Part 23

Koska Buddenbrookien suruvuosi ei vielä ollut päättynyt, vietettiin molemmat kihlajaiset ainoastaan perheen piirissä. Gerda Arnoldsen tuli kuitenkin pian tunnetuksi kaupungissa, ja hän oli yleisin puheenaihe pörssissä, klubissa, kaupungin teatterissa, seuraelämässä... »Tip-top», sanoivat »seurasankarit» suutaan maiskuttaen, sillä tuo viimeinen hampurilainen sana tarkoitti kaikkea hienonhienoa, olipa sitten puhe punaviinistä, tupakasta, päivällisistä tai kauppalaskelmista. Mutta vakavampien, kunniallisten porvarien keskuudessa pudisti moni päätään... Ihmeellistä, tuumivat he. »Nuo hiukset, nuo puvut, nuo kasvot, tuo ryhti, olivat jollain tavoin niin ihmeellisen yltäkylläiset.» Kauppias Sörensen ilmaisi sen näin: »Hänessä on jotakin erityistä...» jonka jälkeen hän pyörähti ympäri ja irvisti, kuten hänen tapansa oli tehdä pörssissä, kun hänelle tehtiin huono tarjous. Mutta... se oli konsuli Buddenbrookin kaltaista. Tuo Thomas Buddenbrook oli hieman vaativainen, hieman.. erilainen kuin edeltäjänsä. Tiedettiin — kangaskauppias Benthien tiesi tämän erityisen hyvin — ettei hän tilannut Hampurista ainoastaan hienoa uudenaikaista puvustetaan, joka hänellä oli hyvin runsas ja johon kuului päällystakkeja, hattuja, liivejä, housuja ja kaulaliinoja — vaan myöskin alusvaatteensa. Tiedettiinpä sekin, että hän vaihtoi paitaa joka päivä, joskus kahdestikin päivässä, ja että hän käytti hajuvettä nenäliinassaan ja Napoleon III:n tapaan kierretyissä viiksissään. Ja kaikkea tätä hän ei tehnyt kauppahuoneen ja edustuksen vuoksi — kauppahuone 'Johan Buddenbrook' ei tarvinnut sellaisia — vaan yksityisestä ihailustaan kaikkea hienon hienoa ja ylhäistä kohtaan... miten tuota nyt kuvaisikaan! Ja entä nuo otteet Heinen ja muiden runoilijain teoksista, joita hänen oli tapana siroitella puheeseensa käytännöllisissäkin tilaisuuksissa, kauppaa ja kaupunkia koskevissa keskusteluissa... Ja nyt viimeksi tämä nainen...! Konsuli Buddenbrookissa oli itsessäänkin »jotakin erityistä» — — mikä tietenkin lausuttiin kaikella kunnioituksella, sillä Buddenbrook-suku oli kaikin puolin arvossapidetty ja kauppahuone oli mitä varmin ja sen johtaja järkevä ja miellyttävä mies, joka rakasti kaupunkiaan ja oli käyttävä voimansa ja menestyksensä sen hyväksi.... Ja olihan se hiivatin hyvä kauppa, tämä viimeinen; puhuttiin 100 000 markan myötäjäisistä... Mutta... mutta naisten joukossa oli monta, joiden mielestä Gerda Arnoldsen oli »olevinaan»; muistakaamme, että tuo »olevinaan» oli hyvin voimakas moitteen ilmaisu.

Mutta se, joka ensi hetkestä alkaen, nähtyään Thomas Buddenbrookin morsiamen kadulla, katsoi tätä kateellisen ihastuneena, oli kaupanvälittäjä Gosch. »Haa!» sanoi hän klubissa ja »Laivuriyhdistyksessä». pitäen punssilasiaan koholla ja vääntäen kapinoitsijakasvonsa mitä hirmuisimmin... »Mikä nainen, hyvät herrat! Hero ja Aphrodite, Brünnhilde ja Melusina yhdeksi yhtyneinä... Haa, on sentään ihanaa elää!» lisäsi hän yhteen menoon. Eikä kukaan kaupungin porvareista, jotka istuivat vanhan laivuritalon tukevilla, leikkauksin koristetuilla puupenkeillä katosta riippuvien mallilaivojen ja kalojen alla seideleitään kallistellen, aavistanut, minkä mullistuksen Gerda Arnoldsenin ilmestyminen aikaansai kaupanvälittäjä Goschin hiljaisessa, kaipaavassa elämässä...

