Part 1

BUDDENBROOKIT I

Erään suvun rappeutumistarina

Kirj.

THOMAS MANN

Tekijän luvalla suomentanut

Siiri Siegberg

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.

Ensimmäinen luku.

»Mitä se on — Mitä se on...»

»Siinäpä se solmu onkin, _ma très chère demoiselle_!»

Konsulitar Buddenbrook loi silmäyksen lähellä olevassa nojatuolissa istuvaan mieheensä paikaltaan anoppinsa vierestä, suoratyyliseltä, valkoiselta sohvalta, jota koristi kullattu jalopeuranpää ja jonka patjat olivat päällystetyt kirkkaankeltaisella kankaalla, sekä ryhtyi auttamaan isoisän polvella ikkunan ääressä istuvaa pientä tytärtään.

»Tony!» hän sanoi, »minä uskon, että Jumala—» Ja pieni kahdeksanvuotias hentorakenteinen Antonie, jolla oli yllään aivan ohut vaalea silkkimekko, käänsi hiukan sievää vaaleakutrista päätään isoisän kasvoista, toisti vielä kerran, katsoen harmaansinisillä silmillään pinnistyneesti ja mitään näkemättä huoneeseen: »Mitä se on», ja saneli sen jälkeen hitaasti: »Minä uskon, että Jumala», ja lisäten sitten nopeasti — »on minut ynnä kaikki muut luontokappaleet luonut» tunsi päässeensä tutulle tolalle ja lateli nyt onnesta loistaen yhteen menoon koko uskonkappaleen tarkalleen vastikään vuonna 1835 ilmestyneen katkismuksen uusitun laitoksen sanoilla, jonka sanamuodon korkeastioppinut senaatti oli hyväksynyt. Kun tyttö oli päässyt vauhtiin, tuntui hänestä se samanlaiselta kuin mäenlasku kelkalla talvella veljien kanssa Jerusalemin-vuorelta: pää oli mennä pyörälle eikä voinut pysähtyä, vaikka kuinka olisi tahtonut.

»Lisäksi vaatteet ja kengät», hän hoki, »ruoan ja juoman, kodin ja kartanon, vaimon ja lapset, pellon ja karjan...» Hänen tätä ladellessaan purskahti vanha M. Johann Buddenbrook peittelemättömään nauruun, hänelle ominaiseen hyväntuuliseen hihitykseen, jota hän jo hetken aikaa oli pidättänyt. Hän nauroi sydämen pohjasta voidessaan ilvehtiä katkismuksen kustannuksella ja oli luultavasti yksinomaan tämän vuoksi ryhtynyt koko pikku tutkinnon pitoon. Hän tiedusti Tonyn peltoja ja karjaa, kysyi, paljonko tämä tahtoi vehnäsäkistä ja alkoi hieroa kauppaa. Hänen pyöreitä, rusottavia ja hyvänsuopia kasvojaan, joita hän ei parhaalla tahdollaankaan olisi saanut vihaisen näköisiksi, kehysti lumivalkoiseksi puuteroitu tukka, josta takana työntyi hiirenkarvaisen takin leveälle kaulukselle pieni palmikon alku. Hän oli seitsenkymmenvuotiseksi asti pysynyt uskollisena nuoruutensa pukukuosille; hän oli luopunut vain nappien ja isojen taskujen välisestä kalunakoristuksesta, mutta pitkiä housuja hän ei ollut käyttänyt koko elämässään. Hänen kaksoisleukansa pullotti leveänä, kaksipoimuisena ja tyynen leppoisana valkoisella pitsiröyhelöllä.

