Part 19

Toisinaan, kun konsulitarta vaivasi päänkivistys, oli madame Grünlichin tehtävänä hoitaa emännyyttä ja määrätä ruokalista. Eräänä päivänä kun heillä oli muuan vieras saarnaaja, jonka ruokahalu herätti yleistä hilpeyttä, määräsi hän salaa laitettavaksi silavakeittoa, kaupungin mieliruokaa, hapankaaleilla maustettua lihalientä, johon sotkettiin kaikki päivällisainekset sekaisin: kinkku, perunat, happamat luumut, ruokapäärynät ja hedelmäkastike. Sitä ei mitenkään voinut syödä sellainen henkilö, joka ei ollut tottunut siihen lapsesta alkaen.

»Maistuuko keitto, herra pastori?» kysyi Tony vähänväliä... »Eikö? Hyvänen aika, kuka saattoi arvata sen!»

Näin sanottuaan hän oli äärettömän kujeilevan näköinen ja liputti kielenkärkeään ylähuulta vasten, kuten hänellä oli tapana tehdä jotakin kepposta hautoessaan tai toteuttaessaan.

Paksu herra laski nöyrästi lusikkansa lautaselle ja sanoi viattomasti: »minä odotan seuraavaa ruokalajia.»

»Ei ole muuta», sanoi konsulitar nopeasti... sillä tämän keiton jälkeen ei mikään muu ruokalaji enää tullut kysymykseen, ja saatuaan suuhunsa enää vain muutamia »köyhiä ritareita» täytyi petetyn hengenmiehen nousta pöydästä tyhjin vatsoin Tonyn hiljaa nauraa hihittäessä ja ankaraan itsehillintään tottuneen Tomin kohottaessa toista kulmaansa.

Kerran taas, Tonyn puhuessa paraikaa eteisessä keittäjätär Stinan kanssa talousasioista, palasi muuan pastori Mathias kaupungilta ja soitti ovikelloa. Trina löntysti avaamaan, ja pastori kysyi häneltä ystävällisyyttä osoittaakseen ja myöskin hiukan tutkistellakseen: »Rakastatkos Herraasi?»... Hän oli ehkä ajatellut antaa Trinalle juomarahaa, jos tämä oli uskollinen Vapahtajalleen.

»Kyllä, herra pastori»... sanoi Trina epäröiden, punastuen ja luoden katseensa maahan. »Kumpaistakos herra pastori tarkoittaa, vanhaako vai nuorta?»

Eikä Tony jättänyt kertomatta tätä tapausta ääneen ruokapöydässä, jolloin itse konsulitar purskahti posahtavaan nauruunsa.

Konsuli katsoi tietenkin vakavasti ja paheksuen lautaselleen.

»Se oli erehdys...» sanoi pastori Mathias hämmentyneenä.

YHDESTOISTA LUKU.

Seuraava tapahtui eräänä sunnuntai-iltapäivänä, loppukesällä vuonna viisikymmentäviisi. Buddenbrookit istuivat maisemahuoneessa odottaen konsulia, joka vielä oli pukeutumassa alakerrassa. Oli päätetty tehdä Kistenmakerin perheen kanssa pyhäpäiväretki Burgtorin viereiseen huvipuistoon. Kaikkien muiden piti tulla mukaan paitsi Klaran ja Klothilden, jotka istuivat joka sunnuntai-ilta erään tuttavan luona kutomassa sukkia neekerilapsille. Aiottiin juoda kahvia luonnon helmassa, ja jos ilma salli, mennä joelle soittelemaan...