Koska siis Buddenbrookin perhe ei ollut velvoitettu pitämään suuria vastaanottoja suruvuoden tähden, pääsivät tuon pienen piirin jäsenet tutustumaan sitä paremmin toisiinsa. Sievert Tiburtius kertoi, Klaran käsi omassaan, vanhemmistaan, nuoruudestaan ja tulevaisuudensuunnitelmistaan, Arnoldsenit kertoivat sukupuustaan, joka oli kotoisin Dresdenistä; tämä ainoa haara oli juurtunut Alankomaihin. Ja sitten pyysi Madame Grünlich maisemahuoneen kirjoituspöydän avaimen ja raahasi vakavana esiin koko sukupaperisalkun, johon Thomas oli merkinnyt jo viimeisetkin tapahtumat. Hän kertoi innoissaan Buddenbrookeista, Rostockin pukuräätälistä, joka oli elänyt niin mainion hyvissä varoissa, ja luki vanhoja juhlarunoja:

Kauneus ja kunto jalo tääll' on siteess' saman vyön: Venukselt' on katseen valo, Vulkaanukselt' tarmo työn!

ja iski silmää Tomille ja Gerdalle liputtaen kieltään ylähuulta vastaan. Eikä hän kunnioituksesta historiaa kohtaan jättänyt lukematta myös eräästä henkilöstä, joka kuului sukuhistoriaan, mutta jonka nimeä hän ei oikeastaan mielellään maininnut.

Torstaina neljän aikaan tulivat tavalliset vieraat: Justus Kröger heikkotahtoisine puolisoineen, jonka kanssa hän eli epäsovussa, koska tämä lähetteli salaa yhä uutta rahaa Amerikkaan perinnöttömäksi tehdylle kelvottomalle Jakobille... rouva säästi ne kokoon talousrahoista eikä syönyt miehensä kanssa juuri mitään muuta kuin tattaripuuroa. Ei siinä auttanut mikään. Sitten tulivat Buddenbrookin naiset Breitestrassen varrelta, joiden täytyi ilmaista seuraavat totuudet: ettei Erika nytkään ollut lihonnut, että hän oli muuttunut yhä enemmän isänsä, tuon kavaltajan näköiseksi ja että konsuli Buddenbrookin morsiamen tukka oli kammattu jotakuinkin silmiinpistävällä tavalla... Sesemi Weichbrodt tuli myös, nousi varpaisilleen, suudella napsahutti Gerdaa otsalle ja sanoi liikutettuna: »Tule onnelliseksi, siis: hövä lapsi!»

Sitten piti herra Arnoldsen hauskan ja sukkelan maljapuheen morsiusparin kunniaksi ja soitti kahvia juotaessa viuluaan kuin mustalainen, yhtä hurjasti, intohimoisesti, taiturimaisesti... myöskin Gerda nouti Stradivariuksensa, josta hän ei milloinkaan eronnut, ja yhtyi isänsä juoksutuksiin suloisella kantileenella; ja he soittivat mahtipontisia kappaleita maisemahuoneessa, jossa kerran konsulin isoisä oli puhaltanut pieniä, tunteellisia sävelmiään huilulla.

