Part 12

Virkahuone oli jotakuinkin pieni; sen seiniä peitti muutaman jalan korkuinen laudoitus, mutta yläpuoli oli ainoastaan kalkittu. Sateen lakkaamatta ropisuttamien ikkunain edessä oli tupakansavusta kellastuneet uutimet. Ovesta oikealle oli pitkä, karkeatekoinen, paperien peittämä pöytä, jonka yläpuolelle oli kiinnitetty Euroopan kartta ja toinen pienempi Itämeren kartta. Keskeltä kattoa riippui alas huolellisesti veistetty, täysin purjein varustettu mallilaiva.

Luotsipäällikkö pyysi vierasta istumaan kupuraiselle, mustalle, halkeilleella vahakankaalla päällystetylle sohvalle, joka oli ovea vastapäätä, ja asettui itse mukavasti, kädet ristissä vatsan päällä, puiseen nojatuoliin. Herra Grünlich asettui tiukasti kiinni napitettuine ulstereineen, hattu polvilla, sohvan äärimmäiselle laidalle, koskematta selkänojaan.

»Nimeni», sanoi hän, »on, kuten mainitsin, Grünlich, Grünlich Hampurista. Pyydän saada ilmoittaa, että minulla on kunnia olla konsuli Buddenbrookin läheinen liikeystävä.»

»Allabonöör! Erittäin miellyttävää, herra Grünlich! Mutta eikö herra halua istua hiukan mukavammin? Pieni grogi matkan jälkeen? Minäpä toimitan heti sanan keittiöön...»

»Minun tulee huomauttaa», lausui herra Grünlich rauhallisesti, »että aikani on täpärällä, että vaununi odottavat ja että pyydän ainoastaan saada puhua pari sanaa kanssanne.»

»Nöyrin palvelijanne», toisti herra Schwarzkopf vähän arkaillen. Syntyi vaitiolo.

»Herra luotsipäällikkö!» alkoi herra Grünlich pudistaen painokkaasti päätään ja heilauttaen sen samalla taapäin.

Tämän jälkeen hän vaikeni uudelleen vahvistaakseen sanojensa vaikutusta ja sulki samalla suunsa niin tiukasti kuin nauhoilla suljettavan rahakukkaron.

»Herra luotsipäällikkö», toisti hän ja jatkoi sitten nopeasti: »Asia, joka on tuonut minut luoksenne, koskee välittömästi nuorta neitiä, joka on asunut luonanne muutamia viikkoja.»

»Mamsseli Buddenbrookia?» kysyi herra Schwarzkopf...

»Aivan niin», vastasi herra Grünlich soinnuttomasti, katse maahan luotuna; hänen suupielensä vetäytyivät syviin uurteisiin.

»Huomaan olevani pakotettu ilmituomaan», jatkoi hän kuin ulkoa lukien, silmien kulkiessa äärettömän tarkkaavasti huoneessa olevasta esineestä toiseen sekä lopuksi ikkunaan, »että minä joku aika sitten pyysin samaisen neiti Buddenbrookin kättä, että hänen vanhempansa kumpikin suhtautuvat asiaan myötämielisesti ja että neiti itse, joskaan kihlausta ei ole vielä kaikissa muodoissa julkiseksi tehty, on selvin sanoin luvannut minulle kätensä.»

»Todellako?» kysyi herra Schwarzkopf innokkaasti. »Siitä minä en ole tiennyt mitään! Onnittelen, herra... Grünlich! Onnittelen täydestä sydämestä! Olette tavannut hyvän, vilpittömän...»

»Kiitän», sanoi herra Grünlich kylmästi. »Mutta seikka, joka minut on tuonut teidän luoksenne, arvoisa herra luotsipäällikkö, on se, että tuon liiton tielle on ilmestynyt aivan äskettäin vaikeuksia ja että nuo vaikeudet... ovat lähtöisin teidän kodistanne —?» Viimeiset sanat lausui hän kysyvästi, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: Voiko se, mitä minä olen kuullut, olla mahdollista?

