Part 16

»Tulkaapas tänne, herra Kesselmeyer», sanoi Tony. »Istukaa tähän. Hauska, että tulitte... Kuulkaa nyt tarkasti. Teidän pitää olla tuomarina. Minä olen juuri taistellut Grünlichin kanssa... Sanokaapas: Pitääkö kolmivuotiaalle lapselle olla lapsenhoitaja vai ei! Mikä on teidän käsityksenne?...»

Mutta herra Kesselmeyer ei näyttänyt kiinnittävän häneen mitään huomiota. Hän oli istuutunut ja kynsi suu ammollaan ja nenä monissa rypyissä etusormellaan tasalatvaista poskipartaansa, mistä syntyi hermostuttava ääni, sekä tarkasti silmälasien yli sanomattoman iloisin silmin hienoa aamiaispöytää, hopeaista leipäkoria ja punaviinipullon nimileimaa...

»Grünlich väittää näet», jatkoi Tony, »että minä saatan hänet vararikkoon!»

Nyt katsoi herra Kesselmeyer häneen... sitten hän katsoi herra Grünlichiin... ja purskahti hillittömään nauruun! »Että te saatatte hänet vararikkoon...?» hän huusi. »Te... saat... Te... Että te siis saatatte hänet vararikkoon?... Jumalan tähden! Jumalan tähden! Oi minun päiviäni!... Se on hyvin lystikästä!... Se on kauhean, kauhean, kauhean lystikästä!» Tämän jälkeen hänen suustaan tuli tulvimalla erilaisia ahah-huudahduksia.

Herra Grünlich liikahteli hermostuneesti tuolillaan. Hän pisti vuoroon kätensä kauluksen alle, vuoroon solutteli nopeasti kullankeltaisia partatupsujaan sormiensa lomitse...

»Kesselmeyer!» hän sanoi. »Tulkaa järkiinne! Oletteko aivan mieletön? Lopettakaa jo tuo nauraminen! Tahdotteko viiniä? Haluatteko sikarin? Mitä te oikein nauratte?»

»Mitäkö minä nauran?... Kiitos, otan mielelläni lasillisen viiniä, otan mielelläni sikarin... Mitäkö minä nauran? Te sanotte siis, että rouva puolisonne saattaa teidät vararikkoon?»

»Hänellä on liian ylelliset taipumukset», sanoi herra Grünlich suutuksissaan.

Tony ei kieltänyt sitä lainkaan. Nojautuen aivan rauhallisesti selustaa vasten, kädet aamupuvun samettinauhojen päällä, sanoi hän, työntäen uljaasti esiin soman ylähuulensa: »Niin on... Semmoinen minä olen. Se on selvä. Olen perinyt sen äidiltäni. Kaikilla Krögereillä on aina ollut taipumus ylellisyyteen.»

Hän olisi voinut selittää yhtä rauhallisesti olevansa kevytmielinen, äkkipikainen, kostonhaluinen. Hänen kehittynyt sukutunteensa saattoi hänet suhtautumaan vieroksuen vapaan tahdon ja itsemääräämisoikeuden käsitteisiin ja aikaansai sen, että hän tunnusti melkein fatalistisen tyynesti ja kaunistelematta ominaisuutensa ja virheensä. Hän oli tietämättään sitä mieltä, että jokainen ominaisuus, olipa se mitä laatua hyvänsä, oli perintöä, sukupiirre ja siis sinänsä kunnioitusta ansaitseva.

Herra Grünlich oli aterioinut loppuun, ja sikarien tuoksu sekaantui lämpimään uuninhajuun.

»Maistuuko, Kesselmeyer?» kysyi talon isäntä. »Ottakaa toinen. Kaadan teille lasillisen punaviiniä... Haluatte siis puhua kanssani? Onko kovin kiire?... Onko se kovin tärkeätä?... Eikö teidän mielestänne täällä ole liian kuuma... Ajakaamme yhdessä kaupunkiin myöhemmin... Tupakkahuoneessa olisi viileämpi...» Mutta kaikesta tuosta vaivannäöstä huolimatta ravisti herra Kesselmeyer vain kättään ilmassa kuin olisi tahtonut sanoa: Se ei auta mitään, hyvä ystävä!