»Ylevää!» ilmaisi Tony nojatuolista... »Voi sentään, kuinka ylevää!» Ja hän jatkoi herkkien ja vilpittömien tunteittensa ilmaisua vakavasti, hitaasti ja painokkaasti, silmät ylös luotuina... »Semmoista se on elämä... jokaisen osalle ei lankea tällainen lahja! Minulle ei taivas ole suonut sitä, tiedättekö, vaikka monena yönä olen sitä rukoillut... Minä olen hanhi, tyhmeliini... Niin, Gerda, minä sanon sinulle, koska olen vanhempi meistä kahdesta, että sinun tulisi kiittää polvillasi Luojaa siitä, että olet niin armoitettu olento...!»

»Armoitettu», sanoi Gerda paljastaen nauraen kauniit valkoiset, leveät hampaansa.

Myöhemmin kaikki kerääntyivät yhteen neuvottelemaan lähimmän tulevaisuuden tarpeista ja syömään sen ohessa viinihyytelöä. Ja päätökseksi tuli, että Tiburtius samoin kuin Arnoldsenit palaisivat kotiin kuukauden lopulla tai seuraavan alussa. Heti joulun jälkeen päätettiin pitää Klaran häät asiaankuuluvalla komeudella ylhäällä pylvässalissa, mutta Amsterdamin häät, joihin konsulitarkin päätti ottaa osaa, »jos ikää ja terveyttä suotaisiin», täytyi lykätä seuraavan vuoden alkuun, että välillä ehdittäisiin huoahtaa. Thomaksen vastustelut eivät auttaneet. »Muista», sanoi konsulitar, laskien kätensä poikansa käsivarrelle, »että Sievertillä on _prévenir_!»

Pastori ja hänen morsiamensa luopuivat häämatkasta, mutta Gerda ja Thomas päättivät tehdä retken Pohjois-Italian kautta Firenzeen. He aikoivat viipyä poissa pari kuukautta, ja sillä välin tuli Antonien yhdessä verhoilija Jacobsin kanssa, joka asui Fischstrassella, varustaa kuntoon kaunis pieni Breitestrassen varrella oleva talo, joka kuului eräälle Hampuriin muuttaneelle vanhallepojalle ja jonka ostoa konsuli paraikaa puuhaili. Tony oli kyllä saava sen kauniiksi. »Teillä tulee olemaan hienoa», sanoi hän; ja samaa mieltä olivat kaikki.

Mutta Christian kulki laihoine, käyrine säärilleen ja suurine nenineen huoneissa, joissa kaksi morsiusparia istui käsityksin ja joissa ei puhuttu mistään muusta kuin vihkimisestä, myötäjäisistä ja häämatkoista. Hän tunsi vaivaa, epämääräistä vaivaa vasemmassa sääressään ja katsoi pienillä, pyöreillä, syvällä olevilla silmillään levottomasti, vakavasti ja mietteissään toisesta toiseen. Viimein hän sanoi, matkien Marcellus Stengelin ääntä, köyhälle serkkuparalleen, joka istui kuivettuneena, vanhahkon näköisenä ja syötyäänkin vielä nälkäisenä toisten onnellisten keskellä: »No, Thilda, mennäänpäs mekin naimisiin, nimittäin... kumpikin erikseen!»

YHDEKSÄS LUKU.

Noin seitsemän kuukautta myöhemmin palasi konsuli Buddenbrook puolisoineen Italiasta. Breitestrassella oli vielä maaliskuun lumet ajopelien pysähtyessä viiden aikaan iltapäivällä yksinkertaisen, öljyvärillä maalatun talon päädyn eteen. Pari lasta ja täysikasvanutta jäi katsomaan tulijoita. Rouva Antonie Grünlich seisoi talon ovella ylpeänä aikaansaannoksistaan, ja hänen takanaan seisoi, samoin valmiina vastaan ottoon kaksi palvelustyttöä, hänen asiantuntemuksella valitsemaansa valkoinen myssy päässä, paksu raitainen hame yllä ja paljain käsivarsin.

Innoissaan, työstä ja ilosta hiestyneenä juoksi hän matalia portaita alas ja veti Gerdan ja Thomaksen, jotka olivat nousseet turkkeihin puettuina matkatavaroiden peittämistä vaunuista, syleillen portaita ylös...