»Ihan itkettää tuo isä», sanoi Tony, käyttäen tapansa mukaan voimakkaita sanoja. »Jospa hän kerrankin olisi valmis oikeaan aikaan... Hän istuu pulpettinsa ääressä... istuu ja istuu... ei malta lähteä... jonkun asian täytyy välttämättömästi ensin tulla valmiiksi... Enkä minä usko, että meitä odottaa vararikko, vaikka hän laskisi kynän kädestään neljännestuntia aikaisemmin... Sitten kun me olemme myöhästyneet kymmenen minuuttia, muistaa hän yhtäkkiä lupauksensa ja lentää rappuja ylös kaksi porrasta kerrallaan, vaikka tietää, että se tuottaa hänelle verentungosta ja sydämentykytystä... Sama juttu aina kutsuihin ja kaupungille lähdettäessä! Eikö hän voi suoda itselleen aikaa? Eikö hän voi keskeyttää ajoissa työtään ja liikkua rauhallisesti. Se on anteeksiantamatonta. Minä puhuisin kerran miehelleni vakavasti asiasta, äiti...»

Hän istui senaikuisen kuosin mukaiseen läikähtelevään silkkipukuun puettuna sohvalla, konsulittaren vieressä, jolla oli yllään harmaa, korokuvioinen, mustin pitsein koristettu silkkipuku. Hänen pitseistä ja kankeasta tyllistä valmistetun päähineensä silkkinauhat, jotka olivat sidotut solmuksi leuan alle, riippuivat alas rinnalle. Hänen sileäksi suittu, jakaukselle kammattu tukkansa oli yhä punertava, ja hänen valkoisissa, sinisuonisissa käsissään oli pieni käsilaukku. Hänen vieressään nojatuolissa istui Tom savuketta polttaen; Klara istui Thildaa vastapäätä ikkunan luona. Oli käsittämätöntä miten vähän jokapäiväinen, hyvä, runsas ruoka pystyi Klothilde-parkaan. Hän kävi yhä laihemmaksi, ja hänen musta pukunsa, joka ei ollut minkään määrätyn mallin mukainen, ei kaunistellut tätä asian laitaa. Hänen pitkulaisista, hiljaisista, harmaista kasvoistaan ulkoni suora, isohuokoinen nenä, joka paksuni kärjestä: päälaki oli epämääräisen harmahtava.

»Luuletteko te, että ei rupea satamaan?» kysyi Klara. Tuo nuori tyttö ei koskaan korottanut ääntään kysyessä, ja hän katsoi jokaista vuoron perään kiinteästi ja ankarasti silmiin. Hänen ruskeassa leningissään oli valkoinen kovetettu kääntökaulus ja samanlaiset kalvoset. Hän istui suorana, kädet helmassa. Palvelijat pelkäsivät häntä eniten koko talon väestä, ja hän piti aamuin ja illoin hartaushetken, sillä konsuli ei enää jaksanut lukea ääneen tuntematta kipua päässä.

»Otatko sinä tänään baslikkisi mukaan. Tony!» kysyi hän jälleen. »Rupeaa varmasti satamaan. Sääli uutta baslikkiasi! Minusta on parempi, että te lykkäätte retkenne...»

»Ei», vastasi Tom, »Kistenmakerit tulevat. Ei se tee mitään... ilmapuntari on laskenut liian äkkiä... Tulee kai pieni ropsaus... ei se voi kestää kauan. Isä ei ole valmis vielä. Hyvä, voimme odottaa, kunnes se on mennyt ohi.»

Konsulitar teki torjuvan liikkeen. »Luuletko sinä, että tulee ukonilma, Tom? Voi, minä pelkään niin ukkosta.»

»En luule», sanoi Toni. »Juttelin aamulla satamassa kapteeni Klootin kanssa. Hän on erehtymätön. Hän sanoi, ettei tule muuta kuin pieni rankkasade... ei edes sanottavampaa tuulta.»

Syyskuun toinen viikko oli tuonut tullessaan uuden mätäkuun. Kaakkoistuulen puhaltaessa oli kaupungissa ollut kuumempi kuin heinäkuussa. Taivas oli hehkunut oudostuttavan tummansinisenä päätyjen yläpuolella, kalveten taivaanrannalla, aivan kuin erämaissa. Ja auringonlaskun jälkeen olivat talojen seinät ja jalkakäytävät hehkuneet kuin tuliset pätsit. Tänään oli tuuli kääntynyt länteen ja samalla oli ilmapuntari äkkiä laskenut... Suuri osa taivasta oli vielä sininen, mutta vitkalleen nousi kaukaa harmahtava pilviryhmä, paksu ja pehmeä kuin tyyny.