Lopulta noustiin pöydästä, ja Tonyn jäädessä ruokasaliin pitämään silmällä sisätyttöä tämän raivatessa pöytää vei herra Grünlich liikeystävänsä orvokkihuoneen läpi. Käännellen miettivästi sormissaan vasempaa poskipartatupsuaan kulki hän pää kumarassa edellä; herra Kesselmeyer seurasi häntä käsiään huitoen tupakkahuoneeseen.

Kului kymmenen minuuttia. Tony oli mennyt hetkiseksi salonkiin sipaistakseen omakätisesti kirjavalla höyhenviuhkalla tomut kiiltävän pähkinäpuisen kirjoituspöydän laudalta ja pöydän kaarevista jaloista ja kulki nyt hitaasti ruokasalin läpi arkihuoneen puolelle. Hän astui levollisin ja sanomattoman arvokkain askelin. Demoiselle Buddenbrook ei ollut menettänyt madame Grünlichinä vähääkään itsetunnostaan. Hän kulki harvinaisen suorana, painoi leukansa hiukan rintaa vasten ja katsoi asioita ylhäältä käsin. Kiiltopintainen avainkori toisessa kädessä, toinen käsi keveästi tummanpunaisen aamupuvun taskuun työnnettynä; katsoi hän totisena leveiden laskoksien heilahtelua, samalla kun suun viaton ja tiedoton ilme kuitenkin ilmaisi koko tuon arvokkuuden olevan lapsellista, vaaratonta ja näennäistä.

Orvokkihuoneessa hän otti käteensä pienen messinkisen ruiskukannun ja rupesi kastelemaan lehtikasvien mustaa multaa. Hän rakasti suuresti palmujaan, jotka korottivat asunnon hienoa leimaa. Hän koetteli hellävaroen eräästä paksusta pyöreästä varresta työntyvää vesaa, tutki hartaasti noita majesteettisia viuhkoja ja näpsäytti sieltä täältä saksilla pois kellastuneen lehdenterän... Äkkiä hän heristi korviaan. Tupakkahuoneesta kuuluva keskustelu, joka jo muutaman minuutin oli ollut kiihkeätä, muuttui nyt niin äänekkääksi, että kuuli joka sanan, vaikka ovet olivat vahvaa tekoa ja oviverhot paksut.

»Älkää huutako niin! Hillitkää itsenne Jumalan tähden!» kuului Grünlichin ääni, joka ei kestänyt noin kovaa ponnistusta, vaan muuttui piipittäväksi... »Ottakaa vielä yksi sikari!» lisäsi hän epätoivoisella lempeydellä.

»Mitä suurimmalla mielihyvällä, kiitoksia paljon», vastasi pankkiiri, jonka jälkeen syntyi vaitiolo herra Kesselmeyerin sytyttäessä sikaria. Sen jälkeen hän sanoi: »Sanalla sanoen: Suostutteko siis vai ettekö, toinen tai toinen!»

»Kesselmeyer, suostukaa lykkäykseen!»

»Ahah? E-hen, en, rakas ystävä, en millään muotoa, se ei tule kysymykseenkään...»

»Miksi ei? Mikä teillä on hätänä? Olkaa toki ymmärtäväinen, Jumalan tähden! Kun olette odottanut näin kauan...»

»En päivääkään enää, rakas ystävä! Tai sanokaamme kahdeksan päivää, mutta ei tuntiakaan lisää! Luottaako siis kukaan enää...»

»Ei mitään nimiä... hyvä! Luottaako siis kukaan enää teidän arvoisan herra app...»

»Ei mitään nimityksiä...! Kaikkivaltias Jumala, älkää olko typerä!»

