Part 11

»Kuinka?» kysyi Morten hiukan epäselvällä äänellään... ja ikäänkuin unesta havahtuen sanoi hän nopeasti: »Menee! Se on 'Bürgermeister Steenbock', se on menossa Venäjälle. — Minä en tahtoisi olla mukana», lisäsi hän pienen vaitiolon jälkeen. »Siellä on varmasti vielä nurinkurisemmat ja pöyristyttävämmät olot kuin meillä!»

»Niinkö?» sanoi Tony. »Nyt te taas rupeatte puhumaan aatelisista, Morten, näen sen kasvoistanne. Se ei ole kaunista... Oletteko koskaan tuntenut ketään aatelishenkilöä?»

»En!» huudahti Morten melkein rajusti. »Jumalan kiitos!»

»Siinäpä se! Mutta minä olen. Ainakin erään tytön, Armgard von Schillingin, joka asuu tuolla ja josta jo kerroin teille. Ja hän oli hyväluontoisempi kuin kumpainenkaan meistä, hän tuskin tiesi, että hänen nimeensä kuului 'von'; hän söi savumakkaraa ja puhui vain lehmistään...»

»Tietysti on myös poikkeuksia, neiti Tony!» sanoi nuori Schwarzkopf innokkaasti. »Mutta kuulkaahan nyt... Te olette nuori nainen, te näette kaiken persoonallisesti. Te tunnette yhden aatelishenkilön ja sanotte: hän on ainakin kunnon ihminen! Tietysti.. mutta tarvitsematta tuntea heistä ainoatakaan voi sittenkin tuomita heidät kaikki! Sillä on kysymys periaatteesta, ymmärrättekö, laitoksesta! No niin, siihen te ette sano mitään... Ajatelkaas nyt. Tarvitsee muka ainoastaan syntyä ollakseen valittu, jalo, aatelinen... ja voidakseen katsoa halveksien toisiin.. meihin, jotka kaikkine ansioinemme emme voi kohota heidän tasalleen — niinkö?...» Mortenin puheesta tulvi naivi, hyväsydäminen närkästys; hän koetti tehdä kuvaavia kädenliikkeitä, mutta näki itse, että ne epäonnistuivat, ja antoi yrityksen raueta. Mutta hän puhui edelleen. Hän oli päässyt innostumaan. Hän istui etukumarassa, peukalo takin nappien välissä, ja hänen hyväntahtoisiin silmiinsä ilmestyi uhmaava ilme... »Me, porvaristo, kolmas sääty, joksi meitä on tähän asti kutsuttu, tahdomme, että tulee olla olemassa ainoastaan ansiokkuuden aateli, me emme enää tunnusta laiskottelevaa aatelia, me kumoamme nykyisen säätöjärjestelmän... me tahdomme, että kaikkien ihmisten tulee olla vapaita ja yhdenarvoisia, ettei kenenkään tarvitse olla toisen henkilön, vaan ainoastaan lakien alamainen!... Ei saa enää olla etuoikeuksia, mielivaltaa!... Kaikkien tulee olla tasa-arvoisia valtion kansalaisia, ja samoin kuin ei enää tarvita välittäjää maallikon ja hyvän Jumalan välillä, samoin on kansalaisen myös päästävä välittömään suhteeseen valtioonsa!... Me tahdomme sanomalehdistön, teollisuuden, kaupan vapautta... Me tahdomme, että kaikkien ihmisten tulee voida kilpailla keskenään etuoikeuksitta ja että ansiokkain saa seppeleen!... Mutta me olemme orjuutetut, kahlehditut... mitä minä aioinkaan sanoa? Niin, kuulkaahan nyt: Neljä vuotta sitten uudistettiin yliopistojen ja sanomalehtien ohjesäännöt — ja minkälaiset ovat nuo asetukset? Ei saa kirjoittaa tai opettaa totuuksia, jotka kukaties eivät sovellu oleviin oloihin... Ymmärrättekö? Totuus poljetaan, se ei pääse esiin... ja minkätähden? Siksi, että järjetön vanhentunut, rappeutunut olotila säilyisi entisellään, vaikka jokainen tietää, että sen on ennemmin tai myöhemmin kuitenkin väistyttävä... Minä luulen, että te ette huomaa tätä viheliäisyyttä ollenkaan. Tuota väkivaltaa, tuhmaa, raakaa poliisivaltaa, joka ei tajua vähääkään uusia henkisiä virtauksia... Mutta sittenkin minä sanon vielä yhden asian... Preussin kuningas on tehnyt suuren vääryyden! Kun _anno_ kolmetoista ranskalaiset olivat maassa, kutsui hän miehet aseisiin ja lupasi heille perustuslain... me seurasimme kutsua, pelastimme Saksan...»

