Part 14

Avaran ruokasalin pöytä oli kutistunut hyvin pieneksi. Paitsi vanhempia istui siinä tavallisesti vain mamsseli Jungmann, kymmenvuotias Klara ja laiha, nöyrä ja hiljaa aterioiva Klothilde. Konsuli katsoi ympärilleen... kaikkien kasvot olivat surkeat ja huolestuneet. Mitä oli tapahtunut? Hän oli itsekin hermostunut ja huolien painama, sillä pörssissä oli levotonta tuon sotkuisen schleswig-holsteinilaisen selkkauksen vuoksi... Ja ilmassa oli toinenkin levottomuuden aihe. Antonin mentyä huoneesta noutamaan paistia sai konsuli kuulla, mitä talossa oli tapahtunut. Trina, keittäjätär, tyttö, joka tähän asti oli osoittanut pelkkää uskollisuutta ja nöyryyttä, oli odottamatta noussut ilmi kapinaan. Konsulittaren suureksi mieliharmiksi oli hän jonkun aikaa ylläpitänyt eräänlaista ystävyyttä, jonkunlaista henkistä kumppanuutta erään teurastajasällin kanssa, ja tuo alati verinen mies oli varmaan vaikuttanut mitä turmiollisimmin hänen valtiollisten mielipiteittensä kehitykseen. Kun konsulitar kerran nuhteli häntä epäonnistuneen Chalotten-kastikkeen johdosta, oli Trina vastannut paljaat käsivarret puuskassa seuraavasti: »Odottakaahan, rouva konsulinna, ei kestä kauan enää ennenkuin tulee toinen järjestys; silloin minä istun tuolla sohvassa silkkileningissä ja te palvelette minua...» Hän oli tietysti heti saanut lähtöpassit.

Konsuli pudisti päätään. Hänen oli itsensä viime aikoina täytynyt havaita monenlaisia levottomuutta herättäviä oireita. Vanhemmat lastaajat ja varastomiehet olivat siksi taattua väkeä, etteivät antaneet panna päätään pyörälle; mutta nuorten miesten keskuudessa oli yksi ja toinen osoittanut käytöksellään, että uusi kapinan henki oli päässyt salaa valtaamaan alaa... Keväällä oli sattunut katumeteli, vaikka suunniteltiin parast'aikaa uutta asetusta, joka oli enemmän uuden ajan vaatimusten mukainen ja joka, huolimatta Lebrecht Krögerin ja muutamien toisten uppiniskaisten vanhain herrain vastustuksesta, oli senaatin päätöksellä tehty perustuslakisäännökseksi. Valittiin kansanedustajat, jotka kerääntyivät porvarikokoukseen. Mutta rauhaa ei vaan syntynyt. Maailma oli sekaisin. Jokainen tahtoi muuttaa aikaansaatua asetusta ja vaalioikeutta, ja porvarit riitelivät. »Säätyperiaate voimaan,» vaativat toiset; myöskin Johann Buddenbrook, konsuli, kuului näihin. »Yleinen vaalioikeus!» vaativat toiset; Heinrich Hagenström kuului heihin. Eräät huusivat vielä: »Yleiset säätyvaltiopäivät!» ja luulivat ehkä myös tietävänsä mitä niillä tarkoitettiin. Sitten pyöri ilmassa sellaisiakin aatteita kuin porvarien ja muiden kansalaisten eriarvoisuuden poistaminen ja porvarisoikeuksien laajentaminen myöskin ei-kristittyjä koskevaksi... Eipä ihme, että Buddenbrookin Trina alkoi puhua sohvasta ja silkkileningistä! Saattoi pelätä vielä pahempaa. Asiat uhkasivat kärjistyä pelottaviksi...

Oli lokakuun alku vuonna neljäkymmentäkahdeksan, taivas oli sininen, ja sen yli liiti keveitä pilviä, jotka hohtivat hopeankarvaisina auringon ohi kulkiessaan. Auringon voima oli jo niin vähäinen, että Buddenbrookin maisemahuoneessa räiskyi takkavalkea korkean, välkkyvän uuniristikon takana.

