Part 15

»Missä minun vaununi ovat?... Minä tahdon vaununi!» komensi Lebrecht Kröger aivan vimmoissaan. Hänen raivonsa purkautui, koko hänen ruumiinsa tärisi. »Olen tilannut ne kello viideksi!... Missä ne ovat?... Istuntoa ei pidetä... Mitä minä siis teen täällä?... En tahdo antautua narrattavaksi!... Tahdon vaununi!... Solvataanko minun kuskiani? Käykää katsomassa, Buddenbrook!»

»Rakas appi, rauhoittukaa, Jumalan tähden!... Kiihtymys on teille vaarallista! Luonnollisesti... minä menen katsomaan, miten teidän vaunujenne laita on. Olen itsekin kyllästynyt tähän tilaan. Koetan puhua noiden ihmisten kanssa, käskeä heitä kotiin...»

Ja vaikka Lebrecht Kröger pani vastaan, vaikka hän nyt äkkiä komensi kylmällä, halveksivalla äänellä:

»Seis, jääkää tänne! Ette mene minnekään, Buddenbrook!» astui konsuli kiireesti salin läpi.

Aivan pienen vihreän oven edessä pidätti hänet Siegismund Gosch, joka tarttui luisella kädellään häntä käsipuoleen ja kysyi kaameasti kuiskaten: »Minne matka, herra konsuli?...»

Kaupanvälittäjän kasvot olivat tuhansissa syvissä uurteissa. Hurjan päättäväisin ilmein työnsi hän suipon leukansa melkein kiinni nenään, hänen harmaa tukkansa lankesi peloittavana ohimoille ja otsalle, ja hänen päänsä oli niin syvällä olkapäiden välissä, että hänen todellakin onnistui näyttää kyttyräselkäiseltä, kun hän sanoi: »Olen valmis puhumaan kansalle.»

Konsuli sanoi: »Jättäkää se mieluummin minun tehtäväkseni, Gosch... Minulla on luultavasti enemmän tuttavia siinä joukossa...»

»Olkoon niin!» vastasi kaupanvälittäjä soinnuttomasti. »Te olette tärkeämpi henkilö kuin minä.» Ja korottaen äänensä jatkoi hän sitten: »Mutta minä seuraan teitä, tahdon seisoa vieressänne, konsuli Buddenbrook! Repiköön kahleista päässeiden orjien raivo minut kappaleiksi...»

»Ah, mikä päivä! Mikä ilta!» sanoi hän heidän astuessaan ulos... Hän ei ollut varmaan koskaan tuntenut itseään niin onnelliseksi. »Haa, herra konsuli! Tuossa on kansa!»

He olivat kulkeneet käytävän läpi ja astuivat portaille, jääden seisomaan ylimmälle askelmalle. Jalkakäytävälle vei vain kolme kapeaa porrasta. Katu oli oudon näköinen. Se oli kuin kuollut, ja lähimpien talojen valaistuissa ikkunoissa näkyi uteliaita päitä, jotka tuijottivat porvarien kokoushuoneen edessä tungeksivaan tummaan kapinoitsijajoukkoon. Tuo joukko ei ollut luvultaan paljoa suurempi saliin kokoontuneiden lukua, ja siinä näkyi nuoria satama- ja varastotyömiehiä, kantajia, kansakoulupoikia, muutamia kauppalaivojen merimiehiä ja muuta väkeä, joka asui kaupungin köyhemmissä kortteleissa, kuten »Twietenissä», »Gängenissä», »Wischenissä» ja »Höfenissä». Mukana oli myös muutamia naisia, jotka kaiketi toivoivat yrityksestä samanlaisia seurauksia kuin Buddenbrookin keittiötyttö. Pari kapinallista oli väsyneenä seisomiseen istahtanut katukäytävän reunalle, jossa lie söivät voileipää.