»Hyvä, ei siis mitään nimittelyä! Luottaako siis enää kukaan kysymyksessä olevaan kauppahuoneeseen, josta teidän luottonne riippuu, rakas ystävä? Paljonko se kadotti Bremenissä tapahtuneen vararikon johdosta? Viisikymmentätuhatta? Seitsemänkymmentätuhatta? Satatuhatta? Vai vieläkö enemmän? Se on ollut aika suonenisku, ankara suonenisku, sen tietää varpunenkin katolla... Semmoinen tuntuu ilmassa. Eilen oli... hyvä, ei mitään nimiä! Yhtenä päivänä on kysymyksessä olevan kauppahuoneen tila hyvä, ja se suojelee teitä tietämättään ahdingolta... Toisen kerran on sen tila huono, ja samassa ovat herra Grünlichin asiat surkeat... sehän toki on selvää? Ettekö sitten käsitä? Olettehan te ensimmäinen, jonka pitäisi tuntea nuo heilahtelut... Miten teitä kohdellaan? Millä lailla teihin suhtaudutaan? Bock ja Goudsticker ovat äärettömän kohteliaita ja luottavaisia, niinhän? Ja kuinka on luottopankin laita?»

»Se suostuu lykkäykseen.»

»Ahah? Vai valehtelette te? Minäpä tiedän, että se jo eilen antoi teille potkauksen? Hyvin rohkaisevan potkauksen?... Näettekös!... Mutta älkää turhaa hävetkö. Teidän on tietysti tärkeätä saada minut uskomaan, että toiset yhä edelleen ovat rauhalliset ja varmat... E-hei, rakas ystävä! Kirjoittakaa konsulille. Minä odotan viikon.»

»Osamaksu, Kesselmeyer!»

»Osamaksu sinne ja tänne. Osamaksu otetaan silloin, kun tahdotaan edeltäkäsin saada varmuus jonkun suorituskyvystä! Tarvitseeko minun saada todistus siitä? Tiedän verrattoman hyvin teidän suorituskykynne! Jaahah... Osamaksu on hyvin, hyvin hullunkurista...»

»Hillitkää toki äänenne, Kesselmeyer! Älkää naurako koko ajan niin jumalattomasti! Minun tilani on niin vakava... niin, tunnustan sen, se on vakava; mutta minulla on monta hyvää kauppaa tiedossani... Kaikki voi kääntyä hyväksi vielä. Kuulkaa, mitä sanon: Suostukaa pitennykseen, niin minä sitoudun 20 prosenttiin...»

»Ei tule mitään, ei tule mitään... erittäin naurettavaa, rakas ystävä! E-hei, minä pidän siitä, että myynti tapahtuu oikeaan aikaan! Olette tarjonnut minulle 8 prosenttia ja minä olen pitentänyt. Olette tarjonnut minulle 12 ja 16 prosenttia, minä olen joka kerran pitentänyt. Vaikka nyt tarjoaisitte 40, en suostuisi pitennykseen, en edes ottaisi sitä kysymykseen, rakas ystävä!... Siitä asti kun Westfahlin veljekset tekivät kuperkeikan Bremenissä, on jokainen koettanut selviytyä irti kysymyksessä olevan toiminimen asioista ja turvata liikkeensä. Kuten sanottu, minä pidän siitä, että myynti tapahtuu oikeaan aikaan. Olen hyväksynyt teidän nimikirjoituksenne niin kauan kuin Johann Buddenbrook oli taattu liike... Saatoin sillä välin liittää maksamattomat korot pääomaan ja koroittaa prosenttimäärää! Mutta tavaraa kannattaa pitää vain niin kauan kuin sen arvo nousee tai ainakin pysyy entisellään... kun se alkaa laskea, myydään se pois... mikä merkitsee, että minä vaadin pois pääomani.»

»Kesselmeyer, te olette häpeämätön!»

»Ahah, häpeämätön... olipas se lystikäs sana!... Mitä te ylimalkaan tahdotte? Teidänhän täytyy kumminkin kääntyä appenne puoleen! Luottopankki pitää puolensa, ja ettehän te muutenkaan ole aivan moitteettomissa kirjoissa...»