»Siinähän te olette! Siinähän te onnelliset olette, jotka olette tehneet niin pitkän matkan! Oletteko katsoneet taloa: pylväillä lepää katto sen!... Gerda, sinä olet tullut vielä kauniimmaksi, anna kun suutelen sinua... ei, suulle... noin! Päivää, Tom, sinä saat myös suukon. Marcus on sanonut, että kaikki on käynyt hyvin sillä aikaa. Äiti odottaa teitä Mengstrassella, mutta laittakaahan nyt ensin kuntoon itsenne... Tahdotteko teetä? Kaikki on valmiina. Ei ole valittamista. Jacobs on tehnyt voitavansa, ja minä olen myös tehnyt mitä olen ymmärtänyt...»

He seisoivat yhdessä talon edessä tyttöjen kantaessa sisään tavaroita ajajan kanssa. Tony sanoi: »Alakerran huoneita te kai ette tule vielä tarvitsemaan... ette vielä», toisti hän liputtaen kieltään ylähuulta vasten. »Tämä on kaunis huone» — sanoi hän aukaisten erään oven oikealle. — »Siinä on muratti ikkunan ympärillä... yksinkertaiset puiset huonekalut.... tammea... Tuolla takana, eteisen toisella puolen, on toinen, isompi. Tässä oikealla ovat keittiö ja ruokasäiliö... Mutta menkäämme ylös, minä näytän kaikki, kaikki!»

He nousivat leveän, tummanpunaisen maton peittämiä mukavia portaita. Lasioven kautta tultiin kapeaan käytävään. Siitä mentiin ruokasaliin, jossa suurella, pyöreällä pöydällä kiehui samovaari ja jonka tummanpunaisella damastintapaisella kankaalla verhottuja seiniä vasten oli asetettu pähkinäpuisia, ruokoistuimella varustettuja tuoleja ja mahtava astiakaappi. Vieressä oli miellyttävä arkihuone, jonka huonekalut olivat päällystetyt harmaalla veralla ja jonka vain oviverhot erottivat kapeasta salongista; sen nojatuolit olivat vihreäraitaista ripsiä ja siinä oli pieni uloke. Mutta neljännen osan koko kerroksesta anasti kolmi-ikkunainen sali. Viimeksi he menivät makuukamariin.

Se oli käytävän oikealla puolella, siinä oli kukikkaat ikkunaverhot ja mahtavat mahonkisängyt. Mutta Tony meni takaseinällä olevaa pientä porttia kohti, painoi sen ripaa ja työnsi sen auki. Sieltä veivät kiertoportaat pohjakerrokseen, jossa oli kylpyhuone ja palvelijoiden makuukomerot.

»Täällä on kaunista. Tänne minä jään», sanoi Gerda vaipuen hengähtäen nojatuoliin, toisen vuoteen ääreen.

Konsuli kumartui ja suuteli häntä otsalle. »Oletko väsynyt! Vaikka kyllä minäkin mielelläni hiukan puhdistaudun...»

»Minä menen katsomaan teepöytää», sanoi rouva Grünlich; »odotan teitä ruokasalissa...» Ja hän katosi sinne.

Tee oli höyryävänä Meissenin-porsliinisissa kupeissa Thomaksen tultua sisään. »Tässä minä olen», hän sanoi, »Gerda tahtoi vielä jäädä puolituntiseksi lepäämään, hänellä on päänsärky. Tulemme myöhemmin Mengstrasselle... Mitä tänne kuulun, voitteko kaikki hyvin, rakas Tony? Äiti, Erika, Christian?... Sydämelliset kiitoksemme, myöskin Gerdan, vaivoistasi, rakas sisko! Kaikki on niin kaunista! Ei puutu muuta kuin pari palmua ulokkeeseen, jotka Gerda haluaa, ja muutama kunnon öljymaalaus, jotka jäävät minun etsittävikseni... Mutta kerropas nyt jotakin! Mitä sinulle kuuluu, mitä sinä olet hommannut tällä välin?»

