Part 13

Rouva Stuhtilla oli nyt taas vihdoin tilaisuus seurustella parhaimmissa piireissä, hän kun auttoi mamseli Jungmannia ja ompelijatarta hääpäivänä Tonyn pukemisessa. Hän ei, herra paratkoon, ollut ikinä nähnyt näin kaunista morsianta, ja hän ryömi kaikessa mahtavuudessaan kontallaan maassa, kiinnittäen ihailun täyttämin, ylöspäin luoduin silmin pieniä myrtin oksia valkoiselle _moirée antique'lle_. Pukeminen tapahtui aamiaishuoneessa. Herra Grünlich odotti pitkäliepeiseen takkiin ja silkkisiin liiveihin puettuna oven takana. Hänen rusottavilla kasvoillaan oli vakava, kunnioittava ilme; vasemman sieraimen viereinen syylä oli hienosti puuteroitu ja hänen kullankeltainen poskipartansa huolellisesti käherretty.

Ylhäällä pylvässalissa oli koolla koko suku; vihkimisen piti tapahtua siellä. Mikä loistava seura! Siellä istuivat vanhat Krögerit, molemmat jo hiukan lakastuneen näköisinä, mutta yhä edelleen hienon hienoina. Siellä oli konsuli Kröger poikiensa Jürgenin ja Jakobin kera; viimeksimainittu oli tullut Hampurista samoin kuin Duchampsit. Siinä oli Gotthold Buddenbrook rouvansa, syntyjään Stüwing, ja tyttäriensä Friederiken, Henrietten ja Pfiffin kanssa, jotka valitettavasti tuskin joutuisivat naimisiin... Siinä oli mecklenburgilaisen syrjälinjan edustaja, Klothilden isä, herra Bernhard Buddenbrook, joka oli tullut »Ungnadesta» ja katseli nyt suurin silmin rikkaan sukulaisensa äärettömän hienoa kotia. Frankfurtista oli tullut ainoastaan lahjoja, sillä matka oli sentään hankala... Frankfurtilaisten sijasta olivat läsnä, ainoina sukuun kuulumattomina henkilöinä, tohtori Grabow, kotilääkäri, ja mamsseli Weichbrodt, Tonyn äidillinen ystävä — Sesemi Weichbrodt, jolla oli ihka uudet vihreät nauhat korvakiharoittensa yläpuolella ja musta puku yllään. »Tule onnelliseksi, _hövä lapsi_!» sanoi hän Tonyn ilmestyessä pylvässaliin herra Grünlichin taluttamana, kurottautui eteenpäin ja suudella napsahutti Tonya hiljaa otsalle. — Perhe oli tyytyväinen morsiameen; tämä oli kaunis ja näytti luontevalta ja iloiselta, vaikka olikin hiukan kalpea uteliaisuudesta ja matkakuumeesta.

Sali oli koristettu kukkasin, ja sen oikealle seinälle oli rakennettu alttari. Pyhän Marian kirkon pappi, pastori Kölling, toimitti vihkimisen, kehoittaen voimakkain sanoin kohtuullisuuteen. Kaikki sujui niinkuin pitikin. Tony vastasi viattomasti ja hyväntahtoisesti: »Tahdon», mutta herra Grünlich köhähti ensin »Hä-ä-hm!» selvittääkseen kurkkuaan. Tämän jälkeen syötiin erinomaisen maukas ja runsas ateria.

Vieraiden jatkaessa yläsalissa ateriaa, pastori keskellään, saattoivat konsuli ja hänen vaimonsa nuorta paria, joka oli pukeutunut matka-asuun, ulos usvaiseen talvi-ilmaan. Suuret matkavaunut odottivat arkkuineen ja matkalaukkuineen portilla.

