Part 2

»Mutta voinko minä kehoittaa häntä siihen?» huohotti konsuli vieden kiihtyneesti käden otsalleen. »Minä kannatan asiaa henkilökohtaisesti, siksi minun pitäisi sanoa: maksakaa, isä. Mutta minä olen myöskin _associé_, olen hoitanut liikkeemme asioita, ja ellei isä katso olevansa velvollinen luovuttamaan liikepääomasta mainittua summaa tottelemattomalle, niskoittelevalle pojalle, niin... On kysymyksessä yli yksitoistatuhatta taaleria. Se on iso raha... Ei, ei, en mitenkään voi kehoittaa häntä siihen... mutta en myöskään panna vastaan. En tahdo olla tekemisissä koko asian kanssa, koko kohtaus isän kanssa on minulle _désagréable_...»

»Myöhemmin illalla, Jean. Mennään nyt, toiset odottavat...»

Konsuli kätki paperin povitaskuunsa, tarjosi käsivartensa äidilleen, ja sitten he yhdessä astuivat kynnyksen yli kirkkaasti valaistuun ruokasaliin, jossa seura juuri oli ehtinyt asettua paikoilleen pitkän pöydän ympärille.

Seinän taivaansiniselle taustalle oli maalattu hoikkia pylväitä ja kreikkalaisten jumalien kuvapatsaita. Raskaat punaiset verhot oli vedetty ikkunain eteen, ja huoneen joka nurkassa paloi korkeassa kullatussa haarajalassa kahdeksan kynttilää, lukuunottamatta pöydällä hopeaisissa jaloissa palavia kynttilöitä. Jykevän ruokakaapin yläpuolella, vastapäätä maisemahuoneen ovea, riippui suuri öljymaalaus, joka kuvasi italialaista merenlahtea ja jonka utuisen sininen sävy oli tässä valaistuksessa erittäin vaikuttava. Seinustoilla oli suuria, jäykkäselkäisiä, punaisella damastilla päällystettyjä sohvia.

Madame Buddenbrookin kasvoilta oli kadonnut viimeinenkin huolen ja levottomuuden jälki hänen asettuessaan pastori Wunderlichin ja vanhan herra Krögerin väliin, joka istui leveänä ikkunan puoleisella seinällä.

»_Bon appétit_!» virkkoi hän sydämellisesti, nyökäten keveästi ja nopeasti ympärilleen ja antaen samalla katseensa kulkea koko pöytäkunnan yli aina lapsiin asti...

NELJÄS LUKU.

»Kuten sanottu, kunnia talolle, Buddenbrook!» kaikui herra Köppenin mahtava ääni yli muun keskustelun, kun sisäkkö, jolla oli paljaat punaiset käsivarret, paksu raitainen hame ja pieni päälaella kekottava valkoinen myssy, oli tarjoillut kuumaa vihanneslientä paahdetun leivän kera mamsseli Jungmannin ja yläkerrassa asuvan konsulin palvelustytön kanssa, ja kun oli alettu varovasti maistella sitä.

»Kunnia talolle! Kaikki on niin tilavaa ja upeata... täällä kelpaa elää, sen minä sanon...» Herra Köppen ei ollut kuulunut talon entisen omistajan seurapiiriin. Hän oli vasta äskettäin tullut rikkaaksi, eikä hänen sukunsa juuri ollut kaikkein hienoimpia; hän ei myöskään, paha kyllä, ollut vielä voinut luopua eräistä arkisista lauseparsista, kuten esimerkiksi »sen minä sanon». Sitäpaitsi lausui hän eräät sanat kirjakielestä poikkeavasti.

»Eikä se ole ihan vähän maksanutkaan», huomautti herra Grätjens kuivasti tarkastellen käsikourunsa läpi perinpohjaisesti maisemataulua — hänhän sen tiesi, jos kukaan.

