Part 30

»Ole nyt vaiti, Thomas! Nyt on minun vuoroni puhua. Kuule sinä nyt, mitä minulla on sanomista! Kuinka tarkoitat? Onko elämässä häpeä ja häväistysjuttu vain se, joka tulee ihmisten kuuluville? Eihän toki! Salainen häpeä, joka kalvaa ihmistä ja hävittää hänen itsekunnioituksensa, on paljon pahempi! Olemmeko me Buddenbrookit ihmisiä, jotka ovat päältä katsoen 'tip-top', kuten täällä sanotaan, mutta nielevät talon seinien sisällä nöyryytyksiä. Tom, en voi olla ihmettelemättä sinua! Koeta kuvitella, miten isä suhtautuisi asiaan, ja arvostele asiaa hänen mielessään! Ei, selvää ja rehellistä peliä meidän tulee pelata... Voit näyttää milloin hyvänsä maailmalle kauppakirjasi ja sanoa: 'Tuossa on, katsokaa'... Toisin ei saa olla muidenkaan asioittemme laita. Tiedän, minkälaiseksi Jumala on minut luonut, enkä pelkää ollenkaan! Menköön vain Julchen Möllendorpf tervehtimättä ohitseni! Ja istukoon Pfiffi Buddenbrook täällä torstaisin heilutellen itseään vahingoniloisesti sanoessaan: 'No, tämä on valitettavasti toinen kerta, mutta syy on kummallakin kerralla ollut tietysti miehessäsi!' Minulle tuo ei merkitse mitään, Thomas. Tiedän tehneeni sen mukaan, minkä tunsin oikeaksi. Mutta sen sijaan minusta olisi arvotonta ja häpeällistä, jos peläten Julchen Möllendorpfia ja Pfiffi Buddenbrookia sietäisin loukkauksia ja juomakielellä lausuttuja raakuuksia ja jäisin kaupunkiin, jossa minun täytyisi kuunnella sellaisia sanoja, tottua sellaisiin kohtauksiin, kuin taivaanportaissamme tapahtunut oli, ja paikkaan, jossa minun täytyisi oppia kieltämään syntyperäni, kasvatukseni, koko olemukseni ainoastaan siksi, että näyttäisin onnelliselta...»

Hän vaikeni, painoi taas leuan käteensä ja tuijotti ikkunaruutuun. Tom seisoi hänen edessään ruumiinpaino toisen jalan varassa, kädet housuntaskuissa, ja katsoi Tonyyn ajatuksissaan huojuttaen hiljaa päätään. »Tony», hän sanoi, »sinä et osaa erottaa asioita. Olen tiennyt jo tätä ennen, mutta viimeisten sanojesi jälkeen tiedän yhä paremmin, mikä tässä on pääasia. Vika ei olekaan miehessä. Se on kaupungissa. Kysymys ei ole lainkaan taivaanportaista, se on kaikessa yhteensä. Sinä et ole voinut mukautua oloihin. Enkö ole oikeassa, vastaa suoraan?»

»Sinä olet oikeassa, Thomas!» huudahti Tony. Hän ponnahti oikein seisomaan sitä sanoessaan ja osoitti sormellaan Thomaksen kasvoja. Hän oli punainen. Hän jäi seisomaan sotilaalliseen asentoon toinen käsi tuolin selustalla toisen tehdessä kuvailevia liikkeitä. Hän piti puhetta, kiihkoisaa puhetta, joka pursui hänen suustaan ehtymättömänä. Konsuli katsoi häntä kummissaan. Tony malttoi tuskin vetää henkeä, kun jo uudet sanat ryöppysivät koskena esiin. Hän löysi sanoja, ilmaisuja kaikelle, mitä näinä vuosina oli kerääntynyt hänen sisälleen. Se oli hiukan sekavaa ja järjestymätöntä, mutta siitä tuli selvä. Se oli purkaus, joka oli täynnä epätoivoista rehellisyyttä... purkaus, joka ehkäisi kaikki vastaväitteet, luonnonvoima, jolle ei enää löytynyt patoa...

