Part 21

... Mitä Christianiin tulee, näytti hän aluksi antautuvan työhönsä varsin innokkaasti ja hartaasti. Monta päivää hän söi, poltti lyhyttä piippuaan ja kohautteli hartioitaan tavalla, joka ilmaisi hänen kaikin puolin tyytyvän oloonsa. Hän meni aamulla konttoriin jokseenkin samaan aikaan kuin Thomas ja istuutui herra Marcuksen viereen, vinoittain vastapäätä veljeään, pyörivään nojatuoliinsa, sillä hänellä oli myös nojatuoli kuten molemmilla johtajilla. Sitten hän luki »Sanomat» polttaen kaikessa rauhassa loppuun aamusavukkeensa. Sen jälkeen hän nouti alimmalta pulpettihyllyltä pullon vanhaa konjakkia, ojenteli käsivarsiaan saadakseen liikuntoa, sanoi »Kas niin!» ja ryhtyi kieltään liikutellen reippaasti työhön. Hänen englanninkieliset kirjeensä olivat erinomaisen taitavasti sepitetyt ja tehokkaat, sillä hän kirjoitti samoin kuin puhui englannin kieltä sujuvasti, vaivattomasti, sanoja hakematta.

Tapansa mukaan purki hän perheen keskuudessa mielialojaan.

»Kauppa-ala on sentään oivallinen ala!» hän sanoi. »Turvallinen, tyydytystä tuottava, työtä antava, miellyttävä... olen aivan kuin luotu siihen. Ja on niin hauska olla kauppahuoneen omaa väkeä... viihdyn paremmin kuin koskaan, tiedättekö! Kun tulee aamulla reippain mielin konttoriin, saa ensin vilkaista 'Sanomiin', sitten poltella hiukan, sitten tuumia niitä näitä ja nauttia olostaan, ottaa sitten konjakkiryypyn ja tehdä vähän työtäkin. Sitten tulee päivällisaika. ateria perheen keskuudessa, päivällislepo, ja sitten taas työhön... Edessä on hyvä, sileä, puhdas liikepaperi, hyvä kynä... viivotin, paperi veitsi, leimasin, kaikki ensiluokkaista, kunnollista... ja kaikki sujuu kuin itsestään, järjestyksessä, yksi asia toisensa jälkeen, kunnes on taas aika kerätä tarpeet kokoon. Ja seuraavana aamuna alkaa uusi päivä. Ja kun tulee illalliselle, tuntee itsensä niin perin tyytyväiseksi... joka jäsen on tyytyväinen... kädet ovat tyytyväiset!»

»Hyvänen aika, Christian!» huudahti Tony. »Sinä olet naurettava! Mitä se nyt on, että kädet ovat tyytyväiset...»

»Tietysti! Etkö sinä ymmärrä? Minä tarkoitan..» Ja hän innostui selittämään, kuvailemaan... »Kun puristaa kätensä nyrkkiin, ei se ole erittäin voimakas, sillä ihminen on väsynyt työstä. Mutta se ei ole kostea... se ei ole epämiellyttävä... Se tuntuu hyvältä.... Siinä on tyytyväisyyden tunne... voi istua hiljaa tuntematta ikävystymistä...»

Kaikki olivat vaiti. Sitten sanoi Thomas välinpitämättömästi. salatakseen vastenmielisyytensä: »Minusta ihminen ei tee työtä siksi, että...» Mutta hän keskeytti puheensa. »Minä ainakin teen työtä toisten päämäärien vuoksi», lisäsi hän sitten.