Kello alkoi olla kuusi, mutta vaikka oli jo sangen pimeä, riippuivat öljylamput sytyttämättöminä kadun yllä. Tämä asianhaara, tämä julkinen ja kuulumaton järjestyksen rikkomus oli ensimmäinen seikka, joka vilpittömästi suututti konsuli Buddenbrookia, ja se oli myös syynä siihen, että hän alkoi puhua jotakuinkin tuikealla äänellä:

»Kuulkaa, mitä tuhmuuksia täällä nyt on oikein tekeillä?»

Metelöitsijät olivat hypähtäneet pystyyn jalkakäytävältä. Muutamat konsulin palveluksessa olevat satamamiehet ottivat lakin päästään. Tultiin tarkkaavaisiksi, jotkut töykkivät toisiaan kylkeen ja sanoivat hiljaa: »Se on konsuli Buddenbrook! Konsuli Buddenbrook tahtoo pitää puheen!»

»Pidä suusi, Krischan, se osaa olla riivatun vihainen...»

»Tuo on kaupanvälittäjä Gosch... katso!... Eikö se ole hiukan hassahtava?»

»Corl Smolt!» alkoi konsuli jälleen kiinnittäen pienet, syvällä olevat silmänsä erääseen noin 22:n vuoden ikäiseen varastotyömieheen, jolla oli väärät sääret ja joka seisoi lakki kädessä ja suu täynnä leipää aivan portaiden edessä. »No puhupas nyt, Corl Smolt! Mitä tämä on? Te olette mökisseet täällä koko iltapäivän...»

»Niin, herra konsuli...» sai Corl Smolt sanotuksi leipää pureskellen. »Se on nyt semmoinen asia... se on nyt sillä lailla... että meillä on nyt vallankumous.»

»Mitä roskaa sinä puhut. Smolt!»

»Niin, herra konsuli, niinhän te sanotte... mutta se on nyt sillä lailla... ettei me olla enää tyytyväisiä asioihin... Me tahdotaan toista meininkiä, tämä ei enää ole yhtään sellainen kuin olla pitää...»

»Kuulehan, Smolt, ja te muut. Olkaa nyt ymmärtäväisiä ja menkää kotiin älkääkä hourailko vallankumouksesta ja rikkoko järjestystä...»

»Pyhää järjestystä!» keskeytti herra Gosch kuiskaten...

»Järjestystä, sanon minä!» lopetti konsuli Buddenbrook. »Lyhdytkään eivät ole sytytetyt... Tämä vallankumous menee liian pitkälle!»

Corl Smolt oli nyt niellyt leipäpalasensa ja seisoi, kansanjoukko takanaan, hajasäärin paikallaan tehden vastaväitteitään...

»Niin, herra konsuli, niinhän te sanotte! Mutta se tapahtuu yleisen vaalioikeusperiaatteen tähden...»

»Voi sinä hölmö!» huusi konsuli unohtaen närkästyksissään puhua alasaksaa. »Sinä puhut paljasta pötyä...»

»Niin, herra konsuli», sanoi Corl Smolt vähän pelästyneenä, »tämä on nyt mitä on. Mutta vallankumous se olla pitää, se on varma. Joka paikassa on vallankumous, Berliinissä ja Parisissa...»

»Smolt, mitä te nyt oikein tahdotte! Sanokaapas nyt!»

»Niin, herra konsuli, minä sanon vaan: me tahdotaan tasavaltaa, sen minä vaan sanon...»

»Pöllöpää... Johan teillä on tasavalta!»

»Niin, herra konsuli, mutta me tahdotaan vielä toinen!»

Eräät ympärilläolevista, jotka olivat paremmin perillä asioista, alkoivat nauraa hohottaa sydämellisesti, ja vaikka vain muutamat olivat ymmärtäneet Corl Smoltin vastauksen, levisi iloisuus ympäriinsä, kunnes koko tasavaltalaisten joukko hytkyi valtavasta, hyväntahtoisesta naurusta. Porvarisalin ikkunoihin ilmestyi uteliaita herroja olutlasi kädessä... Ainoa, jolle tämä asiain käänne tuotti pettymystä ja tuskaa, oli Siegismund Gosch.