Thomas oli vetänyt tuolin sisarelleen viereensä, joi hitaasti teetään ja söi keksiä heidän puhellessaan.

»Oh, Tom», vastasi Tony. »Mitäpä minä hommaisin. Minun elämäni on mennyt...»

»Lorua, Tony! Sinun elämäsi!... Mutta sinä taidat ikävöidä?»

»Aivan hirmuisesti. Tom. Usein itken ikävästä, teidän talonne järjestäminen on tuottanut minulle huvia, etkä usko, kuinka minä iloitsen teidän paluustanne... Mutta en viihdy kotona, vaikka on synti sanoa sellaista. Olen nyt kolmannellakymmenellä, mutta siinä iässä ei vielä liitytä Himmelsbürgereihin, tai Gerhardtin sisaruksiin tai äidin mustatakkeihin, jotka syövät leskien varat solmiessaan henkiystävyyttä... Minä en usko heihin, he ovat susia lammasten vaatteissa... kyykäärmeiden sikiöitä... Olemme kaikki heikkoja ihmisiä, joilla on syntinen sydän, mutta jos he koettavat katsoa halveksuen minuun kurjaan maailmanlapseen, nauran heille vasten silmiä. Olen ollut aina sitä mieltä, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja ettei Jumalan ja meidän välillämme tarvita välittäjiä. Tunnet myös valtiolliset mielipiteeni. Vaadin, että kansalaisen tulee...»

»Sinulla on siis ollut hiukan yksinäistä?» kysyi Thomas johtaakseen hänet jälleen tolalle. »Mutta onhan sinulla Erika!»

»Kyllä, Tom, ja minä rakastan tuota lasta sydämestäni, vaikka eräs henkilö väitti, etten minä ole lapsirakas... Mutta näetkös... tahdon olla avomielinen, olen vilpitön ihminen ja puhun mitä sydän tuntee enkä koristele...»

»Se on erittäin kauniisti tehty, Tony.»

»Asian laita on siis se, että tuo lapsi muistuttaa liiaksi Grünlichiä... Breitestrassen Buddenbrookin naiset sanovat, että se on niin kauheasti hänen näköisensä... Ja kun minä näen hänet edessäni, en voi olla ajattelematta: Sinä olet vanha rouva, jolla on iso tytär ja elämäsi on mennyt. Olit jonkun vuoden mukana sen hyörinässä, mutta nyt saat elää seitsen- tai kahdeksankymmenvuotiaaksi istuen paikallasi ja kuunnella Lea Gerhardtia. Tuo ajatus on niin masentava, Tom, että se kuristaa kurkkuani. Sillä minulla on vielä niin nuoret tunteet, tiedätkö, ja tahtoisin niin mielelläni vielä kerran ottaa osaa elämään... Ja sitten minä en viihdy huonosti ainoastaan kotona, vaan koko kaupungissa. Sillä älä usko, että minä enää olen sokea; en ole enää hanhi, minulla on silmät päässä. Olen eronnut rouva ja saan tuntea sen, se on tietty. Et voi ajatella, Tom, kuinka se painaa mieltäni, että minä olen näin tahrannut nimemme, joskin tahtomattani. Sinä voit tehdä mitä tahdot, voit ansaita rahaa ja tulla kaupungin ensimmäiseksi mieheksi, — mutta sittenkin tulevat ihmiset sanomaan; hänen sisarensa on eronnut rouva! Julchen Möllendorpf, syntyisin Hagenström, ei tervehdi minua... niin no, hän on hanhi! Mutta joka perheessä on sama juttu... Ja minä _en voi_ sittenkään olla toivomatta, että kaikki vielä saattaa korjaantua! Olen vielä nuori... Enkö ole vielä jotakuinkin kaunis? Äiti ei voi enää antaa minulle paljoa, mutta onhan se sievä raha sentään. Mitäpä jos minä menisin uudestaan naimisiin? Se on suoraan sanoen minun hartain toiveeni! Se peittäisi kaiken, pesisi pois tahran... Voi hyvä Jumala, jos minä vielä voisin tehdä nimemme mukaisen naimakaupan, perustaa uuden kodin —! Luuletko, että se olisi aivan mahdotonta?»