Pikku Klara, ruskeatukkainen lapsi, jolla oli tuikeat silmät, istui ompelupöydän ääressä ikkunan luona neuloen, kun taas Klothilde istui sohvassa konsulittaren vieressä samanlainen käsityö sylissään. Vaikka Klothilde Buddenbrook ei ollut paljon vanhempi naimisissa olevaa serkkuaan, siis vasta kahdenkymmenen yhden ikäinen, alkoi hänen pitkähköissä kasvoissaan jo huomata teräviä viivoja. Hänen sileä, jakaukselle kammattu tukkansa, joka ei ollut milloinkaan ollut vaalea, vaan alusta alkaen epämääräisen harmahtava, vaikutti myös siihen, että ikäneidon kuva oli valmis. Ehkä hänellä oli tarve pian tulla vanhaksi, päästäkseen pikemmin epätietoisuudesta ja toiveista. Kun ei hänellä ollut yhtään hopeagroschenia, tiesi hän, ettei kukaan koko avarassa maailmassa tahtoisi naida häntä, ja hän katsoi alistuen tulevaisuuteen, jossa häämötti pieni kamari ja pienen pieni eläke, jonka hänen mahtava setänsä toimittaisi hänelle jostakin arvossapidettyjen perheiden varattomia tyttäriä varten perustetusta hyväntekeväisyyskassasta.

Konsulitar istui pari kirjettä sylissään. Tony kertoi pienen Erikan varttumisesta, ja Christian kuvaili innokkaasti Lontoon elämää ja hyörinää, tekemättä kuitenkaan yksityiskohtaisesti selkoa työstään Mr. Richardsonin palveluksessa... Konsulitar, joka alkoi olla puolivälissä viittäkymmentä, valitti katkerasti vaaleiden naisten aikaista vanhenemista. Punaiseen tukkaan kuuluva hieno iho käy siinä iässä huolellisesta hoidosta huolimatta värittömäksi; onneksi voi käyttää muuatta pariisilaista voidetta, joka aluksi saa sen säilymään. Konsulitar oli päättänyt, ettei hänen tukkansa ollut saava milloinkaan harmaantua. Ellei väriaine enää osoittautuisi kyllin tehokkaaksi, laittaisi hän itselleen tekotukan nuoruudenaikaisista hiuksistaan... Hänen taidokkaan tukkalaitteensa päällä oli nyt pieni, valkoisten pitsien reunustama silkkiröyhelö: myssyn ensimmäinen alkumuoto. Silkkinen hame ympäröi häntä leveänä ja pöyheänä; hänen kellonmuotoiset hihansa olivat sisustetut kankealla kovikekankaalla. Kuten ennen, kilisi hänen ranteessaan nytkin pari kultarengasketjua. — Kello oli kolme.

Äkkiä alkoi kadulta kuulua huutoja ja melua, hoilotusta, vihellystä ja askelten töminää, hälyä, joka lähestyi ja kasvoi...

»Äiti, mitä tuo on?» kysyi Klara, joka oli katsonut ulos katupeilistä. »Noin paljon ihmisiä... Mitä ne tahtovat? Mistä ne iloitsevat?»

»Herra Jumala!» huudahti konsulitar heittäen kirjeet luotaan, kavahti pelästyneenä pystyyn ja riensi ikkunan luo. »Voisiko se olla... Oi, hyvä Jumala, nyt on vallankumous... Kansa on liikkeellä...»

Asia oli sellainen, että kaupungissa oli koko päivän ollut levotonta. Breitestrassella oli aamulla rikottu kangaskauppias Benthienin näyte-ikkuna; herra tiesi mitä tekemistä herra Benthienin ikkunalla oli valtiollisten asiain kanssa.

