Part 20

»Meillä olisi pitänyt aikaa sitten olla miljoona!» sanoi hän kiihtymyksestä pusertuneella äänellä, kädet vavisten... »Isoisällä oli parhaina aikoinaan jo 900 000... Ja sen jälkeen on ollut niin paljon ponnistusta, menestystä, niin monta hyvää kauppaa! Lisäksi äidin myötäjäiset ja äidin perintö! Mutta nuo ikuiset heilahtelut... Se kuuluu asian luontoon, Jumala paratkoon; antakaa anteeksi, että tällä hetkellä puhun vain liikkeen kannalta enkä perheen... Myötäjäiset, Gotthold-sedälle ja Frankfurtiin menneet summat, kaikki nuo sadattuhannet, jotka on täytynyt luovuttaa liikepääomasta... Ja kauppahuoneen päämiehellä oli vain kaksi sisarusta... No niin, kyllä meille nyt hommaa, Marcus!»

Toiminnan, voiton ja vallan halu, tahto taivuttaa onni jalkojensa juureen välkähti lyhyen hetken hänen silmissään. Hän tunsi itsessään kaikkien odottavat katseet, tunsi miten kaikki uskoivat hänen voivan korottaa heidän vanhan sukunsa mainetta tai ainakin pysyttää sen ennallaan. Pörssissä oli häntä kohtaava kaikkialla vanhojen, hyväntahtoisten kauppamiesten epäilevät ja hieman ivalliset syrjäkatseet, jotka utelivat: »Luistavatko asiat, poikaseni?» Ja hän vastasi ajatuksissaan: »Kyllä minä panen ne luistamaan...»

Friedrich Wilhelm Marcus hieroi miettivästi käsiään, ja Justus Kröger sanoi:

»Pysy vain tyynenä, Tom! Ajat eivät enää ole samat kuin isoisäsi ollessa Preussin hallituksen hovihankkijana —.»

Nyt syntyi perinpohjainen keskustelu testamentin tärkeämmistä ja vähäisemmistä määräyksistä, joihin konsuli Kröger hyväntuulisena yhtyi puhellen Thomaksesta aivan kuin »hänen majesteetistaan», nyt hallitusistuimella olevasta ruhtinaasta. »Varastokiinteistö pysyy perityn tavan mukaan kruunun omaisuutena», hän lisäsi.

Muutoin määrättiin testamentissa, että kaikki oli pysytettävä mahdollisuuden mukaan jakamattomana, että rouva Elisabeth Buddenbrook oli oleva periaatteellisesti ainoa perillinen ja että koko omaisuus oli säilyvä liikkeessä, jonka liikepääomaan herra Marcus ilmoitti liittävänsä osakkaana 120 000 markkaa. Thomakselle oli varattu toistaiseksi yksityisomaisuudeksi 50 000 markkaa, samaten Christianille, siltä varalta, että tämä perustaisi oman liikkeen. Justus Kröger otti innokkaasti osaa asiaan seuraavan kohdan tullessa esille: »Hellästi rakastetun nuorimman tyttäreni Klaran myötäjäissumman määrääminen, siinä tapauksessa, että hän menisi naimisiin, jääköön hellästirakastetun vaimoni harkinnan varaan»... »Sanokaamme esimerkiksi 100 000», ehdotti Justus Kröger oikaisten itsensä, nostaen jalan polvensa yli ja kiertäen molemmin käsin lyhyitä harmaita viiksiään. Hän oli sulaa autiutta. Mutta summa määrättiin 80 000 markaksi.