Herra Schwarzkopf vastasi ainoastaan kohottamalla harmaantuneet kulmakarvansa korkealle ylös tarttuen ruskeille, vaaleiden ihokarvojen peittämine laivurinkäsineen tuolinsa käsipuihin.

»Niin. Niin on asia. Sellaista olen kuullut kerrottavan», sanoi herra Grünlich surullisen päättävästi. »Olen saanut tietää että poikanne, herra lääketieteen ylioppilas, on... tosin tietämättään... tullut sekaantuneeksi minun oikeuksiini, että hän on käyttänyt hyväkseen neidin nykyistä täälläoloa viekoitellakseen tältä eräitä lupauksia...»

»Mitä!» ärähti luotsi-päällikkö tarttuen lujasti tuolin kaiteisiin ja ponnahtaen kiihkeästi koholle... »Silloin hänen pitää heti... Sehän nyt olisi vasta...» Hän harppasi kahdella askeleella ovelle, kiskaisi sen auki ja karjaisi käytävään äänellä, joka olisi kuulunut vaikka maailman pahimman myrskyn läpi: »Meta! Morten! Tulkaapas tänne! Tulkaa tänne molemmat!»

»Valitan syvästi», lausui herra Grünlich kasvot hymyssä, »että olen vanhempien oikeuksieni esilletuomisella kenties häirinnyt omia isällisiä suunnitelmianne, herra luotsipäällikkö...»

Diederich Schwarzkopf kääntyi ympäri ja tuijotti häneen terävillä, pienten ryppyjen ympäröimillä sinisillä silmillään kuin olisi hän koettanut turhaan ymmärtää toisen sanojen tarkoitusta.

»Herra!» sanoi hän sitten äänellä, joka ärisi aivan kuin tuima grogiryyppy juuri olisi polttanut hänen kaulaansa... »Minä olen yksinkertainen mies enkä ymmärrä korulauseita ja mongerruksia... mutta jos todella tarkoitatte, että... niin tietäkää, että olette harhateillä, herra, ja erehdytte kokonaan minun periaatteistani! Minä tiedän, kuka minun poikani on ja kuka mamsseli Buddenbrook on, ja minulla on liian paljon kunnioitusta ja olen myös liian ylpeä voidakseni hautoa senkaltaisia isällisiä suunnitelmia! Mutta puhukaapa nyt, vastatkaapa nyt te! Mitä tämä oikein merkitsee? Mitä? Mitä minun on täytynyt kuulla, mitä?...»

Rouva Schwarzkopf ja hänen poikansa seisoivat ovella, edellinen mitään aavistamatta suorien esiliinaansa, Morton paatuneen syntisen ilme kasvoilla. Herra Grünlich ei heidän astuessaan sisään suinkaan noussut paikaltaan; hän jäi jäykkään, tyyneen asentoonsa sohvan laidalle, ulsteri tiukasti kiinni napitettuna.

»Sinä olet siis käyttäytynyt kuin tuhma nulikka?» ahdisti luotsipäällikkö Mortenia.

Nuori mies seisoi peukalo nuttunsa nappien välissä; hän oli synkän näköinen ja oli pullistunut poskensakin uhmasta.

»Niin, isä», sanoi hän. »Neiti Buddenbrook ja minä...»

»Jaahah, no silloin saat kuulla, että olet aika tomppeli, suuri veijari ja pöllö! Huomispäivänä lähdet Göttingeniin, kuuletko? Huomispäivänä! Ja se kaikki on lasten höpötystä, ei kerrassaan mitään muuta kuin lasten höpötystä, ja siihen piste!»

»Diederich, hyvä Jumala!» sanoi rouva Schwarzkopf pannen kätensä ristiin. »Ei sitä voi sanoa noin vaan ilman muuta! Kuka tietää...» Hän vaikeni ja saattoi nähdä, miten hänen silmissään sortui kaunis haave.

»Haluaako herra puhua neidin kanssa?» sanoi luotsipäällikkö karkealla äänellä kääntyen herra Grünlichin puoleen...