Vakuutettuaan moneen kertaan hyvin pian palaavansa kotiin käymään ja vaadittuaan myös vanhempiaan tulemaan pian Hampuriin heitä tervehtimään nousi Tony rohkein mielin vaunuihin antaen konsulittaren peittää hänet huolellisesti lämpimän karvavaipan sisään. Hänen puolisonsa istuutui hänen viereensä.

»Grünlich», sanoi konsuli, »uudet pitsit ovat pienemmässä käsilaukussa ylimpänä. Muistattehan pistää ne jotenkin päällystakin alle ennen Hampuria? Se mokoma aksiisi... sitä täytyy koettaa kiertää hiukan. Eläkää terveinä! Hyvästi vielä kerran, rakas Tony! Jumala kanssasi!»

»Kai löydätte hyvän majapaikan Arensburgissa?» kysyi konsulitar.

»Kaikki on valmiiksi tilattu, kallehin äiti!» vastasi herra Grünlich.

Anton, Line, Trine ja Sophie tulivat hyvästelemään »Ma'am» Grünlichiä»...».

Juuri kun oltiin sulkemassa vaunun ovea, valtasi Tonyn äkillinen liikutus. Huolimatta vaivasta, jonka karvavaipan irroittaminen tuotti, riisti hän sen ympäriltään, harppasi kursailematta herra Grünlichin polven yli, jolloin tämä alkoi murista, ja syleili vielä kerran kiihkeästi isäänsä.

»_Adieu_, isä... Rakas isä!» Sen jälkeen hän lisäsi aivan hiljaa: »Oletko tyytyväinen minuun?»

Konsuli puristi hänet silmänräpäykseksi äänettömästi rintaansa vasten; sitten työnsi hän hänet vähän loitommalle ja pudisti hellästi hänen käsiään...

Tämän jälkeen oli kaikki valmista. Ovi paukahti lukkoon, kuski maiskautti suutaan, hevoset nykäisivät vaunuja, niin että lasiruudut helähtivät, ja konsulitar heilutti tuulessa nenäliinaansa, kunnes vaunut, jotka vierivät kolisten katua alas, hävisivät usvaan.

Konsuli seisoi mietteissään vaimonsa vieressä, joka kietoi sirosti nahkavaipan tiukemmin ympärilleen.

»Sinne hän nyt meni, Bethsy.»

»Niin, Jean, hän on ensimmäinen lapsistamme, joka jättää meidät. — Luuletko hänen tulevan onnelliseksi Grünlichin kanssa?»

»Oh, Bethsy, hän on tyytyväinen itseensä; se on varmin onni, jonka voimme saavuttaa maan päällä.»

He palasivat vieraittensa luokse.

VIIDESTOISTA LUKU.

Thomas Buddenbrook kulki Mengstrassea »Fünfhauseniin» asti. Hän vältti Breitestrassea, jottei hänen tarvitsisi koko ajan kulkea hattu kourassa tervehtiäkseen monia tuttujaan.

Kädet lämpimän, tummanharmaan kaulusvaipan taskuissa kulki hän ajatuksiinsa vaipuneena lumista kovaksijäätynyttä, kristallikiiltoista katua, joka kitisi hänen jalkojensa alla. Hän kulki omaa tietään, josta kukaan ei tiennyt mitään... Taivas heloitti kirkkaana, kylmän sinisenä, ja ilmassa oli raitis, purevahko, puhdas tuntu; oli harvinaisen kaunis helmikuun päivä ja viiden asteen pakkanen.

Thomas painui »Fünfhausenia» alas, oikaisi yli Bäckergruben ja saapui kapean poikkikadun kautta Fischergrubelle. Tätä katua, joka laskeutui Mengstrassen suuntaisena jyrkästi Travea kohti, seurasi hän jonkun askeleen verran alamäkeen, kunnes saapui pienen talon eteen, aivan vähäisen kukkakaupan kohdalle, jonne johti kapea ovi ja jonka vaatimattomassa näyteikkunassa oli ainoastaan muutamia sipulikasviruukkuja rivissä vihreällä lasilevyllä.

