Part 22

Mutta kerran hän sai nauttia vielä suuremmasta voitosta. Tapahtui näet, että pastori Trieschke, itku-Trieschke, joksi häntä nimitettiin siksi, että hän joka pyhä saarnatessaan alkoi itkeä jossakin sopivassa paikassa... että tuo itku-Trieschke, jolla oli kalpeat kasvot, punaiset silmät ja oikeat hevosen poskiluut ja joka viipyi kahdeksan päivää Buddenbrookilla vuoroin kilpaillen Klothilde-raukan kanssa syömisessä, vuoroin pitäen hartaushetkiä, rakastui Tonyyn... eikä suinkaan hänen kuolemattomaan sieluunsa, ei suinkaan, vaan hänen ylähuuleensa, vahvaan tukkaansa, kauniisiin silmiinsä ja kukoistavaan vartaloonsa! Eikä tämä jumalanmies, jolla oli Berliinissä vaimo ja neljä lasta, hävennyt toimittaa palvelija Antonin välityksellä madame Grünlichin toisessa kerroksessa olevaan makuukamariin kirjettä, joka oli kokoonpantu raamatunlauseista ja maireista hellyyden purkauksista... Asianomainen löysi kirjeen mennessään maata, luki sen ja lähti varmoin askelin alas välikerrokseen konsulittaren makuukamariin; siellä hän luki kynttilänvalossa äidilleen kursailematta, kovalla äänellä tuon sielunpaimenen sepustuksen, mistä oli se seuraus, että itku-Trieschken siitä pitäen oli paras pysyä talosta poissa.

»Semmoisia ne ovat kaikki!» sanoi madame Grünlich... »Ha-haa! Semmoisia ne ovat kaikki! Hyvä Jumala, minä olin ennen hanhi, olin tyhmeliini, äiti, mutta elämä on riistänyt minulta uskon ihmisiin. Useimmat ovat veijareita... se on valitettavasti totta. Grünlich — —!» Tuo nimi kaikui kuin torventörähdys, jonka Tony puhalsi esiin hartiat koholla ja silmät ylös luotuina.

KUUDES LUKU.

Sievert Tiburtius oli pieni, hintelä, isopäinen mies. Hänellä oli pitkä, vaalea, ohut poskiparta, joka oli jaettu keskeltä kahtia ja jonka päät hän toisinaan mukavuussyistä siirsi yli olan. Hänen pyöreätä päätään peitti lukematon joukko pienen pieniä, villaisia kiharoita. Hänen korvalehtensä olivat suuret, erittäin ulkonevat, reunoilta sisäänkäpertyneet ja niin suipot yläkulmasta kuin ketun korvat. Hänen nenänsä oli kuin pieni, litteä nappi kasvojen keskellä, hänen poskiluunsa törröttivät pystyssä ja hänen harmaat, siristävät silmänsä, jotka tavallisesti pälyilivät ympärilleen vähän tuhman näköisinä, saattoivat odottamatta avautua, laajeta ennen aavistamattomalla tavalla, ruveta pöllöttämään, jopa melkein pursua ulos...

Sellainen oli pastori Tiburtius. Hän oli kotoisin Riiasta, oli ollut jonkun vuoden pappina Keski-Saksassa ja joutui nyt kaupunkiin paluumatkalla kotiseudulleen, missä oli saanut kirkkoherranpaikan. Taskussaan erään virkaveljen suositus, pappismiehen, joka kerran oli syönyt Mengstrassen varrella Mockturtle-keittoa ja kinkkua Schalotten-kastikkeen kera, ilmestyi hän nyt konsulittaren eteen, hänet pyydettiin taloon niiksi muutamiksi päiviksi, jotka hän sanoi viipyvänsä kaupungissa, ja hän sai asuttavakseen avaran vierashuoneen ensi kerroksessa eteisen vieressä.

Mutta hän jäi pitemmäksi aikaa kuin oli sanonut. Kului kahdeksan päivää ja yhä hänellä oli jotakin näkemättä, Marian-kirkon Kuolemantanssi tai Apostolikello tai raatihuone tai »Laivuriyhdistys» tai tuomiokirkon liikkuvasilmäinen aurinko. Kului kymmenen päivää, hän puhui kaiken aikaa lähdöstään; mutta saatuaan pienenkin taloonjäämispyynnön lykkäsi hän jälleen matkansa.