»Hän on huoneessaan! Hän nukkuu!» selitti rouva Schwarzkopf säälivästi ja liikutettuna.

»Valitan», sanoi herra Grünlich huoahtaen helpotuksesta ja nousi. »Muutoin saan toistaa, että aikani on täpärällä ja että vaununi odottavat ulkona. Pyydän saada lausua teille, herra luotsipäällikkö», jatkoi hän yhteen menoon, tehden hatullaan kaaren herra Schwarzkopfin edessä »täyden tyytyväisyyteni ja tunnustukseni miehekkään ja kunnioitettavan käytöksenne johdosta. Sulkeudun suosioonne. Minulla on kunnia poistua. _Adieu_.»

Diederich Schwarzkopf ei ojentanut hänelle kättään, hän nytkähytti vain vähän raskasta yläruumistaan kuin olisi tahtonut sanoa: Kas niin!

Herra Grünlich astui täsmällisin askelin Mortenin ja hänen äitinsä välistä ovesta ulos.

KAHDESTOISTA LUKU.

Thomas saapui taloon Krögerien vaunuilla. Oli Tonyn lähtöpäivä.

Nuori herra saapui kello kymmenen aamulla ja haukkasi hiukan aamiaista toisten kanssa arkihuoneessa. Istuttiin taas yhdessä, kuten ensimmäisenä päivänä; nyt oli vain kesä ohi ja ilma niin kylmä ja tuulinen, ettei voinut istua parvekkeella. Ja Morten poissa... Hän oli Göttingenissä. Tony ja hän eivät edes olleet saaneet sanoa kunnolla hyvästiä. Luotsipäällikkö oli seisonut vieressä ja sanonut: »Kas niin. Piste. Hm.»

Kello yksitoista nousivat sisarukset vaunuihin, joiden taakse oli köytetty Tonyn suuri matka-arkku. Hän oli kalpea ja värisi pehmeässä syystakissaan kylmästä, väsymyksestä, matkakuumeesta ja alakuloisuudesta, joka aina väliin valtasi hänet, täyttäen hänen rintansa ahdistavalla tuskan tunteella. Hän suuteli pikku Metaa, puristi talon rouvan kättä ja nyökkäsi herra Schwarzkopfille tämän sanoessa: »Älkää unohtako meitä, pikku mamsseli. Ja onhan kaikki nyt hyvin, eikö niin?»

»Ja sitten onnellista matkaa ja parhaat terveisemme herra isällenne ja rouva konsulittarelle... Sen jälkeen napsahti vaunun ovi lukkoon, lihavat hevoset alkoivat vetää ja Schwarzkopfin perheen kaikki kolme jäsentä heiluttivat liinojaan...»

Tony painoi päänsä vaununnurkkaan ja katsoi ulos ikkunasta. Taivas oli vaaleassa pilvessä, Trave keikkui pienissä laineissa, joita tuuli kiidätti aika vauhtia edelleen. Silloin tällöin tipahti pieni pisara ruutua vasten. Satamakadun päässä istuivat ihmiset oviensa edessä paikkaillen verkkojaan; paljasjalkaiset lapset juoksentelivat esiin ja jäivät katsomaan vaunuja. He jäivät tänne...

Kun viimeiset talot oli sivuutettu, kumartui Tony eteenpäin nähdäkseen vielä kerran majakan; sitten hän nojautui taapäin ja sulki silmänsä, joita väsytti ja särki. Hän ei ollut yöllä voinut nukkua juuri ollenkaan mielenliikutuksesta, hän oli noussut varhain ylös laittaakseen kuntoon arkkunsa eikä ollut voinut syödä mitään. Hänen kuivassa suussaan oli äikeä maku. Hän tunsi itsensä niin raukeaksi, ettei hän koettanut estää kuumia kyyneleitä, joita koko ajan nousi hänen silmiinsä.