Hän astui sisään, jolloin oven yläpuolella oleva kello alkoi kilkattaa kuin valpas vahtikoira. Myymäpöydän luona seisoi nuoren myyjättären kanssa puhellen pieni, paksu, vanhanpuoleinen, turkkilaiseen vaippaan puettu nainen. Hän valikoi kukkaruukkuja, käänteli ja haisteli niitä, hieroi kauppaa ja jutteli niin, että hänen vähän väliä täytyi pyyhkiä suutaan nenäliinalla. Thomas Buddenbrook tervehti häntä kohteliaasti ja väistyi syrjään.. Nainen oli muuan Langhalsien varaton sukulainen, hyvänsuopa ja puhelias vanha neiti, joka nimensä puolesta kuului parhaisiin piireihin, mutta jonne häntä itseään ei oikein laskettu kuuluvaksi; häntä ei kutsuttu suurille päivällisille eikä tanssiaisiin, vaan ainoastaan pienempiin kahvikekkereihin. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta nimittivät kaikki häntä ainoastaan »Lotte-tädiksi». Silkkipaperiin kääritty ruukku kainalossa kääntyi hän menemään, ja Thomas sanoi, nostettuaan hänelle vielä kerran lakkiaan, ääneen myyjättärelle: »Pari ruusua, neiti... Yhdentekevä minkä värisiä. _La France_...»

Lotte-tädin suljettua oven mennessään ja kadottua näkyvistä sanoi hän hiljemmin: »Pane ne vaan pois taas, Anna... Hyvää päivää, pikku Anna! Tänään olen tullut oikein raskain sydämin.»

Annalla oli musta, yksinkertainen puku ja edessä pieni, valkoinen esiliina. Hän oli verrattoman kaunis. Hän oli siro kuin gaselli, ja hänen kasvonsa olivat miltei malaijilaistyyppiset: poskiluut hiukan ulkonevat, kapeat mustat silmät pehmeäkatseiset ja iho himmeänkellertävä; sellaista ei ollut kellään näillä mailla. Hänen samanväriset kätensä olivat kapeat ja myyjättären asemaan nähden erinomaisen kauniit.

Hän meni myymäpöydän toiseen päähän, pienen puodin oikeaan nurkkaan, jonne ei voinut nähdä kadulta. Thomas seurasi häntä pöydän toista puolta, kumartui sen yli ja suuteli hänen huuliaan ja silmiään.

»Sinähän olet aivan kohmeessa, miesparka!» sanoi tyttö.

»Viiden asteen pakkanen!» sanoi Tom... »En huomannut mitään kun kuljin suruissani!»

Hän istahti myymäpöydälle, piti yhä kädessään Annan kättä ja jatkoi: »Kuulehan nyt, Anna!... tänään meidän pitää olla järkeviä. Niin ovat nyt asiat.»

»Voi hyvä Jumala!» äännähti toinen valittavasti ja kohotti huolen ja pelon vallassa esiliinansa silmilleen.

»Kerranhan se olisi kuitenkin ollut edessä, Anna... Kas niin! Älä itke! Osaammehan me olla järkeviä, eikö niin? — Mitä tehdä? Sellainen on tyynesti kestettävä.»

»Milloin...?» kysyi Anna nyyhkyttäen.

»Ylihuomenna.»

»Hyvä Jumala... miksi ylihuomenna? Vielä viikko... vielä viisi päivää!...»

»Ei se käy, rakas pikku Anna. Kaikki on järjestyksessä... Minua odotetaan Amsterdamiin... En voisi siirtää matkaa yhtään päivää, vaikka kuinka toivoisin!»

»Se taitaa olla niin hirveän kaukana...!»

»Amsterdamko? Pyh! vielä mitä! Ja voihan toki ajatella aina toisiansa, eikö niin? Ja minä lupaan kirjoittaa! Saatpa nähdä, minä kirjoitan heti, kun tulen sinne...»