Mutta Christian, jonka silmät liikkuivat eloisasti, ei huomannut sitä, sillä hän oli omissa ajatuksissaan, ja vähän ajan kuluttua hän alkoi kertoa muuatta Valparaisossa tapahtunutta juttua, erästä murha- ja tappojuttua, jossa hän itse oli ollut läsnä... »Silloin tempaa mies puukkonsa —» Jostakin syystä suhtautui Thomas nyreästi tämänkaltaisiin tarinoihin, joita Christian tiesi lukemattomia ja jotka huvittivat suuresti madame Grünlichiä, mutta kauhistivat konsulitarta, Klaraa ja Klothildea, ja joita mamsseli Jungmann ja pikku Erika kuuntelivat suu auki. Thomas virkkoi aina jonkun purevan tai kylmän huomautuksen ja oli uskovinaan Christianin liioittelevan ja panevan omiaan... niin ei ollut asianlaita, Christian kertoi vain vauhdikkaasti ja eloisasti. Karvasteliko se Thomaksen mieltä, että hänen nuorempi veljensä oli liikkunut enemmän maailmalla ja nähnyt enemmän kuin hän? Vai tympäisikö häntä se epäjärjestyksen ja väkivallan ylistys, joka ilmeni noissa puukko- ja revolverinäytelmissä?... Kukapa sen tiennee. Christian ei ainakaan välittänyt veljensä taholta tulevasta kylmyydestä; hän oli liian innostunut kerrottavaansa huomatakseen kuuntelivatko toiset mielellään vai vastenmielisesti. Ja lopetettuaan katseli hän miettivästi, itseensä vaipuneena ympärilleen.

Buddenbrook-veljesten väli ei aikaa myöten parantunut, mutta Christian ei puolestaan tuntenut eikä osoittanut minkäänlaista vihaa veljeään kohtaan eikä pohtinut näitä asioita. Hän tyytyi ääneti tunnustamaan vanhemman veljensä ylemmyyden, suuremman kyvyn, tarmon ja vakavuuden. Mutta juuri tuo ehdoton, välinpitämätön ja taisteluton alistuvaisuus kiusasi Thomasta, sillä Christian saattoi milloin tahansa aivan huolettomasti antaa itsestään sen käsityksen kuin ei hän panisi vähääkään arvoa ylemmyydelle, kyvylle, tarmolle ja vakavuudelle.

Hän ei tuntunut edes huomaavan, että liikkeen johtaja suhtautui häneen yhä vastahakoisemmin... mihin tämä oli täysin oikeutettu, sillä valitettavasti alkoi Christianin liikemiestarmo jo ensi viikon, ja vielä tuntuvammin toisen viikon kuluttua herpaantua. Se ilmeni aluksi siinä, että työn valmistushommat, sanomalehtien luku, aamutupakanpoltto ja konjakinjuonti, — jotka alussa olivat näyttäneet työnilon viattomilta herätyskeinoilta, alkoivat viedä yhä enemmän aikaa, vaatien lopulta koko aamurupeaman. Sitä seurasi aivan kuin itsestään välinpitämättömyys säännöllisiä konttoriaikoja kohtaan. Hän ilmestyi yhä myöhemmin konttoriin savukkeilleen, ryhtyi yhä myöhemmin alkuvalmisteluihinsa, söi päivällisensä 'klubissa' ja tuli kotiin vasta illalla, väliin ei silloinkaan...

Tuo klubi, johon kuului enimmäkseen naimattomia kaupanharjoittajia, sijaitsi erään ravintolan ensi kerroksessa, jossa sillä oli käytettävänä pari komeaa huonetta; herrat kokoontuivat sinne syömään ja kuluttamaan aikaa vapaudessa, ei aina varsin vaarattomasti, sillä talossa oli ruletti. Sen jäseniä olivat myös eräät huikentelevaiset perheenisät, kuten konsuli Kröger ja tietysti myös Peter Döhlmann; ja »joukon johtaja» oli poliisipäällikkö Cremer. Tämän kertoi tohtori Gieseke, pankinjohtajan poika, Christianin entinen koulutoveri, joka oli asianajajana kaupungissa ja jonka kanssa nuori Buddenbrook pian uudisti ystävyyden, vaikka Giesekeä pidettiin jokseenkin suurena hummaajana.