Hän oli tuskin ummistanut luomensa, kun hän oli jälleen olevinaan Travemündessä, Schwarzkopfin parvekkeella. Hän näki Mortenin ilmielävänä edessään tämän puhuessa hänelle ja kumartuessa luonteenomaisella tavallaan hiukan eteenpäin, katsahtaen silloin tällöin toisiin hyväntahtoisen tutkivasti; hän näki, miten Mortenin kauniit hampaat paljastuivat hänen nauraessaan, hampaat, joiden kauneudesta Morten itse nähtävästi ei ollut tietoinen... ja hänen mielensä keveni ja tuli iloiseksi. Hän palautti muistiinsa kaiken, niitä hän oli kuullut Mortenilta heidän monien keskustelujensa aikana, ja hän tunsi onnekasta tyydytystä luvatessaan itselleen, että hän tulisi säilyttämään tuon kaiken mielessään pyhänä ja loukkaamattomana. Sen, että Preussin kuningas oli tehnyt suuren vääryyden, että Kaupungin Sanomat olivat viheliäinen tekele, jopa senkin, että Yliopistojen ohjesääntö oli uudistettu neljä vuotta sitten; kaikki nuo seikat olivat nyt hänelle arvokkaita ja lohdullisia totuuksia, salainen aarre, jota hän oli saattava katsella milloin halusi. Kadulla käydessään, perheen keskessä, aterioidessa... Kuka tietää? ehkä hän oli joutuva kulkemaan viitoitettua tietään ja menevä naimisiin herra Grünlichin kanssa; se oli aivan yhdentekevää. Kesken tämän puhetta oli hän äkkiä muistava: »Minäpä tiedän semmoista, mitä sinä et tiedä... Aateliset ovat — mitä periaatteeseen tulee — halveksittavia!»

Hän hymyili tyytyväisesti itsekseen... Ja samassa hän kuuli pyörien jyrinän keskeltä uskomattoman selvästi Mortenin äänen; hän erotti tämän hyväntahtoisen, hiukan epäselvän, nurisevan äänen joka vivahduksen, kuuli miten hän sanoi: »Tänään meidän täytyy molempien istua kivillä, neiti Tony...» Ja tuo pieni muisto täytti mitan. Hänen rintansa puristui kokoon surusta ja kaipauksesta, vastustamatta antoi hän kyynelten tulvahtaa esiin... Nurkkaansa painuneena painoi hän molemmin käsin nenäliinan silmiensä eteen ja itki katkerasti.

Thomas, joka poltti savuketta, katsoi neuvottomasti tielle.

»Tony raukka!» sanoi hän viimein silittäen sisaren takkia. »Minä säälin sinua sydämestäni... ymmärrän sinut niin hyvin, näetkös. Mutta mitä tehdä? Sellainen täytyy kestää. Usko minua... minäkin tiedän mitä se on...»

»Sinä et tiedä mitään, Tom!» nyyhkytti Tony.

»Älähän sano. Nyt on esimerkiksi päätetty asia, että minun tulee mennä ensi vuoden alussa Amsterdamiin. Isä on toimittanut minulle paikan siellä... van der Kellen & Kumpp:in luona... Ja silloin minun täytyy jättää hyvästit pitkiksi, pitkiksi ajoiksi...»

»Voi, Tom! Mitä on ero vanhemmista ja sisarista! Se ei ole kerrassaan mitään!»

»Nii-iin!» sanoi Tom jokseenkin venyttäen. Hän henkäisi ikäänkuin sanoakseen lisää, mutta oli kuitenkin vaiti. Muuttaessaan sikarin suupielestä toiseen kohotti hän toista kulmaansa ja käänsi päänsä sivulle.

»Eikä sitä kestä kauan», alkoi hän jälleen tuokion kuluttua. »Kylläpähän siitä asettuu. Ihminen unohtaa...»

»Mutta minä en tahdo unohtaa!» huudahti Tony aivan epätoivoisesti. »Unohtaa... onko se mikään lohdutus?!» —

KOLMASTOISTA LUKU.