»Muistatko vielä... ampumajuhlaa» kysyi toinen, »puoli vuotta sitten...»

Thomas keskeytti hänet ihastuneena...

»Kyllä muistan, puolitoista vuotta sitten!... Minä luulin sinua italiattareksi... Ostin neilikan ja pistin sen napinreikään... Se on minulla vielä... Otan sen mukaan Amsterdamiin... Miten siellä olikaan kuuma ja pölyistä!...»

»Niin, ja sinä toit minulle lasin mehuvettä viereisestä kojusta.. Muistan sen kuin olisi se tapahtunut tänä päivänä. Kaikki haisi voileivoksilta ja ihmisiltä...»

»Mutta se oli ihanaa sentään! Ja me näimme heti toistemme silmistä, miten asia oli!»

»Ja sinä tahdoit viedä minut karuselliin... mutta se ei käynyt päinsä; minunhan täytyi myydä! Rouva olisi torunut muuten...»

»Ei, se ei käynyt päinsä, Anna, ymmärrän sen täydellisesti.»

Tyttö virkkoi hiljaa: »Ja se onkin ainoa, minkä olen evännyt sinulta.»

Thomas suuteli uudelleen hänen huuliaan ja silmiään.

»Hyvästi, rakas, hyvä pikku Anna!... Meidän täytyy alkaa hyvästellä!»

»Vielähän sinä tulet huomenna johonkin aikaan?»

»Tulen varmasti, samaan aikaan. Ja myöskin ylihuomenna aikaisin, jos suinkin pääsen pujahtamaan... Mutta nyt minä sanon sinulle jotakin, Anna... Minä lähden nyt jokseenkin kauas, niin, Amsterdam on sittenkin sangen kaukana... ja sinä jäät tänne. Mutta älä joudu huonoille teille, kuuletko, Anna?... Sillä tähän asti sinä et ole ollut huonoilla teillä, usko minua!»

Anna itki kasvot painettuina esiliinaansa, jota hän piti vapaalla kädellään silmiensä edessä.

»Entä sinä?... Entä sinä?...»

»Herra tietää, miten minun käy. Nuoruus ei kestä iankaikkisesti... sinä olet viisas tyttö, sinä et ole koskaan puhunut mitään naimisesta ja muusta sellaisesta...»

»Hyvänen aika!... Kuinka minä olisin voinut odottaa sinulta sellaista...»

»Ihmistä viedään elämässä hänen tahtomattaan, näetkös... Jos minä saan elää, olen joutuva liikkeemme haltijaksi, ottava rikkaan rouvan... niin, minä olen avomielinen sinua kohtaan ennen kuin eroamme... Ja sinä myös... niin on käyvä... Toivotan sinulle kaikkea hyvää, rakas, hyvä pikku Anna! Mutta älä joudu huonoille teille, kuuletko?... Sillä tähän asti sinä et ole ollut huonoilla teillä, usko minua...!»

Sisällä oli kuuma. Kostea mullan ja kukkien tuoksu täytti tuon pienen puodin. Ulkona alkoi jo talviaurinko painua mailleen. Hempeä, puhdas, ikäänkuin porsliinille maalattu punerrus peitti taivaan joen toisella puolen. Leuka päällysvaipan nostettuihin kauluksiin painettuna riensivät ihmiset puodin ikkunan ohi huomaamatta noita kahta, jotka hyvästelivät toisiaan pienen kukkakaupan nurkassa.

NELJÄS OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

30 p:nä huhtik. 1846.

Rakas äiti.

Tuhannet kiitokset kirjeestäsi, jossa kerroit minulle Armgard von Schillingin menneen kihloihin herra von Maiboom-Pöppenraden kanssa. Armgard on itsekin lähettänyt minulle kihlausilmoituksen (erittäin hienon, kultareunaisen kortin), ja sitäpaitsi kirjoittanut kirjeen, jossa hän kertoo äärettömän ihastuneesti sulhasestaan. Sulhanen kuuluu olevan kuvankaunis mies ja hyvin hienokäytöksinen. Kuinka onnellinen Armgard siis mahtaneekaan olla! Kaikki menevät nykyään naimisiin; Münchenistä olen myös saanut ilmoituksen Eva Ewersiltä. Hän saa panimonjohtajan.