»Siltä varalta, että hellästirakastettu vanhin tyttäreni Antonie menisi uudestaan naimisiin, olkoon määrätty», kuului testamentin jatko, »katsoen siihen, että hänen ensimmäiseen avioliittoonsa jo on tullut käytetyksi 80 000 markkaa, korkeintaan 17 000 taalaria myötäjäisiin...» Antonie rouva työnsi sirolla liikkeellä käsivarret eteenpäin oikaisten hihojaan ja huudahti: »Grünlich — hahaa!» Se kuulosti sotahuudolta, torventörähdykseltä. »Tiedättekö te, Marcus, miten se liitto oikein syntyi?» hän kysyi. »Istuimme eräänä iltana puutarhassamme porttaalin edustalla... Tiedättehän te, Marcus, meidän porttaalimme... No niin! Silloin sinne ilmestyy herra, jolla on kullankeltainen poskiparta... Senkin veijari!...»

»No niin», keskeytti Thomas. »Puhumme myöhemmin herra Grünlichistä, eikö niin?»

»Hyvä on: mutta myönnäthän sen, Tom, joka olet viisas mies, — minä olen näetkös tehnyt sen kokemuksen, vaikka vielä joku aika sitten olin tyhmä kuin hanhi — ettei elämässä kaikki ole aivan rehellistä peliä...»

»Myönnän...» sanoi Tom. Ja sitten jatkettiin asioiden yksityiskohtaista käsittelyä ja luettiin konsulin timanttinappeja, suurta sukuraamattua ja monia muita seikkoja koskevat määräykset... Justus Kröger ja herra Marcus jäivät illalliselle.

TOINEN LUKU.

Vuoden 1856 alussa palasi Christian Buddenbrook kahdeksanvuotisen poissaolon jälkeen synnyinkaupunkiinsa. Puettuna keltaiseen, isoruutuiseen pukuun, joka vaikutti hyvin troopilliselta, saapui hän postivaunuilla Hampurista, toi kerallaan miekkakalan nokan ja pitkän sokeriruo'on ja näytti konsulittaren syleillessä hyvin hajamieliseltä ja hämillään olevalta.

Hänellä oli sama ilme seuraavana aamuna kun kaikki perheen jäsenet heti hänen tulonsa jälkeen menivät Burgtorin kautta hautausmaalle laskeakseen haudalle seppeleen. He seisoivat vierekkäin lumisella tiellä suuren hautakiven ääressä, johon oli kaiverrettu alla lepäävien nimet ynnä suvun vaakuna, suuren marmoriristin edessä, joka oli nojallaan pientä talvista hautuumaanaitaa vasten. Joukosta puuttui ainoastaan Klothilde, joka oli Ungnadessa sairasta isäänsä hoitamassa.

Tony laski seppeleen isän nimen alle, jonka kultaiset kirjaimet kiilsivät tuoreuttaan, ja laskeutui lumesta huolimatta polvilleen haudan ääreen rukoilemaan: musta harso kiertyi kauniisti hänen ympärilleen. Jumala yksin tietää, paljonko tuskaa ja hurskautta ja paljonko kauniin naisen omahyväisyyttä tuohon asentoon sisältyi. Thomas ei ollut sillä tuulella, että olisi ryhtynyt tuota aprikoimaan. Mutta Christian katsoi sisareensa levottoman ja hiukan pilkallisen näköisenä sivusta päin kuin arvellen: »Vastaatko tuosta teostasi? Etkö ole joutuva hämille, kun nouset siitä ylös? Miten epämiellyttävää!» Tony huomasi tuon katseen ylös noustessaan, mutta ei joutunut hämilleen. Hän kohotti päänsä, järjesti harsonsa ja hameensa, ja varustautui poistumaan arvokkaasti ja varmasti, mikä ilmeisesti teki Christianiin keventävän vaikutuksen.