»Anton?!» huusi konsulitar vapisevalla äänellä ruokasaliin päin, missä Anton liikutteli hopea-astioita... »Anton, mene alas! Sulje portti. Pane kaikki ovet lukkoon! Kansa on liikkeellä...»

»Kyllä, rouva konsulitar!» sanoi Anton. »Mutta miten minä uskallan? Minä olen herraspalvelija... Jos he näkevät minun livreani...»

»Ne ovat pahoja ihmisiä», sanoi Klothilde surullisesti, keskeyttämättä työtään — Samassa näkyi konsuli pylväskäytävässä. Hän astui sisään lasiovesta. Hänellä oli hattu kädessä ja päällystakki käsivarrella.

»Aiotko mennä kadulle, Jean?» kysyi konsulitar kauhistuen...

»Aion, rakas ystävä, minun täytyy mennä porvariston istuntoon...»

»Mutta entä nuo ihmiset, Jean, nyt on vallankumous...»

»Ei se ole niin vaarallista, hyvä Bethsy... Kohtalomme on Herran kädessä. He ovat jo menneet talon ohi. Minä menen takaovesta...»

»Jean, jos rakastat minua, älä mene... Tahdotko panna itsesi vaaranalaiseksi ja jättää meidät yksin tänne... Voi, minä pelkään, minä pelkään!»

»Rakkahin, älä kiihoitu noin... he aikovat mellastaa hiukan raatihuoneen edessä tai torilla... Se tulee kenties maksamaan vielä pari ikkunaruutua valtiolle, siinä kaikki.»

»Minne sinä menet, Jean?»

»Istuntoon... Taidan jo myöhästyä, liikeasiat ovat viivästyttäneet minua. Olisi häpeä olla poissa sieltä tänään. Luuletko isäsikään jäävän pois, vaikka hän on niin vanha...»

»Mene sitten Jumalan nimeen, Jean... Mutta ole varovainen, minä rukoilen sinua, ole varovainen. Ja pidä silmällä minun isääni. Jos hänelle tapahtuisi jotakin.—»

»Ole huoleti, rakas ystävä...»

»Milloinka sinä tulet takaisin?» huusi konsulitar hänen jälkeensä...

»Puoli viiden, viiden tienoissa... milloin pääsen. Päiväjärjestykseen kuuluu tärkeitä asioita, se riippuu siitä...»

»Voi, minä pelkään, minä pelkään!» toisti konsulitar kulkien edestakaisin katse neuvottomasti harhaillen.

KOLMAS LUKU.

Konsuli Buddenbrook kulki nopein askelin laajan alueensa läpi. Astuttuaan Bäckergrubelle kuuli hän takaansa askelia ja näki kaupanvälittäjä Goschin pitkään, maalaukselliseen viittaansa kiedottuna myös aikovan istuntoon tätä sivukatua pitkin. Nostaessaan toisella pitkällä, laihalla kädellään jesuiittahattuansa ja tehden toisella sulavan, nöyrän kunnioittavan liikkeen, lausui hän tukahtuneella, kireällä äänellä: »Herra konsuli... tervehdin teitä!»