Tultiin sitten lautalle, Israelsdorfin lehtikujaan, Jerusaleminvuoren alle, Burgfeldiin. Vaunut kulkivat Burgtorin läpi, jonka oikealla puolella kohosivat vankilan muurit, vierivät Burgstrassea pitkin, yli Kobergin... Tony katseli harmaita suippopäätyrakennuksia, kadun yläpuolella riippuvia öljylamppuja, Pyhän-Hengen-Sairaalaa, sen nyt jo paljaine lehmuksineen... Hyvänen aika, kaikki tuo oli ennallaan! Se oli seisonut siinä muuttumattomana, kunnianarvoisena, vaikka hän oli muistellut sitä kuin olisi ollut kysymys vain menneestä, unhoon vaipuvasta unikuvasta! Nuo harmaat päätyrakennukset merkitsivät kaikkea entistä, totuttua, jälkeenjäänyttä, joka oli uudelleen ottanut hänet piiriinsä, jossa hänen jälleen tuli ruveta elämään. Hän ei enää itkenyt; hän katsoi uteliaasti ympärilleen. Jäähyväis-ikävä haihtui melkein hänen nähdessään nämä kadut ja tutut kasvot niiden varsilla. Tuossa — vaunujen vieriessä Breitestrassea pitkin — kulki kantaja Matthiesenkin ohi ja otti syvään kumartaen karkean silinterin päästään — kasvoillaan niin tuima velvollisuusilme kuin olisi hän ajatellut: »Olisinpa minä aika lurjus...»!

Vaunut kääntyivät Mengstrasselle, ja paksut parihevoset seisoivat korskuen ja kuopien Buddenbrookin talon edessä. Tom auttoi huomaavasti sisarensa alas vaunuista, Anton ja Line taas kiiruhtivat avuksi arkkua irroittamaan. Mutta heidän täytyi odottaa ennenkuin päästiin itse taloon, sillä kolme mahtavaa kuormavaunua työntäytyi juuri perätysten sisään portista, kussakin korkea kasa viljasäkkejä, joihin oli merkitty levein, mustin kirjaimin »Johann Buddenbrook». Raskaasti kolisten keikkuivat ne tavarahallin yli ja laakeita portaita alas pihaan. Osa viljasta aiottiin kai purkaa takarakennukseen ja loput lähettää edelleen »Wallfischiin», »Löween» tai »Eicheen»...

Nuorten astuessa eteiseen tuli konsuli ulos konttorista kynä korvan takana ja levitti sylinsä tyttärelleen.

»Tervetuloa kotiin, Tony!»

Tony suuteli isäänsä, joka katsoi häntä silmiin, jotka vielä olivat kosteat kyynelistä ja joissa näkyi ikäänkuin häpeän häive. Mutta konsuli ei ollut vihainen, hän ei virkkanut ensin mitään ja sanoi sitten vaan: »On myöhä, mutta me olemme antaneet päivällisen odottaa.»

Konsulitar, Christian, Klothilde, Klara ja Ida Jungmann olivat kerääntyneet portaille vastaanottamaan häntä...

Tony nukkui hyvin ja sikeästi ensi yön Mengstrassen varrella ja astui seuraavana aamuna, 22 p:nä syyskuuta, virkistyneenä ja tyynenä alas kahvia juomaan. Oli vielä hyvin aikaista, kello oli tuskin seitsemää. Vain mamsseli Jungmann oli läsnä kahvipöytää, kattamassa.

»Ai, ai, Tony, lapsukainen», sanoi hän katsoen ympärilleen pienin, unisin, ruskein silmin: »näin varhain ylhäällä!»

Tony istuutui kirjoituspöydän ääreen, jonka kansi oli auki, vei kätensä niskaan ja katsoi hetken aikaa märkää, mustana välkkyvää pihakivitystä ja kellastunutta, kosteaa puutarhaa. Sitten hän alkoi penkoa uteliaasti kirjoituspöydällä olevia käyntikortteja ja asiapapereita...

