Part 3

Mutta hänen lopetettuaan, »taivaanmannan» ollessa jo melkein tyystin kurkkua alempana ja Malvasierin laulaessa loppua, kohosi paikaltaan rykäisten ja yleisen huudahtelun seuraamana herra Jean Jacques Hoffstede... pöydän alapäässä istuvien lasten taputtaessa käsiään.

»_Excusez!_ En voinut muuta...» hän lausui, sipaisten terävää nenäänsä ja vetäen takataskustaan paperin... Huoneeseen levisi hiisku maton hiljaisuus.

Paperi, jota hän piteli kädessään, oli korean monikoukeroinen, ja hän luki seuraavat sanat kukkasin ja kullatuin kiehkuroin koristetun soikion keskeltä:

»Ystävällisen kutsun johdosta Buddenbrookin perheen uuden talon iloiseen vihkiäistilaisuuteen lokakuussa vuonna 1835.»

Tämän jälkeen hän alkoi lukea jo jonkun verran vapisevalla äänellään:

»Ystävät! — Ma saanhan luvan laulun pienen virittää kunniaksi tämän tuvan, jolle taivas hymyää.

Teille, kelpo harmaahapset, teille omistan mä sen; mut myös teille, rakkaat lapset, virressäni laulelen.

Kauneus ja kumo jalo tääll' on siteess' saman vyön; Venukselt' on katseen valo. Vulkanukselt' tarmo työn

Riemun tyyntä elämätä suokoon teille vastaisuus, kirkkautta kestävätä jokainen päivä uus!

Aivan loppumattomasti onnestanne iloitsen. Myöskin yhtä useasti sitä teille rukoilen.

Muhkeasti taloanne asukaa — ja pitäkää ystävänä muistossanne se, ken laati säkeet nää!»

Hän kumarsi, minkä jälkeen puhkesi esiin yksimielinen innostunut suosion myrsky.

»Mainiota, Hoffstede!» huusi ukko Buddenbrook. »Maljasi! Sepä oli herttaista!»

Mutta konsulittaren kilistäessä runoilijan kanssa levisi tuskin huomattava puna hänen hienolle hipiälleen, sillä hän oli kaiketi huomannut sen pienen kohteliaan kumarruksen, jonka Hoffstede oli tehnyt häntä kohti lausuessaan sanat »Venukselt' on katseen valo».

SEITSEMÄS LUKU.

Yleinen hilpeys oli saavuttanut huippunsa, ja herra Köppen tunsi vastustamatonta tarvetta aukaista pari liivinnappia; mutta se tuskin saattoi käydä päinsä, sillä eivät edes vanhat herrat katsoneet sitä sopivaksi. Lebrecht Kröger istui yhä yhtä suorana paikallaan kuin aterian alkaessa, pastori Wunderlichin iho pysyi valkoisena ja veltostumattomana, Buddenbrook vanhempi oli tosin taivuttautunut hiukan selkäkenoon, huomioonottaen kuitenkin mitä tarkimmin soveliaisuuden vaatimukset, ja ainoastaan Justus Kröger oli ilmeisesti hiukan hutikassa.

Mutta missä oli tohtori Grabow? Konsulitar nousi huomaamatta paikaltaan, sillä pöydän alapäässä olivat mamsseli Jungmannin, tohtori Grabowin ja Christianin paikat tyhjät, ja pylväskäytävästä kuului aivankuin hillittyä vaikerointia. Hän lähti nopeasti salista sisäkön jäljestä, joka oli tarjoillut voita, juustoa ja hedelmiä — ja aivan oikein, pylväikön pimennossa, pyöreällä patjapenkillä, joka ympäröi keskimmäistä pylvästä, istui, makasi tai kyyhötti pikku Christian ähkyen hiljaa ja sydäntäsärkevästi:

»Voi hyvä Jumala, rouva!» sanoi Ida, joka seisoi vieressä tohtorin kera. — »Christian voi niin huonosti, poika parka...»