Vieraat oli järjestetty mikäli mahdollista siten, että herroja istui naisten välissä, ja sukulaisten rivi oli katkaistu sijoittamalla joukkoon perheystäviä. Mutta täydelleen ei tätä periaatetta ollut voitu noudattaa, esimerkiksi Överdieck-vanhukset istuivat melkein sylitysten, innokkaasti toisilleen nyökkäillen. Mutta ukko Kröger mahtaili kookkaana ja suoraselkäisenä senaattorinrouva Langhalsin ja madame Antoinetten välissä jakaen siroja kädenliikkeitään ja hillittyjä sukkeluuksiaan vuoroin kummallekin.

»Milloinkahan tämä talo lienee rakennettu?» kysyi herra Hoffstede vinosti yli pöydän Buddenbrook vanhemmalta, joka seurusteli hyväntuuliseen ja hiukan ivalliseen tapaan madame Köppenin kanssa.

»Vuonna... odotahan... noin 1680, ellen erehdy. Poikani on muuten paremmin selvillä sellaisista asioista...»

»Kahdeksankymmentäkaksi», vahvisti eteenpäin kurottuen konsuli kaukaa pöydän alapäästä, jossa hän istui vierusnaista vailla senaattori Langhalsin rinnalla. »Talvella vuonna 1682. Ratenkamp & K:nin loistava taloudellinen nousu alkoi juuri siihen aikaan... Surullista, että tuon kauppahuoneen merkitys on vähennyt viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana...»

Nyt syntyi keskustelun kulussa yleinen pysähdys, jota kesti puoli minuuttia. Kukin katsoi lautaselleen jääden ajattelemaan tuota ennen niin loistavaa sukua, joka oli rakennuttanut tämän talon, asunut siinä niin kauan ja poistunut siitä köyhtyneenä, hävinneenä...

»Niin, on se surullista», sanoi kaupanvälittäjä Grätjens; »kun ajattelee, mikä järjettömyys aiheutti häviön... Dietrich Ratenkampin ei olisi pitänyt ottaa kumppanikseen Geelmaackia! Minä aavistin pahaa, kun hän ryhtyi asiain hoitoon. Olen kuullut mitä luotettavimmalta taholta, hyvä herrasväki, miten hirveästi hän keinotteli Ratenkampin selän takana vekseleillä ja tunnusteilla liikkeen nimissä... Viimein siitä tuli loppu... Pankit alkoivat epäillä, maksut jäivät suorittamatta... Ette voi aavistaa, millaista se oli. Kuka piti silmällä varastoa? Geelmaack. Kaikki oli kuin rottien hallussa vuodesta vuoteen! Mutta Ratenkamp ei välittänyt mistään...»

»Hän oli kuin herpaantunut», sanoi konsuli. Hänen kasvoilleen oli levinnyt synkkä ja suljettu ilme. Hän liikutti lusikkaansa liemessä eteenpäin kumartuneena, katsahtaen silloin tällöin nopeasti pienillä, pyöreillä silmillään pöydän yläpäähän.

»Hän eli painostuksen alla, ja minun luullakseni se on käsitettävissä. Mikä sai hänet liittymään Geelmaackiin, joka toi mitättömän lisän liikepääomaan ja josta ei kellään ollut hyvää käsitystä? Hän tunsi kai tarvetta sälyttää osa pelottavasta edesvastuusta jonkun toisen hartioille huomatessaan, että asiat alkoivat liukua auttamattomasti alamäkeen... Sen kauppahuoneen tehtävä oli loppunut, se suku oli _passée_. Wilhelm Geelmaack on varmasti antanut vain viime sysäyksen perikatoa kohti...»

»Te olette siis sitä mieltä, kunnioitettu herra konsuli», virkkoi pastori Wunderlich epäilevästi hymyillen ja kaataen samalla punaviiniä vierusnaiselleen ja itselleen, »että kaikki olisi käynyt samaa latua myös ilman Geelmaackin mieletöntä liikkeenhoitoa?»