Kaikki olivat yhtyneet hänen nauruunsa, pääasiallisesti kunnioituksesta perheenpäätä kohtaan. M:me. Antoinette Buddenbrook, syntyisin Duchamps, hihitti aivan samaan tapaan kuin hänen miehensä. Tuo pyylevä rouva, jonka tukka riippui valkoisina kiharoina korvallisilla, oli puettu mustan- ja vaaleanharmaaraitaiseen, koristeita vailla olevaan pukuun, joka ilmaisi yksinkertaisuutta ja vaatimattomuutta, ja hänellä oli vieläkin kauniit valkoiset kädet, joissa hän piteli pientä samettista käsilaukkua. Hänen piirteensä olivat vuosien vieriessä ihmeellisesti muovautuneet puolison piirteiden kaltaisiksi. Vain silmien muoto ja eloisa tummuus viittasivat hänen puolittain romaanilaiseen syntyperäänsä; hän polveutui isoisän puolelta eräästä ranskalais-sveitsiläisestä suvusta ja oli kotoisin Hampurista.

Hänen miniänsä, konsulitar Elisabeth Buddenbrook, syntyisin Kröger, nauroi krögeriläistä naurua, joka alkoi posahtavalla huuliäänellä ja jonka aikana leuka painui rintaa vasten. Hänellä, kuten kaikilla Krögereillä, oli erittäin ylhäinen ulkomuoto, ja joskaan häntä ei voinut sanoa suorastaan kauniiksi, herätti hän kuitenkin levollisine, varmoine ja pehmeine liikkeineen jokaisessa turvallisuuden ja luottamuksen tunteen. Hänen punertaviin hiuksiinsa, joista osa oli kiedottu päälaelle pieneksi kruununtapaiseksi sykeröksi, kun taas toinen osa riippui leveinä, taidokkaasti käheröityinä hiuskiehkuroina korvallisilla, liittyi hienonhieno valkoinen hipiä, jossa erotti joitakuita pieniä kesakoita. Lukuunottamatta hiukan liian pitkää nenää sekä pientä suuta oli hänen kasvoissaan luonteenomaisinta se, ettei alahuulen ja leuan välissä ollut minkäänlaista syvennystä. Hänen lyhyet puhvihihaiset liivinsä, joiden jatkona oli kaita, kirkaskukkainen, ilmava silkkihame, jättivät paljaaksi verrattoman kaunismuotoisen kaulan, jota ympäröi suurin hohtokivin koristettu atlasnauha.

Konsuli kurottautui eteenpäin hiukan hermostuneesti. Hänellä oli yllään kanelinvärinen, leveärinnuksinen takki nuijanmuotoisine hihoilleen, jotka vasta ranteen alapuolella kuroutuivat tiukasti käden ympärille. Hänen ruumiinmukaiset housunsa olivat valkoisesta pesukankaasta, ja niiden ulkolaitaa pitkin kulki musta viiru. Kankean kohokauluksen ympärille oli sidottu paksu silkkinen kaulaliina, joka peitti värikkäiden liivien aukeaman... Hänellä oli isänsä jonkun verran syvällä olevat siniset, valppaat silmät, vaikka niiden ilme kenties oli haaveellisempi; mutta hänen kasvonpiirteensä olivat vakavammat ja ankarammat, hänen nenänsä teki korkean, voimakkaan kaaren, ja posket, joiden keskivaiheille ulottui vaalea, kihara poskiparta, eivät olleet lähimainkaan yhtä pyöreät kuin vanhuksen.

Madame Buddenbrook kääntyi miniänsä puoleen, töykkäsi tämän käsivartta, katsoi hihittäen hänen helmaansa ja sanoi:

»_Mon vieux_ pysyy aina samana, eikö totta, Bethsy?»

Konsulitar heristi vain ääneti hentoa sormeaan, niin että hänen kultainen ranneketjunsa kilahti, sitten hän vei kätensä hänelle ominaisella tavalla suupielestä tukkalaitetta kohti, ikäänkuin sipaistakseen pois jonkun löyhentyneen kiharan.

Mutta konsuli sanoi suopean hymyn ja nuhtelun sekaisella äänellä:

»Voi teitä, isä, joko te taas teette pilaa pyhistä asioista!...»