Samoin kuin konsulivainaja oli ollut ensimmäinen suvussaan, jonka haaveellinen rakkaus Jumalaa ja ristiinnaulittua kohtaan oli ollut muutakin kuin tavallisia arkipäiväisiä, porvarillisia tunteita, samoin olivat hänen molemmat poikansa ensimmäiset Buddenbrookin suvun jäsenet, jotka kaihtoivat sellaisten tunteiden vapaata ja korutonta ilmaisua. Thomas oli kyllä myös varmasti tuntenut syvempää, kipeämpää tuskaa isänsä kuoleman johdosta kuin hänen isoisänsä oman isänsä kuollessa, mutta hänellä ei silti ollut tapana polvistua haudan ääreen, eikä hän sisarensa Tonyn tavoin viskautunut pöytää vasten itkemään kuin lapsi. Ja hänestä oli mitä suurimmassa määrin kiusallista kuulla madame Grünlichin suurin sanoin ja itkettynein silmin kuvailevan kuolleen isänsä ominaisuuksia paistin ja jälkiruoan väliaikana. Sellaisten tunteenpurkausten sattuessa hän tyytyi hienotunteiseen vakavuuteen, maltilliseen äänettömyyteen ja pidättyvään päännyökkäykseen... jotavastoin hänen silmänsä saattoivat täyttyä hitaasti kyynelillä silloin kun ei kukaan puhunut vainajasta tai maininnut hänen nimeään.

Toisin oli Christianin laita. Hän ei voinut nähdä sisarensa lapsellisia purkauksia joutumatta tunnepyörteen valtaan; hän kumartui lautasensa yli, kääntyi syrjin, näytti tahtovan piiloutua pöydän alle ja keskeytti sisarensa monta kertaa hiljaisella, tuskallisella äännähdyksellä: »Älä nyt... Tony...», jolloin hänen iso nenänsä vetäytyi moniin kurttuihin.

Hän oli levoton ja hämillään joka kerran, kun keskustelu kääntyi vainajaan, ja näytti siltä kuin hän ei olisi pelännyt ja karttanut vain syvien ja juhlallisten tunteiden kömpelöä ilmaisua, vaan myöskin itse tunteita.

Hänen ei oltu nähty vuodattavan vielä ainoatakaan kyyneltä isänsä kuoleman johdosta. Pitkällinen ero ei ollut tyydyttävä selitys siihen. Mutta ihmeellisintä oli, että hän huolimatta suuresta vastenmielisyydestään tuollaisia purkauksia kohtaan vei erilleen sisarensa Tonyn kuullakseen tältä tuon järkyttävän kuolin-illan tapaukset havainnollisesti ja yksityiskohtaisesti: sillä madame Grünlichillä oli mitä vilkkain kuvailukyky.

»Hän oli siis keltainen?» kysyi hän jo viidennen kerran. »Mitä palvelustyttö huusi, kun hän syöksyi teidän luoksenne?... Eikö isä voinut enää puhua mitään ennen kuolemaansa?... Mitä tyttö sanoi? Miten hän haukkoi suutaan? 'Ua... ua'?» Christian oli hiljaa, hän oli kauan hiljaa, pienet, pyöreät, syvällä olevat silmät liikkuivat levottomasti ja miettiväisinä esineestä toiseen. »Kauheata», sanoi hän viimein, ja häntä puistatti, kun hän nousi paikaltaan. Silloin hän käveli yhä ajatuksissaan ja rauhattomana edestakaisin huoneessa Tonyn ihmetellessä, että hänen veljensä, joka näytti käsittämättömistä syistä häpeävän niin kovasti sitä, että hän suri ääneen isäänsä, nyt saattoi peloittavan tyynesti toistaa tämän kuolinäännähdyksiä, joista hän oli suurella vaivalla saanut Linen, palvelustytön kertomaan...