Christian eli Krischan, joksi häntä muitta mutkitta kutsuttiin — tunsi heidät kaikki entisiltä ajoilta, kenen paremmin, kenen huonommin, sillä useimmat olivat Marcellus Stengel-vainajan oppilaita, — ja hänet otettiin avosylin vastaan. Sillä joskaan kaupungin liikemiehet ja oppineet eivät pitäneet häntä erittäin kyvykkäänä, tiedettiin kuitenkin hänen hauskat seuramieslahjansa. Ja hän antoikin tässä piirissä parhaimmat näytäntönsä ja kertoi parhaimmat tarinansa. Hän matki pianotaituria klubipianon ääressä, jäljitteli englantilaisia ja Atlantin-takaisia näyttelijöitä ja oopperalaulajia, jutteli viattomasti ja hauskasti maailman eri kulmilla kokemiaan naisseikkailuja — sillä ei ollut epäilemistäkään, ettei hänkin olisi ollut »hummaaja» — tarinoi kohtauksista, joita hän oli kokenut laivoilla, rautatiellä, St. Paulissa, Whitechapelissa, aarniometsissä... Hän kertoi lennokkaasti, rentonaan, ääntämisessä valittava ja venyttävä sävy rohkeasti ja hullunkurisesti kuten aito englantilainen humoristi. Hän kertoi koirasta, joka oli lähetetty laatikossa Valparaisosta San Fransiskoon ja joka päälle päätteeksi oli syyhyinen. Herra tiesi mikä tuossa jutussa oikein oli huvittavaa, hänen kertomanaan se vaan oli vastustamaton. Ja kaikkien väännellessä itseään naurusta istui hän itse isoine kaarevine nenineen, kaitoine, pitkine kauloilleen ja punertaville hiuksineen paikallaan kasvoilla levoton, selittämätön vakavuuden ilme, väärä sääri toisen yli heitettynä, pienten, pyöreiden, syvällä olevien silmien harhaillessa miettivännäköisinä ympäri huonetta... Näytti melkein siltä kuin toiset olisivat nauraneet hänelle, hänen kustannuksellaan... Mutta sitä hän ei ajatellut.

Kotona kertoi hän erityisen mielellään Valparaison-konttorista, sikäläisestä hirveästä kuumuudesta ja eräästä nuoresta lontoolaisesta nimeltä Thunderstorm, tyhjäntoimittajasta, uskomattoman merkillisestä miehestä, »jonka hän ei, Jumala paratkoon, ollut nähnyt milloinkaan tekevän työtä, mutta joka siitä huolimatta oli ollut hyvin taitava liikemies...»

»Herranen aika», selitti hän, »sellaisessa kuumuudessa! Johtaja tulee konttoriin... me kaikki kahdeksan miestä, lojumme mikä missäkin kuin kuolleet kärpäset, tupakoiden ja ajaen edes siten pois moskiittoja. Herranen aika! 'No!' sanoo johtaja, 'tehän ette ole työssä, hyvät herrat?!'... ‘No, sir!' sanoo Johny Thunderstorm. 'Kuten näette, sir!' Ja sitten puhallamme kaikki tupakansavun hänen silmilleen. Herranen aika!»

»Miksi sinä oikeastaan sanot koko ajan 'herranen aika?'» kysyi Thomas paheksuen. Mutta häntä ei harmittanut tämä seikka, vaan se, että hän tunsi Christianin kertovan tätä tarinaa niin ilomielin siksi, että se soi hänelle tilaisuuden puhua pilkaten ja ylenkatsoen työstä.

Hänen äitinsä siirtyi silloin hienotunteisesti toisiin asioihin.

Maailmassa on paljon rumaa, ajatteli konsulitar Buddenbrook, syntyisin Kröger. Veljetkin voivat vihata ja halveksia toisiaan; sellaista voi sattua, niin hirveältä kuin se kuuluukin. Mutta siitä ei pidä puhua. Se painetaan piiloon. Siitä ei tarvitse olla tietävinään.