Istuttiin »maisemahuoneessa», vanhan Mengstrassen varrella sijaitsevan avaran rakennuksen ensi kerroksessa, jonka toiminimi Johan Buddenbrook oli ostamalla hankkinut itselleen joku aika sitten, mutta jossa perhe ei vielä ollut asunut kauan. Vahvat kimmoisat seinäpaperit, jotka seinästä erotti tyhjä ala, olivat koristetut suurilla maisemakuvilla; ne olivat väriltään vaaleat samoin kuin ohut, pehmeä lattiamatto, joka peitti koko lattian, ja niissä oli 18:nnen vuosisadan maun mukaisia idyllejä: hilpeitä viininkorjaajia, ahkeroita peltomiehiä, nauhoilla koristettuja paimentyttöjä, jotka istuivat peilikirkkaan veden rannalla, sylissään puhtoinen karitsa, tai suutelivat lemmekkäitä paimenia... Maisemia valaisi enimmäkseen kellertävän auringonlaskun hohde, joka sointui hyvin yhteen valkoisten huonekalujen ja molempien ikkunoiden keltasilkkisten uutimien kanssa.

Huoneen suuruuteen katsoen ei huonekaluja ollut varsin paljon. Pyöreä pöytä ohuine, suorine ja keveästi kullalla koristettuine jalkoineen ei ollut sohvan edessä, vaan vastakkaisen seinän vierustalla pienen harmonion kohdalla, jonka kannella näkyi huilukotelo.

Paitsi seinän viereen säännölliseen järjestykseen asetettuja jäykkiä nojatuolia ei huoneessa sitten ollut muuta kuin pieni ikkunan alla oleva ompelupöytä ja sohvan vastassa hienotekoinen loistokirjoituspöytä, joka oli täynnä koruesineitä.

Ikkunain kohdalla olevan lasioven takaa häämötti hämärä pylväskäytävä,ja tulijasta vasemmalla oleva korkea valkoinen kaksoisovi johti ruokasaliin. Mutta toisella seinällä olevassa puolipyöreässä syvennyksessä räiskyi takkatuli taidokkaasti tehdyn valurautaisen uuniristikon takana.

Oli näet aikainen talvi. Jo nyt, lokakuun puolivälissä, olivat kadun toisella puolen Marian-kirkon tarhaa ympäröivät pienet lehmukset aivan keltaiset, ja jykevien goottilaisten kaarien ja nurkkauksien komeroissa vinkui tuuli ja vihmoi kylmää tihkusadetta. Madame Buddenbrook vanhemman mieliksi olivat talvi-ikkunat jo asetetut sijoilleen.

Oli torstaipäivä, päivä, jolloin suku säännönmukaisesti joka toinen viikko kokoontui yhteen; mutta tänään oli paitsi suvun kaupungissa asuvia jäseniä kutsuttu myös pari ystävää vaatimattomalle päivällisaterialle, ja perhe istui nyt kello neljän tienoissa hämärässä vieraitaan odotellen...

Pikku Antonie ei ollut antanut isoisän aiheuttaman häiriön estää mäenlaskua, hän oli vain työntänyt nyrpeissään muutenkin ulkonevan ylähuulensa entistä ulommaksi. Hän oli saapunut »Jerusalemin vuoren» alle, mutta voimatta pysähdyttää vinhaa menoa antoi hän kelkan liukua kappaleen matkaa yli maalin...

»Amen», sanoi hän, »minäpä tiedän jotakin, isoisä!»

»Hän tietää jotakin!» huudahti vanha herra ikäänkuin olisi ollut aivan pakahtua uteliaisuuteen. »Oletkos kuullut kummempaa, äiti? Hän tietää jotakin! Eikö nyt kukaan voi sanoa...»

»Kun taivaassa on lämmin, lyö salama alas», sanoi Tony vahvistaen joka sanan päännyökkäyksellä, »mutta kun taivaassa on kylmä, lyö ukkonen alas!»