»Kesselmeyer... minä rukoilen teitä, kuunnelkaa nyt rauhallisesti!... Niin, olen avomielinen, tunnustan teille peittelemättä, että tilani on vakava. Ettehän te ja Luottopankki ole ainoat... Minulle on esitetty vekseleitä... Kaikki näyttää liittoutuneen yhteen...»

»Luonnollisesti. Näissä olosuhteissa...» Kaikki yhdessä rymäkässä.

»Kesselmeyer, kuunnelkaahan nyt minua!... Olkaa niin rakastettava ja ottakaa vielä yksi sikari..»

»Enhän minä ole polttanut tätäkään vielä edes puoleen?! Jättäkää minut rauhaan sikareinenne! Teidän on maksettava...»

»Kesselmeyer, älkää saattako minua romahdukseen... olette syönyt pöydässäni..»

»Ettekö te sitten ole syönyt minun pöydässäni, rakas ystävä?»

»Kyllä, kyllä... mutta älkää riistäkö minulta luottoanne, Kesselmeyer...!»

»Luottoa? Luottoako teille vielä pitäisi? Oletteko järjissänne? Uusi laina?...»

»Niin, Kesselmeyer, minä rukoilen teitä... pieni summa, mitätön summa!... kun vain saan suoritetuksi pois pari maksuerää, varmentuu jälleen asemani ja velkojat ovat puolellani... Älkää hyljätkö minua, tulette vielä hyötymään paljon! Kuten sanottu, minulla on tiedossani monta uutta hanketta... Kaikki kääntyy vielä parhain päin... Tiedättehän, että olen toimelias ja keksintäkykyinen...»

»Tiedän, että te olette houkkio ja tomppeli, rakas ystävä! Ettekö olisi niin erinomaisen rakastettava, että ilmaisisitte minulle mitä te vielä aiotte keksiä!.. Ehkäpä koetatte hakea jostakin maailman äärestä pankin, joka uskaltaisi antaa teille rahaa? Tai etsiä uuden appiukon?... E-hei... Päävoittonne olette jo saavuttanut. Sellainen lankeaa vain kerran! Kaikella kunnioituksella! E-hei, kaikella kunnioituksella...»

»Puhukaa hiljemmin, piru vieköön...»

»Houkkio te olette! Toimelias ja keksintäkykyinen... kyllä, mutta aina toisten ihmisten hyödyksi! Teiltä ei suinkaan puutu rohkeutta, ja kuitenkaan ei teillä ole ollut vielä koskaan etua siitä. Te olette tehnyt kepposia, te olette keinotellut itsellenne omaisuutta vain maksaaksenne minulle 12:n prosentin sijaan 16. Olette luopunut kaikesta kunniallisuudesta, ilman että siitä on tullut teille vähääkään hyötyä. Teidän omatuntonne on kuin teurastajan koiran, ja sittenkin te olette pahan onnen lintu, hölmö, vihoviimeinen houkkio! Sellaisiakin ihmisiä on! Te olette mitä suurimmassa määrin lystikäs!... Miksi te oikein pelkäätte niin kovasti, että juttu tulee tunnetuksi? Siksikö, ettei se teistä tunnu oikein mieluisalta? Siksikö, etteivät kaikki seikat olleet oikein järjestyksessä neljä vuotta sitten? Ettei kaikki ole ollut oikein puhdasta peliä? Pelkäättekö, että eräät asiat...»

»No hyvä, Kesselmeyer, minä kirjoitan. Mutta jos hän epää? Jos hän antaa minun romahtaa?...»

»Ohoo... jahaa! Sitten teemme pienen vararikon, erittäin lystikkään vararikon, rakas ystävä! Se ei koske minuun yhtään, ei pikkuistakaan! Minä olen omasta puolestani jo melkein saanut vaivoistani palkkion teidän koroissanne, joita te olette haalinut kokoon milloin sieltä, milloin täältä... ja konkurssipesässä olen minä ensi sijalla, kallis ystäväni... Enkä minä ole hellittävä saataviani, olkaa varma siitä. Minä tunnen teidän asianne, arvoisa veli! Minulla on jo nyt pesäluettelo taskussani... jahaa! minä kyllä pidän huolen siitä, ettei yksikään hopeainen leipäkori eikä aamupuku joudu kätköön...»