»Kuulkaahan nyt, hyvät ihmiset», sanoi konsuli Buddenbrook lopuksi, »eiköhän teidän nyt olisi parasta mennä kotiin!»

Corl Smolt, joka oli aivan ällistynyt aikaansaamastaan vaikutuksesta, vastasi: »No, herra konsuli, olkoon nyt sitten niin, että annetaan sitten asian olla, ja minä olen iloinen, ettei herra konsuli ole vihainen minulle, ja tuota, hyvästi nyt, herra konsuli...»

Joukko alkoi hajaantua mitä parhaimmalla tuulella.

»Smolt, odotapas vähän!» huusi konsuli. »Sanopas etkö ole nähnyt Krögerin vaunuja, Burgtorin ajoneuvoja?»

»Kyllä, herra konsuli. Kyllä ne on tulleet. Ne on tuolla, ne ajoivat herra konsulin pihaan...»

»Hyvä, juokse sukkelaan sinne ja sano Jochenille, että hän tuo ne pian tänne; herra tahtoo kotiin.»

»Kyllä, herra konsuli!»... Ja nakattuaan lakin päähänsä ja vedettyään nahkalipan silmille lähti Corl Smolt harittavin säärin ja heiluvin askelin juoksemaan katua alas.

NELJÄS LUKU.

Kun konsuli Buddenbrook palasi Siegismund Goschin kanssa istuntosaliin, oli se hauskemman näköinen kuin neljännestunti sitten. Sitä valaisi kaksi suurta parafiinilamppua, jotka seisoivat puheenjohtajan pöydällä, ja niiden keltaisessa valossa istuivat ja seisoskelivat herrat kaataen toisilleen pullo-olutta kirkkaisiin seideleihin, kilistellen ja tarinoiden mitä hilpeimmällä mielellä. Rouva Suerkringel, leskirouva, oli käynyt sisällä ja puhellut vankeina istuvien vieraittensa kanssa niitä herttaisimmin, arvellut, että piiritystä saattoi kestää vielä kauankin ja ehdottanut mielevästi pientä sydämen vahvistusta; hän käytti hyväkseen kuohunnan aikoja saadakseen menemään melkoisen määrän kirkasta, jotakuinkin alkoholisisältöistä oluttansa. Rauhanneuvottelijan astuessa sisään raahasi talon renki parhaillaan paitahihasillaan, naama hyväntahtoisessa hymyssä, heidän ohitseen uutta pullokoria, ja vaikka ilta oli pitkälle kulunut, vaikka oli liian myöhä enää aloittaa lakiasetuksen käsittelyä, ei ketään haluttanut vielä keskeyttää yhdessäoloa ja lähteä kotiin. Kahviaika oli joka tapauksessa jo ohi...

Saatuaan runsaasti kädenpuristuksia ja onnitteluja konsuli lähti viipymättä appeaan kohti. Lebrecht Kröger näytti olevan ainoa, jonka mieliala ei ollut parantunut. Suorana, kylmänä ja luotaantorjuvana istui hän paikoillaan, ja konsulin ilmoittaessa vaunujen tuossa tuokiossa ajavan esiin hän vastasi pilkallisella äänellä, joka vapisi katkeruudesta enemmän kuin vanhuudesta: »Salliiko roskaväki minun palata kotiin?»

Jäykin liikkein, jotka eivät pienimmässäkään määrässä olleet hänen tavallisen siloitellun käytöksensä mukaiset, antoi hän auttaa turkin hartioilleen ja työnsi, konsulin tarjoutuessa saattamaan, käsivartensa vävypoikansa kainaloon ja lausui välinpitämättömästi: »_Merci_».