Kaupanvälittäjä Gosch, noin neljänkymmenen ikäinen vanhapoika, oli ulkomuodostaan huolimatta maailman rehellisin ja hyväntahtoisin ihminen; hän oli vain kaunosielu, erikoisluontoinen mies. Hänen sileäksiajelluille kasvoilleen tunnusomaista oli kaareva nenä, suippo, ulkoneva leuka, terävät piirteet, leveä, alaspäin taipunut suu ja vihaisesti yhteen nipistyneet huulet. Hänen tarkoituksensa, — joka onnistui sangen hyvin — oli esittää kaunista, pirullista vehkeilijää, jotakin Mefistofeleen ja Napoleonin välimuotoa, joka pahuudessaan, ilkeydessään, peloittavuudessaan oli mieltäkiinnittävä... Hänen harmaantunut, silmille kammattu tukkansa teki synkän vaikutuksen. Hän oli sydämestään pahoillaan, ettei hänellä ollut kyttyrää. — Hän oli outo, rakastettava ilmiö tämän vanhan kauppakaupungin piirissä. Hän kuului kaupunkilaisiin, sillä hän harjoitti pientä, vakavaraista ja vaatimattomuudestaankin huolimatta kunniassa pidettyä välityskauppaa; mutta hänen ahtaassa, pimeässä konttorissaan oli suuri kirjakaappi, joka oli täynnä kaikenkielisiä runoteoksia, ja hänen huhuiltiin kaksikymmenvuotiaasta saakka puuhanneen Lope de Vegan koottujen teosten kääntämistä... Kerran hän oli näytellyt eräässä harrastelijain toimeenpanemassa näytelmätilaisuudessa Domingoa Schillerin Don Carloksessa. Tämä oli hänen elämänsä loistokohta. — Hänen huuliltaan ei oltu koskaan kuultu epäjaloa sanaa, ja kaupallisissakin keskusteluissa käytti hän yleistä puhekieltä, pinnistäen sen vain esiin hampaittensa välistä ja kasvojaan vääristellen aivan kuin olisi tahtonut sanoa: »Haa, senkin roisto! Kiroan sinut haudassakin!» Hän oli monella tapaa autuaasti kuolleen Jean Jacques Hoffsteden seuraaja ja perillinen; hänen olemuksensa oli vain synkempi ja mahtipontisempi. Hänessä ei ollut sitä leikillistä iloisuutta, jonka Johann Buddenbrook vanhemman ystävä oli perinyt edelliseltä vuosisadalta. — Kerran hävisi hän pörssissä yhdellä kertaa kuusi ja puoli taaleria arvopapereissa, jotka hän oli ostanut summakaupalla. Silloin saivat hänen mahtipontiset tunteensa hänessä täyden vallan, ja hän toimeenpani näytöksen. Hän lysähti penkille yhteen kasaan kuin olisi kärsinyt Waterloon tappion, iski nyrkin vasten otsaansa ja toisti useampaan kertaan, katsoen kohti taivasta herjaavin silmin: »Haa, kirous!» Pienet, tasaiset, varmat voitot, joita hänelle tuotti jonkun kiinteistön kauppa, ikävystyttivät häntä perinpohjin, siksi tämä tappio, tämä traagillinen isku, jolla taivas oli rangaissut häntä, kapinoitsijaa, tuotti hänelle nautintoa, onnea, jota kesti monta viikkoa. Toisten sanoessa: »Olen kuullut teidän kärsineen vahinkoa, herra Gosch. Sepä ikävä seikka...», vastasi hän: »Oi, arvoisa ystäväni! _Uomo non educato dal dolore riman sempre bambino_. Oliko se ote Lope de Vegasta? Ainakin oli varma, että Siegismund Gosch oli oppinut ja merkillinen mies.

»Elämmepä me aikoja!» sanoi hän konsuli Buddenbrookille astuessaan tämän rinnalla kumarassa asennossa keppiinsä nojaten katua ylös. »Myrskyn ja kuohunnan aikoja!»

»Olette oikeassa», vastasi konsuli. »Ajat ovat myrskyiset. Tämänpäiväinen istunto tulee olemaan jännittävä. Sääty periaate...»

»Kuulkaahan!» jatkoi herra Gosch alkamaansa puhetta. »Minä olen ollut liikkeellä koko päivän ja tarkastanut tuota roskaväkeä. Siinä oli joukossa ihania poikia, joiden silmät hehkuivat intoa ja vihaa..»

Johan Buddenbrook rupesi nauramaan. »Jopa te nyt puhutte, ystäväni! Tunnutte olevan mieltynyt heihin! Ei, suokaa anteeksi... lapsellisuutta se on kaikkityynni! Mitä nuo Uimiset ovat ja tahtovat? Parvi kurittomia nulikoita, jotka käyttävät tilaisuutta hyväkseen saadakseen aikaan hiukan hälinää...»