Hän oli parempi ihminen kuin herrat Jonathan ja itku-Trieschke. Hän ei kiinnittänyt huomiota Antonie-rouvan poltettuihin otsakiharoihin eikä kirjoittanut tälle kirjeitä. Mutta hän oli sitä huomaavampi Klaraa, hänen nuorempaa ja vakavampaa sisartansa kohtaan. Tämän läsnäollessa, tämän puhuessa saattoi sattua, että hänen silmänsä avautuivat, laajenivat ennen aavistamattomalla tavalla, rupesivat pöllöttämään, jopa melkein pursuivat ulos... ja hän oleskeli koko päivän Klaran lähettyvillä, pohtien tämän kanssa hengellisiä ja maallisia kysymyksiä tai lukien tälle ääneen... korkealla, kieahtelevalla äänellään, baltilaisen kotiseutunsa hullunkurisesti hypähtelevin korostuksin.

Jo ensi päivänä hän sanoi: »voi, rouva konsulitar, mikä aarre ja Herran siunaus tyttärenne Klara onkaan! Hän on varmaan ihana lapsi!»

»Olette oikeassa», vastasi konsulitar. Mutta pappi hoki samaa niin usein, että konsulittaren siniset silmät muuttuivat tarkkaavaisiksi, ja hän pani vieraansa kertomaan hiukan tarkemmin syntyperästään, olosuhteistaan ja mahdollisuuksistaan. Saatiin tietää, että hän oli kauppiassukua, että hänen äitinsä oli Jumalan luona, ettei hänellä ollut sisaria ja että hänen vanha isänsä eli Riiassa koroillaan, hyvissä varoissa, jotka kerran olivat lankeavat hänelle, pastori Tiburtiukselle. Mutta hän sai kyllä virastaankin riittävän toimeentulon.

Mitä yhdeksännellätoista ikävuodellaan olevaan Klara Buddenbrookiin tulee, vaikutti hän tummine, siloisine tukkineen, ankarille, mutta samalla haaveellisine silmineen, hienosti kaarevine nenineen, hiukan liian tiukasti suljettuine suineen ja pitkine, hoikkine vartaloineen omituisen karulaatuiselta nuorelta kaunottarelta. Kotona hän oli liittynyt lähimmin köyhään ja hurskaaseen serkkuunsa Klothildeen, jonka isä oli äsken kuollut ja joka aikoi kerran »asettua omiin oloihinsa», muutamine groscheneineen ja huonekaluineen, jotka hän oli perinyt; se merkitsi, että hän aikoi mennä jonnekin täysihoitoon... Thildan pitkämielinen, kärsivällinen ja nälkäinen nöyryys oli tietenkin aivan vierasta Klaran luonteelle. Päinvastoin hänellä oli palvelijoiden ja myös sisariensa ja äitinsä kanssa keskustellessa hiukan hallitseva käytös; yksin hänen alttoäänessään, joka osasi päättävästi aleta, mutta ei kysyvästi yletä, oli käskevä sointu, joka saattoi joskus muuttua kovaksi, tylyksi, kärsimättömäksi ja kopeaksi. Se tapahtui sellaisina päivinä, jolloin hänellä oli päänsärky.

Ennenkuin konsulin kuolema oli verhonnut talon suruun, oli Klara ottanut luoksepääsemättömän arvokkaana osaa kotonaan ja samansäätyisissä taloissa pidettyihin vieraspitoihin... Konsulitar katsoi häntä eikä voinut olla huomaamatta, että tuota lasta, huolimatta hänen runsaista myötäjäisistään ja taloudellisuudestaan, tulisi olemaan vaikea naittaa. Ketään kaupungin skeptillisistä, juomaseuraisista, hyväntuulisista kauppaherroista hän ei ainakaan voinut kuvitella tuon vakavan ja jumalaapelkääväisen tytön rinnalla, paremminkin sentään jotakin hengenmiestä; ja koska tuo ajatus miellytti konsulitarta, herättivät pastori Tiburtiuksen hellät viittaukset hänessä hyväntahtoista ja suopeaa myötätuntoa.