Mahtavat vaunut, joiden etuistuimen kummallakin puolen oli suuri lyhty, pysähtyivät oven eteen, jossa ne konsulin tyytyväisyydeksi sytytettiin: sitten molemmat astuivat sisään. Jäykkänä, äänettömänä, selustaan nojaamatta istui Lebrecht Kröger silmät puoliummessa konsulin oikealla puolella, vaunupeite polvilla, vaunujen vieriessä kaupungin katuja, ja hänen lyhyiden, valkoisten viiksiensä alla riippuvat suupielet jatkuivat kahtena syvänä kohtisuorana viivana alas leukaan asti. Raukeasti ja kylmästi tuijotti hän vastassaan olevaan tyhjään istuimeen.

Kaduilla oli vilkkaampaa kuin sunnuntai-iltana. Vallitsi yleinen juhlahenki. Kansa kuljeskeli katuja pitkin hyvillään vallankumouksen onnellisesta ratkaisusta. Joku yritti laulaakin. Pojat huusivat eläköötä vaunujen vieriessä ohi ja heittelivät lakkejaan ilmaan.

»Minusta näyttää, isä, että te otatte asian liian raskaasti», sanoi konsuli. »Koko juttuhan oli vain narripeliä... ilveilyä...» Ja saadakseen vanhuksesta irti jonkunlaisen vastauksen tai mielenilmaisun alkoi hän puhua eloisasti vallankumouksista yleensä... »Jospa tuo omistamaton joukko ymmärtäisi, miten vähän se edistää omaa asiaansa... Oi hyvä Jumala, juttu on kaikkialla sama. Tänään olin hiukan keskustelussa kaupanvälittäjä Goschin, tuon merkillisen miehen kanssa, joka katselee kaikkea vain runoilijan, näytelmänkirjoittajan silmin... Nähkääs, appi, vallankumous on järjestetty kaunotieteellisten teepöytäin ympärillä Berliinissä... Kansa on sitten ottanut pohtiakseen asiaa ja pannut nahkansa peitottavaksi... Onko siitä lähtevä hyötyä?»

»Olisi hyvä, jos avaisitte sillä puolella olevan ikkunan», sanoi herra Kröger.

Johann Buddenbrook loi häneen nopean katseen ja laski kiireesti alas lasiruudun.

»Ettekö voi hyvin, rakas isä?» kysyi hän huolissaan.

»En. En ensinkään», vastasi Lebrecht Kröger ankarasti.

»Tarvitsette ruokaa ja lepoa», sanoi konsuli järjestäen, jotakin tehdäkseen, nahkapeitteen paremmin appensa polvien ympärille.

Äkkiä, vaunujen rätistessä Burgstrassea pitkin, sattui peloittava tapaus. Vaunujen tultua noin viidenkymmenen askeleen päähän hämärässä häämöttävästä portista ja ajaessa meluavan, iloisen katupoikaparven ohi, lensi avoimesta ikkunasta sisään kivi. Se oli aivan vaaraton mukulakivi, tuskin kananmunan kokoinen, joka oli lennähtänyt vallankumouksen kunniaksi jonkun Krischan Snutin tai Heine Vossin tapaisen miehen kädestä, luultavasti aivan viattomassa mielessä ja varmaankin ollenkaan vaunuja tarkoittamatta. Äänettömästi lensi se ikkunasta sisään, ponnahti äänettömästi Lebrecht Krögerin paksun turkin peittämää rintaa vasten, vieri yhä yhtä äänettömästi vaununpeitettä alas ja pysähtyi lattialle.

»Kaiken näköisiä kujeita!» sanoi konsuli suutuksissaan. »Onko kaikki tänä iltana sijoiltaan?... Ei kai se satuttanut teitä, appi?»

Vanha Kröger oli äänetön, peloittavan äänetön. Vaunuissa oli niin pimeä, ettei voinut erottaa hänen ilmettään. Hän istui vielä entistäänkin suorempana, kookkaampana, jäykempänä paikallaan, selustaan nojaamatta. Viimein sanoi hän vaivaloisesti, hitaasti, kylmästi ja matalalla äänellä yhden ainoan sanan: »Roistot!»