Christian ei ollut yhtään kaunistunut. Hän oli laiha ja kalpea. Hänen otsansa kohdalla oli iho pingoittunut kireälle, poskiluiden välistä kohosi suuri kyömynenä luisevana ja terävänä, ja tukka oli jo huomattavasti harventunut päälaelta. Hänen kaulansa oli kaita ja liian pitkä, ja hänen laihat säärensä olivat ulospäin luokilla... Hänen oleskelunsa Lontoossa näytti muuten tehneen häneen mitä pysyvimmän vaikutuksen, ja kun hän Valparaisossakin seurusteli enimmäkseen englantilaisten kanssa, oli koko hänen olemukseensa jäänyt englantilainen leima, joka puki häntä. Se näkyi hänen pukunsa mukavasta kuosista, kankaan kunnollisesta laadusta, hänen kenkiensä leveästä kuosista ja siroudesta ja siitä, miten hänen punertavanruskeat, tuuhean, hiukan happaman näköiset viiksensä riippuivat huulille. Hänen kätensäkin, jotka olivat kuuman ilmanalan valkaisemat ja pehmittämät, tekivät pyöreine, lyhyeksileikattuine, puhtaine kynsineen jollakin tapaa englantilaisen vaikutuksen.

»Sanopas...» kysyi hän yht'äkkiä, »tiedätkö sinä... sitä on niin vaikea selittää... miltä tuntuu kun on nielaissut kovan palan ja se painuu alas karmien koko selkää?» Ja taas oli hänen nenänsä täynnä teräviä kurttuja.

»Tiedän», sanoi Tony, »se on hyvin tavallista. Pitää juoda kylmää vettä...»

»Niinkö?» vastasi veli tyytymättömänä. »Ei, me emme luultavasti tarkoita samaa»... Hänen kasvoillaan oli vakavan levottomuuden ilme...

Hän oli myös ensimmäinen, joka perhesurusta huolimatta alkoi oleksia talossa vapautuneemmin ja iloisemmin. Hän ei ollut unohtanut taitoansa, jota hän oli osoittanut Marcellus Stengel vainajan matkimisessa, ja puhui usein tuntikaudet hänen tapaansa. Ja ruokapöydässä hän kysyi kaupungin teatterin oloja... oliko siellä hyvä näyttelijäkunta, mitä oli esitetty ja niin edespäin...

»En minä tiedä», sanoi Tom liioitellun välinpitämättömällä, miltei kärsimättömällä äänellä. »En minä ole viime aikoina seurannut niitä asioita.»

Mutta Christian ei ollut tätä kuulevinaan, vaan alkoi puhua teatterista... »Ette usko, kuinka mielelläni minä istun teatterissa! Jo sana 'teatteri' tekee minut onnelliseksi... En tiedä, tuntuuko teistä siltä. Voisin istua tuntikaudet suljetun esiripun edessä... Iloitsen kuin lapsena joululahjoja odotellessa... Pelkkä orkesterin viritys on jo niin juhlallista! Voisin mennä teatteriin vain kuullakseni sitä... Minä pidän ennen kaikkea rakkauskohtauksista... Toiset näyttelijättäret osaavat ottaa niin kauniisti rakastettunsa pään käsiensä väliin... Yleensä näyttelijät... Seurustelin paljon näyttelijöiden kanssa Lontoossa ja Valparaisossa Alussa oikein ylpeilin, kun sain puhua heidän kanssaan jokapäiväisessä elämässä. Teatterissa seuraan jokaista heidän liikettään... se on hyvin mielenkiintoista! On käsittämätöntä, miten he esimerkiksi saattavat sanoa sanottavansa ja kääntyä sitten aivan rauhallisesti, hitaasti ja hämmentymättä ovea kohti, vaikka tietävät koko katsojakunnan olevan selkänsä takana... kerrassaan käsittämätöntä!... Ennen halusin niin hartaasti päästä katsomaan kulissien taakse — nyt voin sanoa tuntevani siellä jotakuinkin joka nurkan. Ajatelkaa... eräässä operettiteatterissa Lontoossa nousi kerran esirippu, kun minä vielä olin näyttämöllä... Puhelin Miss Watercloosen kanssa... erään neiti Watercloosen... hän oli aika sievä tyttö! Ja silloin avautuu yht'äkkiä katsomo eteeni... hyvä Jumala, en tiedä itsekään, miten tulin näyttämöltä pois!»