»Minulla on paha olo, niin hiton paha olo,» uikutti Christian pyöreiden, syvällä olevien silmien liikkuessa levottomasti sinne tänne suhteettoman suuren nenän juuressa. Hän oli sanonut »hiton paha olo» vain ylenpalttisen epätoivon pakottamana, mutta konsulitar sanoi:

»Jos käytämme sellaisia sanoja, rankaisee hyvä Jumala vielä suuremmilla kivuilla!»

Tohtori Grabow koetteli pojan suonta; hänen hyväntahtoiset kasvonsa näyttivät vielä pitemmiltä ja lempeämmiltä.

»Pieni pahoinvointi... ei sen pahempaa, rouva konsulitar!» hän lohdutti. Sen jälkeen jatkoi hän hitaalla, täsmällisellä virkakielellään: »Olisi paras panna hänet sänkyyn... hiukan lasten jauhoja, kenties kupillinen kamomillateetä hikoamisen aikaansaamiseksi... Ja ankara ruokajärjestys — ymmärrättehän, rouva konsulitar? Kuten sanottu, ankara ruokajärjestys. Palanen kyyhkysen lihaa — viipale ranskanleipää...»

»En minä huoli kyyhkystä!» huusi Christian aivan suunniltaan. »Minä en syö enää milloinkaan — mitään! Minulla on niin paha, niin hiton paha olo!» Tuo voimasana näytti suorastaan tuottavan hänelle lievitystä, niin painokkaasti se lausuttiin.

Tohtori Grabow hymyili hiljaista, sääliväistä, melkeinpä surunvoittoista hymyä. Kyllä tämä nuorukainen syö taas piankin! Hän oli viettävä samaa elämäntapaa kuin muut ennen häntä. Hän oli viettävä päivänsä isiensä, sukulaistensa, tuttaviensa tavoin istuen paikallaan ja syöden valikoituja, raskaita, maukkaita ruokia... Mutta mitäpäs se häneen kuului! Hän. Friedrich Grabow, ei aikonut sekaantua häiritsevästi näiden varakkaiden, miellyttävien, kunnon kauppiasperheiden elämäntapoihin. Hän tuli, kun kutsuttiin, määräsi pariksi päiväksi ankaran ruokajärjestyksen — hiukan kyyhkysenlihaa, viipaleen ranskanleipää... niin — ja vakuutti tunnonvaivoitta, ettei tauti tällä kertaa ollut sen pahempilaatuista. Joskin hän oli vielä nuori, oli hän jo pitänyt omassaan monen kelpo kansalaisen kättä, joka oli syönyt viimeisen savulihareiden, viimeisen täytetyn kalkkunan ja joka, joko äkkiarvaamatta konttoripulpettinsa ääressä tai jonkun aikaa vuoteessa kärsittyään, oli saanut heittää itsensä Herran huomaan. Sitä sanottiin halvaukseksi, äkilliseksi kuolemantapaukseksi... niin, mutta hän, Friedrich Grabow, olisi voinut luetella heille monta sellaista tapausta, jolloin ei voitu huomata »mitään kuoleman syytä», jolloin sitä ei edes oltu odotettu, jolloin asianomaisessa vain ruoan jälkeen konttoriin palattua oli tuntunut pieni huimauksen tuntemus... Mutta mitäpäs siitä! Hän, Friedrich Grabow, ei itsekään halveksinut täytettyjä kalkkunoita. Tämänpäiväinen taikinoitu kinkku Chalotten-kastikkeineen oli ollut kerrassaan herkullinen, hitto vieköön, samoin sitä seurannut »taivaanmanna» mantelileivoksineen, vadelmineen ja munakiisseleineen, jota syömään käydessä jo henki kulki vaikeasti... niin. »Ankara ruokajärjestys, kuten sanottu — ymmärrättehän, rouva konsulitar. Palanen kyyhkysen lihaa — viipale ranskanleipää...»