»Ehkä ei aivan», sanoi konsuli miettivästi kääntymättä erityisesti kenenkään puoleen. »Mutta minä uskon, että Dietrich Ratenkampin täytyi ehdottomasti liittyä Geelmaackiin, jotta kohtalo täyttyisi... Hänen on täytynyt toimia torjumattoman pakon alla... Minä olen vakuutettu siitä, että hän on osittain tuntenut kumppaninsa hommat ja ettei hän myöskään ollut aivan tietämätön varastonsa tilasta. Mutta hän oli kuin jähmettynyt...»

»No, _assez_, Jean», virkkoi Buddenbrook vanhempi laskien lusikan kädestään. »Tuo on niitä sinun teorioitasi...»

Konsuli kohotti hajamielisesti hymyillen lasin isäänsä kohti. Mutta Lebrecht Kröger sanoi:

»Pysytelkäämme mieluummin iloisessa nykyhetkessä!»

Sitten hän tarttui varovasti, sirolla liikkeellä valkoviiniputeliinsa, jonka korkissa oli pieni hopeanvärinen hirven kuva, vei sen hiukan sivuun ja tarkasti kirjoitusta. »C. F. Köppen», hän luki ja nyökkäsi viinikauppiaalle; »aivan niin, mitä me olisimmekaan ilman teitä!»

Kultaraitaiset Meissen-porsliiniset lautaset vaihdettiin uusiin madame Antoinetten pitäessä tarkasti silmällä palvelustytön liikkeitä. Mamsseli Jungmann huusi määräyksiä puhetorveen, jonka kautta keittiö oli yhteydessä ruokasalin kanssa. Tarjottiin kalaa, ja pastori Wunderlich lausui ottaessaan varovasti lautaselleen vadilta:

»Iloinen nykyhetki ei ole aina niin aivan päivänselvä asia. Nämä nuoret, jotka tässä iloitsevat meidän vanhain keralla, eivät suinkaan ajattele, että elämä on saattanut olla toisenlaistakin... Minulla on useamman kerran ollut kunnia ottaa henkilökohtaisesti osaa isäntä väkemme kohtaloihin... Joka kerran kun näen nämä» — hän kääntyi madame Antoinetten puoleen nostaen pöydältä raskaan hopealusikan — »ajattelen, eivätkö ne mahtane kuulua niihin kapineihin, joita ystävämme filosofi Lenoir, hänen majesteettinsa keisari Napoleonin kersantti, _anno_ 1806 piteli käsissään... ja muistan tapaamistamme Alfstrassella, madame...»

Madame Buddenbrook katsoi syliinsä hämillään ja muistoihin vaipuneena. Tom ja Tony, jotka eivät syöneet kalaa, huusivat pöydän alapäästä miltei yhteen ääneen: »Kertokaa, kertokaa, isoäiti!» Mutta pastori, joka tiesi, ettei madame Buddenbrook mielellään itse puhunut tuosta hänelle hiukan kiusallisesta tapauksesta, alkoi hänen sijastaan vielä kerran kertoa pientä vanhaa tarinaa, jonka lapset olivat kuulleet ainakin kymmenen kertaa, mutta joka vielä saattoi olla tuntematon jollekulle seurassa olijalle...

»Lyhyesti, tarina on tällainen: Oli kylmä ja sateinen marraskuun iltapäivä, ja minä olin tulossa eräältä virka-asialta Alfstrassea pitkin ajatellen huonoja aikoja. Ruhtinas Blücher oli poissa, ranskalaiset kaupungissa, mutta yleistä kiihtymystä ei juuri paljon huomannut. Kadut olivat tyhjät, asukkaat istuivat kodeissaan suojaa hakien. Teurastajamestari Prahl, joka kädet housuntaskuissa oli seisonut ovensa edustalla ja sanonut raikuvalla äänellä: 'On tämä menoa, kaikkea sitä —!' oli saanut kuulan päähänsä... Ajattelin siinä kulkiessani: mitähän jos olisi käydä katsomassa Buddenbrookeja, pieni rohkaisu ei teline pahaa; talon herra makaa vuoteessa päässä ruusu, ja madamella on varmaan paljon hommaa majoituksesta.

