. — Ja tietenkin sellaisella äänellä, että nekin, jotka eivät olleet kuulleet siitä, nyt voivat nauraa...»

»Tom, kyllähän se oli... Häpesin Hagenströmin takia!»

»Häpesit Ha... Mutta tuohan on... Kuule!» huusi konsuli ravistaen kuohuksissaan molempia käsiään ilmassa, kämmenpuolet ylöspäin ja pää kallellaan: »Sinä menet sanomaan seurassa, johon kuuluu kauppiaita ja oppineita, kaikkien kuullen: 'Oikeastaan on jokainen kauppias, tarkemmin katsoen, veijari'... sinä, joka itse kuulut kauppiassukuun ja moitteettomuuteen sekä ehdottomaan vakavaraisuuteen pyrkivän kauppahuoneen perillisiin...»

»Taivaan nimessä, Thomas, sehän oli leikkiä!... Vaikka... oikeastaan...» lisäsi Christian nenäänsä rypistäen ja työntäen päänsä vinosti eteenpäin... Tuossa asennossa hän kulki muutaman askeleen.

»Leikkiä! Leikkiä!» huusi konsuli. »Minä luulisin ymmärtäväni leikkipuhetta, mutta olethan itse nähnyt miten tuo leikki on ymmärretty! 'Minä pidän alaani hyvin suuressa kunniassa', kuuluu Hermann Hagenström vastanneen... Ja siinä sinä laiskuri sitten istuit, joka et osaa pitää työtäsi minkään arvoisena...»

»Niin, Tom, aivan niin! Vakuutan sinulle, että koko ilo oli samassa mennyt! Toiset nauroivat aivan kuin olisivat olleet minun puolellani, kunnes tuo Hagenström äkkiä lausuu peloittavan mahdikkaasti: 'Minä puolestani...' Mokoma tyhmyri! Häpesin todellakin hänen takiaan. Illalla ajattelin sitä vielä kauan aikaa vuoteessani, ja minusta tuntui niin kummalliselta... En tiedä onko sinusta koskaan tuntunut siltä...»

»Älä lorua, minä pyydän!» keskeytti konsuli. Hänen koko ruumiinsa vapisi vastenmielisyydestä. »Myönnänhän niinä... kyllä myönnän, ettei tuo vastaus kenties sopinut mielialaan, että se oli mauton. Mutta jokainen hakee sellaista seuraa, jossa voi puhua mitä tahtoo... jos sellaista yleensä on tarvis puhua... ja mikä käskee antaa oman typeryyden viedä niin pitkälle, että joutuu saamaan noin halventavan vastauksen! Hagenströin on käyttänyt tilaisuutta hyväkseen halventaakseen meitä... niin, ei yksin sinua, vaan meitä, sillä tiedätkö sinä mitä tuo hänen 'Minä puolestani' merkitsi? 'Tuollaisia puheita te kai kuulette veljenne konttorissa, herra Buddenbrook?' Sitä se merkitsi, senkin aasi!»

»Noh... aasi... sammalsi Christian käyden nolon ja levottoman näköiseksi...»

»Se, mitä sinä teet, ei koske ainoastaan sinua», jatkoi konsuli, »mutta minä en ole sittenkään puuttuva siihen, jos sinä saatat naurettavaksi ainoastaan itsesi... ja pyydän kysyä, millä sinä et saata itseäsi naurettavaksi!» huusi hän. Hän oli kalpea, ja siniset suonet hänen kapeilla ohimoillaan, joilla hiusraja teki kaksi lahdeketta, näkyivät selvästi. Toisen silmän vaaleat kulmakarvat olivat koholla, ja jäykät, pitkiksi kierretyt viiksenpäätkin näyttivät tuiman näköisiltä hänen huitoessaan käsillään ja puhuessaan sivuttain Christianin jalkojen juureen hiekkakäytävälle... »Sinä saatat itsesi naurettavaksi lemmenseikkailuillasi, ilveilyilläsi, sairauksillasi ja niiden parantelulla...»

»Kuule, Thomas», sanoi Christian, pudisti hyvin vakavasti päätään ja nosti kömpelösti toista etusormeaan... »Mitä tuohon kaikkeen tulee, et sinä voi ymmärtää sitä... Asia on sellainen... Tulee pitää omatuntonsa kunnossa, niin sanoaksemme... En tiedä ymmärrätkö sinä tätä... Grabow on määrännyt minulle voiteen kaulalihaksia varten... hyvä! Ellen käytä sitä, jos siis jätän sen täyttämättä, tunnen itseni aivan avuttomaksi ja onnettomaksi, olen levoton ja epävarma ja huolestunut ja epäkunnossa enkä voi niellä. Jos olen käyttänyt sitä, tunnen tehneeni velvollisuuteni ja olevani sopusoinnussa; silloin minulla on hyvä omatunto, olen tyytyväinen ja tyyni, ja nieleminen käy kuin leikki. Voide ei sitä vaikuta, luullakseni mutta näetkös, asia on sellainen, että kuvittelu, koeta ymmärtää minua, väistyy vain vastakuvittelun tieltä... En tiedä oletko sinä kokenut tällaista...»

»Olen kyllä —! Olen kyllä —!» huusi konsuli pidellen hetken aikaa molemmin käsin päätään... »Tee siis niin! Toimi sen mukaan! Mutta älä puhu siitä! Jätä toiset ihmiset rauhaan inhoittavilta erittelyiltäsi! Tuolla sopimattomalla lavertelullasikin sinä saatat itsesi naurettavaksi aamusta iltaan! Mutta sen minä sanon, toistan sen vielä kerran: Saat itse olla minun puolestani naurettava niin paljon kuin haluat, mutta kiellän, kuulitko, kiellän sinua häpäisemästä kauppahuonettamme niinkuin eilen olet tehnyt!»

Tähän Christian ei vastannut mitään, vaan pyyhki hitaasti harvenneita, punertavia hiuksiaan, kasvoilla levottoman vakava ilme, silmät pyörien kiinnepisteettä sinne tänne. Hän mietti vielä äsken sanomaansa. Syntyi äänettömyys. Thomas käveli hiljaisen epätoivon vallassa käytävää pitkin.

»Kaikki kauppiaat ovat veijareita, sanot», alkoi hän uudelleen... »No niin! Oletko sinä kyllästynyt alaasi? Oletko katunut, että valitsit sen uran? Pyysit kerran isältämme saada antautua sille...»

»Olen, Tom», sanoi Christian miettien; »minä lukisin todellakin mieluummin yliopistossa; se mahtaisi olla mukavata... Saa mennä luennoille milloin tahtoo, vapaaehtoisesti, saa istua kuuntelemassa aivan kuin teatterissa...»

»Aivan kuin teatterissa... _café chantant'iin_ sinä sovit kujeinesi... Ja tämä ei ole leikkiä! On ehdoton vakaumukseni, että se on sinun salainen ihanteesi!» väitti konsuli, eikä Christian väittänyt vastaan; hän katsoi ajattelevasti ilmaan.

»Ja sinä julkeat lausua sellaista, sinä, jolla ei ole aavistusta... ei kaukaisintakaan aavistusta työstä,... sinä joka täytät elämäsi teatterin, laiskottelun, narrimaisuuksien herättämillä tunteilla ja tuntemuksilla ja tiloilla, joita sitten kaiveskelet, tarkastelet, pyörittelet ja joista viimein voit loruta häpeämättömällä tavalla...»