Konsuli ei vastannut mitään peläten muuten kiihdyttävänsä appeaan yhä enemmän. Vaunut vierivät kolisten portista ja saapuivat kolmen minuutin kuluttua leveään kujaan, kultaisilla kärjillä varustetun ristikkoaidan kohdalle, josta alkoi Krögerien alue. Molemmin puolin leveää puutarhaporttia, josta lähti portaiden eteen johtava kastanjakuja, paloi kaksi kirkasta kultapousisin suojuksin koristeltua lyhtyä. Konsuli kauhistui nähdessään nyt appensa kasvot. Ne olivat keltaiset ja velttojen poimujen runtelemat. Kylmä, ankara, halveksiva ilme, joka oli ympäröinyt tähän asti hänen suutaan, oli muuttunut heikoksi, vääräksi, riippuvaksi, tylsämieliseksi ukon-irveeksi. Vaunut pysähtyivät parvekkeen eteen.

»Auttakaa minua», sanoi Lebrecht Kröger, vaikka konsuli, joka oli astunut ensiksi alas vaunuista, oli jo työntänyt syrjään nahkapeitteen ja tarjonnut hänen tuekseen olkapäänsä ja käsivartensa. Hän talutti appeaan hitaasti hiekkakäytävää pitkin muutaman askeleen päässä oleville valkoisille ulkoportaille, jotka johtivat ylös ruokasaliin. Portaiden edessä kyykähti ukko polvilleen. Pää vaipui niin raskaasti rinnalle, että riippuva alaleuka loksahti kalahtaen hampaita vasten. Silmät kääntyivät nurin ja sammuivat...

Lebrecht Kröger, _a la mode_-keikari, oli päässyt isiensä luo.

VIIDES LUKU.

Vuosi ja kaksi kuukautta myöhemmin, usvaisen tammikuun päivänä vuonna 1850, istuivat herra ja Madame Grünlich pienen kolmivuotiaan tyttärensä kanssa vaaleanruskean seinälaudoituksen peittämässä ruokasalissa aamuteetä juoden tuoleilla, joista kukin oli maksanut 25 markkaa.

Molempien ikkunoiden lasit olivat melkein läpinäkymättömät huurusta; niiden takaa erotti vain hämärästi paljaita puita ja pensaita. Vihreäksi silatussa matalassa uunissa, joka oli huoneen nurkassa, »orvokkihuoneeseen» johtavan avonaisen oven vieressä, mistä näkyi lehtikasveja, ritisi punainen takkavalkea levittäen ympärilleen leppoisaa, hiukan hajuavaa lämpöä. Vastakkaisen seinän oven eteen työnnetyt vihreät verhot estivät näkemästä ruskeasilkkiseen salonkiin ja peittivät myös näkyvistä korkean lasioven, jonka raot oli täytetty pumpulilla ja jonka takaa häämötti pieni parveke tiheän sumun keskeltä. Kolmas ovi vei käytävään.

Pyöreää pöytää peittävän lumivalkoisen damastiliinan poikki oli asetettu vihreä kudottu kaitaliina ja siihen oli järjestetty kultareunainen, niin läpinäkyvän ohut porsliinikalusto, että se välkkyi paikoitellen kuin helmiäinen. Teekeittiö surisi. Ohuessa hopeaisessa matalassa leipäkorissa, joka oli suuren, suonikkaan, käpertyneen lehden muotoinen, oli pullia ja vehnäleivän viipaleita. Kristallikuoren alla oli tornimaisesti järjestetty voipallerolaite, ja toisen samanlaisen alla oli erilaisia juustolajeja, keltaista, vihreänsekaista ja valkoista. Ei puuttunut myöskään punaviinipullo; se oli pantu talon isännän eteen, sillä herra Grünlich söi kuuman aamueineen.