»Sinä olet oikeassa, Thomas! Sano se vielä kerran! Haa, huomautan sinulle nimenomaan, etten enää ole tyhmeliini, vaan tiedän mitä ajattelen elämästä. En enää ihmettele kuullessani, ettei kaikki käy niin puhtaasti kuin pitäisi. Olen tuntenut itku-Trieschken kaltaisia miehiä ja ollut naimisissa Grünlichin kanssa ja tunnen tämän kaupungin hummaajat. En ole enää mikään maalaistyperikkö, eikä Babetten asia olisi sellaisenaan, toisessa yhteydessä karkoittanut minua sieltä! Mutta asian laita on se, Thomas, että se sai mitan täyttymään... siihen ei tarvittu paljoa, sillä se oli jo kauan ollut melkein täysi! Pieninkin seikka olisi riittänyt, ja nyt tuli tämmöinen asia! Tieto, etten minä edes siinä suhteessa voinut luottaa Permanederiin! Se oli kaiken huippu! Se sai pohjan irti astiasta! Se teki yhdellä iskulla selväksi, että minun oli lähdettävä Münchenistä, vaikka olin hautonut sitä jo kauan. Sillä, Tom, minä en voi elää siellä etelässä, kautta Jumalan ja kaikkien pyhien! Et tiedä, kuinka onneton minä olen ollut siellä, sillä silloinkin, kun sinä tulit käymään, en antanut sinun huomata mitään, en vähäisintäkään. Minulla on hienotunteisuutta, en tahdo rasittaa toisia valituksilla ja purkaa sydäntäni kaikille. Minulla on sulkeutunut luonne. Mutta olen kärsinyt, Tom, kärsinyt koko olemuksellani, koko persoonallisuudellani, niin sanoakseni. Kuin kasvi, kukka, joka on istutettu vieraaseen maaperään, käyttääkseni vertausta... vaikka se voi sinusta olla sopimatonta, sillä minä olen ruma nainen... mutta vieraassa maaperässä minä en voinut viihtyä, ennen olisin mennyt vaikka Turkin maalle! Meidän pohjoissaksalaisten ei pitäisi milloinkaan mennä pois seudultamme! Meidän pitäisi pysyä merenlahtiemme rannoilla elättäen itseämme kunniallisesti... Te olette joskus tehneet pilkkaa minun aatelin-ihailustani... olen näinä vuosina usein ajatellut sitä, mitä eräs viisas mies kerran sanoi. 'Te olette myötätuntoinen aatelille... sanonko mistä syystä? Siksi että itse olette aatelia! Isänne on suuri herra, ja te olette prinsessa. Syvä kuilu erottaa teidät meistä muista, jotka emme kuulu teidän piirinne hallitseviin perheisiin...' Niin, Tom, me tunnemme itsemme aatelisiksi ja me tunnemme tuon kuilun, eikä meidän pitäisi koettaa elää missään, missä meitä ei tunneta eikä osata antaa arvoa avuillemme, sillä muuten tulemme kohtaamaan vain nöyryytyksiä ja meitä tullaan pitämään naurettavan ylpeinä. Minulle ei ole sanottu sellaista, mutta olen tuntenut sen joka hetki ja kärsinyt siitä. Haa! Maassa, jossa syödään torttua veitsellä ja jossa prinssit puhuvat virheellistä saksankieltä ja jossa sallitaan herran kurkistaa naisen viuhkan taakse, sellaisessa maassa näyttää helposti ylpeältä, Tom! Mukautua oloihin? Ei, kuinka voisin mukautua oloihin, joissa ihmiset ovat vailla arvokkuutta, siveyttä, kunnianhimoa, hienoutta ja ankaruutta, jossa he ovat karkeita, epäkohteliaita ja tapoja vailla; samalla laiskoja ja kevytmielisiä, hidasverisiä ja pintapuolisia... en voi mukautua semmoisiin oloihin enkä oppisi siihen ikinä, niin totta kuin olen sinun sisaresi! Eva Ewers on oppinut... hyvä! Mutta Ewers ei ole samaa kuin Buddenbrook; ja hänellähän sitäpaitsi on mies, joka pystyy johonkin. Mutta miten minun laitani on ollut? Koeta ajatella, Tom, ajattele kaikkea alusta asti! Minä tulin täältä, tästä talosta, jossa tahdotaan jotakin, jossa toimitaan ja jossa pyritään johonkin, Permanederin luo, joka asettui lepoon minun myötäjäisilleni... haa, se oli rehellistä peliä, todellakin luonteenomaista, mutta se olikin ainoa ilahduttava puoli asiassa. Entä sitten? Odotin lasta. Kuinka iloitsinkaan siitä! Se olisi korvannut minulle kaiken! Mutta miten käy? Se kuolee. Se on poissa. Ei se ollut Permanederin syy, ei suinkaan. Hän teki kaikkensa ja oli pari kolme päivää poissa Hofbräuhausistakin. Se oli jo jotakin! Mutta lapsi kuoli siis, Thomas. Eikä se tehnyt minua iloisemmaksi, vai mitä! Kestin sen nurkumatta. Kuljin yksin ja väärinymmärrettynä ja ylpeäksi huudettuna sanoen itselleni: Sinä olet antanut hänelle myöntymyksesi koko elämän ajaksi. Hän on hiukan kömpelö ja laiska ja on pettänyt toiveesi, mutta hän ei tarkoita pahaa ja hänellä on puhdas sydän. Kunnes minun täytyi kokea tuo kauhea kohtaus ja nähdä hänet tuolla inhoittavalla hetkellä. Silloin tunsin: noin hyvin hän ymmärtää minut, noin paljon hän kunnioittaa minua, että voi huutaa minulle sanan, sanan, jollaista ei yksikään meidän varastomiehistämme huutaisi edes koirille! Ja silloin tiesin, ettei minua pidättänyt enää mikään ja että olisi ollut häpeä jäädä. Ja minun ajaessani nyt Holstenstrassea pitkin kotiin asemalta kulki kantaja Nielsen ohi, otti lakkinsa päästään ja kumarsi syvään, ja minä vastasin tervehdykseen. Eikä se tapahtunut ollenkaan ylpeästi, vaan kuten isä tervehti rahvasta... näin... kädellä. Ja nyt olen täällä. Ja vaikka toisit eteeni kaksitoistavaljakon, en minä lähde takaisin Müncheniin. Huomispäivänä minä menen Gieseken luo! —»