Tämän jälkeen pani hän käsivarret ristiin rinnalle ja katsoi voitonvarmasti toisten nauraviin kasvoihin. Mutta herra Buddenbrook vihastui tuosta viisaudesta ja tahtoi kaikin mokomin tietää, kuka oli opettanut lapselle mokoman typeryyden, ja kun kävi ilmi, että sen oli tehnyt Ida Jungmann, äskettäin lapsia varten hankittu Marienwerderistä kotoisin oleva mamsseli, täytyi konsulin käydä puolustamaan Idaa.

»Te olette liian ankara, isä. Miksi ei lapsi tuossa iässä saisi pitää omia ihmeellisiä kuvittelujaan...»

»_Excusez, mon cher_!... _Mais c'est une jolie!_ Tiedäthän, ettei moinen lapsen järjen pilaaminen minua miellytä. Vai ukkonen lyö alas. Lyököönkin paikalla! Mokoma preussitär...»

Asianlaita oli se, ettei vanha herra suvainnut Ida Jungmannia. Hän ei ollut mikään ahdasjärkinen mies. Hän oli nähnyt palasen maailmaa, oli tehnyt Preussin armeijan hankkijana _anno_ 1813 nelivaljakolla viljanostomatkan Etelä-Saksaan, hän oli käynyt Amsterdamissa ja Pariisissa eikä suinkaan, valistunut mies kun oli, halveksinut kaikkea, mikä oli ulkopuolella hänen vanhatyylisen synnyinkaupunkinsa piirin. Mutta milloin ei ollut kysymys kauppasuhteista, oli hän säätykysymyksissä suuremmassa määrin kuin hänen poikansa konsuli taipuvainen vetämään selvät rajat ja kohtelemaan vieraita loitontavasti. Ja kun hänen lapsensa toivat eräältä matkaltaan taloon tämän nuoren länsipreussiläisen, vasta kaksikymmenvuotisen tytön — orvon, jonka isä, muuan majatalonomistaja, oli kuollut vähää ennen Buddenbrookien tuloa Marienwerderiin — oli konsuli saanut kestää hurskaan tekonsa johdosta aika nujakan isänsä kanssa, ja vanha herra oli tällöin puhunut pelkkää ranskaa ja alasaksaa... Muuten oli Ida Jungmann osoittautunut taitavaksi taloudenpidossa ja lasten hoidossa ja soveltui kuuliaisuutensa ja preussiläisten arvokäsitteittensä vuoksi erinomaisesti asemaansa tässä talossa. Hänellä oli ylimysmieliset periaatteet ja hän osasi tehdä hiuksenhienon erotuksen parhaimpien ja lähinnä parhaimpien piirien, keskiluokan ja alemman keskiluokan välillä, oli ylpeä siitä, että kuului parhaimpien piirien uskollisiin palvelijoihin, eikä olisi suonut Tonyn seurustella sellaisten koulutovereiden kanssa, jotka hänen mielestään kuuluivat vain lähinnä parhaimpaan keskiluokkaan...

Samassa näkyi preussitär pylväskäytävässä ja astui sisään lasiovesta. Hän oli kookas, kulmikas, mustiin puettu tyttö, jolla oli sileäksikammattu tukka ja rehelliset kasvot. Hän talutti pikku Klothildea, tavattoman laihaa, kukikkaaseen karttuunimekkoon puettua lasta, jolla oli kiilloton, harmaaseen vivahtava tukka ja hiljainen ikäneidon ilme. Hän kuului erääseen aivan varattomaan Buddenbrook-suvun haaraan, oli Rostockissa asuvan vanhan herra Buddenbrookin veljenpojan tytär, ja hänet oli kasvatettu talossa siksi, että hän oli aivan samanikäinen kuin Antonie ja muuten nöyräluontoinen lapsi.