Tony, joka tarkasti häntä sivusta, leuka käsivarteen nojaten, mietti hetkisen vakavasti, olisiko tuo mies tosiaan pystynyt olemaan avullisena Napoleonin karkoittamisessa.

... »Mutta luuletteko, että tuo lupaus on tullut täytetyksi? Ei! — Nykyinen kuningas on kaunopuhuja, uneksija, romantikko, kuten te, neiti Tony.. Sillä yksi seikka teidän on huomattava: Juuri kun filosofit ja runoilijat ovat hyljänneet jonkun totuuden, ajatuksen, periaatteen, ilmestyy kuningas, joka vasta nyt on tullut niin pitkälle, että pystyy käsittämään sen, pitää juuri sitä uusimpana ja parhaimpana aatteena ja katsoo olevansa pakotettu toimimaan sen mukaan... Niin, sellaista on kuninkuus! Kuninkaat eivät ole ainoastaan ihmisiä, he ovat tavallisesti mitä keskinkertaisimpia ihmisiä, jotka ovat monta penikulmaa takapajulla... Voi, Saksan on käynyt kuten ylioppilasyhdistykseen kuuluvan ylioppilaan, joka vapaussodan aikana eli uljaan ja innokkaan nuoruuden päiviä, mutta josta on tullut surkuteltava poroporvari...»

»No niin», sanoi Tony. »Hyvä on. Mutta antakaa minun nyt tehdä kysymykseni... Mitä tuo kaikki oikeastaan liikuttaa teitä? Tehän ette ole mikään preussiläinen...»

»Voi, samanlaista tämä on kaikki, neiti Buddenbrook! Niin, minä lausun sukunimenne ja teen sen tahallani... minun pitäisi oikeastaan sanoa 'Demoiselle' Buddenbrook, etten loukkaisi arvoanne! Ovatko meillä ihmiset sen vapaampia, tasa-arvoisempia, veljellisempiä kuin Preussissa? Esteitä, juopaa, ylimysvaltaa — niin täällä kuin siellä!... Te olette myötätuntoinen aatelia kohtaan... sanonko mistä syystä? Siksi, että itse olette aatelinen! Niin juuri! Ettekö ole tiennyt sitä ennen?... Isänne on suuri herra, ja te olette prinsessa. Kuilu erottaa teidät meistä muista, jotka emme kuulu teidän piirinne valtiasperheisiin. Te voitte ehkä joskus virkistykseksenne tehdä kävelyretkiä jonkun meikäläisen kanssa meren rannalla, mutta kun olette jälleen palannut etuoikeutettuun ja valittuun piiriinne, silloin saa meikäläinen istua kivillä...» Hänen äänensä oli muuttunut tuntemattomaksi kiihtymyksestä.

»Morten», sanoi Tony surullisesti. »Te olette siis kuitenkin ollut pahoillanne istuessanne kivillä! Minähän pyysin saada esittää teidät...»

»Oh, te käsitätte nuorena naisena asian liian henkilökohtaisesti, neiti Tony! Minä esitin periaatteita... Sanon vain, ettei meillä vallitse sen veljellisempi ihmisyys kuin Preussissäkään... Ja jos puhuisin henkilökohtaisesti», jatkoi hän hetken vaiti oltuaan hiljaisemmalla äänellä, josta ei vieläkään ollut kadonnut tuo outo mielenliikutus, »en tarkoittaisi nykyhetkeä, vaan ehkä tulevaisuutta,... kun te kerran madame sen tai sen nimisenä lopullisesti katoatte hienoihin piireihinne... jonkun jäädessä istumaan kiville eliniäkseen...»

Hän vaikeni, ja Tony oli vaiti. Tony ei katsonut toveriinsa enää, vaan toiseen suuntaan, vieressään olevaan lautaseinään. Vallitsi jokseenkin pitkä, tukala hiljaisuus.

»Muistatteko te», alkoi Morten taas puhua, »että kerran sanoin haluavani tehdä teille erään kysymyksen. No niin. Se on liikkunut mielessäni ensi illasta alkaen, tiedättekö... Älkää koettako arvata! Te ette voi mitenkään tietää mitä minä tarkoitan. Teen tuon kysymyksen toiste, sopivassa tilaisuudessa; sillä ei ole kiirettä, se ei oikeastaan ollenkaan kuulu minuun, se on vain uteliaisuutta... Ei, en sano, tänään ilmaisen teille vain erään toisen asian... Katsokaahan tätä!»