»Aivan niin! Mutta ei voi kieltää... Olin läsnä, kun teurastajansälli Berkemeyer särki herra Benthienin ikkunaruudun... Hän oli kuin pantteri!» Viimeisen sanan lausui herra Gosch erityisen tiukasti yhteen purruin hampain ja jatkoi sitten: »Ei voi kieltää, että asialla on myös jalo puolensa! Se on kerrankin jotain uutta, tiedättekö, jotain epätavallista, väkivaltaista, myrskyistä, hurjaa... niinkuin ukkonen... Kansa on tietämätöntä, se on totta! Ja sittenkin on sydämeni, tämä sydämeni tässä, sen puolella...» He olivat jo tulleet yksinkertaisen, keltaisella öljyvärillä maalatun talon edustalle, jonka pohjakerroksessa oli porvariston kokoussali.

Tuo sali kuului erään Suerkringel nimisen lesken olut- ja tanssihuoneistoon, mutta oli muutamina päivinä »porvariston» herrojen käytettävänä. Kapeasta, kivillä lasketusta käytävästä, jonka oikealla puolella olivat ravintolahuoneet ja joista tuli oluen ja ruoan hajua, astuttiin sinne vasemmalla olevasta vihreäksimaalatusta lautaovesta, jossa ei ollut ripaa eikä lukkoa ja joka oli niin kaita ja matala, että ei kukaan olisi osannut olettaa sen takana olevan niin suurta huonetta. Sali oli kylmä, alaston ja asumattoman näköinen valkoiseksi kalkittuine kattoineen, jossa parrut näkyivät, ja valkaistuine seinineen. Kolmen ikkunan ristikkopuitteet olivat vihreäksi maalatut, eikä huoneessa ollut uutimia. Vastapäätä niitä olivat amfiteatterin tapaisesti kohoavat istuinrivit; niiden eteen alhaalle oli asetettu vihreällä kankaalla päällystetty, puheenjohtajalle, pöytäkirjurille ja läsnäoleville senaatin jäsenille tarkoitettu pöytä soittokelloilleen, papereineen ja kirjoitusneuvoineen. Ovia vastapäätä oli monta suurta vaatenaulakkoa, täynnä hattuja ja päällysvaatteita.

Kiihkeä äänten sorina kohtasi konsulia ja hänen seuralaistaan heidän astuessaan peräkkäin sisään kapeasta ovesta. He olivat nähtävästi viimeiset tulijat. Huone oli täynnä kaupungin porvareita, jotka kädet housuntaskuissa, selän takana tai ilmaa huitoen seisoivat ryhmissä, neuvotellen keskenään. Järjestön 120:stä jäsenestä oli ainakin 100 saapuvilla. Muutamat maaseudun edustajat olivat katsoneet parhaimmaksi jäädä kotiin vallitsevan rauhattomuuden tähden.

Lähinnä sisäänkäytävän ovea seisoi ryhmä vaatimattomampia porvareita: pari kolme liikkeenomistajaa, eräs kimnaasin opettaja, »orpojen isä» herra Mindermann ja herra Wenzel, suosittu parturi. Herra Wenzel, pieni, vankka, mustaviiksinen mies, jolla oli älykkäät kasvot ja punaiset kädet, oli ajanut samana päivänä konsulin parran; mutta täällä he olivat yhdenvertaisia. Hän oli parhaiden piirien parturi, ajoi melkein yksinomaan Möllendorpfin, Langhalsin, Buddenbrookin ja Överdieckin herrojen partoja, ja hänen kaikkitietäväisyytensä kaupungin asioissa, hänen seuramielisyytensä ja tottunut käytöksensä, jossa kaikesta alamaisuudesta huolimatta sentään aina tuntui oman arvon tunne, oli hankkinut hänelle pääsyn porvaristoon.

»Tietääkö herra konsuli viimeistä uutista?» huusi hän kiihkeästi katsoen vakavin silmin suosijaansa...