»Kaikki on valmista», sanoi mamsseli Jungmann. »Klothilde on auttanut ahkerasti keittiössä, Trinan ei ole tarvinnut tehdä juuri mitään...» Hän kurahutti r:n hullunkurisesti kurkussa, sillä hän ei alunpitäen ollut osannut lausua sitä lainkaan.

M. Buddenbrook kaularöyhelöineen hymyili pilkallisesti Idan oudolle ääntämiselle, mutta herra konsuli silitti pienen sukulaisensa poskea ja sanoi:

»Se on oikein, Thilda. 'Rukoile ja tee työtä', kuuluu käsky. Meidän Tonymme saisi ottaa oppia siitä. Hän on aivan liian halukas joutilaisuuteen ja vallattomuuksiin...»

Tony painoi alas päänsä ja katsoi alta kulmain isoisään, sillä hän tiesi tämän tapansa mukaan puolustavan häntä.

»Ei, ei», sanoikin isoisä, »pää pystyyn, Tony, _courage!_ Sama ei sovellu kaikille. Kukin laatunsa mukaan. Thilda on kunnon tyttö, mutta arvo on meillekin annettava. Puhunko _raisonnable_, Bethsy?»

Hän kääntyi miniänsä puoleen, joka tavallisesti yhtyi häneen, kun taas mme. Antoinette enimmäkseen kannatti konsulia, tosin luultavasti enemmän järkisyistä kuin vakaumuksesta. Näin ojensivat nuo kaksi ihmispolvea toisilleen ristikkäin kättä.

»Te olette kovin hyvä, isä», sanoi konsulitar. »Tony on tekevä parhaansa, että hänestä tulisi viisas kunnon nainen... Ovatko pojat palanneet koulusta?» kysyi hän Idalta.

Mutta Tony, joka oli isoisän polvelta kurottunut katsomaan ulos katupeilistä, huusi melkein yht'aikaa:

»Tom ja Christian tulevat Johannisstrassea pitkin... ja herra Hoffstede... ja tohtorisetä...»

Pyhän Mariankirkon kellot alkoivat soittaa koraalia: ping, ping — pang! huononlaisessa tahdissa, joten oli vaikea tietää, mitä säveltä ne oikein tarkoittivat, mutta se kuului sentään hartaan juhlalliselta. Ja pienen ja suuren kellon iloisesti ja arvokkaasti lyödessä neljää kajahti samassa alhaalta ulko-oven kellon kilinä avaran eteisen halki, minkä jälkeen Tom ja Christian todellakin ilmestyivät näkyviin ensimmäisten vieraiden, Jean Jacques Hoffsteden, runoilijan, ja tohtori Grabowin, kotilääkärin, kanssa.

TOINEN LUKU.

Herra Jean Jacques Hoffstede, kaupungin runoilija, joka varmasti oli varannut taskuunsa pari säettä tämänkin päivän kunniaksi, ei ollut paljon nuorempi Johann Buddenbrook vanhempaa, ja hännystakkinsa vihreää väriä lukuunottamatta oli hänkin puettu samanlaisen muodin mukaan. Mutta hän oli vanhaa ystäväänsä hoikempi ja liikkuvampi, ja hänellä oli pienet, vilkkaat, vihertävät silmät ja pitkä, terävä nenä.

»Parhaimmat kiitokseni», lausui hän pudistettuaan talon herrojen kättä ja sanottuaan naisille pari niitä mairittelevinta kohteliaisuutta — kohdistaen ne erikoisesti konsulittareen, jota hän kunnioitti rajattomasti — kohteliaisuuksia, jollaisia nuori polvi tuskin enää kykeni keksimään ja joihin yhtyi mitä huomaavaisin hymy. »Parhaimmat kiitokseni ystävällisestä kutsustanne, arvoisa talonväki. Nämä nuorukaiset», sanoi hän osoittaen Tomia ja Christiania, jotka seisoivat hänen vieressään siniseen takkiin ja nahkavyöhön puettuina, »tapasimme tohtorin kanssa Königstrassella heidän palatessaan opinnoiltaan. Pystyviä poikia — vai kuinka, rouva konsulitar? Thomaksella on jykevä, vakava järki, hänestä täytyy ehdottomasti tulla kauppias. Christian sitävastoin näyttää minusta vähän hulivililtä, hän taitaa olla hiukan _incroyable_... Mutta en salaa _engouement'iäni_. Hän tulee varmaankin jatkamaan lukujaan: hän on terävä ja sukkelapuheinen...»