»Ei mitenkään, Tony! Hyvänen aika! Minä olen aina ottanut lukuun sen mahdollisuuden. Mutta ennen kaikkea minusta olisi tärkeätä, että sinä pääsisit hiukan pyörähtämään maailmalle, virkistymään, saamaan vaihtelua...»

»Juuri sitä minä tahtoisin!» sanoi Tony innokkaasti. »Nyt minä kerron sinulle erään asian.»

Erittäin tyytyväisenä tähän ehdotukseen oikaisi Thomas itsensä tuolin selkää vastaan. Hän poltti jo toista savuketta. Hämärä alkoi laskeutua.

»Teidän poissaollessanne minä olin vähällä ottaa paikan, seuranaisen paikan Liverpoolissa! Olisiko se sinun mielestäsi ollut hirvittävää?... Mutta sentään arveluttavaa?... Niin, se olisi kai ollut sopimatonta. Mutta halusin niin palavasti päästä pois täältä... Se tuuma meni myttyyn. Lähetin Missisille valokuvani, mutta hän ei voinut ottaa minua siksi, että olin liian kaunis: talossa oli täysikasvuinen poika. Te olette liian kaunis kirjoitti hän... hahaa, en ole milloinkaan nauranut niin makeasti!»

Molemmat nauroivat sydämen pohjasta.

»Mutta nyt minulla on tiedossani toinen tuuma», jatkoi Tony. »Minä olen saanut kutsun Müncheniin, Eva Ewersin luo... hänen nimensä on muuten nykyään Eva Niederpaur, ja hänen miehensä on panimonjohtaja. Hän on pyytänyt minua käymään, ja olen ajatellut ottaa tuon kutsun vastaan. Erika ei voi tietenkään tulla mukaan. Antaisin hänet Sesemi Weichbrodtin hoivaan, siellä hän olisi hyvässä tallessa. Olisiko sinulla mitään tätä vastaan?»

»Ei kerrassaan mitään. On välttämätöntä, että sinä pääset uusiin oloihin.»

»Niin minustakin», sanoi toinen kiitollisesti. »Mutta kerro nyt sinä, Tom! Minä olen puhunut koko ajan itsestäni, olen itsekäs ihminen! Kerro nyt. Voi sentään, kuinka sinä mahdat olla onnellinen!»

»Niin olen, Tony», sanoi veli painokkaasti. Syntyi vaitiolo. Thomas puhalsi savun pöydän yli ja jatkoi: »Ensiksikin olen iloinen siitä, että olen naimisissa ja että olen perustanut oman talouden. Tunnet minut: en olisi sopinut vanhaksipojaksi. Vanhanpojan nimeen liittyy aina eristymisen ja laiskottelun sivumaku, ja minulla on jonkun verran kunnianhimoa, kuten tiedät. En katso uraani vielä päättyneeksi, sanokaamme leikillä: valtiollisesti päättyneeksi... Mutta todellisen käsityksen elämästä saa vasta talon herrana ja perheenisänä. Ja kuitenkin se minuun nähden riippui hiuskarvasta, Tony... Minä olen hiukan valikoiva. Pitkät ajat luulin jo, ettei maailmasta löytyisi sopivaa vaimoa minulle. Mutta nähtyäni Gerdan tein päätökseni. Huomasin heti, että hän oli ainoa sopiva, juuri hän... vaikka tiedän monen tässä kaupungissa olevan vihoissaan minun makuni tähden. Hän on ihmeellinen olento, jollaisia varmasti ei ole monta maailmassa. Tietenkin hän on hyvin erilainen kuin sinä. Tony. Sinä olet yksinkertaisempi, olet myös luonnollisempi... Minun rouva sisareni on kiihkeämpi luonteeltaan», jatkoi hän siirtyen äkkiä kevyempään äänilajiin. »On Gerdallakin tunnetta, se kuuluu hänen soitostaan: mutta hän saattaa toisinaan olla hiukan kylmä... Mutta häntä ei tule arvostella tavallisen mittapuun mukaan. Hän on taiteilijaluonne, erikoinen, arvoituksellinen, ihastuttava olento.»