Tom lisäsi: »Sade olisi sitäpaitsi hyvin suotavaa. Aivanhan me nääntyisimme marssiessamme tässä paahteessa. Tämä on luonnotonta kuumuutta. Pau'ssa ei ollut kertaakaan sellaista...»

Nyt tuli huoneeseen Ida Jungmann taluttaen pientä Erikaa. Tytöllä oli vastakovetettu karttuunimekko, siitä levisi kovetteen ja saippuan haju, ja hän oli hyvin hullunkurisen näköinen. Hänellä oli aivan herra Grünlichin kasvojen väri ja silmät, mutta ylähuuli oli Tonyn.

Kelpo Idan tukka oli jo harmaa, melkeinpä valkoinen, vaikka hän oli tuskin yli neljänkymmenen. Se oli hänessä suku-ominaisuus; hänen sedälläänkin, joka oli kuollut nikotukseen, oli ollut valkoinen tukka jo kolmikymmenvuotiaana. Mutta hänen silmissään oli uskollinen, virkku ja tarkkaavainen ilme. Hän oli ollut kaksikymmentä vuotta Buddenbrookilla ja tunsi suureksi tyytyväisyydekseen tarpeellisuutensa. Hän huolehti keittiöstä, ruokasäiliöstä, liinavaatekaapista ja porsliineista, teki tärkeimmät ostokset, luki pikku Erikalle, teki hänelle nuken vaatteita, puuhasi hänen kanssaan ja haki hänet koulusta päivällä, mukanaan ranskanleipä voileipiä, sillä hän vei tytön sen jälkeen kävelylle Mühlenwaldille. Jokainen vieras rouvasihminen sanoi konsulitar Buddenbrookille tai tämän tyttärelle Idan nähdessään: »Teilläpä on erinomainen mamsseli! Siinä on oikea aarre. Kaksikymmentä vuotta!... Hän on oleva yhtä reipas kuudenkymmenen vanhana! Hän on niin sitkeätä lajia... ja kuinka hänellä on uskolliset silmät! Kadehdin teitä, hyvä ystävä!» Mutta Ida Jungmann tiesi myös arvonsa. Hän tiesi kuka oli, ja jos Mühlenwaldilla joku tavallinen palvelustyttö istuutui samalle penkille hoidokkeineen ja koetti aloittaa puhetta, sanoi mamsseli Jungmanni »Pikku Erika, täällä tuulee», ja lähti pois.

Tony veti pienen tyttärensä luokseen ja suuteli sen rusottavaa poskea, minkä jälkeen konsulitar ojensi lapselle kämmenpuolensa hiukan hajamielisesti hymyillen, sillä hän tarkasti levottomana taivasta, joka tummeni tummenemistaan. Hänen vasen kätensä liikkui hermostuneesti sohvatyynyllä, ja hänen vaaleat silmänsä vilkuivat ehtimiseen ikkunaan päin.

Erika sai istua isoäidin viereen, ja Ida kävi istumaan tuolille nojaamatta sen selustaan ja rupesi virkkaamaan. Näin istuivat kaikki jonkun aikaa ääneti odotellen konsulia. Ilma oli painostava. Taivaalta oli kadonnut viimeinen sininen läikkä, ja pilvet riippuivat raskaina, tummanharmaina matalalla. Huoneen värit, seinäkuvioiden ääriviivat, huonekalujen kultaiset päällykset ja keltaiset oviverhot olivat himmenneet, Tonyn puku ei välkehtinyt enää, ja sisällä-olijain silmät olivat vailla loistetta. Ja tuuli, länsituuli, joka vielä vastikään oli heiluttanut Marian-kirkon hautuumaan puita ja ajanut pölyä pyörteinä pimeitä katuja pitkin, oli asettunut kokonaan. Vähän aikaa oli aivan äänetöntä.