Herra Buddenbrook avasi kultaisen nuuskarasiansa.

»Oikein! Eikö hänestä yksin tein voi tulla runoilija, Hoffstede?»

Mamsseli Jungmann veti uutimet ikkunoiden eteen, ja pian valaisi huonetta yksinomaan kristallikruunun ja kirjoituspöydällä palavien haarakynttilöiden miellyttävä, vaikka hiukan levoton loiste.

»No, Christian», sanoi konsulitar, jonka tukka välkkyi kullankarvaisena, »mitä sinä olet nyt iltapäivällä oppinut?» Kävi ilmi, että Christianilla oli ollut kirjoitusta, laskentoa ja laulua.

Christian oli seitsenvuotinen poika, joka jo nyt oli miltei naurettavassa määrässä isänsä näköinen. Hänellä oli samat jokseenkin pienet, pyöreät, syvällä olevat silmät, isän korkea, kaareva nenä alkoi jo olla havaittavissa, ja poskiluiden alla ilmaisi pari piirtoa, etteivät hänen kasvonsa aina tulisi säilyttämään nykyistä pyöreyttään.

»Ai kun meitä nauratti tänään», alkoi hän lörpöttää, siirtyen kuulijasta toiseen. »Kuulkaapas, mitä herra Stengel sanoi Siegmund Köstermannille.» Hän taivuttautui eteenpäin, ravisti päätään ja alkoi painokkaasti jäljitellä: »Ulkoa sinä, rakas lapsi, olet sileä kuin muna, niin olet, mutta sisältä sinä, rakas lapsi, olet musta...» Tämän hän sanoi jättäen pois »r»:n ja matkien muutenkin niin onnistuneesti opettajan ääntämistä ja inhon ilmaisua tuota ulkoista siloisuutta kohtaan, että kaikki purskahtivat nauruun.

»Kuulkaahan tuota!» toisti ukko Buddenbrook killittäen. Mutta herra Hoffstede oli haltioissaan.

»Mainiota!» huusi hän. »Verratonta! Aivan kuin Marcellus Stengel. Juuri niin! Sepä oli erinomaista!»

Thomas, jolta puuttui tämäntapaiset lahjat, seisoi nuoremman veljensä vieressä nauraen hänkin sydämellisesti ja kadehtimatta. Hänen hampaansa eivät olleet erittäin kauniit, vaan pienet ja kellertävät. Mutta hänen nenänsä oli erikoisen siromuotoinen, ja hän muistutti silmiltään ja kasvonpiirteiltään tuntuvasti isoisää.

Toiset istuivat tuoleilla, toiset sohvalla, juteltiin lasten kanssa, puhuttiin aikaisesta talvesta, talon asioista... Herra Hoffstede ihaili kirjoituspöydällä olevaa komeaa Sèvres-porsliinista mustepulloa, joka oli muodoltaan kuin mustatäpläinen ajokoira. Mutta tohtori Grabow, konsulin ikätoveri, jonka harvan poskiparran keskeltä hymyilivät hyväntahtoiset, lempeät kasvot, tarkasteli leivoksia, rusinaleipiä ja erilaatuisia suolakuppeja, jotka olivat nähtävinä pöydällä. Tämä oli se »suola ja leipä», jonka ystävät ja sukulaiset olivat lähettäneet tuliaisiksi uuteen asuntoon. Mutta kun tahdottiin näyttää, ettei lahja tullut köyhästä kädestä, oli leipä tehty makeasta, maustetusta leivostaikinasta ja suolakupit olivat puhdasta kultaa.