Mutta nyt minun täytyy kysyä sinulta erästä seikkaa, rakas äiti: miksi konsuli Buddenbrookin perheen jäseniä ei yhä vielä ole kuulunut tänne? Vai odotatteko te Grünlichin virallista kutsua? Se ei ole tarpeellista, sillä hän ei ajattele sitä yhtään, luullakseni, ja kun minä kysyn sitä häneltä, vastaa hän: Niin, niin, lapsi, sinun isälläsi on muuta tekemistä. Vai otaksutteko häiritsevänne minua? Ette ollenkaan! Vai luuletteko, että se herättäisi minussa koti-ikävää? Olenhan minä toki hyvin järkevä rouva, joka on tarttunut elämään kiinni ja on kypsynyt.

Olin juuri kahvilla Madame Käselaun luona, joka asuu lähellä; he ovat miellyttäviä ihmisiä, ja myöskin vasemmanpuoliset naapurimme, Gussmannit (talomme tosin ovat jokseenkin kaukana toisistaan), ovat seuraarakastavia ihmisiä. Meillä on pari hyvää perheystävää, jotka kumpikin myös asuvat täällä: tohtori Klaassen (josta minun pitää toiste kertoa sinulle enemmän), ja pankkiiri Kesselmeyer, Grünlichin läheinen ystävä. Et voi aavistaa, kuinka hullunkurinen vanha herra hän on! Hänellä on valkoinen, tasaiseksi leikattu poskiparta ja muutamia mustia ja valkoisia ohuita haivenia päässä, jotka ovat aivan kuin höyheniä ja liehuvat pienimmänkin vedon käydessä. Koska hän myös liikuttelee päätään aivan kuin lintu ja on jotakuinkin puhelias, kutsun minä häntä aina »harakaksi»; mutta Grünlich kielsi minua tekemästä niin, hän sanoi, että harakka on varas, mutta herra Kesselmeyer on rehellinen mies. Käydessä hän nyökyttelee yläruumistaan ja soutaa käsillään. Hänen höyhenensä ylettyvät vain pään takaosan puoliväliin, josta alkaa punainen ja sierettynyt niska. Hänessä on jotakin hyvin hauskaa ja huvittavaa! Toisinaan hän koputtaa poskeani ja sanoo: Te olette niin hyvä pikku rouva. On suuri onni Grünlichille, että hän on saanut teidät! Sitten hän kopeloi esiin silmälasit (hänellä on aina mukanaan kolme paria, jotka riippuvat pitkissä nyöreissä hänen valkoisilla liiveillään ja aina sotkeutuvat toisiinsa), asettaa ne nenällensä, jonka hän samalla nirpistää aivan yhteen kippuraan, ja katsoo minua suu ammollaan niin tyytyväisen näköisenä, että minä nauran hänelle vasten silmiä. Mutta hän ei ole siitä millänsäkään.

Grünlich itse on kovasti työssä kiinni, ajaa aamuisin kaupunkiin pienillä keltaisilla rattaillamme ja tulee usein vasta myöhään illalla kotiin. Väliin istuu hän minun luonani ja lukee sanomalehtiä.

Kun me menemme kutsuihin, esimerkiksi Kesselmeyerille tai konsuli Goudstikkerille, joka asuu Alsterdammin varrella, tai senaattori Bockille Rathausstrasselle, täytyy meidän ottaa vuokrahevonen. Olen jo monta kertaa pyytänyt Grünlichiä hankkimaan vaunut, sillä ne olisivat tarpeelliset täällä maalla. Hän on myös puolittain luvannut sen minulle, mutta hän ei, ihmeellistä kyllä, ylimalkaan lähde mielellään minun kanssani vieraisille. Eikä hän ilmeisestikään pidä siitä, että puhelen toisten kanssa. Voisiko hän olla mustasukkainen?