Ja asia kehittyi sitten mitä täsmällisimmin. Eräänä lämpimänä heinäkuun päivänä teki perhe kävelyretken. Konsulitar, Antoine, Christian, Klara, Thilda. Erika Grünlich, mamsseli Jungmann ja pastori Tiburtius lähtivät Burgtor'in kautta kauas maalle, erääseen maalaismajataloon, jonka vihreiden puutarha-pöytien ympärillä he aikoivat syödä mansikoita, piimää tai marjapuuroa. Aterian jälkeen hajaannuttiin puutarhaan, joka ulottui jokeen asti ja jossa oli hauska kävellä erilaisten hedelmäpuiden siimeksessä, viini- ja karviaismarjapensasten ja parsa- ja perunasarkojen keskellä.

Sievert Tiburtius ja Klara Buddenbrook jäivät vähän syrjään toisista. Tiburtius, joka oli paljon pienempi Klaraa, oli työntänyt kaksijakoisen poskipartansa kärjet olan yli, ottanut suuren mustan olkihatun isosta päästään ja keskusteli nyt silmät suurina ja nenäliinallaan otsaansa pyyhkien pitkään ja lempeästi tytön kanssa: siinä sitten keskustelun lomassa molemmat pysähtyivät, jolloin Klara antoi vakavalla, rauhallisella äänellä suostumuksensa.

Kun konsulitar kotiin palattua vähän väsyneenä ja hiestyneenä istui yksin maisemahuoneessa, istuutui pastori Tiburtius hänen viereensä ilta-auringon paisteeseen, pyhä-illan hiljaisen rauhan vallitessa, ja ryhtyi hänenkin kanssaan pitkään, lempeään keskusteluun, jonka konsulitar lopetti näin: »Hyvä on, herra pastori... Tarjouksenne vastaa äidillisiä toiveitani, ettekä te puolestanne ole tehnyt huonoa valintaa, sen voin vakuuttaa teille. Kuka olisi osannut aavistaa, että teidän oleskelunne meidän talossamme oli vievä niin siunaukselliseen tulokseen!... En tahdo vielä tänään antaa ratkaisevaa sanaani, sillä minun on ensin kirjoitettava asiasta pojalleni konsulille, joka nykyään, kuten tiedätte, on ulkomailla. Toivotan teille onnea, kun huomenna lähdette hyvin toivein Riikaan, astuaksenne virkaanne; me aiomme asettua joksikin viikoksi meren rannikolle... Olette lähiaikoina saava tiedon asiasta; suokoon Herra, että tapaisimme pian toisemme.»

SEITSEMÄS LUKU.

Amsterdam 20 p:nä heinäk. 1856. Hotelli »Het Haasje»

Rakas äitini!

Saatuani juuri vastaanottaa runsassisältöisen kirjeesi riennän kiittämään sinua sydämellisesti huomaavaisuudestasi, joka ilmenee siinä, että tahdoit kysyä minun mielipidettäni sanotussa asiassa. En ainoastaan yhdy sinun kantaasi, vaan tahdon myös lausua parhaimmat onnitteluni, varmasti vakuutettuna siitä, että te, Sinä ja Klara, olette tehneet hyvän vaalin. Kaunis Tiburtius-nimi on minulle tuttu, ja muistan varmasti isän olleen kauppasuhteissa ukkovanhuksen kanssa. Klara joutuu joka tapauksessa miellyttäviin oloihin ja hänen tuleva asemansa papin rouvana tulee olemaan hänen luonnonlaatunsa mukainen.