KAHDEKSAS LUKU.

Ruokasalissa noustiin pöydästä.

»Terveydeksi, _mesdames et messieurs!_ Ylhäällä on sikari haluaville, kahvitilkkanen kaikille ja ehkä myös liköörilasillinen, jos madame on anteliaalla tuulella... Biljardipöydät ovat tietenkin myös jokaisen käytettävissä; Jean, sinä otat kai huoleksesi vieraiden johtamisen takarakennukseen... Madame Köppen — saanko tarjota...»

Jutellen, täysin vatsoin ja mitä parhaimmalla tuulella, lausuillen puoleen ja toiseen »terveydeksi», siirryttiin suuren kaksoisoven kautta takaisin maisemahuoneeseen. Mutta konsuli ei mennyt heti sinne, vaan keräsi ensin ympärilleen biljardinhaluiset herrat.

»Ettekö te halua ottaa osaa yhteen peliin, isä?»

Lebrecht Kröger jäi naisseuraan, mutta Justus saattoi mennä mukaan... Myöskin senaattori Langhals, Köppen, Grätjens ja tohtori Grabow liittyivät konsuliin Jean Jacques Hoffsteden luvatessa tulla perästä: »Ei vielä, ei vielä! Johann Buddenbrook lupaa soittaa huilua, minun täytyy jäädä sitä kuulemaan... _Au revoir, messieurs_...»

Nuo kuusi herraa kuulivat vielä astuessaan maisemahuoneesta pylväikköön ensimmäiset huilunsävelet, joita konsulitar säesti harmoniolla; se oli pieni valoisa, siro, haaveellinen sävelmä, joka kaikui huoneiston halki. Konsuli kuunteli niin kauan kuin soittoa saattoi kuulla. Hän olisi jäänyt mieluimmin maisemahuoneeseen antautuakseen noiden sävelten tuudittamana, nojatuoliin painuneena haaveillensa ja tunteittensa valtaan; mutta isännän velvollisuudet...

»Tuopas kahvikuppeja ja sikareja biljardisaliin,» sanoi hän ohikulkevalle sisäkölle.

»Niin, Line, kahvia, kuulepas! Kahvia!» toisti herra Köppen äänellä, joka tuli täyden vatsan pohjasta, ja koetti nipistää tytön punaista käsivartta. Hän lausui k-äänteen aivan kurkun perällä kuin olisi hän jo hörppinyt kahvia.

»Ai, ai, madame Köppen näki varmasti ikkunalasien läpi», huomautti konsuli Kröger.

Senaattori Langhals kysyi: »Sinä asut siis tuolla yläkerroksessa, Buddenbrook?»

Oikealta johtivat portaat yläkertaan, jossa konsulin ja hänen perheensä makuuhuoneet olivat; mutta vasemmallakin oli vielä pitkä rivi huoneita. Herrat laskeutuivat tupakoiden leveitä portaita alas, joita reunusti valkoiseksi maalattu, harvapienainen kaidepuu. Konsuli jäi seisomaan porrasvälikölle.

»Tässä välikerroksessa on vielä kolme huonetta», hän selitti, »aamiaishuone, vanhempieni makuukamari ja eräs käyttämätön huone puutarhan puolella. Vieressä kulkee kapea käytävä... Mutta eteenpäin! — Niin, kuormarattaat kulkevat tuolla alhaalla ja sieltä päästään edelleen halki koko alueemme Bäckergrubelle asti.»

Avara, kaikuva halli, joka näkyi alhaalla, oli laskettu suurilla, neliskulmaisilla kivilaatoilla. Ulko-oven vierustalla ja eteisen toisessa päässä oli konttorihuoneita, mutta keittiö, josta yhä vieläkin tunkeutui happaman Chalotten-kastikkeen haju, sijaitsi kellareihin johtavine käytävineen portaiden vasemmalla puolen. Vastapäätä sitä oli seinässä, melko korkealla, oudonnäköisiä, kömpelöitä, mutta siististi maalattuja komeroita; ne olivat palvelustyttöjen makuuhuoneita, joihin päästiin vain irtonaisten tikapuiden avulla. Vieressä näkyi pari suunnattoman vanhaa kaappia ja veistelmin koristettu arkku.