»Mitä minun pitäisi tietää, hyvä Wenzel?»

»Aamulla sitä ei vielä tiedetty... Herra konsuli suo anteeksi, mutta se on aivan viimeisin uutinen! Kansa ei aio raatihuoneelle eikä torille! Se tulee tänne ja aikoo uhata meitä! Toimittaja Rübsam on villinnyt heidät...»

»Onko se mahdollista!» sanoi konsuli. Hän tunkeutui etumaisten ryhmien välitse salin keskelle, niissä näki appensa läsnäolevien senaattoreiden Langhalsin ja James Möllendorpfin seurassa. »Onko se totta, hyvät herrat?» hän kysyi kätellen heitä...

Ja toden totta, koko salissa ei puhuttu muusta; metelöitsijät olivat tulossa tänne, saattoi jo kuulla heidän lähestyvän...

»Roistot!» sanoi Lebrecht Kröger kylmästi ja halveksien. Hän oli tullut tänne vaunuissaan. Tuon entisen _à la mode_-keikarin kookas, ylhäinen vartalo oli tavallisesti, kahdeksankymmenen vuoden painamana, hiukan kumara; tänään hän kuitenkin seisoi aivan suorassa, silmät puoleksi ummessa, suupielet, joiden yläpuolella valkoisten viiksien lyhyet sänget törröttivät, vihaisesti ja ylenkatseellisesti alasvedettyinä. Hänen mustilla samettiliiveillään välkkyi kaksi riviä jalokivinappeja...

Lähellä tätä ryhmää näkyi Heinrich Hagenström, jäntterä herra, jolla oli punertava, harmaantunut poskiparta ja siniruutuisista liiveistä riippuvat paksut kellonvitjat ja jonka yllä oli avonainen lievetakki. Hän seisoi liikekumppaninsa herra Strunckin kanssa keskustellen eikä tervehtinyt konsulia lainkaan.

Hiukan kauempana näkyi kangaskauppias Benthien, hyvinvoivan näköinen herra, ympärillään suuri joukko muita herroja, joille hän kertoi ikkunaruutunsa särkemisestä... »Siihen viskattiin tiilikivi, tiilikivenpuolikas, hyvät herrat! Räiskis... kivi lensi sisään ja putosi vihreälle ripsisilkkipakalle... Senkin roskaväki!... Mutta sehän on valtion asia...» Jostakin nurkasta kuului lakkaamatta herra Stuhtin ääni; hän oli saapunut Glockengiesserstrasselta musta takki villapaidan yllä ja otti nyt osaa kertomukseen toistamalla lakkaamatta: »Katalat! Katalat!»

Johan Buddenbrook kulki ympäri huonetta tervehtien muun muassa vanhaa ystäväänsä C.F. Köppeniä ja tämän kilpailijaa konsuli Kistenmakeria. Hän puristi tohtori Grabowin kättä ja vaihtoi pari sanaa pankinjohtaja Gieseken kanssa, rakennusmestari Voigtin, puheenjohtajan tohtori Langhalsin, senaattorin veljen kanssa, sekä kauppiaiden, opettajien ja asianajajien kanssa...

Istuntoa ei ollut aloitettu, mutta keskustelu oli erittäin vilkas. Kaikki herrat sadattelivat senkin tuhrustajaa, mokomaakin toimittajaa, tuota Rübsamia, jonka tiedettiin villinneen kansanjoukon... ja mitä varten? Oltiin tultu tänne päättämään, oliko kansanedustuksessa säilytettävä säätyperiaate vai muutettava se yleisen, yhtäläisen äänioikeuden pohjalle. Senaatti oli puoltanut jälkimmäistä. Mitä tuo rahvas siis tahtoi. Ravistella herroja kauluksesta, siinä koko juttu. Tämä oli, piru vieköön, mahdottomin asema, missä herrat koskaan olivat olleet! Keräännyttiin senaatin jäsenten ympärille, jotta saataisiin kuulla heidän mielipiteensä. Keräännyttiin myös konsuli Buddenbrookin ympärille, jonka oli saatava kuulla, miten pormestari Överdieck suhtautui asiaan. Sillä siitä pitäen kun senaattori, tohtori Överdieck, konsuli Justus Krögerin lanko, viime vuonna oli tullut senaatin puheenjohtajaksi, olivat Buddenbrookit sukua pormestarille, joka seikka oli kohottanut heidän julkista arvoaan huomattavasti...