Tiburtius on siis matkustanut Riikaan ja aikoo tulla morsiantaan tervehtimään elokuussa. Siitä on syntyvä iloisempi aika Mengstrassella kuin tuuletkaan, sillä te ette tiedä mitkä ihmeelliset syyt tekevät minut aivan erikoisesti iloiseksi mademoiselle Klaran kihlauksesta, ja mikä merkillinen yhteensattuma siihen liittyy. Niin, kiltti rouva äitini, kun minä siis nyt suvaitsen lähettää juhlallisen siunaukseni Klaran maalliselle menestymiselle Amsterdamista Itämeren rannalle tapahtuu se sillä ehdolla, että saan ensi postissa sinun kynästäsi samanlaisen siunauksen samanlaiselle asialle! Antaisin kolme kulta-guldenia nähdäkseni sinun ja varsinkin Tonyn kasvot teidän näitä rivejä lukiessanne... Mutta siirtykäämme asiaan.

Pienestä siististä hotellistani on näköala kanavalle. Se sijaitsee keskellä kaupunkia lähellä pörssiä, ja kauppa-asiat, joiden takia minä olen tänne tullut, ovat ensi päivästä asti kehittyneet toivottuun suuntaan. Minun tehtäväni oli uuden arvokkaan sopimuksen solmiminen — (kuten tiedät, järjestän sellaiset asiat mieluummin henkilökohtaisesti). Koska minulla jo opintovuosistani asti on ollut tuttavia kaupungissa, jouduin, huolimatta siitä, että useat perheet olivat merikylpylöissä, heti mitä vilkkaimman seurustelun hyörinään. Olen ollut pienemmissä iltakutsuissa van Henkdomin ja Moelenin perheissä, ja jo kolmantena päivänä tuloni jälkeen täytyi minun pukeutua juhlapukuun ottaakseni osaa entisen esimieheni van der Kellenin päivälliskutsuihin, jotka tämä oli nähtävästi toimeenpannut minua varten, vaikka ei ollut sesonkiaika. Mutta pöytänaapurini oli... arvatkaapa kuka? Neiti Arnoldsen, Gerda Arnoldsen, Tonyn entinen täysihoitolatoveri, jonka isä, kuuluisa kaupanharjoittaja ja miltei vielä kuuluisampi viulutaiteilija, oli naimisissa olevine tyttärineen ja vävyineen myös läsnä.

Muistan aivan hyvin kuinka Gerda — sallinette minun kutsua häntä ainoastaan ristimänimeltä — jo kasvavana tyttönä, käydessään mademoiselle Weichbrodtin koulua Mühlenbrinkin varrella, teki minuun voimakkaan vaikutuksen, joka ei ole kokonaan haihtunut. Nyt näin hänet jälleen täysikasvaneena, kehittyneenä, entistään, kauniimpana ja henkevämpänä.

... Antakaa anteeksi, jos kuvaukseni hänen olemuksestaan kenties saattaa tuntua hiukan intoilevalta siihen nähden, että te pian olette tapaava hänet silmästä silmään!

Voitte käsittää, ettei meiltä puuttunut puheenainetta. Mutta jo keittoruoan jälkeen siirryimme pois entisten muistojen piiristä vakavampiin ja mieltäkiinnittävämpiin asioihin. Musiikista en voinut puhua hänen kanssaan, sillä me Buddenbrookit tiedämme siitä, ikävä kyllä, liian vähän; mutta alankomaalaisen taiteen alalla selvisin jo paremmin ja kirjallisuuden alalla ymmärsimme toisemme täydellisesti.

Aika lensi kuin siivillä. Aterian jälkeen esitytin itseni vanhalle herra Arnoldsenille, joka osoitti minua kohtaan mitä sulinta ystävällisyyttä. Myöhemmin, saliin siirryttyämme, esitti hän monta konserttikappaletta, ja Gerda esiintyi myöskin. Hän oli hurmaava siinä seisoessaan, ja vaikka minä en ymmärrä mitään viulunsoitosta, tiedän, että hän osasi käytellä viuluaan (oikeaa Stradivariusta) niin, että se nostatti melkein kyyneleet silmiin.

Seuraavana päivänä menin vierailulle Arnoldsenien luo Buitenkantin varrelle. Vastassa oli ensin vanha seuranainen, jolle minun täytyi puhua ranskaa, mutta sitten tuli Gerda esiin, ja me juttelimme yhtä vapaasti kuin edellisenä päivänäkin melkein tunnin: siinä vain oli ero, että tällä kertaa tulimme yhä läheisemmiksi tuttaviksi ja koetimme kumpikin parhaamme mukaan ymmärtää ja oppia tuntemaan toisiamme. Puhuimme sinustakin, äiti, Tonystä, vanhasta hyvästä kaupungistamme, jopa minun työstänikin...