Näin päätti Tony puheensa, jonka jälkeen hän vaipui jokseenkin uupuneena tuoliin, painoi leuan kättään vasten ja tuijotti ikkunaruutuun.

Ällistyneenä, pelästyneenä, melkein suunniltaan poissa seisoi konsuli hänen edessään sanaakaan sanomatta. Sitten hän hengähti, kohotti käsivartensa olkapään korkeudelle ja antoi niiden sitten pudota reisiään vasten.

»Ei sille sitten mahda mitään!» sanoi hän hiljaa, käännähti hiljaa kantapäillään ja lähti ovea kohti.

Tony katsoi hänen jälkeensä samoin kuin hänen sisään tullessaankin: kärsivästi ja nyreästi hymyillen.

»Tom?» kysyi hän. »Oletko vihainen?»

Thomas teki raukeasti torjuvan liikkeen kädellään, pidellen toisella pitkulaista ovenripaa, ja sanoi: »En suinkaan.»

Tony ojensi kätensä häntä kohti ja painoi pään olkaa vasten.

»Tule tänne, Tom... sinun sisarestasi ei tunnu helpolta, kaikki kääntyy pahoin päin... Eikä hänellä ole tällä hetkellä turvaa kenestäkään...»

Veli palasi ja tarttui hänen käteensä, syrjäkarin hiukan välinpitämättömästi ja väsyneesti, katsomatta häneen.

Äkkiä alkoi Tonyn ylähuuli väristä...

»Sinun täytyy nyt ponnistaa eteenpäin yksin», sanoi sisar. »Christianista ei taida tulla mitään kunnollista, ja minä olen lopussa... olen menettänyt kaiken... en voi enää toimittaa mitään... minun täytyy jo syödä teidän armoleipäänne, minun, hyödyttömän naisen. En olisi luullut, että olin epäonnistuva niin täydellisesti tahtoessani olla sinun apunasi, Tom! Nyt sinun täytyy näyttää aivan yksin, että me Buddenbrookit emme hellitä... Jumala olkoon kanssasi.»

Kaksi isoa, kirkasta lapsenkyyneliä vieri hänen poskiaan pitkin, joiden ihossa alkoi näkyä pieniä epätasaisuuksia.

YHDESTOISTA LUKU.

Tony ei vitkastellut, vaan ryhtyi heti ajamaan asiaansa. Toivoen, että hän rauhoittuisi, tulisi järkiinsä ja muuttaisi mieltään, oli konsuli vaatinut häneltä tähän asti vain yhtä: että hän pysyisi tyynenä eikä liikkuisi talosta, enempää kuin pikku Erikakaan. Kaikki saattoi vielä kääntyä hyväksi... Kaupungilla ei aluksi tullut saada tietää mitään. Sukukokouspäivä, torstai, peruutettiin.

Mutta jo toisena päivänä rouva Permanederin tulosta sai tohtori Gieseke hänen kädestään lähteneen kutsun saapua Mengstrasselle. Tony otti hänet vastaan yksin ensimmäisen kerroksen käytävän keskihuoneessa, jonne oli tehty tuli ja jonne hän oli järjestänyt varalta mustepullon, kirjoitusvehkeet ja aika pakan konttorista tuomaansa kaksitaitteista paperia. He istuutuivat nojatuoleihin...