Juuri käherrettyine poskipartoineen ja kasvoineen, jotka tällä aamuhetkellä näyttivät erityisen rusottavilta, istui hän selin salonkiin valmiiksi puettuna, yllään musta takki ja vaaleat, isoruutuiset housut, syöden englantilaiseen tapaan puoliraakaa kyljystä. Hänen puolisostaan tämä tosin oli hienoa, mutta siitä huolimatta niin vastenmielistä, ettei hän ollut tähän asti voinut vaihtaa siihen leipä- ja muna-aamiaistaan.

Tony oli puettu aamupukuun; hän oli ihastunut aamupukuihin. Ei mikään ollut hänen mielestään niin hienoa kuin hieno aamupuku, ja koska hän ei omassa kodissaan ollut saanut käyttää sellaista, nautti hän nyt siitä sitä enemmän. Hänellä oli kolme tällaista pehmeää, suloista vaatekappaletta, joiden tekotapaan voi soveltaa enemmän makua, hienoutta ja mielikuvitusta kuin tanssiaispukuun. Tänään hänellä oli tummanpunainen aamupukunsa, jonka väri sointui tarkasti yhteen panelin yläpuolella olevien seinäpapereiden kanssa; tämän puvun suurikukallinen, villaa pehmeämpi kangas oli neulottu täyteen pienen pieniä samanvärisiä helmiä, jotka peittivät sen kuin tihkusade... Kaula-aukosta riippui punaisia samettinauhoja paksuna, suorana kimppuna helmaan saakka.

Hänen vaaleanruskea tukkansa, jota koristi tummanpunainen samettiruusuke, oli käherretty otsalta. Vaikka hänen ulkonäkönsä oli saavuttanut parhaimman kukoistuksensa, seikka, jonka hän varsin hyvin tiesi, oli hänen hiukan ulkonevan ylähuulensa lapsellinen, viaton, uljas ilme sama kuin ennen. Hänen harmaansinisten silmiensä luomet oli kylmä pesuvesi tehnyt punaisiksi. Hänen valkoiset, vähän liian lyhyet, mutta hienomuotoiset kätensä, joiden ranteita ympäröi hihan pehmeä samettilieve, käsittelivät veistä, lusikkaa ja kuppia tavalla, joka ilmaisi hänen tänään jostakin syystä olevan kiireissään ja hätäilevän.

Hänen vieressään tornimaisessa lapsentuolissa paksuun, vaaleansiniseen, muodottoman hullunkuriseen kudottuun mekkoon puettuna, istui pikku Erika, pullea lapsi, jolla oli lyhyet keltaiset kiharat. Hän piteli molemmin käsin isoa kuppia, johon hänen kasvonsa katosivat kokonaan, ja hörppi maitoaan huoaisten silloin tällöin tyytyväisyydestä.

Nyt soitti rouva Grünlich kelloa, jolloin Thinka, sisätyttö, astui esiin käytävästä nostaakseen lapsen tornista ja kantaakseen sen leikkikamariin.

»Voit viedä hänet puoleksi tunniksi ulos, Thinka», sanoi Tony. »Mutta älkää olko kauemmin, ja paksu päällystakki ylle, kuuletko?... On niin sumuista.» — hän jäi kahden miehensä kanssa.

»Sinä olet naurettava», sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen, jatkaen nähtävästi keskeytynyttä väittelyä... »Onko sinulla mitään todisteita? Sano toki joitakin todisteita!... Minä en voi aina vain ajatella lasta...»

»Sinä et ole lapsirakas, Antonie. »

»Lapsirakas... lapsirakas Minulla ei ole aikaa! Talous vie kaiken ajan! Herätessäni muistan heti kaksikymmentä asiaa, jotka täytyy tehdä päivän kuluessa, ja illalla maata pannessa on neljäkymmentä vielä tekemättä...»

»Onhan sinulla kaksi palvelustyttöä. Noin nuori rouva...»

»Kaksi palvelustyttöä, aivan niin. Thinka pesee astiat, siistii, puhdistaa ja tarjoilee. Keittäjättärellä on työtä korvia myöten. Sinä syöt jo varhain aamulla kyljyksiä... Ajattele toki. Grünlich! Erikan täytyy pian saada oma hoitajatar, kasvattajatar...»