Jo samana päivänä olin tehnyt päätökseni, joka kuului: tämä tai ei kukaan, nyt tai ei koskaan! Tapasin hänet vielä eräässä puutarhajuhlassa ystäväni van Svindrenin luona ja sain itse kutsun pieneen soitannolliseen illanviettoon Amoldsenille; illan kuluessa tein nuorelle neidille puolinaisen ja tiedustelevan tunnustuksen, joka sai suopean vastaanoton... ja nyt on viisi päivää siitä, kun menin herra Arnoldsenin luokse aamupäivällä pyytääkseni häneltä hänen tyttärensä kättä. Hän otti minut vastaan yksityiskonttorissaan. »Rakas konsuli», hän sanoi, »olette mitä tervetullein vävy, vaikka minun, näin vanhoillani ja leskimiehenä, on vaikea luopua tyttärestäni! Mutta entä hän? Hän on tähän asti väittänyt kivenkovaan, ettei hän milloinkaan mene naimisiin. Onko teillä toiveita?» Ja ukko oli äärettömän hämmästynyt, kun vastasin, että neiti Gerda oli todellakin antanut toiveita.

Isä antoi tyttärelleen jonkun päivän ajatusaikaa, ja luulen, että hän sulasta itsekkyydestä yritti hiukan vaikuttaa asiaa vastaan. Mutta mikään ei auttanut: minä olen hänen valittunsa, ja eilisillasta on kihlauksemme ollut julkinen.

Nyt, rakas äiti, en pyydä sinun kirjallista siunaustasi tälle liitolle, sillä jo ylihuomenna lähden pois; mutta otan Arnoldsenilta lupauksen, että he, isä, Gerda ja myös hänen naimisissa oleva sisarensa, tulevat meitä tervehtimään elokuussa, jolloin sinä et voi olla myöntämättä, että hän on kuin luotu minulle. Sillä eihän se voi olla mikään este mielestäsi, että Gerda on vain kolme vuotta nuorempi minua! Ja et kai sinä ole voinut kuvitella, että minä milloinkaan toisin taloon jonkun puolikasvuisen neidon Möllendorpf-Langhals-Kistenmaker-Hagenströmien piiristä,

Entä 'naimakauppa'?... Minua melkein peloittaa, että Kistenmaker ja Hermann Hagenström ja Peter Döhlmann ja Justus-setä ja koko kaupunki tulee tirkistelemään minua hiukan somin silmin kuullessaan siitä; sillä tuleva appeni on miljonääri... Hyvä Jumala, mitä siitä voidaan sanoa? Meissä on niin paljon puolinaista, että asiat saattaa selittää niin tai näin. Minä kunnioitan Gerda Arnoldsenia syvästi, mutta en halua vähääkään ruveta tutkistelemaan itseäni saadakseni tietää, onko ja missä määrin suuri myötäjäissumma, joka ensi esittelyssä kuiskattiin korvaani jotakuinkin häikäilemättömässä muodossa, vaikuttanut tuohon kunnioitukseen. Rakastan häntä, mutta onneni ja ylpeyteni on suurempi sen vuoksi, että minä, hänen tullessaan omakseni, samalla voin valloittaa huomattavan pääomanlisäyksen kauppahuoneellemme.

Lopetan nyt, rakas äiti, tämän kirjeen, joka siihen nähden, että me jo jonkun päivän jälkeen voimine puhua suullisesti onnestani, on venynyt liiankin pitkäksi. Toivotan sinulle miellyttävää ja virkistävää kylpymatkaa ja pyydän sinua sanomaan sydämelliset terveiseni meikäläisille.

Sinua uskollisesti rakastava, kuuliainen poikasi

_T_.

KAHDEKSAS LUKU.

Ja todellakin loppukesä kului Buddenbrookien talossa sinä vuonna ilon ja juhlimisen merkeissä.