Äkkiä kasvoi melu ulkona... Vallankumous oli saapunut istuntosalin ikkunoiden alle!

Kuin yhdellä iskulla taukosi kiihtynyt puhelu sisällä. Seisottiin kädet ristissä vatsan päällä, mykkinä kauhusta, tuijottaen toinen toistaan silmiin taikka ulos ikkunoista, joiden takaa kohosivat nyrkit ja kuului hillitöntä, järjetöntä, korviahuumaavaa huutoa ja ulvomista. Mutta sitten syntyi yhtä täydellinen hiljaisuus kuin salissa, aivan kuin mellastajat olisivat itsekin säikähtäneet menettelyänsä; ja sitten yleisen syvän äänettömyyden vallitessa kuului alimmilta riveiltä, minne Lebrecht Kröger oli istuutunut, yksi ainoa sana, kylmä, hitaasti lausuttu, voimakas sana; »Roistot!»

Heti tämän jälkeen lausuttiin jostakin nurkasta matalalla, järkytetyllä äänellä: »Katalat!»

Ja sitten pälpätti äkkiä kangaskauppias Benthienin kiireinen, vapiseva ja salaperäinen ääni:

»Hyvät herrat... Hyvät herrat... kuulkaa minua... Minä tunnen tämän talon. Kun menee ullakolle, on siellä kattoluukku... Minä olen poikana ammuskellut kissoja sieltä... Sieltä pääsee aivan hyvin naapurin katolle ja sitä tietä turvaan...»

»Viheliäistä raukkamaisuutta!» sihautti kaupanvälittäjä Gosch hampaittensa lomitse. Hän nojasi käsivarret ristissä puheenjohtajan pöytään ja tuijotti pää syvälle painettuna kauhuaherättävin silmin ikkunoihin.

»Raukkamaisuuttako, herra? Kuinka niin? Herra varjelkoon... ne heittävät tiilikiviä! Minä olen saanut tarpeekseni...»

Samassa yltyi taas ulkoa kuuluva melu, kasvamatta kuitenkaan alkuperäiseen kiihkeyteensä. Se kaikui nyt tasaisena, yhtämittaisena, melkeinpä tyytyväisenä muminana, ja joukosta erottui vain joku vihellys ja yksityinen ääni, joka huusi: »Periaate!» tai »Porvarioikeus!»... Porvariedustajat kuuntelivat tuota hartaasti.

»Hyvät herrat», lausui hetken kuluttua puheenjohtaja herra tohtori Langhals hillityllä äänellä kokouksen osanottajille. »Toivon tekeväni kaikkien mielen mukaisesti julistaessani istunnon alkaneeksi...»

Se oli asianmukainen ehdotus, joka ei kuitenkaan saavuttanut pienintäkään kannatusta.

»En minä kannata sitä», sanoi joku niin jyrkän päättäväisesti, ettei se sietänyt vastaväitteitä. Puhuja oli talonpoikainen mies nimeltä Pfahl, Ritzerauerin maalaiskunnasta, Klein-Schretstakenin kylän edustaja. Kukaan ei muistanut kuulleensa hänen ääntään tätä ennen; mutta tällä hetkellä älysivät yksinkertaisimmatkin aivot tuon sanan painavuuden... Pelottomasti ja varmalla valtiollisella vaistolla oli herra Pfahl lausunut julki kaikkien läsnäolevien ajatuksen.