Aivan mustepullon vieressä oli tuttu suuri sukukirja nahkaisille kansineen, kultaisille reunoineen ja erilaisine paperilehtineen. Sitä oli varmaan käytetty vielä eilen illalla, ja oli ihme, ettei isä ollut lukinnut sitä nahkasalkkuun ja pannut sitä omaan lokeroonsa, kuten tavallisesti.

Tony otti sen käteensä, selaili sitä, ryhtyi lukemaan ja syventyi siihen. Hän tapasi enimmäkseen tuttuja yksinkertaisia asioita; mutta kukin kirjoittaja oli perinyt edeltäjältään eräänlaisen juhlallisen esitystavan, itsestään ja vaistomaisesti sujuvan kronikkatyylin, josta kuvastui harras, tiedoton, mutta juuri siksi sitä arvokkaampi suvun kunnioitus itseään, perintätapoja ja historiaansa kohtaan. Tuo ei ollut mitään uutta Tonylle; hän oli joskus saanut lueskella näitä lehtiä. Mutta niiden sisältö ei ollut vielä koskaan tehnyt häneen sellaista vaikutusta kuin tänä aamuna. Kunnioittava arkatuntoisuus, jolla siinä kohdeltiin pienimpiäkin sukuhistoriaan kuuluvia tapahtumia, vaikutti häneen voimakkaasti... Hän nojasi kyynärpäänsä pöydän laitaan ja luki kirjaa tuntien kasvavaa antaumusta, ylpeyttä ja vakavuutta.

Hänenkään omasta lyhyestä menneisyydestään ei puuttunut ainoatakaan kohtaa. Siinä oli hänen syntymisensä, lapsena sairastamansa taudit, ensimmäinen koulunkäyntinsä, tulonsa m:lle Weichbrodtin täysihoitolaan, ripillepääsynsä... Kaikki oli kirjoitettu konsulin pienellä, sujuvalla kauppiaan-käsialalla, ja siinä ilmeni melkein uskonnollisen harras kunnioitus tosiseikkoja kohtaan: Sillä eikö vähäisiäkin seikka ollut Jumalan sallima, joka oli ihmeellisesti ohjannut suvun historiaa?... Mitä tähän mahtaisikaan vielä tulevaisuudessa ilmestyä hänen nimensä jälkeen, jonka hän oli perinyt isoäidiltään Antoinettelta. Ja kaikesta siitä lukisivat tulevat suvun jäsenet yhtä hartaasti kuin hän nyt seurasi aikaisempia vaiheita.

Hän nojautui hengähtäen taapäin, ja hänen sydämensä löi juhlallisesti. Hänet täytti kunnioitus itseään kohtaan, ja henkilökohtaisen tärkeyden tunne, jota hän jo pari kertaa oli tuntenut, virtasi nyt entistä voimakkaammin häneen kirjan lehdiltä, pannen hänet melkein värisemään. »Kuin rengas ketjussa», oli isä kirjoittanut... niin! Juuri tuon ketjun renkaana oli hänellä korkea ja vastuunalainen asema — hänet oli kutsuttu vaikuttamaan sukunsa historiaan!

Hän selaili paksun niteen lehtiä ensi sivuille asti, jossa oli konsulin käsialalla esitetty Buddenbrook -suvun päävaiheet eri otsakkein, sulkumerkein ja päivämäärin varustettuna; aikaisimman kantaisän avioliitosta papintytär Brigitta Schuren kanssa konsuli Johan Buddenbrookiin, joka oli mennyt naimisiin Elisabeth Krögerin kanssa vuonna 1825. Tuosta avioliitosta, kerrottiin siinä, oli syntynyt neljä lasta... sitten seurasi näiden nimet, syntymävuodet ja päivät alekkain; vanhimman pojan nimen jälkeen oli jo merkitty, että tämä pääsiäisenä, vuonna 1842 oli astunut harjoittelijana isänsä liikkeeseen.