Heinäkuun lopulla saapui Thomas jälleen kotiin Mengstrassen varrelle ja kävi, kuten toisetkin liiketoimissa kiinni olevat kaupungin herrat, jonkun kerran tervehtimässä omaisiaan meren rannalla. Christian oli myös heittäytynyt toimettomaksi, sillä hän valitti tuntevansa epämääräistä kipua vasemmassa sääressä, johon tohtori Grabow ei tiennyt mitään neuvoa ja jota Christian siitä syystä ajatteli sitä enemmän...

»Ei sitä kivistä... siksi sitä ei voi nimittää» koki hän selitellä sivellen säärtään, rypistäen isoa nenäänsä ja pyöritellen silmiään. »Koko sääressä tuntuu vaan niin kummallinen, herkeämätön vaiva... se on vasemmalla puolen, sillä puolen, missä on sydän... Ihmeellistä... minusta se on ihmeellistä. Mitä sinä, Tom, oikein arvelet siitä...»

»Mitäpä minä...» sanoi Tom. »Onhan sinulla nyt hyvä tilaisuus levätä ja ottaa merikylpyjä...»

Sen jälkeen lähti Christian alas rantaan kertoinaan juttujaan kylpyvieraille, jotka nauroivat niin, että ranta raikui, tai meni saliin pelaamaan rulettia Peter Döhlmannin, Justus-sedän, tohtori Gieseken ja muutamien muiden hampurilaisten herrojen kanssa.

Ja konsuli Buddenbrook kävi Tonyn kanssa tervehtimässä Schwarzkopf-vanhuksia Vorderreichen varrella, kuten heidän aina oli tapana tehdä Travemündessä ollessaan... »Hyvää päivää, 'ma'm' Grünlich!» sanoi luotsipäällikkö puhuen ilosta alasaksaa. »Vieläpäs te muistatte. Siitä on hiukan pitkä aika, kun te olitte meillä... Ja meidän Morten on nyt tohtorina Breslaussa ja sillä vekkulilla on aikamoinen praktiikka...» Sitten touhusi rouva Schwarzkopf kahvit pöytään, ja he söivät kuten ennen vihreällä parvekkeella... ero oli vain siinä, että kaikki olivat nyt kymmentä vuotta vanhempia, että Morten ja pikku Meta, joka oli mennyt naimisiin Haffkrugin nimismiehen kanssa, olivat poissa, että luotsipäällikkö oli jo aivan valkopäinen ja melkein kuuro sekä virkaeron ottanut, että hänen vainionsa hiusverkon alta kuulsi myös paljon harmaata, ettei madame Grünlich enää ollut mikään hanhi, vaan oli oppinut tuntemaan elämää mikä ei kuitenkaan estänyt häntä syömästä aika määrää hunajaa, sillä hän sanoi: »Se on puhdas luonnontuote; kun sitä syö, tietää mitä nielee.»

Elokuun alussa palasivat Buddenbrookit, kuten useimmat muutkin kaupungin perheet kotiinsa, ja silloin oli käsissä se suuri hetki, jolloin pastori Tiburtius tuli Venäjältä ja Arnoldsenit Hollannista pitemmälle vierailulle Mengstrassen varrelle.

Oli kaunista nähdä konsulin ensi kertaa taluttavan morsiantaan maisemahuoneeseen äitinsä eteen, joka otti hänen vastaan avosylin, pää kallellaan. Gerda, joka astui vaaleata mattoa pitkin vapaa- ja yleväryhtisenä, oli pitkä ja muhkeavartaloinen. Tuuheine kuparinruskeine hiuksineen, toisiaan lähellä olevine ruskeine, hienojen sinisten varjojen ympäröimme silmineen, leveine, välkkyvine hampaineen, jotka hän paljasti hymyillessään, voimakaspiirteisine nenineen ja harvinaisen jalomuotoisine suineen oli tuo kahdenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen tyttö erikoislaatuinen, hieno, salaperäisen kiehtova kaunotar. Hänen kasvojensa väri oli himmeänvalkoinen, ja ilme hiukan ylpeä. Mutta hän taivutti kuitenkin päänsä alas konsulittaren ottaessa sen hellästi käsiensä väliin ja suudellessa hänen lumivalkoista, moitteetonta otsaansa... »Lausun sinut tervetulleeksi taloomme ja perheeseemme, rakas, kaunis, siunattu tyttäreni», sanoi konsulitar. »Olet tekevä poikani onnelliseksi... näen jo edeltäpäin, miten onnelliseksi sinä olet tekevä hänet.» Ja hän veti oikealla kädellään Thomaksen luokseen suudellakseen myös tätä.