»Silloin, juuri sillä hetkellä, kenen näenkään tulevan vastaani? Kunnioitetun madame Buddenbrookimme, mutta minkälaisessa tilassa? Hän rientää sateessa hatuttomin päin, olkahuivi hätäisesti ympärille kiedottuna, puolijuoksua, _coiffure_ aivan epäjärjestyksessä... Taikka _coiffuresta_ saattoi tuskin puhua, madame.

'Kuinka miellyttävä _surprise!'_ sanon minä rohjeten tarttua häntä käsivarteen, koska hän ei huomannut minua ja koska aavistin pahaa. 'Minne kiire, hyvä madame?' Nyt huomaa hän minut, katsoo minuun ja huohottaa: 'Tekö siinä olette... jääkää hyvästi! Kaikki on lopussa! Minä hyppään Traveen!' 'Varjelkoon!' sanon minä tuntien kalpenevani. 'Teidän paikkanne ei ole siellä, madame! Mitä on tapahtunut?' Ja minä puristan teitä niin lujasti käsivarresta kuin sopivaisuus suinkin sallii. 'Mitäkö on tapahtunut?' huutaa hän vapisten. 'Ne ovat hopean kimpussa. Uskomatonta! Voitteko ajatella! Ja Jean makaa pää käärittynä vuoteessa voimatta auttaa! Eikä hänestä olisi apua, vaikka hän olisi jaloillaankin! Ne varastavat minun lusikkani, hopealusikkani, voitteko ajatella, Wunderlich, ja nyt minä hyppään Traveen!

No niin, minä pidätän yhä ystävätärtämme käsivarresta ja sanon mitä sellaisessa tilaisuudessa on tapana sanoa. 'Rauhoittukaa', sanon minä, 'paras ystävä!' ja 'asia saadaan vielä autetuksi!' ja 'koettakaamme puhua heille', 'rauhoittukaa, Jumalan tähden, lähtekäämme takaisin!' Ja minä vien hänet katua pitkin takaisin hänen kotiinsa. Ruokasalissa, yläkerroksessa tapaamme sotamiehet, kaksikymmentä kappaletta, jotka olivat jääneet taloon madamen paetessa, suuren arkun kimpussa, jossa säilytettiin hopeoita.

'Kenen kanssa teistä, hyvät herrat, saan neuvotella', kysyn kohteliaasti. Miehet alkavat nauraa ja huutaa: 'Jokaisen kanssa, hyvä mies!' Mutta sitten astuu eräs heistä esiin. Hän on pitkä kuin honka, hänellä on musta suippoparta ja suuret, punaiset, kalunoiduista hihoista esiinpistävät kädet. Hän esittää itsensä. 'Lenoir', sanoo hän vieden vasemman käden hatun laitaan, sillä oikeassa hänellä on kimppu hopealusikoita, viisi kuusi kappaletta, 'Lenoir, kersantti. Mitä herra tahtoo?'

'Herra upseeri!' sanon minä osoittaen _point d'honneur'iä_, 'onko tämä homma teidän loistavan _chargenne_ mukaista?... Kaupunkimme ei ole sulkenut porttejaan keisarilta...' — 'Mitä tehdä!' hän vastaa. 'On sota. Miehet tarvitsevat tämäntapaisia kappaleita...!'

'Teidän tulisi olla huomaavainen', keskeytän minä, sillä olen keksinyt jotakin. 'Tämä rouva', sanon minä, sillä mitä ei ihminen sano sellaisessa tapauksessa, ‘talon valtiatar, ei ole saksalainen, hän on melkein teidän kansalaisenne, hän on ranskatar... ' — ' Kuinka, ranskatar?' toistaa hän. Ja mitä luulette tuon pitkän hongankolistajan lisäävän? — 'Maastamuuttaja siis?' hän virkkaa. 'Mutta sitten hän on filosofian vihollinen!'