Madame Grünlich oli melkein ainoa pyöreän pöydän ympärillä istujista, joka nauroi; mutta Christian jatkoi juttuaan katsoen myös toisiin. Hän kertoi englantilaisista kahvilalaulajattarista, kertoi eräästä naisesta, joka oli esiintynyt puuteroitu tekotukka päässään ja pitkä sauva kädessä ja laulanut laulun »_That's Maria_!» takoen sauvallaan tahtia... _Maria_, tiedättekös, _Maria_ on kaikkein pahinta... Kun joku on tehnyt oikein syntisesti, niin: _that's Maria! Maria_ on vihoviimeisintä, tiedättekö... itse pahe... Viimeisen sanan lausui hän inhoten, rypistäen nenäänsä ja kohottaen sormet koukussa oikeaa kättään.

»_Assez_, Christian!» sanoi konsulitar. »Tuo ei huvita meitä vähääkään.»

Mutta Christianin katse harhaili hänen ohitseen, ja hän olisi ilman äitinsä huomautustakin luultavasti lakannut puhumasta, sillä samalla kuin hänen pienet, pyöreät, syvällä olevat silmänsä kiertelivät levottomasti ympäri huonetta näkyi hän vajonneen pohtimaan _Mariaa_ ja pahetta.

Äkkiä hän sanoi: »Ihmeellistä... välistä minä en osaa niellä! Ei, älkää naurako, minusta se on hirveän vakava asia. Tulen ajatelleeksi, että en osaa niellä, ja sitten en osaakaan. Pala voi jo olla aivan kurkussa, mutta tämä tässä, kaula, jänteet... tekevät tenän... Ne eivät tottele tahtoa, tiedättekö. Minä en uskalla oikein tahtoakaan.»

Tony huusi aivan kauhuissaan: »Hyvä Jumala. Christian, mitä hassua sinä puhut? Et uskalla niellä... Sinä olet naurettava! Mitä ihmeitä sinä oikein syötät meille...!»

Thomas oli vaiti. Mutta konsulitar sanoi: »Se johtuu hermoista. Sinä tulit kotiin oikeaan aikaan; sikäläinen ilma olisi tehnyt sinut sairaaksi.» —

Syötyä istuutui Christian pienen harmonion ääreen, joka oli ruokasalissa, ja näytteli pianotaituria. Hän oli heilauttavinaan hiuksensa taapäin, hieroi käsiään ja katsoi alta kulmain huoneeseen; sitten hän alkoi äänettömästi, polkimille astumatta — hän kun ei osannut soittaa vähääkään, kuten useimmat Buddenbrookit — painella bassopuolta, tehdä huikeita juoksutuksia, heitellä ruumistaan, katsoa haltioituneesti kattoon ja painaa molemmin käsin mahtavasti ja voittoisasti koskettimia. Hänen soittonsa oli erehdyttävän luonnollista, täynnä vastustamatonta komiikkaa, joka on ominaista englantilais-amerikkalaiselle vallattomalle ja liioittelevasti paisuttavalle luonteelle ja joka ei tuntunut vähääkään vastenmieliseltä siksi, että hän näytti niin kokonaan eläytyneen siihen.

»Minä käyn usein konserteissa», hän sanoi; »minua huvittaa nähdä, miten nuo miehet käsittelevät koneitaan!... Taiteilija on todellakin ihana olento!»

Sitten hän aloitti alusta. Mutta yhtäkkiä hän keskeytti soittonsa ja kävi vakavaksi: se tapahtui niin odottamatta, että näytti siltä kuin naamari olisi pudonnut hänen kasvoiltaan; hän nousi, siveli kädellään harvaa tukkaansa, meni toiseen paikkaan ja jäi sinne äänettömänä, huonotuulisena, silmät palaen ja kasvoilla ilme kuin olisi hän kuunnellut joitakin kaameita salaisia ääniä.