»Kesselmeyer, te olette istunut minun pöydässäni...»

»Jättäkää jo rauhaan pöytänne!... Kahdeksan päivän kuluttua tulen kuulemaan vastausta. Minä kävelen kaupunkiin; liikunto tulee tekemään minulle erinomaisen hyvää. Hyvästi, rakas ystävä! Voikaa hyvin...»

Herra Kesselmeyer näytti aikovan lähteä. Hän lähti todellakin. Hänen omituiset, laahaavat askeleensa kuuluivat eteiskäytävästä, ja saattoi kuvitella, miten hän meni ulos käsillään soutaen...

Herra Grünlichin astuessa orvokkihuoneeseen seisoi Tony siellä messinkiruiskukannu kädessä katsoen häntä silmiin.

»Mitä sinä seisot... miksi tuijotat...» kysyi Grünlich näyttäen hampaitaan, tehden käsillään epämääräisiä liikkeitä ja huojutellen vartaloaan edestakaisin. Hänen rusottavat kasvonsa eivät jaksaneet kalveta kokonaan. Ne olivat vain täplikkäät kuin tulirokkopotilaan.

SEITSEMÄS LUKU.

Konsuli Johann Buddenbrook saapui kello kaksi iltapäivällä huvilaan; hän astui Grünlichien salonkiin ja syleili tuskaisan hellästi tytärtänsä. Hän oli kalpea ja näytti vanhentuneen. Hänen pienet silmänsä olivat syvällä kuopissaan, hänen nenänsä kohosi entistä korkeampana ja terävämpänä vajonneiden poskien välistä, hänen huulensa näyttivät yhä kavenneen ja hänen partansa, joka ei viime aikoina enää ollut riippunut kahtena kähäröitynä tupsuna ohimoiden kohdalta puolitiehen poskea, vaan kasvoi alas leuan alle asti, puoleksi peittyen jäykän kohokauluksen sisään, oli yhtä harmaantunut kuin tukka.

Konsuli oli saanut kestää vaikeita ja kuluttavia päiviä. Thomas oli sairastunut ja sylki verta; herra van der Kellen oli kirjoittanut onnettomuudesta konsulille. Tämä oli jättänyt asiat prokuristinsa huolellisiin käsiin ja oli kiiruhtanut suorinta tietä Amsterdamiin. Oli käynyt selville, ettei Thomaksen sairaus ollut hengenvaarallista, mutta että hänen välttämättä täytyi päästä hoitamaan terveyttään etelään, Etelä-Ranskaan. Ja koska sattui niin onnellisesti, että hänen esimiehensä poika myös tarvitsi virkistystä, olivat molemmat lähteneet heti Thomaksen toivuttua yhdessä Pau'hon.

Tuskin oli konsuli palannut kotiin, kun häntä oli kohdannut isku, joka oli horjuttanut hänen taloaan hetken aikaa perustuksia myöten: Bremenissä tapahtunut vararikko, jonka kautta hän »yhdellä nykäyksellä» oli menettänyt kahdeksankymmentätuhatta markkaa... Millä tavoin? Siten, että »Westfal-veljeksien» maksettavaksi asetetut diskontatut vekselit olivat, ostajien lakkautettua maksunsa, tulleet liikkeen maksettaviksi. Ei niin, että vastiketta olisi puuttunut: liike osoitti mitä se kykeni tekemään, vieläpä heti, viipymättä. Mutta ei ollut estettävissä, että konsulin oli äkkiä täytynyt kokea sitä kylmyyttä, pidättyväisyyttä ja epäluuloisuutta, jonka tuollainen onnettomuus, tuollainen liikepääoman heikennys tavallisesti saa aikaan pankeissa, »ystävissä», ulkolaisissa liikkeissä...