Silloin, yht'äkkiä, tuli hetki... äänetön, kauhistava hetki. Kuumuus tuntui käyvän kaksinkertaiseksi, ilmanpaine muuttuvan sekunnissa sietämättömäksi, ahdistaen aivoja, kutistaen sydäntä, estäen hengitystä... ulkona lensi pääskynen niin matalalla, että sen siivet melkein koskettivat katua... Ja tämä selittämätön paino, tämä jännitys, tämä kasvava ahdistus olisi käynyt mahdottomaksi, jos sitä olisi kestänyt, sekunninkaan kauemmin. Silloin, sen korkeimmillaan ollessa tapahtui laukeaminen... selittämätön, vapauttava, kuulumaton herpoutuminen, jonka sittenkin luuli kuulevansa... ja samalla hetkellä, vaikka sitä ennen oli tuskin tipahtanut ainoatakaan vesipisaraa, syöksyi sade semmoisella voimalla, että vesi kuohui katuojassa ja räiskyi kauas käytävälle.

Thomas, joka oli sairautensa kautta oppinut tarkkaamaan hermojansa, oli tämän omituisen sekunnin aikana lysähtänyt kokoon, tarttunut kädellään päähänsä ja viskannut pois savukkeensa. Hän katsoi ympärilleen, olivatko toiset tunteneet ja huomanneet mitään. Hän luuli huomaavansa jotakin äidissään; toiset eivät olleet tunteneet mitään erikoista. Konsulitar katsoi nyt ulos rankkasateeseen, joka peitti koko Marian-kirkon näkyvistä, ja huokasi: »Jumalan kiitos!»

»Kas niin», sanoi Tom. »Tämä jäähdyttää ilman parissa minuutissa. Kohta tippuvat vesipisarat puista, ja me voimme juoda kahvia parvekkeella. Thilda, avaapas ikkuna.»

Sateen ääni kuului selvemmin. Ulkona aivan rymisi. Kaikkialla kuohui, läiski, valui ja virtasi. Tuuli oli taas herännyt ja temmelsi iloisesti tiheässä sadeverhossa, repi sen kappaleiksi ja hajoitti kappaleet eri suuntiin. Ilma viileni hetki hetkeltä.

Silloin tuli Line, sisätyttö, juoksujalkaa pylväskäytävään ja syöksyi niin kiivaasti sisään, että Ida Jungmann huudahti hilliten ja moittivasti: »Herranen aika, onpas tuo tuloa!...»

Linen ilmeettömät siniset silmät olivat selkoselällään, ja hänen leukaluunsa liikkuivat epätoivoisesti...

»Voi, rouva konsulitar, voi, voi, tulkaa pian... voi hyvä Jumala...!»

»No niin!» sanoi Tony, »nyt hän on taas särkenyt jotakin! Tietysti jonkun hienon porsliini-esineen! Kyllä sinun palvelusväkesi, äiti...!»

Mutta tyttö änkytti hädissään: «Ei, ei, ma'm' Grünlich... jospa olisikin niin... herra, herra, minun piti viedä herralle saappaat, mutta herra konsuli istuu tuolissaan eikä sano mitään, haukkoo vaan näin, ja nyt taitaa tulla pahat, sillä herra konsuli on ihan mykkä...

»Grabowia hakemaan!» huusi Thomas ja törmäsi ulos ovesta.

»Hyvä Jumala, oi hyvä Jumala!» huusi konsulitar vieden kädet silmiensä eteen ja kiiruhti ulos...

»Grabowia hakemaan!... hevosella... sukkelaan!» toisti Tony henkeä pidättäen.

Kaikki syöksyivät portaita alas, aamiaishuoneen läpi ja sitten makuukamariin.

Mutta Johann Buddenbrook oli jo kuollut.

VIIDES OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

»Hyvää iltaa, Justus», sanoi konsulitar. »Miten voit? Ole hyvä ja istu.»