»... Minusta Christian on toisinaan vähän omituinen», sanoi madame Grünlich eräänä iltana veljelleen Thomakselle heidän ollessaan kahden kesken... »Hän puhuu niin kummasti, kertoo niin yksityiskohtaisesti kaikesta... en tiedä kuinka sanoisin! Hän katsoo asioita hyvin oudolta kannalta, eikö niin?...»

»Se on totta», vastasi Tom, »ymmärrän varsin hyvin mitä sinä tarkoitat, Tony. Christian on hirveän häikäilemätön... on vaikea löytää kuvaavampaa sanaa. Häneltä puuttuu sitä, mitä voisi kutsua tasapainoksi. Toiselta puolen hän ei voi kestää muiden tahdittomia tuhmuuksia joutumatta kiihdyksiin... Hän ei ymmärrä niitä, ei osaa suhtautua niihin oikein, hän menettää kaiken maltin. Mutta toiselta puolen voi hän itse kadottaa tasapainon niin _kokonaan_, että hän alkaa hölpöttää mitä epämiellyttävimmin omista asioistaan. Se tuntuu väliin kerrassaan kaamealta. On aivan kuin hän puhuisi houreissa, eikö niin? Kun ihminen hourii, kadottaa hän samalla lailla tasapainon ja arvostelukyvyn... Asianlaita on se, että Christian tuumii liian paljon omia asioitaan, askartelee liiaksi oman sisäisen minänsä kanssa. Väliin valtaa hänet suorastaan sairaloinen halu tuoda ilmi hiuksenhienotkin huomionsa... Huomiot, joita järkevä ihminen ei viitsi ajatella, joista hän ei välitä siitä yksinkertaisesta syystä, että häntä hävettäisi tuoda semmoista toisten kuultavaksi. Tuollainen tuominen on hyvin epähienoa, Tony!... Näetkös: joku toinenkin saattaa sanoa, että hän pitää teatterista, mutta hän sanoo sen toisella tavalla, vaatimattomammin. Mutta Christian sanoo sen sellaisella äänenpainolla kuin kysyisi hän toiselta: 'Eikö minun näyttämöintoni ole aivan merkillisen mieltäkiinnittävää?' Ja hän hakee sanoja ikäänkuin koettaen ilmaista jotakin ennenkuulumattoman hienoa, syvää ja harvinaista...»

»Minäpä sanon sinulle jotakin», jatkoi hän pienen vaitiolon jälkeen heittäen savukkeensa uuninristikon taa... »Olen itse joskus tuuminut tuota huolestunutta, turhaa ja uteliasta itseensäsyventymistä, sillä minullakin oli ennen taipumusta siihen. Mutta huomasin, että se pirstoo ihmisen ja tekee hänet veltoksi ja aikaansaamattomaksi... ja ryhti, tasapaino on pääasia ainakin minulle. Tulee kai aina olemaan ihmisiä, jotka ovat oikeutetut tuohon tuntemustensa perinpohjaiseen tutkisteluun, tuohon itsemietiskelyyn, tarkoitan runoilijoita, jotka osaavat esittää erilaisen sisäisen elämänsä säännöllisessä, kauniissa muodossa, rikastuttaen siten toisten ihmisten tunne-elämää. Mutta me olemme yksinkertaista kauppiasväkeä, lapsukainen; meidän itsetutkistelumme on tuiki mitätöntä. Me osaamme töintuskin sanoa, että orkesterisoittimen viritys tuottaa meille selittämätöntä mielihyvää ja että väliin emme uskalla niellä... Meidän tulee toimia, piruvieköön, saada jotakin aikaan, kuten esi-isämme ovat aikaansaaneet...»

»Niin, Tom, niin minäkin ajattelen. Varsinkin kun muistan, miten Hagenströmit ponnistavat... Nuo syöpäläiset... Äiti ei tahdo kuulla tätä sanaa, mutta se on ainoa sopiva. En ymmärrä, miten he ilkeävät luulla, ettei koko kaupungissa ole enää ketään muita hienoja ihmisiä! Hahaa, kyllä minua naurattaa...»