Olen kuin puulla lyöty, mutta hillitsen nauruni. 'Te tunnutte olevan teräväjärkinen. Pyydän saada vielä toistaa, ettei minun mielestäni moinen homma ole arvonne mukaista!' — Hän on vaiti hetken aikaa, mutta sitten hän äkkiä sävähtää punaiseksi, viskaa kuusi lusikkaansa arkkuun ja huutaa: 'Mistä te tiedätte minun aikoneen muuta kuin tai kastaa näitä lusikoita hiukan! Kauniita tavaroita! Jos joku miehistäni ottaisi yhden muistoksi mukanaan, niin...'

Ja kyllä he ottivatkin niitä muistoksi, ei siinä auttanut inhimillinen eikä jumalallinen laki... He eivät kai tunteneet muuta jumalaa kuin tuon pienen peloittavan miehen...

VIIDES LUKU.

»Näittekö te hänet, herra pastori?» —

Lautasia vaihdettiin jälleen. Nyt ilmestyi pöytään suunnaton tiilenpunainen, taikinoitu, keitetty ja savustettu siankinkku ruskean, hapahkon Chalotten-kastikkeen kera, sivuruokana sellainen määrä vihanneslajeja, että yksi ainoa vati olisi kyennyt ravitsemaan koko seuran. Lebrecht Kröger ryhtyi leikkaamaan paistia. Kyynärpäät sirosti koholla, pitkät etusormet suoraan veitsen ja haarukan selkää pitkin leikkasi hän huolellisesti mehukkaita viipaleita. Ruokalajiin kuului myös konsulitar Buddenbrookin ylpeys »venäläinen hillo», hauskasti kirpelöivä, viinansekainen säilykehedelmäseos. —

Pastori Wunderlichin täytyi ikäväkseen tunnustaa, ettei hän ollut itse koskaan nähnyt Bonapartea. Mutta Buddenbrook vanhempi ja Jean Jacques Hoffstede olivat joutuneet näkemään hänet kasvoista kasvoihin; edellinen Pariisissa, juuri ennen Venäjän sotaretkeä, eräässä paraadissa Tuileries'n linnanpihalla, jälkimmäinen Danzigissa...

»Ei hän, hyvät ihmiset, ollut hauskan näköinen», hän sanoi työntäen suuhunsa haarukalle taitavasti ladotun kinkku-, peruna- ja ruusukaalikuorman ja samalla kohottaen kulmakarvansa korkealle.

»Hän kuuluu muuten viettäneen iloisia päiviä Danzigissa. Hänestä kulki siihen aikaan eräs hauska juttu...» Hän pelasi kaiket päivät korttia saksalaisten kanssa, usein suurista summista, mutta illalla pelasi hän kenraaleittensa kera. 'N'est-ce pas. Rapp', kysyi hän kerran nostaen pöydältä kourallisen kultaa, 'les Allemands aiment beaucoup ces petits Napoleons?'

— _Oui, sire, plus que le Grand!_ vastasi Rapp.

Kesken yleistä iloisuutta, joka yltyi meluavaksi, — Hoffstede oli kertonut jutun hyvin sattuvasti, jopa matkinut keisarin kasvojenilmettäkin — sanoi vanha Buddenbrook:

»Leikki sikseen, täytyy kuitenkin kunnioittaa hänen henkilöllistä suuruuttaan... mikä tahdon mies!»

Konsuli pudisti vakavasti päätään.

»Eipä niinkään, me nuoremmat emme enää ymmärrä sen miehen kunnioitettavuutta, joka murhautti Enghienin herttuan, tapatti Egyptissä kahdeksansataa vankia...»

»Tuo kaikki on kenties liioiteltua ja vääristeltyä», sanoi pastori Wunderlich. »Herttua oli ehkä kevytmielinen ja kapinoiva herra, ja mitä tulee vankeihin, oli heidän mestauttamisensa luultavasti puolueettoman sotaneuvoston harkittu ja välttämätön päätös...»

Ja hän kertoi eräästä lukemastaan kirjasta, joka oli ilmestynyt joitakin vuosia sitten: sen oli kirjoittanut eräs keisarin sihteereistä, ja se oli erittäin mielenkiintoinen...