Konsuli Kröger syleili häntä hellästi ja puristi sitten vanhimman sisarentyttärensä kättä, sillä tämä oli myös ruokasalissa. Justus oli nyt noin viidenkymmenenviiden vuoden ikäinen ja hän oli pienten viiksiensä lisäksi kasvattanut itselleen tuuhean, pyöreän parran, joka jätti leuan paljaaksi ja oli aivan harmaa. Hänen leveälle, punertavalle, kaljulle päälaelleen oli kammattu huolellisesti pari hiussäiettä. Hienon lievetakin hihassa oli leveä surunauha.

»Oletko kuullut viimeisen uutisen, Bethsy?» kysyi hän. »Sinusta, Tony, se luultavasti on erittäinkin mielenkiintoinen... Meidän Burgtorin luona oleva tonttimme on myyty... arvaapas kenelle? Ei yhdelle, vaan kahdelle omistajalle, sillä se tulee jaettavaksi, talo purettavaksi, puutarha erotettavaksi aidalla kahtia, ja sitten rakentaa kauppias Benthien aidan oikealle puolelle ja kauppias Sörenson aidan vasemmalle puolelle oman koirankoppinsa... Herran nimeen!»

»Sehän on kauheata», sanoi rouva Grünlich ristien kätensä ja katsoen kattoon... Isoisän tontti! Nyt on koko alue pilalla. Sen viehätys oli juuri sen laajuudessa... joka oikeastaan oli turha... mutta sehän se oli hienoa. Iso puutarha... joka ulottui Traveen asti... ja vanha talo mäellä ja kastanjakuja... Tuo kaikki siis nyt jaetaan. Benthien tulee seisomaan toisen oven edessä piippuineen ja Sörenson toisen. 'Herran nimeen' sanon minäkin, Justus-setä. Ei kukaan taida olla enää tarpeeksi hieno asumaan koko rakennuksessa. Hyvä, ettei isoisän tarvinnut nähdä sitä...»

Tony ei voinut ilmaista tätä voimakkaammin ja kiihkeämmin mielipahaansa asian johdosta, sillä kotona vallitsi vielä liian voimakas suru. Tämä tapahtui testamentin avaamispäivänä, kaksi viikkoa konsulin kuoleman jälkeen, puoli kuusi illalla. Konsulitar oli pyytänyt luokseen veljensä neuvottelemaan Thomaksen ja herra Marcuksen, prokuristin, kanssa vainajan määräyksistä ja omaisuussuhteista, ja Tony oli ilmoittanut ottavansa myös osaa neuvotteluun. Hän sanoi olevansa velkaa kauppahuoneelle ja suvulle sen verran mielenkiintoa ja hän huolehti tarkoin siitä, että kokous saisi istunnon, perheneuvottelun leiman. Hän oli sulkenut ikkunaverhot ja sytyttänyt, paitsi kahta parafiinilamppua, kaikki kullatuissa haarajaloissa upeilevat kynttilät, jotka oli pantu aukivedetylle, vihreäliinaiselle ruokapöydälle. Sitäpaitsi hän oli tuonut esiin suuret pakat kirjoituspaperia ja teroitettuja lyijykyniä, kenenkään ymmärtämättä mitä varten.

Musta puku teki hänen vartalonsa tyttömäisen solakaksi, ja vaikka hän suri konsulia, joka viime aikoina oli tullut niin läheiseksi hänelle, ehkä eniten kaikista, ja vaikka hän tänäänkin oli kaksi kertaa purskahtanut katkeraan itkuun muistaessaan isäänsä, saattoi kuitenkin edessäolevan pienen perheneuvottelun tärkeys, johon hän aikoi itse ottaa arvokkaasti osaa, hänen kauniit poskensa punoittamaan, hänen katseensa elostumaan, hänen liikkeensä varmoiksi ja iloisiksi... Konsulitar sitävastoin oli säikähdyksestä, surusta, tuhansista muodollisuuksista ja hautausmenoista uupunut ja kärsivän näköinen. Hänen kasvonsa näyttivät vielä kalpeammilta siksi, että niitä nyt kehystivät mustat pitsit ja myssynauhat, ja hänen silmänsä olivat raukeat... Mutta hänen siloisissa, jakaukselle kammatuissa punertavissa hiuksissaan ei näkynyt vielä yhtään ainoata valkoista säiettä... Oliko se yhä pariisilaisen värivoiteen ansiota vai oliko hänellä jo tekotukka? Sen tiesi vain mamsseli Jungmann, eikä hän ollut ilmaiseva sitä edes talon tyttärille.