»Olosuhteemme eivät salli sitä, että hänelle jo näin pian hankitaan hoitajatar.»

»Olosuhteemme.. Hyvä Jumala, sinä olet tahallasi naurettava! Olemmeko me siis kerjäläisiä? Onko meidän pakko kieltäytyä välttämättömimmästä? Minä olen tietääkseni tuonut kahdeksankymmentä tuhatta markkaa taloon...»

»Mitä sinun kahdeksankymmentätuhatta markkaasi merkitsevät!»

»Mitäkö?... Sinä puhut halveksien niistä... Ne eivät muka ole mitään... Sinä nait minut rakkaudesta... Hyvä. Mutta rakastatko sinä minua vielä? Et suostu oikeutettuihin toivomuksiin!. Lapsi ei tarvitse hoitajatarta. Vaunuista, jotka olisivat meille yhtä välttämättömät kuin jokapäiväinen leipä, ei ole enää puhettakaan... Miksi tahdot siis, että aina asumme maalla, jollei kerran ole olosuhteittemme mukaista pitää vaunuja, joissa voisimme muitten ihmisten tavoin ajaa kaupunkiin kutsuihin? Miksi et tahdo antaa minun milloinkaan käydä kaupungissa?... Sinun tahtosi näkyy olevan, että hautautuisimme tänne ikuisiksi ajoiksi ja etten minä saisi nähdä enää yhtään ihmistä. Sinä olet mörökölli!»

Herra Grünlich kaatoi punaviiniä lasiinsa, kohotti kristallikuppia ja siirtyi juustoon. Hän ei vastannut halaistua sanaa.

»Rakastatko minua vielä?» toisti Tony... »Sinun vaikenemisesi on niin säädytöntä, että voin huoleti palauttaa mieleesi erään kohtauksen, joka tapahtui maisemahuoneessa... Silloin sinä esiinnyit vähän toisin!... Ensi päivästä asti olet istunut minun luonani ainoastaan iltaisin, ja silloinkin sanomalehti kädessä. Alussa sentään hiukan koetit täyttää toiveitani, mutta pitkään aikaan et ole tehnyt sitäkään enää. Sinä et välitä minusta!»

»Entä sinä? Sinä saatat minut vararikkoon.»

»Minä?... Minä saatan sinut vararikkoon...»

»Niin. Sinä saatat minut vararikkoon toimettomuudellasi ja ylellisyyden halullasi...»

»Oh! älä muistuta minua saamastani hyvästä kasvatuksesta! Minun ei ole ollut tarvis liikuttaa yhtään sormea vanhempieni luona. Vasta nyt on minun pitänyt vaivalla perehtyä taloudenhoitoon, mutta minulla on oikeus vaatia, ettet sinä kiellä minulta alkeellisimpia apukeinoja. Isä on rikas mies; hän ei luullut minun koskaan tarvitsevan olla liian vähillä palvelijoilla...»

»Siirrä siis kolmannen palvelijan palkkaaminen siihen asti kunnes tuo rikkaus tulee meidän hyödyksemme.»

»Toivotko isän kuolemaa!?... Minä sanon, että me olemme varakkaita ja että minä en ole tullut sinun taloosi tyhjin käsin...»

Vaikka herra Grünlich paraikaa pureskeli juustoa, hymyili hän tietävästi, alakuloisesti ja äännähtämättä. Se sai Tonyn ymmälle.

»Grünlich», sanoi hän rauhallisemmin... »Hymyilet, puhut olosuhteistamme... Onko minulla väärä käsitys asioiden tilasta? Oletko tehnyt huonoja kauppoja? Oletko...»

Samassa kuului kolkutus, lyhyt rummunpärrytys eteisen oveen, sitten astui huoneeseen herra Kesselmeyer.

KUUDES LUKU.