Korkean lasioven kautta jouduttiin aivan laakeiden, ajettavien kiviportaiden kautta pihaan, jonka vasemmalla puolen oli pieni pesutupa. Tästä näkyi kaunis, vaikka tällä kertaa syksyisen harmaa ja märkä puutarha, jonka kukkalavat olivat peitetyt olkimatoin suojaksi kylmää vastaan ja jonka perällä oli »porttaali», puutarhamajan rokoko-pääty. Mutta herrat poikkesivat talosta vasempaan johtavalle tielle, joka kulki muurien välitse toisen pihan kautta takarakennukseen.

Täältä johtivat niljaiset portaat kellarimaiseen multalattiaiseen holviin, jota käytettiin varastohuoneena ja jonka ullakolta riippui alas paksu hinausköysi; sillä hinattiin viljasäkit yläkertaan. Mutta herrat nousivat oikealla olevia puhtaita portaita ensimmäiseen kerrokseen, ja konsuli itse avasi biljardihuoneen oven.

Herra Köppen pudottautui lopen uupuneena lähimmälle kankeamuotoiselle tuolille, jonka kaltaisia oli sijoitettu pitkin tuon aution ja ankarannäköisen huoneen seinämiä.

»Minä katselen aluksi!» huusi hän pudistellen hienoja vesipisaroita hännystakistaan. »Onpa teidän talonne läpi perhananmoinen matka, Buddenbrook!»

Kuten maisemahuoneessa, paloi täälläkin takkatuli messinkisen ristikon takana. Kolmesta korkeasta, kapeasta ikkunasta näkyi kosteanpunaisia kattoja, harmaita pihoja ja talonpäätyjä...

»Pieni ottelu, vai kuinka, herra senaattori?» kysyi konsuli ottaessaan biljardisauvat asettimilta. Sitten hän kävi sulkemassa molempien biljardipöytien kolot. »Kuka tulee meidän puolellemme? Grätjens? Tohtori? _All right_. Grätjens ja Justus, käykää te toiset tuohon pöytään... Köppen, sinun täytyy pelata...»

Viinikauppias nousi, suu täynnä tupakansavua, ja jäi kuuntelemaan väkevää tuulenpuuskaa, joka vonkui rakennusten välissä, ropsautti sateen ruutuja vasten ja ulvoi savupiipussa.

»Helkkari!» pääsi häneltä tupakansavun mukana. »Luuletko sinä, että 'Wullenwewer' pääsee satamaan, Buddenbrook? Mikä koiranilma...»

Eiväthän Travemünden tiedot olleet parhaimpia, sen vahvisti myös konsuli Kröger, joka liitusi sauvansa nahkaa. Myrsky sanomia joka puolelta.. _Anno_ 1824 ei ollut paljon pahempi rajuilma, kun Pietarissa oli suuri tulva... Tuossapa tulikin kahvi.

Kaadettiin kuppeihin, juotiin pari siemausta, ja sitten alkoi peli. Mutta silloin siirtyi keskustelu tulliyhdistykseen, ja konsuli Buddenbrook kannatti innokkaasti tulliyhdistystä.

»Mikä keksintö, hyvät herrat!» huudahti hän kääntyen vilkkaasti työnnön tehtyään toiseen pöytään, jossa oli lausuttu ensi sana tästä aiheesta. Meidän on liityttävä siihen ensi tilassa...

Mutta herra Köppen ei ollut samaa mieltä, ei, hän päinvastoin vastusti asiaa.