»Herra tohtori!» sanoi Tony vieden kädet rinnalleen, taivuttaen päänsä taapäin ja tuijottaen kattoon. »Te olette mies, joka tunnette elämän sekä ihmisenä että virkanne puolesta. Pyydän saada puhua teille vapaasti!» Ja sitten hän kertoi tohtorille koko porras- ja makuuhuonekohtauksen, mihin tohtori Gieseken täytyi mielipahoin vastata, ettei kohtaus Babetten kanssa enempää kuin tuo hänen osakseen tullut häväistyssanakaan, jota Tony ei tahtonut ilmaista, ollut riittävä eron aihe.

»Hyvä», sanoi Tony. »Kiitän teitä».

Sitten hän pyysi saada tietää riittävät oikeudelliset eronaiheet ja kuunteli valppaana ja erittäin suurella mielenkiinnolla pitkää yleisoikeudellista esitelmää, jonka jälkeen hän sanoi toistaiseksi ystävälliset hyvästit tohtori Giesekelle.

Hän lähti alakertaan ja pyysi konsulia tämän yksityiskonttoriin.

»Thomas», hän sanoi, »pyydän, että kirjoittaisit tuolle miehelle viipymättä... en mainitse mielelläni hänen nimeänsä. Rahoihin nähden minulla on tarkat tiedot. Hänen on selitettävä kantansa. Mutta tapahtuipa niin tai näin, hän ei näe minua enää. Jos hän suostuu lailliseen eroon, niin toimitamme tilivahvisteen ja maksukorvauksen minun omaisuudestani. Jos hän ei suostu, ei meidän silti tarvitse epätoivoon joutua, sillä Tom, vaikka Permanederillä on laillinen oikeus minun omaisuuteeni, on minulla kuitenkin myös aineelliset oikeuteni, Jumalan kiitos..»

Konsuli kulki kädet selän takana ympäri huonetta nytkäytellen hermostuneesti olkapäitään, sillä sisar oli lausunut nuo oikeudelliset termit sanomattoman mahtipontisesti.

Tomilla ei ollut aikaa tähän. Hänellä oli työtä korvia myöten. Oli paras ajatella asiaa moneen kertaan ja pysyä kärsivällisenä. Hänen täytyi aluksi, jo huomispäivänä, lähteä käymään Hampurissa, jossa odotti eräs kiusallinen neuvottelu. Christian oli pyytänyt apua, avustusta, joka konsulittaren oli täytynyt luovuttaa hänen tulevasta perinnöstään. Hänen asiansa olivat surkeassa tilassa, ja vaikka hän oli alituisessa ahdingossa, näytti hän kuitenkin käyvän ahkerasti ravintoloissa, sirkuksessa ja teattereissa sekä elävän, päättäen esiintulleista veloista, joita hän oli voinut tehdä hyvän nimensä perusteella, paljon yli varojensa. Mengstrassella tiedettiin, »klubissa» tiedettiin, koko kaupungissa tiedettiin, kuka siihen oli syypää. Muuan naishenkilö nimeltä Aline Puvogel, jolla oli kaksi yksinäistä lasta. Hampurin kauppaherroista ei Christian ollut ainoa, joka oli läheisessä ja kalliiksikäyvässä suhteessa häneen...

Paitsi Tonyn erohankkeita oli siis muitakin ikäviä asioita, ja käynti Hampurissa oli välttämätön. Oli muuten luultavaa, että Permaneder antaisi itse jotakin tietoa itsestään...

Konsuli matkusti ja palasi vihaisin ja synkin mielin. Mutta kun ei Münchenistä vieläkään kuulunut mitään, katsoi hän asiakseen ottaa ensi askeleen. Hän kirjoitti. Kirjoitti kylmästi, asiallisesti ja hiukan yliolkaisesti: Hänen sisarensa Antonie oli kieltämättä kokenut pahoja pettymyksiä aviollisessa elämässään... hän ei muutenkaan yksityiskohdista puhumatta, ollut löytänyt avioliitossaan toivomaansa onnea... ja hänen halunsa liiton purkamiseen oli siis oikeamielisesti ajatellen oikeutettu... valitettavasti tuntui hänen päätöksensä olla palaamatta Müncheniin järkähtämättömältä...» Sitten seurasi kysymys, miten Permaneder suhtautui näihin tosiasioihin..

Muutamia jännityksen päiviä!... Sitten vastasi herra Permaneder. Hän vastasi tavalla, jollaista ei tohtori Gieseke, ei konsulitar, ei Thomas eikä edes Antonie ollut osannut ajatella. Hän suostui yksinkertaisin sanoin eroon.