NELJÄS LUKU.

Toukokuussa sai Gotthold-setä, konsuli Gotthold Buddenbrook, joka nyt oli kuudenkymmenen vuoden vanha, eräänä yönä kovan sydänkouristuskohtauksen ja kuoli ankaria tuskia kestettyään vaimonsa, syntyisin Stüwing, syliin.

Madame Josephine-paran poika, joka oli jäänyt vähäosaiseksi myöhempien ja voimakkaampien, madame Antoinetten puolelta kasvavien sisarustensa rinnalla, oli jo kauan aikaa sitten tyytynyt kohtaloonsa ja poiminut, varsinkin veljenpoikansa luovutettua hänelle Alankomaiden konsulaatin, ilman pienintäkään vihankaunaa rintakaramellejansa läkkirasiasta. Ne, jotka ehkä muistivat ja ylläpitivät vanhaa perheriitaa, olivat talon naiset: ei niin paljon hänen hyvänsuopa ja hiukan typerähkö vaimonsa, vaan nuo kolme vanhenevaa neitoa, jotka eivät voineet katsoa konsulitarta, Antonieta eikä Thomasta pienen myrkyllisen välähdyksen syttymättä silmään...

Torstaina, tavanmukaisina »sukupäivinä» kello neljän aikaan, jolloin kokoonnuttiin Mengstrassen varrella sijaitsevaan suureen sukutaloon syömään päivällistä ja viettämään iltaa — joskus siellä myös nähtiin konsuli Kröger tai Sesemi Weichbrodt oppimattomine sisarineen — Breitestrassen Buddenbrookin naiset johtivat keskustelun luontevan hauskasti Tonyn purettuun avioliittoon saattaakseen madame Grünlichin käyttämään suurentelevaa kieltä ja voidakseen sitten luoda toisiinsa lyhyen, terävän katseen, tahi esittivät yleisin sanoin paheksuvan kantansa hiusten värjäämiseen nähden, joka osoitti mitä epäarvokkainta turhamaisuutta. He kyselivät myös liian osaaottavasti Jakob Krögerin, konsulittaren veljenpojan, vaiheita ja tekivät pilkkaa viattomasta, pitkämielisestä Klothilde-parasta, ainoasta, jonka todella täytyi tuntea olevansa heitä vähäpätöisempi, — pilkkaa, joka ei ollut lainkaan yhtä hyvänsuopaa kuin Tomin ja Tonyn jokapäiväinen kiusanteko, jonka hän sulatti vitkallisella, ihmettelevällä hyväntahtoisuudellaan. Heitä huvitti myös laskea leikkiä Klaran ankaruudesta ja hurskaudesta, ja he keksivät pian, etteivät Christianin ja Thomaksen välit olleet parhaimmat, ja ettei heidän, Jumalan kiitos, tarvinnut välittää edellisestä, koska tämä oli naurettava lörppö. Mitä Thomakseen tulee, jossa ei voinut löytää moitteen sijaa ja joka puolestaan kohteli heitä hyväntahtoisen säälivästi ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: minä ymmärrän ja säälin teitä... kohtelivat he häntä hiukan purevan kunnioittavasti. Mutta pikku Erikasta, joka oli kukoistava ja hyvin hoidettu lapsi, ei voinut olla sanomatta, että hän oli huolestuttavassa määrin hidaskasvuinen. Jonka jälkeen Pfiffi itseään heilutellen ja suupielet kosteina huomautti lapsen peloittavasta yhdennäköisyydestä isänsä, kavaltaja Grünlichin kanssa...

Nyt he seisoivat, itkien äitinsä kera isänsä kuolinvuoteen ympärillä, ja vaikka heistä tuntui siltä kuin tämä kuolemakin vielä olisi ollut Mengstrassen sukulaisuuden seurausta, lähettivät he sinne kuitenkin sananviejän.