»Taitaapa minulle tulla työtä», sanoi tohtori osoittaen leivoksia ja lapsia. Sitten otti hän päätään heilutellen käteensä erään upean suola-, pippuri- ja sinappilaitteen.

»Se on Lebrecht Krögeriltä», sanoi M. Buddenbrook myhäillen. »Arvoisa sukulaiseni on aina runsaskätinen. Minun lahjani ei ollut yhtä suuri, kun hänen Burgtorin vieressä oleva huvilansa valmistui. Mutta hän onkin aina ollut niin... hieno, antelias, oikea _à la mode_-keikari...»

Kellonkilinä oli kaikunut jo useamman kerran kautta talon. Nyt saapui pastori Wunderlich, lyhytsäärinen, pitkään mustaan takkiin puettu vanha herra. Hänellä oli puuteroitu tukka ja valkopintaiset, hauskat, iloiset kasvot, joiden keskeltä vilkkui harmaa, hyväntuulinen silmäpari. Hän oli ollut jo useamman vuoden leski ja laski kuuluvansa entisen ajan vanhoihinpoikiin samoin kuin pitkä kaupanvälittäjä herra Grätjens, joka saapui hänen seurassaan ja piti aina toista laihaa kättään kiikarin tavoin silmiensä edessä kuin tarkastaen taideteosta; hän oli tunnustettu taiteentuntija.

Saapui sitten myös senaattori, tohtori Langhals rouvineen, kumpikin talon vanhoja ystäviä, — samoin viinikauppias Köppen suurine, punoittaville kasvoineen, jotka paistoivat avarain, korkealla pullottavien hihapuhvien keskeltä, sekä tämän yhtä pullea rouva...

Kello oli jo yli puoli viiden, kun vihdoinkin saapuivat Krögerit, konsuli Kröger ja hänen poikansa Jakob ja Jürgen, jotka olivat Tomin ja Christianin ikäisiä. Ja melkein samaan aikaan tulivat myös konsulitar Krögerin vanhemmat sekä muuan vanha, hempeä aviopari, puutavara-tukkukauppias Överdieck ja tämän rouva, jotka puhuttelivat toisiaan kaikkien kuullen mitä hellimmillä nimillä.

»Hienot ihmiset tulevat myöhään», sanoi konsuli Buddenbrook suudellen anoppinsa kättä.

»Mutta voimalla ja väellä!» — Johann Buddenbrook osoitti laajalla kädenliikkeellä tulijoita ja puristi sitten vanhan herran kättä.

Lebrecht Kröger, tuo _à la mode_-keikari, kookas, komea mies, käytti vielä hiukan puuteroitua tukkaa, mutta oli muuten nykyaikaisesti puettu. Hänen samettiliiveissään välkkyi kaksi riviä timanttinappeja. Justus, hänen poikansa, jolla oli pieni poskiparta ja suipoksi kierretyt viikset, muistutti isäänsä vartaloltaan; hänellä oli myös tämän pyöreät, hienot kädenliikkeet.

Aluksi ei laisinkaan istuuduttu, vaan jäätiin seisomaan pääasiaa, ateriaa odotellen, jutellen yhtä ja toista. Sitten Johann Buddenbrook vanhempi tarjosi madame Köppenille käsivartensa lausuen selkeällä äänellä:

»No niin, jospa sitten alkaisimme, _mesdames et messieurs_...»

Mamsseli Jungmann ja häntä seuraava sisäkkö olivat aukaisseet ruokasaliin vievän valkoisen kaksoisoven, ja seurue alkoi soljua sinne verkalleen, vakaisesti. Tässä talossa saattoi aina olla varma ruoan laadusta ja runsaudesta...

KOLMAS LUKU.