Hän kirjoitti katuvansa syvästi tapahtunutta, mutta suostui samalla Antonien tahtoon, koska oli huomannut, »etteivät he oikein koskaan olleet sopineet yhteen». Jos hän oli tuottanut Antonielle vaikeita vuosia, pyysi hän tätä unohtamaan ne ja suomaan hänelle anteeksi... Koska hän arvattavasti ei ollut näkevä enää Erikaa ja vaimoaan, toivotti hän heille kaikkea hyvää elämässä... Alois Permaneder. — Hän tarjoutui nimenomaan jälkikirjoituksessa suorittamaan heti takaisin myötäjäissumman. Itse hän saattoi elää huoletonna omillaan. Hän ei tarvinnut odotusaikaa, koska asiat olivat selvät, talo jäi hänen huolekseen ja rahat olivat luovutuskunnossa. —

Tony oli melkein hämillään ja näytti ensi kerran hyväksyvän herra Permanederin vähäisen harrastuksen raha-asioihin.

Nyt astui tohtori Gieseke toisen kerran etualalle, asettui yhteyteen aviomiehen kanssa eron syiden perusteluun nähden, joiksi havaittiin »molemminpuolinen voittamaton vastenmielisyys», ja oikeudenkäynti alkoi — Tonyn toinen oikeudenkäyntijuttu, jonka vaiheita hän seurasi vakavasti, asiantuntemuksin ja sanomattoman innokkaasti. Hän puhui siitä kaikkialla, niin että konsulia monta kertaa suututti. Hän ei ensinkään tuntenut konsulin huolestumista. Hänen päässään pyörivät vain sellaiset sanat kuin: »naimaosa», »pesävarat» j.n.e., jotka tulivat hänen suustaan luistavan arvokkaasti hänen selittäessään asiaa pää pystyssä ja hartiat hiukan kohotettuina. Syvimmän vaikutuksen kaikista tohtori Gieseken selityksistä teki häneen kuitenkin eräs pykälä, jossa puhuttiin mahdollisesta myötäjäisvaroista löydetystä »aarteesta», joka oli luovutettava avioliiton purkautumistapauksessa takaisin. Vaikka se ei ollenkaan kuulunut tähän, kertoi hän kaikille siitä: Ida Jungmannille, Justus-sedälle, Klothilde-paralle Breitestrassen Buddenbrookin naisille: viimeksimainitut olivat muuten tapauksesta kuultuaan lyöneet kätensä yhteen ja katsoneen toisiinsa aivan ymmällä ihmetyksestä, kun tämäkin ilo lankesi heille vielä!... Hän kertoi siitä Therese Weichbrodtille, jonka opetusta Erika Grünlich jälleen nautti, jopa kunnon madame Kethelsenille, joka useammasta kuin yhdestä syystä ei ymmärtänyt siitä tämän taivaallista....

Tuli sitten päivä, jolloin ero sai lopullisen, laillisen vahvistuksen ja jolloin Tony suoritti välttämättömän muodollisuuden pyytäessään Thomakselta sukupaperit ja merkitessään niihin omakätisesti uuden tapahtuman... sitten täytyi tottua asiain tilaan.

Hän teki sen urheasti. Hän sivuutti järkkymättömän arvokkaasti Buddenbrookin naisten ihmeteltävän häijyt pienet pistokset, hän katsoi kadulla sanomattoman jäisesti Hagenströmien ja Möllendorpfien päiden yli näiden tullessa häntä vastaan, ja pysyi täydelleen syrjässä seuraelämästä, joka muuten jo vuosia sitten oli siirtynyt kotitalosta hänen veljensä taloon. Hänellä oli lähimmät omaisensa: konsulitar, Thomas ja Gerda: hänellä oli Ida Jungmann, Sesemi Weichbrodt, äidillinen ystävä, ja Erika, jonka hienosta kasvatuksesta hän huolehti mitä tarkimmin ja jonka onnellinen tulevaisuus oli ehkä hänen viimeinen salainen toiveensa... Niin hän sitten eleli, ja aika kului.

Myöhemmin, jollakin ikuisesti selittämättömällä tavalla saivat perheen jäsenet tietää sen »sanan», sen hirmuisen sanan, jonka herra Permaneder oli antanut luiskahtaa suustaan tuona kohtalokkaana yönä. Miten se kuului? — »Mene helvettiin, sontapompeli!»

Näin päättyi Tony Buddenbrookin toinen avioliitto.