KOLMAS LUKU.

Kauppahuone Johann Buddenbrookin johtaja oli luonut veljeensä tämän saapuessa pitkän, tutkivan katseen, hän oli tarkannut tätä ensi päivinä huomaamatta, sitten hänen uteliaisuutensa näytti tulevan tyydytetyksi ja hän näytti muodostaneen mielipiteensä, joskaan hänen rauhallisista, hillityistä kasvoistaan ei olisi voinut arvata sen laatua. Hän puhui Christianin kanssa perhepiirissä yhdentekevistä asioista ja nauroi toisten mukana hänen antaessaan jonkun matkimisnäytöksen...

Noin viikon kuluttua sanoi hän Christianille: »Me käymme siis tekemään yhdessä työtä, poikaseni?... Mikäli minä tiedän, olet sinä yhtä mieltä äidin kanssa, eikö niin?... No, kuten tiedät, on Marcus nyt kumppanini, josta toimesta hän saa liikepääomaan liittämäänsä summaa vastaavan osingon. Olen ajatellut, että sinä tulisit jokseenkin minun entiselle paikalleni, prokuristiksi... ainakin ulkoapäin katsoen... Mitä sinun työhösi tulee, en tietenkään ole selvillä kaupallisista tiedoistasi. Olet tainnut tähän asti hiukan laiskotella?... Oli miten oli, tulee englantilainen kirjeenvaihto kaiketi miellyttämään sinua eniten... Mutta sitten minun pitää pyytää sinulta erästä asiaa, hyvä ystävä! Tulet tietenkin johtajan veljenä olemaan etuoikeutetussa asemassa muuhun henkilökuntaan nähden... mutta minun lienee turha mainita, että olet vaikuttava toisiin paljon enemmän tasavertaisuuden ja tarmokkaan velvollisuudentäyttämyksen pohjalla kuin jos olet käyttävä etuoikeuksiasi ja tahtova liikaa vapautta. Siis tarkka vaari konttoritunneista ja aina _dehors_, niinhän?...»

Tämän jälkeen hän teki veljelleen valtuuksia koskevan ehdotuksen, jonka Christian hyväksyi arvelematta. Christianin hämillinen ja hajamielinen ilme osoitti hyvin vähän voitonhimoa, ja hän näytti tahtovan sivuuttaa asian mitä nopeimmin.

Seuraavana päivänä johti Thomas hänet konttorihuoneisiin, ja niin alkoi Christianin toiminta vanhan kauppaliikkeen palveluksessa...

Asiat olivat konsulin kuoleman jälkeen kulkeneet entistä taattua lattiaan. Mutta pian, Thomas Buddenbrookin jouduttua ohjaksiin alkoi niissä näkyä älykkäämpi, reippaampi ja aloitekykyisempi henki. Uskallettiin entistä enemmän, pantiin silloin tällöin koetukselle kauppaliikkeen luotto, joka aikaisemman hallinnon aikana oli ollut oikeastaan pelkkä käsite, koristus... Pörssin herrat nyökkäilivät toisilleen. »Buddenbrook tahtoo ansaita rahaa, rahaa oikein _avec»_, sanoivat he. Mutta heistä oli hyvä, että Thomaksella oli lyijypunttina jalassaan kunnon Friedrich Wilhelm Marcus. Herra Marcuksen vaikutus oli pidättävä tekijä liikkeen toiminnassa. Hän siveli kahdella sormella huolellisesti viiksiään, asetti kiusallisen tarkalla järjestysvaistolla paikalleen kirjoitustarpeet ja vesilasin, joka aina oli hänen pöydällään, ja harkitsi asiaa monelta kannalta hajamielisen näköisenä. Hänellä oli myös tapana juosta viisi kuusi kertaa päivässä pihalle pistämään päänsä vesijohdon alle siten virkistääkseen itseään.