»Entä itsenäisyytemme? Ja riippumattomuutemme», kysyi hän loukkaantuneena, nojaten sotaisasti sauvaansa. »Miten niiden kävisi? Hampuriko muka rupeaisi kannattamaan tuota preussilaisten keksintöä? Yksin tein me voisimme liittyä suoraan Preussiin, Buddenbrook! Ei ikinä, ei toki. Mitä hyötyä meillä on tulliyhdistyksestä? Eikö kaikki käy hyvin ilmankin?»

»Hätäkös sinulla on punaviineinesi, Köppen! Venäjän tuotteista ei ehkä myöskään ole mitään sanomista. Mutta muutahan ei tuodakaan! Ja mitä vientiin tulee, no niin, voimmehan me tosin lähettää hiukan viljaa Hollantiin ja Englantiin!... Mutta kaikki ei käy kovinkaan hyvin. Toisenlaisia kauppoja täällä ennen solmittiin... Jos liityttäisiin tulliyhdistykseen, avautuisi meille pääsy Mecklenburgiin ja Schleswig-Holsteiniin... Eikä voi edeltäpäin tietää, miten yksityiskauppa menestyisi...»

»Mutta, hyvä Buddenbrook», tarttui puheeseen Grätjens kumartuen pitkin pituuttaan pöydän yli ja tehden sauvalla, jota hän piteli luisilla sormillaan, määräperäisiä liikkeitä, »tuo tulliyhdistys... minä en sitä ymmärrä. Meidän järjestelmämmehän on niin yksinkertainen ja käytännöllinen, eikö olekin? Tavaran ilmoitus porvarivalaa vastaan...»

»Se on kaunis vanha järjestelmä». Tämä täytyi konsulin tunnustaa.

»Hyvänen aika, herra konsuli — kaikkea te voittekin pitää kauniina?» Senaattori Langhals oli järkytetty. »Minä en tosin ole kauppias... mutta totta puhuen tuo porvarivala-menetelmä on muuttunut metkuiluksi! Se on nykyään vain muotoseikka, joka voidaan kiertää jotakuinkin keveästi.. valtio saa nuolla näppejään. Onhan sitä kuultu yhtä ja toista rumaakin. Minä olen vakuutettu siitä, että liittyminen tulliyhdistykseen senaatin taholta...»

»Silloin syntyy kongflikki!» Herra Köppen napahutti vihan vimmoissa sauvansa maahan.

Hän sanoi 'kongflikki' ja unohti kaiken varovaisuuden ääntämiseen nähden.

»Kongflikki, sen minä sanon. Täysi kunnioitus, herra senaattori, mutta tässä asiassa me emme voi vetää yhtä köyttä!» Ja hän puhui kiihtyneesti tarkastuslautakunnista ja valtion edusta ja porvarivalasta ja vapaavaltioista...

Luojan kiitos, että Jean Jacques Hoffstede samassa tuli! Käsikkäin pastori Wunderlichin kanssa astui hän sisään, huolettoman ajan kaksi huoletonta, hilpeää vanhaa herraa.

»Kuulkaas, kunnon ystävät», ryhtyi hän puhumaan, »minäpä tiedän jotakin hauskaa; se on pieni hauska pila, runonpätkä ranskalaiseen malliin... kuulkaahan!»

Hän istahti mukavasti tuolille vastapäätä pelaajia, jotka sauvaansa nojaten seisoivat biljardipöydän ympärillä, veti taskustaan paperiliuskan, asetti pitkän etusormensa sinettisormuksineen terävälle nenälleen ja luki iloiseen, viattoman-kertovaan tapaan:

Kas, kerran ajelulle kun marski Saksinmaan tuon kanssa Pompadourin läks' kultavaunuissaan, niin Frelon huus: »Tuo toinen on miekka hirmuinen ja toinen miekan tuppi, mi ruostuttavi sen!»

Herra Köppen hämmästyi hetkiseksi, mutta heitti sitten mielestään koko »kongflikin» ja yhtyi toisten nauruun niin että sali raikui. Mutta pastori Wunderlich oli astunut ikkunan ääreen ja hihitti siellä hartioista päättäen hiljaa itsekseen.