Huvilamme, josta jo olen kertonut sinulle perinpohjaisesti, rakas äiti, on todellakin hyvin kaunis ja on käynyt yhä kauniimmaksi kun olemme hankkineet uusia huonekaluja. Alakerran salonkia vastaan sinulla ei voisi olla mitään muistuttamista: se on ylt'yleensä ruskeata silkkiä. Viereisessä ruokasalissa on hyvin kaunis seinälaudoitus; tuolit ovat maksaneet kukin 25 sievoista markkaa. Minä istun orvokkihuoneessa, jota käytetään arkihuoneena. Ja sitten siellä on vielä tupakka- ja pelihuone. Saliin, joka täyttää toisen puolen yläkertaa eteisen vastakkaisella puolella, on pantu keltaiset ikkunaverhot, ja se näyttää nyt erittäin hienolta. Yläkerrassa ovat makuu-, kylpy-, pukeutumis- ja palvelijainhuoneet. Keltaisten rattaiden ajajana meillä on pieni ratsaspalvelija. Olen jotakuinkin tyytyväinen molempiin naispalvelijoihin. En tiedä, ovatko he aivan rehellisiä, mutta eihän minun tarvitse ajatella joka lanttia, Luojan kiitos. Sanalla sanoen: kaikki on nimemme mukaista.

Mutta nyt tulee tässä vielä eräs asia, rakas äiti, tärkein kaikista, olen säästänyt sen kirjeen loppupäähän. Joku aika sitten minusta tuntui niin merkilliseltä, tiedätkös, en ollut oikein terve enkä oikein kipeäkään. Tilaisuuden sattuessa kysyin neuvoa tohtori Klaassenilta. Hän on aivan pikkuruikkuinen herra, jolla on suuri pää ja siinä vielä suurempi hattu. Hän pitää aina ruokokeppiään, jonka päässä on pyöreä luulevy, pitkää poskipartaansa vasten, joka on melkein kirkkaan vihreä, koska hän on jo monta vuotta värjännyt sitä mustaksi. Olisitpa nähnyt hänet! Hän ei vastannut lainkaan, kohensi silmälasejaan, räpytteli punaisia silmiään, nyökkäsi minulle potaattinenällään, hihitti ja tarkasti minua niin häikäilemättömästi, etten tiennyt mitä tehdä. Sitten hän tutki minut ja sanoi, että kaikki järjestyisi mitä parhaiten, minun tuli vain juoda kivennäisvettä, sillä minä olin ehkä hiukan heikkoverinen. — Voi äiti, ilmoita se rakkaalle isälle hyvin varoen, jotta hän voisi kirjoittaa sen sukupapereihin. Ensi tilassa saat kuulla lisää!

Sano isälle, Christianille, Klaralle, Thildalle ja Ida Jungmannille sydämelliset terveiseni. Olen äskettäin kirjoittanut Thomakselle Amsterdamiin.

Uskollinen ja kuuliainen tyttäresi

_Antonie_.

2 p:nä elokuuta 1846.

Rakas Thomas.