Ei milloinkaan, ei ainakaan isoisän aikojen jälkeen, tuossa suuressa talossa oltu iloittu ja seurusteltu enemmän ja vapaammin, vaikka talo muuten aina oli avoinna vieraille. Pastori Tiburtius oli vaatimattomuudessaan valinnut itselleen huoneen takarakennuksessa, biljardisalin vieressä, mutta toiset, — Gerda, ukko Arnoldsen, vilkas, hupaisa kuuttakymmentä lähestyvä mies, jolla oli suippo leukaparta ja sulavat liikkeet, hänen vanhin tyttärensä, kärsivän näköinen nainen, ja vävynsä, hieno maailmanmies, joka liikkui Christianin kanssa kaupungilla ja klubissa — jakautuivat alakerran käytävän vieressä vapaina oleviin huoneisiin...

Antonie Grünlich iloitsi siitä, että Sievert Tiburtius oli tällä erää ainoa hengellinen herra talossa... iloitsi rajattomasti! Kunnioittamansa veljen kihlaus ja se, että tämän valittu oli hänen ystävänsä Gerda, tämän naimakaupan edullisuus, joka oli kohottava heidän nimensä uuteen kunniaan ja lisäävä heidän kauppahuoneensa loistoa, 300 000 markan myötäjäis-erällä, josta hän oli kuullut kuiskattavan, ajatus, mitä kaupungin toiset perheet, varsinkin Hagenströmit, tulisivat sanomaan... kaikki tämä saattoi hänet pysyväisen hurmion tilaan. Kolme kertaa tunnissa syleili hän tulevaa kälyään intohimoisesti...

»Voi Gerda!» hän huudahti. »Minä rakastan sinua, minä olen aina rakastanut sinua! Tiedän kyllä, ettet sinä voi kärsiä minua, että olet aina vihannut minua, mutta...»

»Älähän nyt joutavia, Tony!» sanoi neiti Arnoldsen. »Kuinka sinä olet voinut ajatella, että minä olisin vihannut sinua? Mitähän hirveätä sinä olet oikeastaan tehnyt minulle?»

Mutta jostakin syystä, luultavasti vain ylitsevuotavan ilonsa hurmiossa, paljaasta puhumisen halusta, väitti Tony yhä uudelleen, että Gerda oli aina vihannut häntä, mutta että hän — sitä sanoessaan hänen silmänsä kyyneltyivät — oli kullannut tuon vihan rakkaudella. Sitten hän vei syrjään Thomaksen ja sanoi tälle: »Sinä olet tehnyt äärettömän viisaasti! Oi hyvä Jumala, Tom, miten viisaasti sinä olet tehnyt. Miksi ei isä saanut nähdä tätä... ihan se panee itkemään! Nyt unohtuu moni seikka... myös erään henkilön muisto, jonka nimeä minä en mielelläni mainitse...» Tämän jälkeen hän vei Gerdan kanssaan tyhjään huoneeseen, jossa kuvasi tälle peloittavan tarkasti Bendix Grünlichin kanssa viettämänsä avioliittovuodet. Hän jutteli Gerdan kanssa tuntimääriä myös heidän täysihoitola-ajastaan, heidän hassunkurisista keskusteluistaan, Armgard von Schillingistä, joka asui Mecklenburgissa, ja Eva Ewersistä, joka asui Münchenissä. Sievert Tiburtiuksesta ja Klarasta hän ei piitannut juuri yhtään, mutta nämä eivät sitä toivoneetkaan. He istuivat enimmäkseen hiljaa käsi kädessä puhuen lempeästi ja vakavasti kauniista tulevaisuudestaan.