Keskellä yötä kaikui ovikello suuren pihan yli, ja kun Christian, joka oli tullut myöhään kotiin, tunsi pahoinvointia, lähti Thomas yksin kevätsateeseen.

Hän saapui oikeaan aikaan nähdäkseen vanhan herran viimeiset suonenvetoiset nytkähdykset; sitten hän seisoi kädet ristissä kuolinhuoneessa katsellen tuota lyhyttä hahmoa, joka erottui peitevaatteiden alta, noita elottomia kasvoja, joiden pehmeähköjä piirteitä reunusti valkoinen poskiparta...

»Sinun osasi ei ollut onnellisimpia, Gotthold-setä», hän ajatteli. »Opit liian myöhään myöntymään ja nöyrtymään... Se on välttämätöntä... Jos minä olisin sellainen kuin sinä, olisin jo aikaa sitten nainut puodin... Mutta tulee valvoa etujaan... Olisitko sinä edes tahtonut elämäsi toisenlaiseksi kuin mitä se on ollut? Vaikka olit uhmaileva ja uskoit tuota uhmaa ihanteellisuudeksi, oli sinun henkesi liian vähän joustava, liian köyhä mielikuvituksesta, sinulla oli liian vähän sitä ihanteellisuutta, joka tekee ihmisen kykeneväksi edistämään asiaa, aatetta, suvun tai kauppahuoneen kunniaa hiljaisella innolla, joka on salaista rakkautta suloisempi, tyydyttävämpi, autuuttavampi. Sinä kadotit runouden tunteen, vaikka olit niin rohkea, että uskalsit rakastaa ja naida vasten isäsi tahtoa. Eikä sinulla ollut kunnianhimoakaan, Gotthold-setä. Vanha nimemme on vain porvarisnimi, ja sen kunniaa edistää siten, että saattaa kukoistukseen viljakaupan ja koettaa tehdä oman henkilönsä pienen piirin keskuudessa arvossapidetyksi, rakastetuksi ja vaikuttavaksi... Ajattelitko kenties: Otan vaimokseni Stüwingin, jota rakastan, enkä välitä mistään käytännöllisistä eduista, jotka ovat pelkkää kamaa ja poroporvariutta?... Me puolestamme olemme tarpeeksi sivistyneet ja maailmaa nähneet tunnustaaksemme mielellämme, että rajat, jotka ovat asetetut kunnianhimollemme, ovat syrjästä katsoen ahtaat ja säälittävät. Mutta kaikki on vain näennäistä maailmassa, Gotthold-setä! Etkö tiennyt, että mies voi olla suuri pienessäkin kaupungissa? Että hän voi olla Caesar keskikokoisessa Itämeren rantakaupungissa? Siihen tarvitaan hiukan mielikuvitusta, hiukan ihanteellisuutta... jota sinulla ei ollut, vaikka ehkä luulit.»

Thomas Buddenbrook kääntyi poispäin. Hän astui ikkunan luo kädet selän takana, älykkäät kasvot hymyillen, ja jäi tuijottamaan ulos vastapäätä olevan raatihuoneen heikosti valaistua, sateeseen peittynyttä goottilaista päätyä.

Asioiden luonnon mukaisesti joutui nyt Alankomaiden kuninkaallisen konsulaatin arvo ja virka, jotka Thomas heti isänsä kuoleman jälkeen olisi voinut omistaa itselleen, Tony Grünlichin sanomattomaksi mielihyväksi takaisin Thomas Buddenbrookille. Kupera, leijonin, vaakunoin ja kruunuin koristettu kilpi loisti taas Mengstrassen varrella. Buddenbrookien päätyseinällä »Dominus providebit»-kirjoituksen alla.

Heti tämän asian järjestymisen jälkeen, jo saman vuoden kesäkuussa, lähti nuori konsuli kauppamatkalle Amsterdamiin, tietämättä milloin palaisi.