»Herra varjelkoon meitä!» sanoi herra Benthien järkytettynä. »Tuolta ylhäältä penkeiltä näkyy ulos! Ne heittävät tiilikiviä! Oi, varjelkoon, minä olen saanut tarpeekseni...»

»Ja tuo kirottu ovikin on niin kaita!» sanoi viinikauppias Köppen epätoivoisesti. »Jos me pyrimme ulos, niin- puristumme kuoliaiksi!»

»Katalat», lausui herra Stuht kumeasti.

»Hyvät herrat», yritti puheenjohtaja jälleen pontevasti. »Pyydän, harkitkaa sittenkin asiaa... Minunhan on jätettävä kolmen päivän kuluessa tämänpäiväinen pöytäkirja valmiissa muodossa arvoisan pormestarin käytettäväksi... Sitäpaitsi odottaa kaupunki esityksen julkaisemista painettuna... Minä haluaisin siirtyä äänestykseen siitä, aloitetaanko istunto.»

Mutta muutamia harvoja porvareita lukuunottamatta, jotka kannattivat puheenjohtajaa, ei kukaan halunnut siirtyä päiväjärjestykseen. Äänestys olisi ollut tulokseton. Kansaa ei saanut ärsyttää. Kukaan ei tietänyt mitä se tahtoi. Sitä ei saanut loukata mihinkään suuntaan käyvällä päätöksenteolla. Täytyi odottaa ja pysyä hiljaa. Marian-kirkon kello löi puoli viisi...

Päätettiin odottaa kärsivällisesti. Alettiin tottua meluun, joka vuoroin paisui, hiljeni, vaikeni ja yltyi uudelleen. Alettiin rauhoittua, kotiutua, istuutua alemmille penkeille... Noiden kunnon porvarien toimeliaisuus alkoi herätä... Uskallettiin jo siellä täällä puhua kaupoista, yrittipä joku soimiakin niitä... Kaupanvälittäjät lähestyivät tukkukauppiaita... Vankeina istuvat herrat puhelivat keskenään kuin ihmiset, jotka istuvat yhdessä kovan ukkosen käydessä jutellen muista asioista ja kuunnellen vain silloin tällöin kunnioittavasti jatkuvaa jyrinää. Kello tuli viisi, puoli kuusi, alkoi hämärtää. Joskus virkahti joku huoahtaen, että hänen vaimonsa odotti kotona kahville, jolloin herra Benthien uskalsi jälleen muistuttaa kattoluukusta. Mutta useimmat ajattelivat kuten herra Stuht, joka sanoa tokaisi päätään pudistaen: »Minähän olen kuitenkin liian paksu mahtuakseni läpi!»

Johann Buddenbrook oli konsulittaren kehoituksen muistaen pysynyt appensa lähettyvillä ja katsoi tätä hiukan huolestuneen näköisenä kysyessään: »Ei kai tämä pieni seikkailu rasita teitä, isä?»

Lebrecht Krögerin lumivalkoisen tekotukan rajassa oli pari sinistä otsasuonta pullistunut levottomuutta herättävästi, ja hänen toisen kurtistuneen kätensä nypliessä liivien välkkyviä nappeja vapisi polvella toinen käsi, jossa säteili suuri hohtokivi.

»Vielä mitä, Buddenbrook!» sanoi hän hyvin väsyneesti. »Minä olen ikävystynyt, siinä kaikki». Mutta hän osoitti kuitenkin sanojensa teennäisyyden sähähdyttämällä yht'äkkiä hampaittensa välitse: »_Parbleu_, Jean! Nuo inhoittavat likakintut ansaitsisivat ruutia ja lyijyä!... Mokoma roskaväki...! Roistot!»

Konsuli tyynnytteli häntä. »Noo... noo... Olettehan te oikeassa, tämä on jokseenkin arvoton näytös... mutta niitä tehdä? Täytyy näyttää siltä kuin ei olisi millänsäkään. On ilta. He menevät pian pois...»