»Niin», sanoi Tony. Hän oli kuunnellut veljeään vakavasti ja tarkkaavasti. Ilta oli pimennyt heidän muistamatta sytyttää lamppua.

Silloin aukeni käytävän ovi ja hämärässä seisoi heidän edessään avarassa lumivalkoisessa pikee-kotipuvussa kookas olento. Paksu kuparinruskea tukka ympäröi kalpeita kasvoja, ja toisiaan lähellä olevien ruskeiden silmien nurkissa näkyi sinisiä varjoja.

Se oli Gerda, tulevien Buddenbrookien äiti.

KUUDES OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Thomas Buddenbrook söi ensimmäisen aamuateriansa kauniissa ruokasalissaan melkein aina yksin, sillä hänen vaimonsa lähti tavallisesti hyvin myöhään makuukamarista, koska häntä aamulla usein vaivasi päänsärky ja alakuloinen mieliala. Konsuli lähti sitten heti Mengstrasselle, jossa kauppahuoneen konttorit olivat, söi aamiaisen välikerroksessa yhdessä äitinsä, Christianin ja Ida Jungmannin kanssa ja tapasi Gerdan vasta neljän aikaan päivällisellä.

Kauppahommien vuoksi oli ensi kerroksessa yhä edelleen vilkasta, mutta Mengstrassen suuren talon asuinkerrokset olivat melkein asumattomat ja tyhjät. Pikku Erika oli joutunut mademoiselle Weichbrodtin hoiviin, Klothilde-parka oli muuttanut viisine kuusine huonekaluineen erään kimnaasinopettajan lesken, tohtorinna Krauseminzin luo halpaan täysihoitoon, ja Antonkin oli lähtenyt talosta astuakseen nuoren herrasväen palvelukseen, jossa hän oli tarpeellisempi. Ja milloin Christian oli klubissa, istuivat neljän aikaan vain konsulitar ja Ida Jungmann pyöreän ruokapöydän ääressä, jossa ei enää tarvinnut vetää esiin yhtään lisälevyä ja joka aivan hukkui laajan ruokatemppelin jumaltenkuvien keskeen.

Konsuli Johann Buddenbrookin kuoltua oli seuraelämä lakannut Mengstrassen suuressa talossa, eikä konsulitar nähnyt enää luonaan, muutamia pappeja lukuunottamatta, muita kuin torstaisin kokoontuvat suvun jäsenet. Mutta hänen poikansa ja tämän puoliso olivat juuri pitäneet ensimmäiset päivälliskutsut, kutsut, joissa syötiin sekä ruokasalissa että arkihuoneessa, joissa oli ollut apuna vieras keittäjätär ja lisäpalvelijat ja joissa oli juotu Kistenmakerin viinejä; kutsut, jotka alkoivat kello viideltä ja joiden tuoksut ja hälinä eivät lakanneet vielä yhdeltätoistakaan; kutsut, joihin ottivat osaa kaikki Langhalsit, Hagenströmit, Huneukset, Kistenmakerit, Överdieckit ja Möllendorpfit sekä suuri joukko muuta kauppiasväkeä, oppineita, aviopareja ja nuoriamiehiä; kutsut, jotka olivat loppuneet whistiin ja musiikkiin ja joita pörssissä ylistettiin vielä viikon kuluttua. Oli nähty, että nuori rouva konsulitar osasi todella edustaa... Konsuli oli, jäätyään hänen kanssaan matalaksipalaneiden kynttilöiden valaisemaan asuntoon, paikaltaan siirrettyjen huonekalujen keskeen, hyvien ruokien, hajuvesien, viinien, kahvin, sikarien ja kukkien tuoksuun, joita oli ollut sekä puvuissa että pöydillä, ottanut vaimonsa kädet omiensa väliin ja sanonut: »Hyvin tehty, Gerda! Meidän ei ole tarvinnut hävetä. Tämmöiset seikat ovat hyvin tärkeitä... Minä en välitä monista tanssiaisista enkä nuorten keräämisestä. Siihen täällä ei ole tilaakaan. Mutta vakaantuneemmilla ihmisillä ei ole moittimista meidän ruoassamme. Tällainen päivällinen maksaa hiukan enemmän... mutta se on tärkeä seikka.»