Olen ilokseni lukenut yhdessäolostasi Christianin kanssa Amsterdamissa; ne ovat varmaan olleet hauskoja päiviä. En ole vielä saanut tietoja veljesi loppumatkasta Ostenden kautta Englantiin, mutta toivon, että Herra on suonut sen sujua hyvin. Toivon myös, ettei hänen, kun hän nyt on päättänyt jättää tieteelliset opintonsa, ole oleva liian myöhä opiskella kunnollisesti esimiehensä M. Richardsonin luona, ja että hänellä on oleva menestystä kauppa-alalla. Mr. Richardson (Threedneedle Street) on, kuten tiedät, liikkeen läheinen kauppaystävä, ja iloitsen siitä, että molemmat poikani ovat saaneet paikan liikkeissä, jotka ovat ystävällisissä suhteissa kanssamme. Siitä johtuvan siunauksen olet sinä jo voinut huomata: Tyydytyksekseni olen kuullut, että herra van der Kellen jo ensi neljännesvuoden kuluttua on kohottanut palkkaasi ja on antava sinulle edelleen sivuansiota; olen vakuutettu siitä, että sinä olet kunnollisella käytöksellä osoittautuva tuon luottamuksen arvoiseksi nyt sekä vastedes.

Mutta samalla minua surettaa se, ettei sinun terveytesi ole ollut aivan hyvä. Se, mitä kirjoitit hermostumisesta, toi mieleeni oman nuoruuteni, jolloin työskentelin Antwerpenissä, josta minun täytyi lähteä Emsiin terveyslähteelle. Jos sama keino osoittautuisi tarpeelliseksi sinullekin, poikani, olen tietenkin valmis, kuten hyvin ymmärtänet, avustamaan sinua rahalla sekä neuvoilla, vaikka pelkään yleensä muita menoja nykyisinä valtiollisesti rauhattomina aikoina.

Me teimme sittenkin, äitisi ja minä, matkan Hampuriin kesäkuun keskivaiheilla, sisartasi Tonyä tervehtimään. Hänen miehensä ei ollut meitä pyytänyt, mutta otti meidät kuitenkin sydämellisesti vastaan ja oli niin kokonaan seuranamme ne kaksi päivää, jotka hänen luonaan vietimme, että laiminlöi liikeasiansa ja soi minulle tuskin aikaa käväistä kaupungissa Duchamps'ien luona. Antonie on ollut viidettä kuukautta raskauden tilassa; lääkäri vakuutti, että kaikki oli käyvä säännönmukaisesti ja suotuisasti. —

Minun on vielä mainittava, että olen saanut herra van der Kellenin kirjeen, joka tuotti minulle iloa ja josta näkyy, että sinä olet myös yksityiselämässä suosittu vieras hänen perhepiirissään. Sinä olet, poikani, nyt siinä iässä, jolloin alat nauttia sen kasvatuksen hedelmiä, jonka vanhempasi ovat sinulle antaneet. Mainitsen sinulle tässä neuvoksi, että minä siinä iässä, ollessani Bergenissä ja Antwerpenissä, aina koetin olla avuksi ja mieliksi esimieheni puolisolle, mistä minulle koitui hyvin paljon siunausta. Lukuunottamatta arvokasta ja viehättävää seurustelua esimiehen perheen kanssa hankkii siten itselleen esimiehen puolisosta erittäin vaikuttavan puoltajan, jos sattuisi sellainen, tosin mitä huolellisimmin kartettava, mutta sentään mahdollinen seikka, että työssä ilmaantuisi hairahdus tai että esimiehen taholta jossakin asiassa ilmenisi tyytymättömyyttä. —

Mitä kaupallisiin tulevaisuussuunnitelmiisi tulee, poikani, ilahduttavat ne mieltäni niissä kuvastuvan vilkkaan harrastuksen vuoksi, joskaan en voi täydellisesti niitä kannattaa. Sinä lähdet siitä, että niiden tavaroiden kaupaksisaanti, joita synnyinkaupunkimme ympäristö tuottaa, kuten viljan, leseiden, vuotain ja karvojen, villan, öljyn, öljykakkujen, luiden j.n.e., on sen luonnollisin, varmin tulolähde, ja aiot siis pääasiallisesti, välityskaupan ohella, kääntyä sille alalle. Itse ajattelin myös samaa eräänä ajankohtana, jolloin kilpailu tuolla alalla vielä oli hyvin vähäinen (se on nyt melkoisesti lisääntynyt) ja tein myös varojen ja tilaisuuden mukaan eräitä kokeiluja. Englantiin tekemälläni matkalla oli myös pääasiallisesti tarkoitus etsiä tuosta maasta pohjaa aiheilleni. Matkustin sitävarten Skotlantiin asti, solmien monta edullista tuttavuutta, mutta huomasin pian sikäläisten liiketoimien vaarallisen luonteen, minkä vuoksi niiden kehittäminen edelleen tyrehtyi, varsinkin koska minä aina olen pitänyt mielessäni kehoituksen, jonka kantaisämme, liikkeemme perustaja, on jättänyt opiksemme: »Poikani, tee uutterasti kauppoja päivällä, mutta tee vain sellaisia kauppoja että voit nukkua rauhassa yösi!»