Istuttiin ruokapöydän päässä odottaen Thomasia ja herra Marcusta konttorista. Korkeina ja valkoisina upeilivat maalatut jumaltenkuvat jalustoillaan taivaansinisellä seinällä.

Konsulitar sanoi: »Asiani, rakas Justus, on se... olen pyytänyt sinut tänne siksi, että... lyhyesti sanoen, on kysymys Klarasta, lapsestamme. Rakas miesvainajani on jättänyt minun tehtäväkseni holhoojan valitsemisen Klaralle, hän kun tarvitsee holhoojan vielä kolmen vuoden ajaksi. Tiedän, ettet sinä mielelläsi ota lisävelvollisuuksia niskoillesi, sinulla on niitä jo kyllin vaimoasi ja poikiasi kohtaan...»

»Poikaani, Bethsy.»

»Hyvä, hyvä, mutta olkaamme kristillisiä ja armeliaita, Justus. Kuten me anteeksiannamme velvollisillemme, sanotaan. Ajattele armollista taivaallista isäämme.»

Veli katsoi häneen vähän ihmeissään. Tuollaisia sanoja oli tähän asti kuultu vain edesmenneen konsulin huulilta...

»No niin», jatkoi konsulitar, »tähän rakkaudentoimeen ei liity mitään vaivannäköä... Pyytäisin sinua siis ottamaan sen vastaan.»

»Mielelläni, Bethsy, mielelläni. Enkö saa nähdä holhokkiani? Tuo lapsi kulta on hiukan liian totinen..» Klara huudettiin sisään. Hän tuli huoneeseen mustiinpuettuna ja kalpeana, hitaasti, murheellisesti liikkuen. Hän oli ollut isänsä kuoleman jälkeen melkein yksinomaan huoneessaan, rukouksiin vaipuneena. Hänen tummat silmänsä olivat liikkumattomat; hän näytti jähmettyneen tuskaan ja jumalanpelkoon.

Justus-setä, joka oli kohtelias mies, meni häntä vastaan ja melkein kumarsi taittuessaan hänen käteensä. Sitten hän lausui holhottavalleen pari ystävällistä sanaa, minkä jälkeen tämä taas meni, saatuaan konsulittaren suudelman liikkumattomille huulilleen.

»Miten Jürgen jaksaa?» ryhtyi konsulitar puhumaan. »Miten hän viihtyy Wismarissa?»

»Hyvin», vastasi Justus Kröger, kohautti olkaansa ja kävi taas istumaan... »Luulen, että hän nyt on löytänyt oikean alansa. Hän on kelpo poika, Bethsy, kunnian mies; mutta... kun tutkinto oli kaksi kertaa epäonnistunut, oli parasta... Lakitiede piti häntä tiukalla, ja paikka Wismarin postissa on koko mukiinmenevä... Mutta teidän Christianinnehan kuuluu tulevan tänne?»

»Niin tulee, Justus, Jumala varjelkoon häntä merellä! On niin pitkä merimatka! Kirjoitin hänelle Jeanin kuoleman jälkeisenä päivänä, mutta hän ei saa kirjettäni pitkiin aikoihin, ja sitten häneltä menee purjelaivassa vielä melkein kaksi kuukautta, Justus. Tom sanoi tosin, ettei Jean olisi antanut milloinkaan anteeksi sitä, että hän jättää paikkansa Valparaisossa... mutta ajattele toki: en ole nähnyt häntä kahdeksaan vuoteen! Ja entä nykyiset olomme! Ei, minä tahdon nähdä kaikki lapset ympärilläni näinä vaikeina aikoina... onhan se äidin tunteiden mukaista...»