Nuorempi talon herroista oli yleisen liikehtimisen aikana koetellut kädellään vasenta rintapieltään, jossa rapisi paperi. Hänen kasvoiltaan oli kadonnut seurusteluhymy; sitä seurasi nyt jännittynyt, huolestunut ilme, ja ohimoilla liikehti pari jännettä kuin olisi hän purrut hampaansa yhteen. Vain näön vuoksi astui hän pari askelta ruokasalia kohti, mutta jäi sitten jälkeen hakien silmillään äitiänsä, joka oli menossa kynnyksen yli viimeisten vieraiden joukossa pastori Wunderlichin rinnalla.

»_Pardon_, hyvä herra pastori... Pari sanaa, äiti!» Ja pastorin nyökätessä hilpeästi suostumuksen merkiksi vei konsuli Buddenbrook vanhan rouvan takaisin maisemahuoneeseen, ikkunan ääreen.

»Sanalla sanoen. Gottholdilta on tullut kirje», sanoi hän nopeasti ja hiljaa, katsoen äitinsä kysyviin, tummiin silmiin ja vetäen taskustaan kokoontaitetun, sinetöidyn paperin. »Tämä on hänen käsialaansa... Se on jo kolmas kirje, ja isä on vastannut vain ensimmäiseen... Mitä minun pitää tehdä? Se saapui jo kahden aikaan, ja minun olisi pitänyt antaa se isän käteen kauan sitten, mutta en hennoisi turmella hänen hyvää tuultaan tänään. Mitä te arvelette? Vielähän me ehdimme hänen kanssaan puhua...»

»Olet oikeassa, Jean, odotetaan!» sanoi madame Buddenbrook tarttuen tapansa mukaan ripeästi poikansa käsivarteen. »Mitähän se saattaakaan sisältää!» lisäsi hän sitten huolestuneesti. »Hän ei anna perään, vaan rettelöi oman osuutensa lunastussummasta... Ei, ei, Jean, ei nyt... Mieluummin illalla, ennen maatamenoa...»

»Mitä minun pitää tehdä?» uudisti konsuli ravistaen alaspainunutta päätään. — »Olen itse monesti aikonut pyytää isää myöntymään... Asia ei saa näyttää siltä kuin minä, velipuoli, olisin tunkeutunut vanhempien suosioon ja hautoisin hankkeita Gottholdia vastaan... isänkin takia tahdon välttää sellaista asemaa. Mutta ollakseni rehellinen... minä olen kuitenkin _associé_. Ja Bethsy ja minä olemme maksaneet aivan kohtuullisen vuokran toisesta kerroksesta... Mitä tulee Frankfurtissa olevaan sisareen, on se asia kunnossa. Hänen miehensä nauttii jo nyt, isän eläessä, luovutusmaksua, joka on vain neljännes talon koko kauppasummasta... Se on edullinen sitoumus, johon isä suostui arvelematta ja josta täytyy iloita kauppahuoneen asioiden kannalta. Jos nyt isä osoittautuu aivan mahdottomaksi Gottholdin suhteen, on se...»

»Joutavia, Jean, sinun suhteesi asiaan on toki selvä. Mutta Gotthold uskoo, että minä, hänen äitipuolensa, huolehdin vain omista lapsistani vieroittaen hänet tahallani hänen isästään. Sehän se on surullisinta.»

»Se on kokonaan hänen syynsä!» huudahti konsuli melkein kiihtyneesti, mutta alensi sitten äänensä katsahtaen ruokasaliin päin. »Koko tämä surullinen suhde on hänen aiheuttamansa! Ajatelkaa nyt! Miksi hän ei saattanut olla ymmärtäväinen! Minkätähden hänen täytyi naida tuo demoiselle Stüwing ja koko... se puotihomma...» Konsuli naurahti harmistuneesti ja hämillään. »Isän vastenmielisyys tuota puotia kohtaan on heikkoutta; mutta Gotthold olisi voinut taipua tähän pieneen turhamaisuuteen...»

»Voi, Jean, parasta olisi, kun isä suostuisi!»