No, hän oli päässyt jaloilleen taas, oli katsonut asioita silmiin, punninnut kaikkea rauhallisesti, järjestänyt asiat ja pitänyt puoliaan... mutta silloin, kesken pikaviestejä, kirjeitä, laskelmia, oli häntä vielä kohdannut tämä, että Grünlich, hänen tyttärensä mies, oli tullut maksukyvyttömäksi ja pyysi nyt pitkässä, sekavassa ja sanomattoman surkeassa kirjeessä apua, pyysi ja rukoili sataa tai sataakahtakymmentätuhatta markkaa! Konsuli oli ilmoittanut asiasta lyhyesti, päällisin puolin ja varoen puolisolleen, oli vastannut kylmästi ja virallisesti tahtovansa tavata herra Grünlichiä yhdessä tämän mainitseman pankkiiri Kesselmeyerin kanssa edellisen asunnossa ja oli matkustanut.

Tony otti hänet vastaan salongissa. Hän nautti siitä, että saattoi ottaa vastaan vieraansa tuossa ruskeasilkkisessä salongissa, ja koska hänellä oli juhlallinen tunne tilan vakavuudesta, joskaan ei selvää käsitystä asiasta, ei hän tehnyt poikkeusta isäänsäkään nähden. Hän oli kaunis, terveen ja vakavan näköinen ja oli puettu vaaleanharmaaseen kellohihaiseen vannepukuun, jonka rintamus ja hihansuut olivat koristetut pitseillä; kaula-aukossa säihkyi pieni timanttikoru.

»Hyvää päivää, isä, viimeinkin saan taas nähdä sinut! Miten äiti jaksaa?... Oletko saanut parempia tietoja Tomista?... Ota toki päällysvaatteet yltäsi, istu, ole hyvä, rakas isä!... Etkö tahdo peseytyä hiukan matkan jälkeen? Olen panettanut kuntoon yläkerran vierashuoneen sinua varten... Grünlichkin pukeutuu parastaikaa...»

»Älähän nyt, lapsi; minä odotan häntä täällä alhaalla. Kai sinä tiedät, että minä olen tullut neuvottelemaan miehesi kanssa eräästä hyvin, hyvin tärkeästä asiasta, rakas lapseni. Onko herra Kesselmeyer täällä?» »On, isä, hän istuu orvokkihuoneessa katsellen albumia...»

»Missä Erika on?»

»Ylhäällä lastenkamarissa Thinkan kanssa, hän voi hyvin. Hän kylvettää nukkeaan... ei tietenkään vedessä... se on vahanukke... hän on vain kylvettävinään...»

»Tietysti.» Konsuli veti henkeä ja jatkoi: »En saata otaksua, että sinä tietäisit... että miehesi olisi ilmoittanut sinulle asemasta...»

Konsuli oli vaipunut nojatuoliin, jollaisia oli suuren pöydän ympärillä, Tony taas istuutui hänen eteensä pienelle istuimelle, jonka muodosti kolme toistensa päälle kulmittain asetettua silkkityynyä. Konsulin oikean käden sormet leikittelivät varoen Tonyn kaulatimanteilla.

»Ei, isä», vastasi Tony, »minun täytyy tunnustaa, etten tiedä mitään. Hyvä jumala, minä olen tyhmä kuin hanhi, tiedätkös, en minä ymmärrä sellaisia! Satuin äskettäin kuulemaan jonkun verran Kesselmeyerin puhuessa Grünlichin kanssa... Lopuksi minusta tuntui kuin herra Kesselmeyer olisi taas tehnyt pelkkää pilaa... hän puhuu aina niin hullunkurisesti. Pari kertaa kuulin sinun nimesi...»

»Kuulit minun nimeni? Missä yhteydessä?»