»Niin minäkin ajattelen», oli toinen vastannut järjestellen pukunsa pitsejä, joiden alta kuulsi hänen marmorinhohtoinen povensa. »Minäkin pidän enemmän päivällisistä kuin tanssiaisista. Päivälliset ovat niin rauhoittavia... Olin soittanut iltapäivällä ja tunsin oloni hiukan kummalliseksi... Nyt on pääni niin tyhjä, että vaikka salama iskisi huoneeseen, ei se saisi minua kalpenemaan eikä punastumaan.»

* * * * *

Kun konsuli kerran kello puoli kaksitoista päivällä istui äitinsä viereen aamiaispöytään, luki tämä ääneen seuraavan kirjeen:

München, 2 p:nä huhtik. 1857. Marienplatz N:o 5.

Rakas äiti!

Pyydän anteeksi, etten vielä ole kirjoittanut, vaikka jo olen ollut täällä kahdeksan päivää; se on suorastaan häpeä, mutta minulla on ollut niin paljon näkemistä — siitä kaikesta myöhemmin. Kysyn nyt ensiksi, voitteko te kaikki hyvin, sinä, Tom ja Gerda ja Erika ja Christian ja Thilda ja Ida ja kaikki muut rakkaat, sillä se on kaikkein tärkeintä.

Kuinka paljon minä olen saanutkaan nähdä tänä aikana! Pinakothekin ja Glyptothekin ja Hovipanimon ja Hoviteatterin ja kirkot ja monet muut. Minun täytyy kertoa siitä kaikesta suullisesti, muuten kirjoitan itseni hengiltä. Olemme myös tehneet jo vaunumatkan Isartaliin, ja huomiseksi olemme suunnitelleet huvimatkaa Würmseen rannalle. Ja niin yhä edelleen. Eva on hyvin herttainen minua kohtaan, ja herra Niederpaur, panimon johtaja, on mukava mies. Asumme keskellä kaupunkia hyvin kauniin torin varrella, jonka keskellä on suihkulähde, kuten meidänkin torillamme, ja talomme on aivan Raatihuoneen lähellä. En ole milloinkaan nähnyt sellaista taloa! Sen ulkopääty on maalattu ylhäältä alas asti täyteen kirjavia Pyhän Yrjön ja lohikäärmeen kuvia ja vanhoja baijerilaisia ruhtinaita täydessä loistossaan. Voitteko ajatella!

München miellyttää minua erittäin suuresti. Ilma kuuluu olevan hyvin hermoja vahvistava, ja vatsani on tätä nykyä hyvässä kunnossa. Juon mielelläni suuret määrät olutta, siitäkin syystä, ettei vesi ole oikein hyvää täällä. Täällä syödään liian vähän vihanneksia ja liian paljon jauhoja, esimerkiksi kastikkeissa, joista Jumala varjelkoon. Oikeasta vasikanselästä ei täällä ole aavistustakaan, sillä teurastajat paloittelevat kaiken aivan päin seiniä. Ja minä kaipaan kovin kalaa. Ja onhan sekin hullua, että täällä syödään aina peruna- ja kurkkusalaattia oluen kanssa. Minun vatsani pitää aika elämää sen jälkeen.