Herra Kesselmeyer tuli talon ystävänä sisään edeltäpäin ilmoituttamatta, hattu ja päällystakki riisuttuna, ja jäi seisomaan ovensuuhun. Hänen ulkomuotonsa oli juuri sellainen, joksi Tony oli sen kuvannut äidilleen kirjoittamassaan kirjeessä. Hän oli lyhyt, ei lihava eikä laiha. Hänellä oli yllään musta, jo hiukan kiiltäväksi kulunut takki, samanlaiset, liian lyhyet ja ahtaat housut ja valkoiset liivit, joiden taskusta riippuvat ohuet kellonperät olivat sotkeutuneet kaksien tai kolmien silmälasinyörien kanssa. Hänen punaisista kasvoistaan erottui jyrkästi tasaiseksi leikattu poskiparta, joka peitti posket, mutta jätti paljaaksi leuan ja huulet. Hänen suunsa oli pieni, liikkuva, hullunkurinen, ja alaleuassa oli ainoastaan kaksi hammasta. Jäädessään seisomaan kädet pystysuoraan leikattujen housuntaskujensa pohjalla, hajamielisenä ja mietteissään, herra Kesselmeyer puri nuo kaksi keltaista, keilanmuotoista kulmahammasta ylähuuleensa. Mustat ja valkoiset hiushöyhenet häilyivät hiljaa, vaikka ei ollut havaittavissa vähäisintäkään vetoa.

Vihdoin veti hän kädet taskuistaan, kumarsi, päästi alaleuan irti ja irroitti vaivaloisesti yhdet silmälasinyörit yleisen rinnallaan vallitsevan sotkeutuman keskeltä. Sitten hän pani nykäisten lasit nenälleen, vetäen samalla kasvonsa mitä ihmeellisimpään irveen, tarkasti avioparia ja lausui: »Ahah».

Koska hän käytti tuota huudahdusta erittäin usein, täytyy meidän heti huomauttaa, että hän saattoi lausua sen hyvin eri lailla ja erilaisin korostuksin. Hän saattoi sanoa sen pää takakenossa, nenä rypyssä, suu avoinna ja käsiään huitoen venytellä metallikajahteisella nenä-äänellä... ja toisinaan taas, milloin minkinlaisin vivahtein, sylkeä sen suustaan ikäänkuin ohimennen, aivan lyhyesti ja hiljaa — mikä kuului vielä hullummalta, sillä hän lausui a:n hyvin nenäänsä ja suljetusti. Tänään hän päästi kuuluville pikaisen, iloisen ja pienen kouristuksentapaisen päännyökkäyksen seuraaman »ahah»-äännähdyksen, joka tuntui ilmaisevan tavattoman hilpeää mielentilaa... johon ei kuitenkaan voinut luottaa, sillä pankkiiri Kesselmeyerillä oli se omituisuus, että hän käyttäytyi sitä iloisemmin mitä vaarallisemmalla tuulella hän oli. Kun hän juoksenteli ympäri huonetta hokien yhtämittaa »ahah, ahah,» nosti silmälasit nenälle ja antoi niiden jälleen pudota, huitoi käsillään, loruili eikä tiennyt miten olla, silloin saattoi olla varma siitä, että ilkeys jäyti hänen sisuksiaan... Herra Grünlich katsoi häneen silmiä räpytellen, peittelemättömän epäluuloisesti.

»Näin varhain jo?» hän kysyi.

»Ni-hiin,» vastasi herra Kesselmeyer ravistaen ilmassa toista pienenpientä, punaista, ryppyistä kättään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Odota vain kärsivällisesti, minä tiedän jotakin yllättävää!... »Minä tahtoisin puhua kanssanne! Puhua viipymättä kanssanne, rakas ystävä!» Hän puhui mitä naurettavimmin. Hän pyöritti joka sanaa pienessä, harvahampaisessa, liikkuvassa suussaan ja syöksi sen ulos järjettömällä voimantuhlauksella. R-äänne liikkui siellä niin liukkaasti kuin olisi kitalaki ollut rasvattu. Herra Grünlichin silmät räpyttivät yhä epäluuloisemmin.