Oltiin vielä hyvän aikaa koolla tässä takapihan biljardisalissa, sillä Hoffstede osasi vielä useampia samantapaisia sutkauksia. Herra Köppen oli avannut kaikki liivinnapit ja oli mitä parhaimmalla tuulella, sillä hän viihtyi paremmin täällä kuin alhaalla ruokasalissa. Hän höysti hassunkurisilla alasaksalaisilla puheenparsilla jokaista työntöä ja lausuili tavantakaa onnellisena itsekseen:

»Kas, kerran ajelulle...»

Tuo sepustus kuului varsin merkilliseltä hänen bassollaan lausuttuna...

YHDEKSÄS LUKU.

Oli jotakuinkin myöhä, kello oli miltei yksitoista, kun seura, joka vielä kerran oli kokoontunut maisemahuoneeseen, ryhtyi melkein yht'aikaa tekemään lähtöä. Konsulitar lähti, vastaanotettuaan kädelleen kaikkien suudelmat, viipymättä ylös huoneisiinsa katsomaan pahoinvointista Christianiansa, jättäen mamsseli Jungmannin pitämään silmällä, kun palvelustytöt korjasivat astiat pöydästä. Madame Antoinette vetäytyi välikerrokseensa. Mutta konsuli saattoi vieraat portaita alas hallin halki kadulle asti.

Vinha tuuli kiidätti sateen viistoon alas, ja Kröger-vanhukset purjehtivat paksuihin turkkeihin kiedottuina mitä kiireimmin mahtaviin vaunuihinsa, jotka olivat odottaneet jo kauan. Talon edessä patsaiden päässä palavat öljylamput ja etempänä vahvassa, kadun yli pingotetussa köydessä riippuvat lamput loimottivat levottomasti. Siellä täällä pisti talojen seinistä eteiskuisteja kadulle, joka vietti alamäkeen Travea kohti, ja toiset niistä olivat varustetut penkeillä tai halvoilla huonekaluilla. Huonon kivityksen lomasta tunkeutui vihreä ruoho. Kadun yläpäässä oleva Marian-kirkko oli kokonaan peittynyt varjoon, pimeyteen ja sateeseen.

»_Merci_», lausui Lebrecht Kröger puristaen vaunujen luona seisovan konsulin kättä. »_Merci_, Jean, oli oikein miellyttävä ilta!» Sitten läiskähti piiska ja vaunut lähtivät jyristen vierimään. Myöskin pastori Wunderlich ja kaupanvälittäjä Grätjens astuivat tietään kiitollisin mielin. Herra Köppen, jolla oli yllään viisikauluksinen hartiaviitta ja päässä avara, harmaa silinteri ja joka talutti pulleaa vaimoaan käsikoukusta, sanoi möräkimmällä bassollaan:

»Hyvää yötä, Buddenbrook! Menepäs sisään, ettet vilustu. Suuret kiitokset sulle! En ole pitkiin aikoihin syönyt näin lujasti... neljäleimainen punaviinini miellyttää sinua siis. Vielä kerran, hyvää yötä.»

Pariskunta kulki konsuli Krögerin ja hänen perheensä seurassa alas virtaa kohden, kun taas senaattori Langhals, tohtori Grabow ja Jean Jacques Hoffstede lähtivät vastakkaiseen suuntaan.

Konsuli Buddenbrook seisoi parin askeleen päässä ovesta kädet vaaleiden housujensa taskuissa, hytisten hiukan paljaassa verkatukissaan ja kuunnellen tyhjältä, märältä, heikosti valaistulta kadulta poistuvien askelten kaikua. Sitten hän kääntyi ja kohotti katseensa talon harmaaseen päätyyn. Hänen silmänsä viivähtivät lauselmassa, joka komeili sisäänkäytävän yläpuolella vanhanaikaisin kiveenhakatuin kirjaimin: — »Dominus providebit.» Ja pää vähän syvempään painuneena hän astui sisään ja sulki huolellisesti raskaan narisevan porstuanoven. Sitten lukitsi hän sisäovet ja astui hitaasti kaikuvan eteisen halki kysyen keittäjättäreltä, joka tuli portaita alas kilisevää teetarjotinta kantaen:

»Missä vanha herra on, Trina?»