Tony katseli kauan omaa nimeänsä ja sitä seuraavaa tyhjää tilaa. Ja äkkiä hän tempasi kynän, kasvot liikkuivat hermostuneesti, kurkussa tuntui kuivalta ja huulet värisivät silmänräpäyksen toisiaan vasten. Hän syöksi kynän mustepulloon ja kirjoitti etusormi koukussa, pää syvään painuneena, kankealla, vinolla käsialallaan: »... Meni kihloihin 22 p:nä syyskuuta 1845 herra Bendix Grünlichin, hampurilaisen kauppiaan kanssa.»

NELJÄSTOISTA LUKU.

»Olen aivan samaa mieltä, arvoisa ystäväni. Tämä kysymys on erittäin tärkeä ja vaatii ratkaisua. Siis lyhyesti: tavanmukainen tyttärien myötäjäissumma suvussamme on 70 000 markkaa.»

Herra Grünlich loi tulevaan appeensa liikemiehen nopean, tutkivan katseen.

»Epäilemättä...» sanoi hän, ja tuo »epäilemättä» kesti yhtä kauan kuin hän miettivän näköisenä antoi vasemmanpuoleisen kullankeltaisen poskipartatupsunsa liukua sormiensa läpi... Hän päästi parranhuipun irti samalla hetkellä kun »epäilemättä» oli loppunut.

»Te tiedätte, kunnioitettu isä», hän jatkoi, »mitä syvää arvonantoa minä tunnen kunnioitettavia perinnäistapoja ja periaatteita kohtaan! Mutta... eikö käsilläolevassa tapauksessa tuo kaunis säännöllisyys mene liian pitkälle?... Liike laajenee... suku pääsee kukoistukseen... sanalla sanoen, elinehdot muuttuvat ja paranevat...»

»Arvoisa ystäväni», lausui konsuli... »En ole mikään kitsastelija!... Ette antanut minun puhua loppuun, muuten tietäisitte, että minä olen valmis myöntymään asianhaarain mukaisiin olosuhteisiin ja lisään siis mainitsemiini 70 000:een 10 000 markkaa.»

»Siis 80 000...» sanoi herra Grünlich; sen jälkeen hän liikutti suutaan kuin sanoakseen: Liikaa siinä ei ole; mutta saa riittää.

Asia päätettiin mitä sulimmassa sovinnossa, ja konsuli helisytti tyytyväisenä suurta avainkimppua housuntaskussaan. 80 000 oli vasta »tavanmukainen myötäjäissumma.» —

Tämän jälkeen sanoi herra Grünlich hyvästit ja matkusti Hampuriin. Uusi vaihe ei muuttanut suurestikaan Tonyn elämän kulkua. Kukaan ei estänyt häntä tanssimasta Möllendorpfeilla, Langhalseilla, Kistenmakereilla ja kotona, käymästä Traven rannalla luistelemassa ja ottamasta vastaan nuorten herrojen kohteliaisuuksia... Lokakuun puolivälissä saattoi hän ottaa osaa kihlajaiskutsuihin, jonka Möllendorpfit järjestivät vanhimman poikansa ja Julchen Hagenströmin kunniaksi. »Tom!» sanoi Tony. »Minä en mene sinne. Se on kauheata!» Mutta hän meni sittenkin ja huvitteli sydämensä pohjasta.

Hän oli muuten saanut sukukirjaan tekemänsä lisäyksen avulla itselleen oikeuden liikkua konsulittaren kanssa tai yksin kaikissa kaupungin kauppapuodeissa suuria ostoja tehden, ja hän varusteli myötäjäisiään, joista piti tulla hienot. Aamiaishuoneen ikkunan luona istui aamusta iltaan kaksi kotiompelijatarta, jotka päärmäsivät, ompelivat nimikirjaimia ja söivät rajattomat määrät leipäviipaleille pantua vihreätä juustoa...».

»Onko Lentföhrista tilattu liinavaatepakka tullut, äiti?»

»Ei, lapseni, mutta tässä on kaksi tusinaa ruokaliinoja.»

»Hyvä. — Mutta hän lupasi lähettää kankaan iltapäivällä. Voi sentään, lakanathan täytyy päärmätä!»

»Mamsseli Bitterlich kysyy tyynynpäällisiin tarvittavia pitsejä, Ida.»