»Yhdentekevää», väitti konsuli yhä, puhdistaen kynttilää, joka oli alkanut lepattaa hänen edessään seisovassa kynttilänjalassa. »Minä en ymmärrä, minä en saata käsittää, että tuota ihmishirviötä ihaillaan! Uskonnollisten tunteiden elähyttämänä kristittynä en minä voi löytää sydämestäni tuollaisen ihailun rahtuakaan.»

Hänen kasvoilleen oli levinnyt hiljainen, haaveileva ilme, ja hänen päänsäkin oli painunut hiukan kallelleen.

Samalla näytti siltä kuin hänen isänsä ja pastori Wunderlich olisivat huomaamattomasti hymyilleet toisilleen.

»Niin kyllä», äännähti Johann Buddenbrook hyväntahtoisesti, »mutta pienet Napoleonit eivät olleet hullumpia, eikö niin? Minun poikani ihailee enemmän Louis Philippeä», lisäsi hän sitten.

»Ihailee?» toisti Jean Jacques Hoffstede hiukan ivallisesti... »Hauska rinnastelu! Onko Philipp Egalitéssakin ihailemista...»

»Minun mielestäni heinäkuun-yksinvallassa on paljon oppimista...» Konsuli puhui vakavasti innostuen aiheesta. »Ranskalaisen perustuslaillisuuden ystävällinen ja aulis suhtautuminen ajan uusiin käytännöllisiin ihanteihin on erittäin kiitettävä asia...»

»Käytännölliset ihanteet... kyllä vain...» Ukko Buddenbrook leikitteli kultaisella rasiallaan suoden leukaluilleen hetken levon. »Käytännölliset ihanteet... ehei, minä en kannata niitä ollenkaan!» Hän unohti suuttumuksesta puhua murretta. »Joka puolella nousee nykyään taloudellisia laitoksia ja teknillisiä laitoksia ja kauppakouluja kuin sieniä maasta, ja kimnaasi- ja klassillinen sivistys ovat yht'äkkiä hölynpölyä, eikä kukaan ajattele muuta kuin kaivoksia... ja teollisuutta... ja rahan hankintaa... Hyvähän se on kaikki, erittäin hyvä! Mutta hiukan typerää toiselta puolen, ajanpitkään — eikö niin? En tiedä miksi se minua tympäisee... en tarkoita mitään,Jean... Heinäkuun-yksinvalta on hyvä asia...»

Senaattori Langhals samoin kuin Grätjens ja Köppen puolustivat konsulia... »Ei, kyllä tuota Ranskan hallitusta ja samantapaisia Saksassa ilmenneitä pyrinnöitä täytyy kunnioittaa...» — Herra Köppen oli tullut vielä punaisemmaksi aterian aikana ja hengitti kuuluvasti, mutta pastori Wunderlichin kasvot pysyivät valkoisina, vaikka hän tyhjensi tyynesti lasin toisensa perästä.

Kynttilät paloivat vähitellen yhä alemmaksi, levittäen silloin tällöin hienoa vahanhajua pöydän yli, ilmanhengen puhaltaessa syrjään liekin.

Istuttiin korkeaseluksisilla, jykevätekoisilla tuoleilla, syötiin raskailla hopeisilla pöytäkaluilla vankkoja, maukkaita ruokia, juotiin väkeviä, hyviä viinejä ja tämän ohella keskusteltiin. Pian jouduttiin kauppa-asioihin ja alettiin huomaamatta käyttää yhä enemmän murretta, tuota miellyttävän raskaskäänteistä puhetapaa, johon tuntui sisältyvän sekä kauppakielen nasevuus että eräänlainen hyvinvoipa huolimattomuus ja jota vielä tavantakaa liioiteltiin hyväntahtoisella itseivalla.