»On kyllä, on kyllä!» sanoi konsuli Kröger, sillä konsulittaren silmät vettyivät.

»Thomaskin suostuu jo asiaan», kertoi konsulitar edelleen, »sillä missäpä Christian olisi enemmän paikallaan kuin oman isävainajansa liikkeessä, Tomin liikkeessä. Hän voi jäädä tänne, työskennellä täällä... minä olen sitäpaitsi aina huolissani, että sikäläinen ilmasto on hänelle vaarallinen...»

Nyt astui saliin Thomas Buddenbrook herra Marcuksen seuraamana. Friedrich Wilhelm Marcus, konsulivainajan monivuotinen prokuristi, oli pitkä mies, jolla oli yllään ruskea, surunauhalla varustettu lievetakki. Hän puhui hyvin hiljaa, hitaasti, vähän änkyttäen, miettien joka sanaa sekunnin verran, ja hänen oli tapana sivellä vasemman käden suoraksi ojennetulla etu- ja keskisormella punaisenruskeita, hoidottomina suun yli riippuvia viiksiään tai hieroa huolellisesti käsiään, jolloin hänen pyöreät, ruskeat silmänsä katsoivat niin hajamielisen näköisinä ympärilleen, että näytti siltä kuin hän olisi ollut kokonaan omissa ajatuksissaan, vaikka hän kaiken aikaa seurasi mitä tarkimmin asiain kulkua.

Thomas Buddenbrook, joka näin nuorena oli joutunut suuren kauppahuoneen päämieheksi, puhui ja käyttäytyi vakavan arvokkaasti, vaikka hän oli kalpea, ja vaikka hänen kätensä, joissa nyt kiilsi suuri vihreäkivinen perintösormus, olivat yhtä valkoiset kuin kalvosin, joka pisti esiin mustan verkatakin hihasta. Näkyi, että ne olivat kylmät ja kuivat. Nuo kädet, joiden hoidetut, soikion muotoon leikatut kynnet vivahtivat siniseen, saattoivat eräinä jännityksen ja itsetiedottomain liikkeiden hetkinä kuvastaa sanomattoman herkkää arkatunteisuutta, melkein peloittavaa sulkeutuneisuutta, joka tähän asti oli ollut vierasta Buddenbrookien jotakuinkin leveille ja porvarillisille, vaikkakin hienomuotoisille käsille ja joka ei oikein sopinut niille... Tomin ensi huoli oli avata maisemahuoneen kaksoisovi, jotta sen uunista, valurautaristikon takaa leviävä lämpö pääsisi virtaamaan saliin.

Sitten hän pudisti konsuli Krögerin kättä ja istuutui pöytään vastapäätä herra Marcusta, katsoen samalla jokseenkin hämmästyneesti, kulmat koholla sisareensa. Mutta tämä nosti päänsä ja painoi leukansa alas semmoisella liikkeellä, että Tom hillitsi hämmästyksensä, eikä virkkanut mitään sisarensa läsnäolon johdosta.

»Emme saa siis vielä sanoa 'herra konsuli'?» sanoi Justus Kröger... »Alankomaat taitavat toivoa turhaan sinun edustustasi, Tom?»

»Niin, Justus-setä, olen pitänyt parempana... katsohan, olisin voinut ottaa heti vastaan konsulaatin samalla kuin monet muutkin velvollisuudet, mutta ensiksikin olen vielä vähän liian nuori... toiseksi olen puhunut asiasta Gotthold-sedälle; hän tuli iloiseksi tarjouksesta ja otti sen vastaan.»

»Erittäin viisaasti tehty, poikani. Erittäin kaukonäköisesti... Täysin _gentlemanlike_.»