VIIDES LUKU.

Kuolemantapaukset herättävät tavallisesti taivaallisiin asioihin kääntyneen mielentilan, eikä kukaan ihmetellyt kuullessaan konsulitar Buddenbrookin suusta hänen miehensä kuoleman jälkeen sen tai tämän hengellisen lauselman, jota ei aikaisemmin oltu totuttu hänen suustaan odottamaan.

Mutta pian huomattiin, ettei tuo ollut ohimenevää, ja kaupungissa tuli pian tietyksi, että konsulitar tahtoi kunnioittaa miesvainajansa muistoa etupäässä siten, että hän omaksui kokonaan tämän hurskaan elämänkatsomuksen, johon hän jo viime vuosina ja varsinkin nyt, alkaessaan vanheta, oli tuntenut vetovoimaa.

Hän koetti täyttää koko tuon laajan talon vainajan hengellä, lempeällä, kristillisellä vakavuudella, joka ei kuitenkaan tuominnut hillittyä sydämen iloa. Aamu- ja iltahartauksia jatkettiin entistä pitempinä. Perhe kerääntyi ruokasaliin palvelusväen seisoessa pylväikössä, ja konsulitar tai Klara luki kappaleen isosta, suunnattoman suurin kirjaimin painetusta sukuraamatusta, minkä jälkeen laulettiin yhteisesti pari virren värssyä harmonien säestyksellä; konsulitar hoiti sitä. Usein luettiin raamatun asemesta kappale jostakin mustakantisesta, kultareunaisesta saarnakirjasta tai postillasta, jostakin Aarrekätköstä, Psalttarista, Pyhityshetkestä, Aamusävelestä tai Vaellussauvasta, joiden alituinen hokeminen suloisesta Jeesus-lapsesta tahtoi kyllästyttää ja joita talossa oli liian viljalti.

Christian ei ottanut usein osaa hartaushetkiin, ja Thomaksen kerran tekemä varovainen ja puolileikkisä huomautus noista hartaushetkistä sai lempeän ja arvokkaan nuhtelun. Madame Grünlich ei valitettavasti aina käyttäytynyt tyydyttävästi noissa tilaisuuksissa. Eräänä aamuna, kun talossa oli käymässä muuan vieras pappi, määräsi tämä laulettavaksi erään harrassävelmäisen, lujauskoisen virren, jonka sanat kuuluivat näin:

On raato ruumihini mun, jo hajota mä uhkaan. Niin uppos synnit minuhun, kuin tina uppos tuhkaan.

Oi Herra, koiran korvihin sä tartu! Tyydyn luihinkin. — Jo väsyin synnin vaivaan, vie minut armoon taivaan!

... minkä jälkeen rouva Grünlich musertavan katumuksen painamana viskasi pois kirjan ja poistui huoneesta.

Mutta konsulitar vaati itseltään vielä enemmän kuin muilta. Hän perusti esimerkiksi pyhäkoulun. Sunnuntaiaamuna soittivat Mengstrassen talon kelloa vain pienet kansakoulutytöt, minkä jälkeen Stine Voss, joka oli kotoisin Muurikujan varrelta. Mike Stuht Glockengiesserstrassen varrelta ja Finke Snut jostakin Traven Kleine Gröpelgruben tai Engelwischin puolelta tepsuttivat vehnäsenvaaleine, vedellä kammattuine hiuksineen suuren eteisen läpi valoisaan puutarhahuoneeseen, jota ei pitkään aikaan enää ollut käytetty konttorina ja jonne nyt oli tuotu istumapenkkejä. Siellä konsulitar Buddenbrook, syntyisin Kröger, puettuna mustaan, raskaaseen atlaspukuun, päässään valkoisia hienoja kasvojakin valkoisempi pitsimyssy, asettui istumaan pöydän ääreen heitä vastapäätä ja opetti heille tunnin verran katkismusta.