Tämän periaatteen aion pitää pyhänä kuolemaani asti, vaikka joskus voi joutua epäilyksen valtaan nähdessä, miten ilman sellaisia periaatteita toimivat ihmiset menestyvät paremmin. Tarkoitan Strunck & Hagenströmiä, joka on alkanut kasvaa huimaavasti, kun taas meidän asiamme sujuvat liian hitaasti. Tiedät, ettei liikkeemme isoisäsi kuoleman aiheuttaman pienentymisen jälkeen enää ole kasvanut, ja rukoilen Jumalaa, että voisin jättää sen sinun käsiisi ainakin semmoisena kuin se on nykyisenään. Prokuristi Marcushan on kokenut ja viisas auttajamme. Kun vain äitisi suku voisi liikutella groscheneitaan hiukan säästävämmin; tuo perintö on meille mitä tärkein!

Olen ollut ylenmäärin kiinni kauppa- ja kaupungin asioissa. Olen Bergenfahrer Kollegiumin vanhin esimies ja minut on myös valittu ensin Rahatoimituskunnan porvarilliseksi edustajaksi, sitten Kauppakollegion tilintarkastusvaliokunnan ja Pyhän Annan Köyhäintalon johtokunnan jäseneksi.

Äitisi, Klara ja Klothilde lähettävät sydämelliset terveisensä. Useat herrat, senaattorit Möllendorpf ja tohtori Överdieck, konsuli Kistenmaker, kaupanvälittäjä Gosch, C.E. Köppen, herra Marcus konttoristamme ja kapteenit Kloot ja Klötermann ovat myös pyytäneet tervehtimään sinua. Herra kanssasi, poikani! Tee työtä, rukoile ja säästä!

Sinua huolehtivasti rakastava

_Isäsi_.

8 p:nä elokuuta 1846.

Rakkaat, korkeasti kunnioitetut vanhemmat!

Allekirjoittanut saattaa suureksi ilokseen ilmoittaa, että tyttärenne, hellästi rakastettu puolisoni Antonie puoli tuntia sitten synnytti lapsen. Se on Jumalan sallimuksesta tyttö, enkä löydä sanoja kuvaillakseni iloista liikutustani. Kalliin nuoren äidin samoin kuin lapsen tila on erinomainen, ja ilmoitti tohtori Klaassen olevansa täysin tyytyväinen asiain kulkuun. Myös kätilö, rouva Grossgeorgis, sanoo synnytyksen sujuneen erinomaisesti. — Liikutus saattaa minut laskemaan kynän kädestäni. Tervehdän arvoisia vanhempiani sydän täynnä mitä hartainta kunnioitusta

_B. Grünlich_.

Jos se olisi ollut poika, tietäisin hyvin kauniin nimen. Nyt tahtoisin antaa sille nimen Meta, mutta Gr. pitää Erika nimestä.

_T_.

TOINEN LUKU.

»Mikä sinua vaivaa, Bethsy?» kysyi konsuli nostaessaan pöytään tultuaan lautasen, joka oli pantu hänen liemilautasensa peitoksi. »Voitko pahoin? Minusta sinä olet niin kärsivän näköinen.»