»Ruokasalissa, herra konsuli...» Keittäjättären kasvot lensivät yhtä punaisiksi kuin hänen käsivartensa, sillä hän oli kotoisin maalta ja joutui helposti hämmennyksiin.

Konsuli nousi portaita ja vei pimeässä pylväikössä vielä kerran kätensä povitaskua kohti, missä paperi ratisi. Sitten hän astui saliin, jonka eräässä nurkassa vielä paloivat kynttilänloput haarajalustassa valaisten tyhjennettyä pöytää. Chalotten-kastikkeen hapan haju tuntui yhä ilmassa.

Ja ikkunoiden luona asteli Johann Buddenbrook verkkaisesti edestakaisin, kädet selän takana.

KYMMENES LUKU.

»No, poikani Johann! Mitäs kuuluu!» Hän jäi seisomaan ja ojensi pojalleen kätensä, Buddenbrookien valkoisen, hieman liian lyhyen, mutta hienomuotoisen käden. Hänen roteva vartalonsa, josta pilkotti vaaleampina läikkinä vain puuteroitu tekotukka sekä pitsiröyhelö, näkyi epäselvästi kynttilöiden heikossa valossa ikkunauutimien tummaa taustaa vasten.

»Eikö väsytä? Minä kävelen täällä ja kuuntelen tuulta... helkkarinmoinen ilma! Kapteeni Kloht on parast'aikaa matkalla Riiasta tänne...»

»Isä hyvä, Jumalan avulla on kaikki käyvä hyvin!»

»Saatanko luottaa siihen. Vaikka myönnän kyllä, että sinä olet Isän Jumalan kanssa hyvää pataa...»

Konsulista tuntui helpommalta, kun hän havaitsi isänsä olevan hyvällä tuulella.

»Käydäkseni asiaan», ryhtyi hän puhumaan, »en tullut ainoastaan toivottamaan teille hyvää yötä, vaan... mutta ette saa vihastua, ettehän? En ole tätä ennen tahtonut — kiusata teitä — tällä kirjeellä, joka saapui iltapäivällä... kesken hupaisaa illanviettoamme...»

»Monsieur Gottholdilta — _voilà_!» Vanhus oli olevinaan aivan tyyni ottaessaan vastaan sinertävän, sinetöidyn kirjekuoren. »Herra Johann Buddenbrook _senior_. Käteen... velipuolesi on hieno herra, Jean! Vastasinko minä hänen toiseen kirjeeseensäkään? Mutta vähät siitä, monsieur laatii kolmannen...» Verevien kasvojen synketessä synkkenemistään mursi hän sinetin yhdellä sormella, levitti nopeasti ohuen paperin, kääntyi sivuttain, niin että haarajalasta leviävä kynttilänvalo sattui paperille, ja kopahutti sitä vielä kämmenen selkäpuolella. Jo käsialakin ilmaisi uppiniskaisuutta ja kapinahenkeä, sillä kun toisten Buddenbrookien käsiala oli pientä, vinoa ja ohutta, olivat nämä kirjaimet korkeat, jyrkät ja epätasaiset; useat sanat olivat alleviivatut nopealla, kaarevalla kynän vedolla.

Konsuli oli vetäytynyt syrjempään seinän viereen tuolien luokse, mutta hän ei istuutunut, kun hänen isänsä seisoi, vaan tarttui ainoastaan hermostuneesti tuolin korkeaan selustaan tarkaten isäänsä, joka pää sivuun kääntyneenä ja kulmakarvat rypyssä luki nopeasti huuliaan liikutellen:

»Isäni!