»Nuo kaksi täydentävät toisiaan», sanoivat suurimpien kauppahuoneiden johtajat, konsuli Huneus ja konsuli Kistenmaker. Ja tuota lausuntoa kerrattiin sitten laiva- ja varastomiesten keskuudessa sekä pikkuporvarien piirissä, sillä kaupunki oli utelias näkemään, miten nuori Buddenbrook asioita pyörittäisi... Glockengiesserstrassen varrella asuva herra Stuhtkin sanoi vaimolleen, joka seurusteli parhaimmissa piireissä: »Nuo kaksi, kuulehan, täydentävät toisiaan mainiosti!»

Mutta kauppahuoneen »sieluna» oli kuitenkin eittämättömästi nuorempi kumppaneista. Se näkyi jo siitä, että hän keskusteli henkilökunnan, kapteenien, varastohuoneiden johtajain, ajajien ja varastotyömiesten kanssa. Hän osasi puhua heille heidän omaa murrettaan ja pysyä kuitenkin kunnioitettavan välimatkan päässä... Mutta jos herra Marcus yritti käyttää murretta puhuessaan jonkun kelpo työmiehen kanssa, kuului se niin hullunkuriselta, että hänen pöydän toisella puolen istuva liikekumppaninsa purskahti nauruun, jonka merkin saatuaan koko henkilökunta antautui hyväntuulen valtaan.

Thomas Buddenbrook, jonka pyrkimys kohdistui kauppahuoneen kunnian pysyttämiseen ja kohottamiseen, koetti ottaa koko sielullaan osaa jokapäiväiseen menestyksen tavoitteluun, sillä hän tiesi, että hän sai kiittää varmaa, hillittyä esiintymistään, puoleensavetävää rakastettavuuttaan ja viisasta tahdikkuuttaan monen edullisen kaupan solmiamisesta.

»Kauppias ei saa olla virkavaltainen!» sanoi hän Stephan Kistenmakerille, entiselle koulutoverilleen, jonka henkisesti kehittyneempänä ystävänä hän oli pysynyt ja joka kuunteli hänen jokaista sanaansa tarkkaavasti, antaakseen sen sitten kiertää omana puheenaan... Työssä tarvitaan henkilöllisyyttä, se on minun ajatukseni. En usko, että konttorituolista käsin saavutetaan suurtakaan menestystä... minulle se ei ainakaan tuottaisi iloa. Menestys ei saavu ainoastaan pulpettilaskelmien mukaan... Minun täytyy aina saada johtaa asiain kulkua silmilläni, suullani ja liikkeilläni... hallita sitä tahtoni, lahjojeni, hyvän onneni, jos niin saan sanoa, välittömällä vaikutuksella. Tämä kauppamiehen henkilökohtainen osanotto rupeaa kuitenkin joutumaan pois käytännöstä... Aika menee eteenpäin. Mutta minusta tuntuu siltä kuin se jättäisi parhaan taakseen... Yhteistoiminta vilkastuu vilkastumistaan, kurssit tulevat yhä pikemmin tunnetuiksi... vahingon vaara pienenee, mutta mukaa myöskin maine... Entisen ajan ihmisten laita oli toinen. Isoisä esimerkiksi ajoi nelivaljakolla läpi Etelä-Saksan. Niin tuo vanha puuteripäinen preussilainen sotaväenmuonittaja teki. Hän hurmasi tuttavansa, pani liikkeelle kaiken taitonsa ja hyötyi uskomattomasti, Kistenmaker! — Minä pelkään, että kauppiaasta on tuleva yhä mitättömämpi olio aikaa myöten...»

Näin valitti hän toisinaan. Ja hänen mieleisimmät asiansa olivat ne, jotka hän solmi sattumalta, perhekävelyllä ollessaan, pistäytyessään johonkin myllyyn ja jutellessaan siellä omistajan kanssa, joka oli mielissään kunniasta ja jonka kanssa sitten aivan kuin ohimennen tehtiin hyvät kaupat... Sellainen ei luonnistunut hänen kumppaniltaan.