»Ne ovat alakerran liinakaapissa oikealla, Tony lapsukainen.»

»Line — —!»

»Voisit juosta kerran itsekin, herttaiseni...»

»Herranen aika, sitäkö varten minä menen naimisiin, että itse juoksisin rappusia...»

»Oletko ajatellut hääpukua, Tony»?

»Sen pitää olla _moirée antique'a_, äiti!... Minä en mene vihille ilman _moirée antique'ia_!»

Näin kului lokakuu, kului marraskuu. Jouluksi ilmestyi taloon herra Grünlich viettääkseen pyhän illan Buddenbrookin perheen parissa; eikä Krögereidenkään tavallinen jouluiltakutsu jäänyt tulematta. Grünlichin käytös morsiantaan kohtaan oli niin hellä kuin häneltä oltiin oikeutetut odottamaan. Ei mitään turhaa juhlallisuutta! Ei mitään seurustelurajoituksia! Ei mitään sopimattomia hyväilyjä! Henkäyksentapainen suudelma otsalle vanhempien läsnäollessa oli vahvistanut kihlauksen... Toisinaan ihmetteli Tony hiukan, ettei Grünlichin onni näyttänyt vastaavan epätoivoa, jota hän oli osoittanut morsiamen ollessa asiaa vastaan. Grünlich katseli häntä ainoastaan iloisin omistajan silmin... Silloin tällöin, jäätyään sattumalta kahdenkesken hänen kanssaan, saattoi hän tietenkin joutua leikkisän, kujeilevan mielialan valtaan, jolloin hän koetti siepata Tonyn polvelleen istumaan, lähentää poskitupsunsa hänen kasvoihinsa, ja virkkaa ilosta värisevällä äänellä: »Tapasinpas sinut kiinni! Sainpas sinut sittenkin käsiini!»... Johon Tony vastasi: »Hyvänen aika, olkaa järkevä!» riistäytyen taitavasti irti.

Herra Grünlich palasi heti joulupyhien jälkeen takaisin Hampuriin, sillä hänen vilkkaasti toimiva liikkeensä vaati välttämättömästi hänen henkilökohtaista läsnäoloaan, ja Buddenbrookit hyväksyivät vaieten hänen kantansa, että Tony oli ehtinyt ennen kihlausta tutustua tarpeeksi tulevaan mieheensä.

Asuntokysymys oli järjestetty kirjeellisesti. Tony, joka iloitsi rajattomasti siitä, että saisi joutua suurkaupunkiin, ilmaisi toivomuksen, että he asettuisivat kaupungin alueelle, jossa — Spitalersstrassen varrella — herra Grünlichin konttorihuoneet sijaitsivat. Mutta sulhanen vaati miehekkään itsepintaisesti oikeutta huvilan ostoon kaupungin ulkopuolelta, Eimsbüttelin luota.. runolliselta ja syrjäiseltä paikalta, joka oli ihanteellinen nuoren avioparin olinpaikka — »_procul negotiis_» — hän ei ollut vieläkään unohtanut kokonaan latinaansa!

Kului joulukuu, ja häät määrättiin vuoden neljänkymmenenkuuden alkupäiviksi. Tony piti komeat aattojuhlat, jossa oli mukana puoli kaupunkia. Tonyn ystävättäret — näiden joukossa myös Armgard von Schilling, joka oli tullut kaupunkiin torninkorkuisissa ajopeleissä — tanssivat Tomin ja Christianin ja näiden tovereiden kanssa. Joukossa oli Andreas Gieseke, pankinjohtajan poika ja _studiosus jiuris_, Stephan ja Eduard Kistenmaker, »Kistenmaker & Pojan» nuorta väkeä. He tanssivat ruokasalissa ja pylväikössä, jonka lattialle tätä tarkoitusta varten oli sirotettu talkkia... Asiaankuuluvasta melusta huolehti ensi sijassa konsuli Peter Döhlmann, joka rikkoi suuren kivilattian laattoihin kaikki saviastiat, mitä käsiinsä sai.