»Herra Marcus», sanoi konsulitar, »hyvä herra Marcus!» Hän ojensi prokuristille kätensä kääntäen kämmenpuolen näkyviin, ja herra Marcus tarttui siihen hitaasti, katsoen ajattelevan ja kunnioittavan näköisenä syrjään. »Olen kutsuttanut teidät tänne... Tiedätte, mistä on kysymys, ja toivon, että olette asiasta yhtä mieltä kanssamme. Miesvainajani on testamenttisäädöksessään lausunut toivomuksen, että te ette enää hänen kuolemansa jälkeen käyttäisi uskollisuuttanne ja kykyänne liikkeen palveluksessa vieraana työntekijänä, vaan kauppahuoneen osakkaana...»

»Mielelläni, rouva konsulitar», sanoi herra Marcus. »Vakuutan mitä nöyrimmin, että minua tämän tarjouksen kautta kohdannut kunnia on aivan liian suuri siihen vähäiseen hyötyyn verrattuna, mitä minä olen voinut tuottaa kauppahuoneelle. Otan siis mitä kiitollisimmin vastaan teidän ja herra poikanne tarjouksen.»

»No niin. Marcus, kiitän siis teitä sydämellisesti auliudestanne, kun suostutte kantamaan osan edesvastuusta, joka olisi kenties liian raskas minulle yksin.» Thomas puhui tämän nopeasti ja asiallisesti, ojentaen sitten kätensä liikekumppanilleen pöydän yli, sillä he olivat suostuneet asiasta jo aikaisemmin; tämä oli vain pelkkää muodollisuutta.

»Mitä useampi kokki, sen huonompi soppa, sanotaan, mutta te kyllä saatatte häpeään tuon puheenparren!» sanoi konsuli Kröger. »Ja nyt me kai sitten käymme läpi asiat, lapsukaiset. Minun tehtäväni on ainoastaan valvoa holhokkini etua; muu ei minuun kuulu. Onko sinulla testamentin jäljennös täällä. Bethsy? Ja sinulla. Tom, pieni arviolasku?»

»Se minulla on päässäni», sanoi Thomas ja alkoi selvittää asiain tilaa nojaten tuolinsa selkään ja katsoen maisemahuoneeseen päin.

Asia oli sellainen, että konsulin jälkeen jättämä omaisuus oli suurempi kuin kukaan oli luullut. Hänen vanhimman tyttärensä myötäjäissumma oli tietenkin mennyt hukkaan ja bremeniläisen vararikon tuottama tappio vuonna viisikymmentäyksi oli ollut kova isku. Myöskin vuosi neljäkymmentäkahdeksan sekä kuluva vuosi, vuosi viisikymmentäviisi levottomuuksineen ja melskeilleen olivat tuottaneet vahinkoa. Mutta Buddenbrookien osuus Krögereiden jälkeenjääneeseen omaisuuteen, joka teki kaikkiaan 400 000 markkaa, oli kokonaista 300 000, kun taas Justus oli käyttänyt jo edeltäkäsin suuret määrät perinnöstään. Ja vaikka Johann Buddenbrook oli kauppamiesten tapaan aina valitellut huonoja asioita, oli vahinkojen vastapainona kuitenkin viidentoista vuoden tuottama voittopuoli, 30 000 taaleria. Kokonaisomaisuus oli siis, kiinteistöjä lukuunottamatta, pyörein luvuin laskettuna 750 000 markkaa.

Ei edes Thomakselle konsuli ollut ilmoittanut omaisuuden koko määrää. Konsulitar otti vastaan tiedon hillitysti, Tony katsoi eteensä herttaisen, arvokkaan ja mitään ymmärtämättömän näköisenä, silmien kuitenkin ilmaistessa levotonta epäilystä. Onko se paljon? Hyvinkö paljon? Olemmeko me nyt rikkaita?... Herra Marcus hieroi käsiään hitaasti ja hajamielisesti, ja konsuli Kröger näytti ikävystyneeltä. Mutta Thomaksessa herätti hänen lausumansa luku hermostunutta, kiihkeätä ylpeyttä, joka vaikutti melkein alakuloisuudelta.