»En osaa ollenkaan sanoa missä yhteydessä, en ymmärrä siitä mitään, isä!... Grünlich on siitä päivästä asti ollut juro... suorastaan sietämätön!... Kunnes hän eilen... eilen oli lempeä ja kysyi kymmenen tai kaksitoista kertaa, rakastanko minä häntä, tahtoisinko puhua hänen puolestaan sinulle, jos hän tulisi pyytämään sinulta jotakin...»

»Ohoo...»

»Niin... hän kertoi kirjoittaneensa sinulle ja sanoi, että sinä olit luvannut tulla... Hyvä, että olet täällä! Täällä on hiukan kolkkoa... Grünlich on järjestänyt pelipöydälle suuret kasat papereita ja lyijykyniä... hän aikoo neuvotella sinun ja Kesselmeyerin kanssa...»

»Kuule, rakas lapsi», sanoi konsuli silittäen tyttärensä päätä... »Minun täytyy kysyä sinulta erästä asiaa, erästä hyvin vakavaa asiaa. Sanopas minulle... rakastatko sinä miestäsi kaikesta sydämestäsi?»

»Tietysti, isä», sanoi Tony niin lapsellisen teeskentelevin ilmein kuin ikinä osasi, aivan kuten hän olisi tehnyt, jos joku olisi kysynyt häneltä: »Ethän sinä enää koskaan tee kiusaa Nukke-Liisalle, Tony?»... Konsuli oli vaiti silmänräpäyksen.

»Rakastathan sinä häntä niin paljon», kysyi hän sitten, »että et voisi elää ilman häntä... et missään tapauksessa? Et silloinkaan, vaikka hänen asemansa Jumalan tahdosta muuttuisi, vaikka hän joutuisi sellaisiin olosuhteisiin, ettei hän enää voisi ympäröidä sinua kaikella tällä...?» Konsuli viittasi keveästi huonekaluihin, oviverhoihin, peilipöydällä olevaan kultaiseen pöytäkelloon ja viimein hänen pukuunsa.

»Tietysti, isä», toisti Tony lohduttavalla äänellä, jollaiseen hän aina turvautui, kun hänelle puhuttiin vakavasti. Hän katsoi isänsä ohi ulos ikkunasta, jonka takana sataa tihuutti äänettömästi. Hänen silmissään oli sellainen ilme kuin lapsella, jolle joku satua kertoessaan eksyy puhumaan velvollisuuksista ja siveydestä... ilme, jossa oli luettavana hämillisyyttä, kärsimättömyyttä, hurskautta ja kyllästymystä.

Konsuli katseli häntä minuutin ajan ääneti ja miettivästi silmää räpyttäen. Oliko hän tyytyväinen tyttärensä vastaukseen? Hän oli punninnut kaikkea tarkoin matkalla ollessaan...

Jokainen ymmärtää, että Johann Buddenbrookin ensimmäinen vilpitön ajatus oli ollut koettaa kykynsä mukaan toimittaa vävylleen tämän tarvitsemat rahat. Mutta muistaessaan, miten ponnekkaasti, lievää sanaa käyttääksemme, hän oli puoltanut tätä avioliittoa, muistaessaan katseen, jonka lapsi hääkemujen jälkeen hyvästellessään oli luonut häneen kysyen: »Oletko tyytyväinen minuun?» tunsi hän jokseenkin masentavaa syyllisyyttä ja hän päätti, että tämän asian täytyi järjestyä hänen tyttärensä mielen mukaan. Hän tiesi, ettei Tony ollut suostunut tähän liittoon rakkaussyistä, mutta oli toivonut, että kuluneet neljä vuotta, tottumus ja lapsen maailmaantulo olisivat voineet muuttaa asioita, että Tony nyt olisi kiintynyt mieheensä sieluineen ruumiineen eikä voisi edes ajatella eroa tästä, enempää kristilliseltä kuin maalliseltakaan kannalta katsoen. Tässä tapauksessa, ajatteli konsuli, täytyi hänen myöntyä maksamaan. Tosin oli kristityn velvollisuuden ja naisellisen arvokkuuden mukaista, että Tony seuraisi miestään myöskin vastoinkäymisessä: mutta jos tytär todella ilmaisisi tahtovansa tehdä niin, ei hän tuntenut olevansa oikeutettu jättämään tytärtään vaille kaikkea sitä elämän mukavuutta ja komeutta, johon tämä oli tottunut lapsuudestaan asti, vaan katsoi olevansa velvoitettu estämään onnettomuuden ja pelastamaan B. Grünlichin millä hinnalla tahansa. Sanalla sanoen: Hänen harkintansa tulos oli ollut toivo ottaa luokseen tyttärensä lapsineen ja jättää herra Grünlich kulkemaan omia teitään. »Suokoon Jumala, ettei asia olisi niin täpärällä! Hän ei kuitenkaan unohtanut lakipykälää, joka sallii eron siinä tapauksessa, ettei mies kykene elättämään vaimoaan ja lapsiaan. Mutta ihan ensiksi hänen täytyi päästä selville tyttärensä ajatuksista...»