Lienee turha toivoa Teiltä niin suurta oikeudentuntoa, että käsittäisitte suuttumuksen, jota en voinut olla tuntematta, kun toinen, tuiki tärkeä, tunnettua asiaa käsittelevä kirjeeni jäi vastausta vaille, ja vain ensimmäiseen saapui vastaus. Jääköön sanomatta millainen. En voi olla sanomatta Teille, että tapa, jolla Te, herra paratkoon, itsepäisyydessänne syvennätte välillämme olevaa kuilua, on synti, josta teidän kerran on vastattava Jumalan tuomioistuimen edessä. On ylen surullista, että Te vuosi sitten, jolloin minä, seuratessani sydämeni ääntä, tosin vastoin teidän tahtoanne, nain nykyisen vaimoni joutuen siten erään puotiliikkeen omistajaksi, tunsitte tuon seikan niin suuresti loukkaavan rajatonta ylpeyttänne, että käännyitte julmasti minusta pois; mutta tapa, jolla Te nyt kohtelette minua, on kerrassaan kuulumaton, ja jos arvelette minun tyytyvän vaikenemiseenne ja tyynesti taipuvan tahtoonne, erehdytte mitä arveluttavimmin. — Äskettäin hankkimanne, Mengstrassen varrella sijaitsevan talon kauppasumma on 100 000 markkaa, ja olen myös saanut tietooni, että toisesta aviosta oleva poikanne ja liikekumppaninne Johann asuu siinä kanssanne vuokralla ja on kuolemanne jälkeen liikkeen ohella saava haltuunsa ainoana perijänä myöskin yllämainitun talon. Olette myös tehnyt sopimuksia Frankfurtissa asuvan sisarpuoleni ja tämän puolison kanssa, joihin minä en ole sekaantunut. Mutta asia, joka koskee myös minua, vanhinta poikaanne, on se, että annatte e p ä k r i s t i l l i s e n vihanne mennä niin pitkälle, että muitta mutkitta kieltäydytte maksamasta minulle korvaussummaa osuudestani taloon! Tyydyin vaitiollen siihen, että te minun naimisiin mennessäni ja omaa liikettä perustaessani maksoitte minulle 100 000 markkaa, luvaten minulle sitäpaitsi testamentissanne kerta kaikkiaan 100 000 markan perintöosuuden. En silloin ollut tarpeeksi selvillä varallisuussuhteistanne. Mutta nyt näen selvemmin, ja koska minun ei tarvitse pitää itseäni periaatteellisesti perinnöttömänä, vaadin tässä erikoistapauksessa 33 335 markan korvaussumman, joka on yhtäkuin kolmas osa kauppasummasta. En huoli lausua mitään arveluita siihen nähden, ketä minun on kiittäminen siitä hävyttömästä vaikutuksesta, joka on aiheuttanut kohtelun, jota minun on tähän asti ollut pakko kärsiä; mutta minä panen vastalauseen sitä vastaan kristityn ja kauppamiehen koko oikeudella, vakuuttaen viimeisen kerran, että ellette suostu oikeutettuihin vaatimuksiini, en ole tästä lähtien enää antava Teille kristityn isän enkä liikemiehen osaksi tulevaa kunnioitusta.

_Gotthold Buddenbrook_.»

»Saat suoda anteeksi, ettei minua huvita lukea tätä litaniaa toiseen kertaan.» — Johann Buddenbrook viskasi kirjeen vihaisesti pojalleen.

Konsuli sieppasi paperin sen lepattaessa hänen polviensa kohdalla ja seurasi hämmentynein ja surullisin silmin isänsä askeleita. Vanha herra tarttui kynttilänsammutuskeppiin, joka oli nojallaan ikkunaa vasten, ja kulki suorana ja suutuksissaan pöydän sivustaa pitkin vastakkaiseen nurkkaan, haarakynttiläjalan ääreen.