Naiset eivät olleet kauan seuranneet väittelyä. Madame Kröger johti puhetta heidän tahollaan, selittäen mitä kiehtovimmin karppien keittämistä punaviinissä... »Ne pitää paloitelia kunnollisesti, rakkaimpani, ja sitten pannaan kattilaan höysteeksi sipulia, neilikoita ja korppuja ja sitten ne nostetaan tulelle, lisätään hiukan sokeria ja lusikallinen voita... Mutta niitä ei saa suinkaan pestä, rakkaimpani, ne pitää keittää verineen päivineen...»

Ukko Kröger päästi kuuluville parhaat sukkeluutensa. Mutta konsuli Justus, hänen poikansa, joka istui tohtori Grabowin vieressä pöydän alapäässä lasten lähettyvillä, oli ryhtynyt leikkisään sanakiistaan mamsseli Jungmannin kanssa; tämä sipristi ruskeita silmiään pitäen tapansa mukaan veistä ja haarukkaa koholla ja liikutellen niitä hiljaa edestakaisin. Vanha konsulitar oli keksinyt uuden lempinimen puolisolleen. »Karitsapumpukkani!» sanoi hän heiluttaen päähinettään hellyyden vallassa.

Keskustelu keskittyi taas yleiseksi Jean Jacques Hoffsteden alkaessa puhua lempiaiheestaan, Italian-matkasta, jonka hän oli tehnyt viisitoista vuotta sitten erään rikkaan hampurilaisen sukulaisen seurassa. Hän kertoi Venetsiasta, Roomasta ja Vesuviuksesta, kuvaili Villa Borghesea, jossa Goethe-vainaja oli kirjoittanut osan Faustiaan, kertoi ihastuneesti renessanssin aikuisista suihkulähteistä, jotka levittivät ympärilleen viileyttä, huolellisesti leikatuista puistokäytävistä, joiden suojassa oli niin leppoisaa käyskennellä. Siitä muisti joku Buddenbrookien hoidotta jääneen puutarhan, joka sijaitsi aivan Burgtorin takana.

»Niin, ystäväni!» sanoi vanhus. »Harmittelen vielä tänä päivänä, etten aikanani tullut laittaneeksi sitä hiukan inhimillisempään kuntoon! Äskettäin kuljin sen kautta — se tiheikkö on suorastaan häpeäpilkku! Mikä sievä ala se olisikaan, jos sen ruohopenkereet olisivat hoidetut, puut kauniisti keilan- ja kuutionmuotoisiksi leikellyt...»

»Jumalan tähden, isä —! Minä oleilen niin mielelläni kesällä sen pensaikoissa, mutta koko viehätys katoaisi, jos tuo kaunis, vapaa luonto sillä tavoin silvottaisiin...»

»Mutta jos tuo vapaa luonto kuitenkin kuuluu minulle, niin eikö minulla, hitto vieköön, ole oikeus menetellä mieleni mukaan...»

»Voi isä, kun loikoo siellä syvässä ruohikossa rehevän pensaston alla, tuntuu pikemminkin siltä kuin itse kuuluisi luontoon ja kuin ei meillä olisi pienintäkään oikeutta siihen...»

»Krischan, älä syö liikaa», huusi ukko Buddenbrook. »Thildaa se ei haittaa... nielee sisäänsä kuin seitsemän puimakonetta, semmoinen tyttö se on...»

Ja täytyi todellakin ihmetellä tuon hiljaisen, laihan lapsen ruokahalua, lapsen, jonka pitkulaisilla kasvoilla oli niin vanhamainen ilme. Hän oli vastannut kysymykseen, halusiko hän lisää lientä, venyttäen ja nöyrästi: »Kyl-lä-kii-tos!» Hän oli ottanut sekä kalaa että lihaa kahteen kertaan, valiten itselleen suurimmat palat kummastakin, ja sitäpaitsi aimo kasan vihannesruokia, istui likinäköiset silmät lautasessa kiinni ja nautti kaiken kiirehtimättä, hiljaa ja suurina kappaleina. Talon vanhan herran kysymykseen vastasi hän vain hitaasti, hyvänsuovasti, kummastellen ja tuhmansekaisesti: »Herranen-aika-se-tä!» mutta ei antanut häiritä itseään, vaan söi tyynesti edelleen, joskaan se ei miellyttänyt toisia ja joskin häntä pilkattiin, söi köyhän sukulaisen vaistomaisella, tyhjentymättömällä ruokahalulla, sukulaisen, joka on päässyt runsaan, maksuttoman ruokapöydän ääreen, hymyili tunteettomasti ja peitti lautasensa herkuilla, kärsivällisesti, itsepintaisesti, nälkäisenä, laihana.