»Huomaan», alkoi hän uudelleen silitellen yhä hellästi Tonyn päätä, »huomaan, rakas lapsi, että sinulla on hyvät, kiitettävät periaatteet. Mutta... en saata otaksua, että sinä katsot asioita siltä kannalta, jolta niitä, Jumala paratkoon, täytyy katsoa: tosiasioina nimittäin. En ole kysynyt mitä sinä tässä tai tuossa tapauksessa tekisit, vaan mitä sinä nyt, nyt juuri, aiot tehdä. En tiedä, minkä verran olet selvillä asiain tilasta... Minun surullinen velvollisuuteni on siis sanoa, että miehesi täytyy lakkauttaa maksunsa, ettei hän ole enää vakavarainen... luulen, että sinä ymmärrät minut...»

»Grünlich tekee siis vararikon...?» kysyi Tony hiljaa, kohoten tyynyiltä ja tarttuen konsulin käteen...

»Niin, lapseni», vastasi isä vakavasti. »Sinä et ole pitänyt sitä mahdollisena, niinkö?»

»En ole olettanut mitään varmasti...» änkytti Tony. »Kesselmeyer ei siis laskenut leikkiä...?» hän jatkoi tuijottaen syrjään, ruskeaan mattoon... »Hyvä Jumala!» pääsi sitten hänen suustaan, ja hän vaipui takaisin istuimelleen. Vasta tällä hetkellä selvisi hänelle, mitä kaikkea sisältyi sanaan »vararikko», ja hän muisti sen kauhun tunteen, jonka tuo sana jo hänen lapsena ollessaan oli herättänyt hänessä... »Vararikko»... se oli kamalampaa kuin kuolema, se merkitsi hälyä, romahdusta, häviötä, häpeää, häväistystä, epätoivoa ja kurjuutta... »Grünlich tekee vararikon!» hän toisti. Tuo sana vaikutti häneen niin lamauttavasti, niin musertavasti, ettei hän osannut ajatella apua, ei edes, että hänen isänsä mahtaisi mitään.

Konsuli katsoi tytärtään kulmat koholla, pienillä syvällä olevilla silmillään, joissa oli hyvin surullinen ja väsynyt ilme, mutta jotka sentään kuvastivat mitä suurinta jännitystä.

»Kysyin siis sinulta, rakas lapseni Tony», sanoi hän lempeästi, »oletko valmis seuraamaan miestäsi myös köyhyyteen?...» Heti tämän sanottuaan hän kuitenkin huomasi käyttäneensä vaistomaisesti sanaa »köyhyys» peloituskeinona ja lisäsi nyt: »Hän voi vielä nousta...»

»Tietysti, isä», vastasi Tony. Mutta se ei estänyt kyyneleitä syöksymästä esiin. Hän itki batistinenäliinaansa, joka oli koristettu pitseillä ja jossa oli nimimerkki A. G. Hän itki vielä aivan kuin lapsena ollessaan, luonnollisesti ja ujostelematta. Hänen ylähuulensa oli sanomattoman viehättävä hänen noin itkiessään.