Hän perusti myös »Jerusalemin-illan», johon paitsi Klaraa ja Klothildea myös Tonyn oli otettava osaa. Kerran viikossa istui ruokasalin pitkäksi vedetyn pöydän ympärillä lamppujen ja kynttilöiden valossa noin parikymmentä naista, kaikki siinä iässä olevia, jolloin on paras varustaa itselleen hyvä paikka taivaassa. Nämä joivat teetä tai bishofia, söivät maukkaita voileipiä ja vanukasta, lukivat hengellisiä veisuja ja tutkisteluja ja valmistivat käsitöitä, jotka vuoden lopulla myytiin myyjäisissä ja joista koituva voitto sitten lähetettiin Jerusaleniiin lähetystarkoituksiin.

Tuohon hurskaaseen yhdistykseen kuului pääasiallisesti konsulittaren tuttavapiirin naisia, muun muassa senaattorin rouva Langhals, konsulitar Möllendorpf ja vanha konsulitar Kistenmaker; mutta eräät toiset maallismielisemmät ja arkipäiväisemmät luonteet, kuten madame Köppen, ivasivat ystävänsä Bethsyn hommia. Myöskin kaupungin papinrouvat ja leskikonsulitar Buddenbrook, syntyisin Stüwing, sekä Sesemi Weichbrodt oppimattomme sisarineen olivat sen jäseniä. Mutta koska Jeesuksen edessä arvo ja kunnia eivät merkitse mitään, sulki Jerusalemin-ilta piiriinsä myös köyhempiä ja vähemmän tunnettuja henkilöitä, kuten eräänkin pienen, kurttuisen olion, jolla oli runsas määrä jumalanpelkoa ja pitsimalleja, joka asui Pyhän-Hengen-Sairaalassa, oli nimeltään Himmelsbürger ja sukunsa viimeinen jäsen... »Viimeinen Himmelsbürger» sanoi hän suruisasti raapien samalla myssynalustaansa sukkapuikolla.

Mutta vielä paljon merkillisempi ilmiö oli eräs kaksoissisaruspari, kaksi kummallista, vanhaa neitoa, jotka kulkivat kaupungilla käsikädessä harjoittaen hyväntekeväisyyttä, päässä kahdeksannentoista vuosisadan aikuinen lierihattu ja vuosia sitten haalistuneisiin vaatteisiin puettuina. Heidän sukunimensä oli Gerhardt, ja he vakuuttivat polveutuvansa suoraan Paul Gerhardtista. Sanottiin, etteivät he olleet lainkaan varattomia, mutta he elivät mitä kurjimmissa oloissa ja antoivat kaiken köyhille... »Rakkaat ystävät!» huomautti konsulitar Buddenbrook, joka väliin häpesi heitä, »on totta, että Jumala katsoo sydämeen, mutta teidän pukunne eivät ole oikein sievät... Tulee katsoa myös astiaan...» Silloin nämä suutelivat hienoa ystäväänsä, mitä tuo maailmannainen ei voinut kieltää, tosin ainoastaan otsalle, ja tekivät sen köyhän säälivällä, hellällä ylemmyydellä korkea-arvoisempaa pelastussisarta kohtaan. He eivät olleet suinkaan tuhmia, heidän pienissä, rumissa, käpertyneissä papukaijankasvoissaan pyöri kaksi kirkasta, ruskeata silmää, joissa oli omituinen älykäs ja lempeä ilme... Heidän sydämiinsä kätkeytyi ihmeellisiä, salaisia tietoja. He tiesivät, että ihmisen viimeisellä hetkellä tulevat kaikki heidän autuaasti kuolleet omaisensa lauluin ja soitoin noutamaan häntä Jumalan luo. He lausuivat sanan »Herra» yhtä luonnollisella lapsenuskolla kuin alkukristityt, jotka ovat kuulleet mestarin omasta suusta sanat: »Vielä vähän aikaa, niin olette näkevä minut». Heillä oli mitä merkillisimpiä teorioita sisäisestä valosta, aavistuksista, ajatuksen siirrosta... sillä Lea, toinen heistä, oli kuuro, mutta tiesi siitä huolimatta melkein aina mistä puhuttiin.