KUUDES LUKU.

Nyt kannettiin esiin kaksi suurta kristallimaljallista »taivaanmannaa»; se oli kerroksittain järjestetty mantelileivos-, vattu-, pikkuleipä- ja munakiisseliyhdistelmä. Mutta pöydän alapäässä leimusi ihastus, sillä lapsille oli tehty heidän mieliruokaansa, kuumaa luumuvanukasta.

»Thomas, poikaseni, olepas kiltti», lausui Johann Buddenbrook vetäen housuntaskusta raskaan avainkimppunsa. »Toisessa kellarissa oikealla, kolmannella hyllyllä, punaisen Bordeaux'n takana on kaksi pulloa, ymmärrätkö?» Ja Thomas, joka ymmärsi senkaltaisia asioita, juoksi ulos ja palasi jälleen kantaen kahta aivan pölyistä ja hämähäkinverkon peittämää pulloa. Mutta tuo vaatimattomassa kuoressa oleva kullankeltainen, imelä vanha Malvasier-rypälemehu oli tuskin valunut pieniin jälkiruokalaseihin, kun oli käsissä hetki, jolloin pastori Wunderlich nousi ja keskustelun tauotussa alkoi lasi kädessä esittää siroa maljapuhetta. Hän puhui pää hiukan kallellaan, hieno leikkisä hymy valkoisilla kasvoillaan, tehden vapaalla kädellään pieniä sieviä liikkeitä siihen avonaiseen ja miellyttävään tapaan, jolla hän viehätti kuulijoitaan saarnatuolissakin seisoessaan... »Tyhjentäkäämme siis, kunnon ystäväni, lasillinen tätä jaloa juomaa kunnioitetun isäntäväkemme kunniaksi heidän uudessa, komeassa kodissaan — Buddenbrook-suvun, sen läsnäolevien, samoin kuin poissaolevien jäsenten menestykseksi... eläköön!»

»Poissaolevien?» ajatteli konsuli kilistäen häntä kohti ojennettuja laseja. »Tarkoitettiinko sillä Frankfurtissa olevia sukulaisia ja kenties Hampurin Duchanipseja vai oliko vanhalla Wunderlichilla jokin taka-ajatus...?» Hän nousi kilistääkseen isänsä kanssa katsoen tätä sydämellisesti silmiin.

Mutta nyt ryhtyi kaupanvälittäjä Grätjens pyrkimään pystyyn paikaltaan, ja se vei aikaa; kun hän vihdoin oli päässyt tarkoituksensa perille, yhtyi hänkin narisevalla äänellään kauppahuone Johann Buddenbrookille kohdistettuun maljaan toivoen talolle jatkuvaa menestystä, nousua ja kukoistusta, kotikaupungin kunniaksi.

Ja Johann Buddenbrook kiitti toisten ystävällisistä sanoista, ensin perheen päänä, sitten kauppahuoneen vanhempana johtajana — sekä lähetti Thomaksen hakemaan kolmatta Malvasier-puIloa, sillä hän huomasi laskeneensa väärin luullessaan kahden pullon riittävän.

Lebrecht Krögerkin puhui. Hän teki sen istualtaan, koska se teki vielä tehokkaamman vaikutuksen, ja liikutti vain silloin tällöin päätään ja käsiään mitä sulavimmin. Hän kohdisti puheensa talon molemmille naisille, mme Antoinetteile ja rouva konsulittarelle.