Koska Lea Gerhardt oli kuuro, pantiin hänet tavallisesti lukemaan ääneen Jerusalemin-illoissa: toiset pitivät sitäpaitsi hänen lukuaan kauniina ja liikuttavana. Hän kaivoi pussistaan ikivanhan kirjan, joka oli oudon näköinen, suhteettoman pitkä leveyteen verraten, ja jonka alkulehdellä oli epäinhimillisen pulloposkinen kuva heidän kantaisästään. Sen hän nyt otti esiin ja — voidakseen kuulla mitä luki — alkoi pauhata peloittavalla äänellä, joka kaikui kuin tuulen ulvonta savupiipussa:

»Jos saatana uhkaa minut niellä...»

Hoh! ajatteli Tony Grünlich. Mikäpä saatana sinut haluaisi niellä! Mutta hän ei virkkanut mitään, vaan söi vanukasta ja tuumi, oliko hänestäkin kerran tuleva yhtä ruma kuin nuo Gerhardt-neidit.

Hän ei ollut onnellinen, häntä ikävystytti ja kiusasi kaikki nuo papit ja lähetyssaarnaajat, jotka konsulin kuoleman jälkeen olivat yhä lisääntyneet ja jotka Tonyn mielestä vaikuttivat liiaksi talon asioihin ja saivat liian paljon rahaa. Tuo viimeinen seikka oli Thomaksen asia; mutta tämä oli vaiti. Sisar sitävastoin ei voinut olla joskus mutisematta vieraista, jotka syövät leskien varat pitkien rukousten palkaksi.

Hän vihasi mitä katkerimmin noita mustia herroja. Pitäen itseään kypsyneenä naisena, joka oli oppinut tuntemaan elämän eikä ollut enää mikään tyhmä hanhi, ei hän katsonut voivansa ilman muuta uskoa heidän ehdottomaan pyhyyteensä. »Äiti», hän sanoi, »ei pitäisi puhua pahaa lähimmäisestään... tiedän sen! Mutta minun täytyy saada sanoa eräs asia, enkä voi olla ihmettelemättä, ettei elämä ole opettanut sitä sinullekin, nimittäin: ettei jokaisen, jolla on musta takki ja alati hokee: Herra, Herra! tarvitse olla tahraton!»

Salaisuutena pysyi miten Thomas suhtautui näihin totuuksiin, joita hänen sisarensa esitti äärettömän ponnekkaasti. Christianilla ei ollut niistä mitään ajatusta, hän tyytyi tarkastamaan noita herroja nenä kurtussa, matkiakseen heitä sitten klubissa tai perheen keskuudessa.

Mutta Tony kärsi todellakin noista hengellisistä vieraista. Eräänä päivänä astui hänen eteensä muuan lähetyssaarnaaja nimeltä Jonathan, joka oli kulkenut Syriat ja Arabiat, mies, jolla oli suuret, nuhtelevat silmät ja haikeasti alasriippuvat posket, vaatien häntä surullisen ankarasti tilille siitä, olivatko hänen poltetut otsakiharansa sopusoinnussa totisen kristillisen vaatimattomuuden kanssa... Miesparka! Hän ei tuntenut Tonyn terävän pisteliästä kielevyyttä. Tony oli vaiti hetken aikaa, ja saattoi nähdä miten hänen aivonsa tekivät työtä. Sitten hän sinkautti: »Pyydän, että herra pastori huolehtisi omista kiharoistaan!»... Sen jälkeen hän kiiti ulos hartiat koholla, pää pystyssä ja leuka alas painuneena. — Pastori Jonathanilla oli hyvin vähän kiharoita, sillä hänen päälakensa oli paljas!