Näin sanoen veti hän eräästä nuttunsa taskusta kapean, heleänvärisen nauhan pään, katsoen odottavan ja voitonriemuisen näköisenä Tonyn silmiin.

»Kuinka kaunis», sanoi Tony ymmärtämättä mistä oli kysymys. »Mitä se merkitsee?»

Morten lausui juhlallisesti: »Se merkitsee, että minä kuulun erääseen göttingeniläiseen ylioppilasyhdistykseen — nyt sen tiedätte! Minulla on samanvärinen lakkikin, mutta sen minä painoin loma-ajaksi luurankopoliisin päähän... sillä täällä en olisi uskaltanut näyttää sitä, ymmärrättekö... voinhan luottaa siihen, ettette te hiisku siitä kenellekään? Jos isäni saisi tietää asiasta, syntyisi onnettomuus... »

»En sanaakaan, Morten! Voitte luottaa minuun!.. Mutta minä en tiedä koko asiasta mitään... Oletteko te kaikki vannoutuneet aatelisia vastaan?... Mitä te tahdotte!?»

»Me tahdomme vapautta!» sanoi Morten.

»Vapautta, miten?» kysyi Tony.

»Vapautta, ymmärrättekö, vapautta...!» toisti ylioppilas tehden aran, hiukan kömpelön, mutta innostuneen eleen avaruutta, merta kohti, ei siihen suuntaan, missä Mecklenburgin ranta sulki lahden, vaan sinne, missä meri oli avoin, missä se vihreälle, siniselle, keltaiselle ja harmaalle välkkyvänä, hiljaa lainehtien, valtavana, rajattomana aukeni utuista taivaanrantaa kohti...

Tony seurasi silmillään hänen kätensä suuntaa; he katsoivat yhdessä etäisyyteen, eikä paljoa puuttunut, että molempien kädet yhtyivät heidän istuessaan rinnakkain korkeatekoisella penkillä. He olivat kauan ääneti, meren loiskiessa yksivakaisesti ja levollisesti heidän allaan... Tony luuli äkkiä aavistavansa suuren, epämääräisen, kaihoisan tunteen vallassa, mitä Morten oli tarkoittanut »vapaudella».

YHDEKSÄS LUKU.

»On niin ihmeellistä, Morten, ettei meren rannalla tule ikävä. Jos makaa jossakin muualla pari kolme tuntia selällään mitään tekemättä, ajatuksetonna, niin se on kauheata...»

»Niin... minun täytyy muuten tunnustaa, että minua aikaisemmin usein vaivasi ikävä, neiti Tony; mutta nyt muutamia viikkoja...»

Tuli syksy, ensimmäinen väkevä tuuli oli päässyt kahleista. Harmaita, ohuita, repaleisia pilviä lenteli kiitäen yli taivaan! Musta, möyryävä meri oli kokonaan vaahdon peittämä. Suuret, voimakkaat aallot lähestyivät peloittavan rauhallisesti rantaa, kohoilivat ja laskivat majesteettisesti, muodostaen tummanvihreän, metallinhohtoisen kaaren, ja syöksyivät hyrskähtäen hiekalle.

Kylpykausi oli aivan loppunut. Se osa rantaa, jota tavallisesti elävöittivät kylpyvieraat ja josta paviljongit jo olivat osaksi poistetut, oli aution näköinen harvoine rantatuoleineen. Mutta Tony ja Morten menivät eräänä iltapäivänä kauas, sinne, niissä keltaiset savirinteet alkoivat ja niissä aaltojen roiske lennähti korkealle niiden iskiessä »Lokkikaria» vastaan. Morten oli rakentanut Tonylle hiekkaan vankan selkänojan; sitä vastaan Tony nyt nojasi, paulakenkiin ja valkoisiin sukkiin puetut jalat ristissä; hänellä oli yllään pehmeä, harmaa syksytakki, jossa oli suuret napit. Morten loikoi vieressä häneen kääntyneenä, leukaansa nojaten. Joskus lensi joku lokki meren yli päästäen petomaisen kirkunansa. He katsoivat vihreitä aaltovuoria, jotka lähenivät uhkaavina tuoden mukanaan meriheinää ja murtuivat kivimöhkäleeseen, joka asettui niiden tielle... kuuntelivat tuota villiä, ikuista kohinaa, joka huumaa, tekee äänettömäksi ja hävittää tietoisuuden ajasta.

Viimein liikahti Morten aivan kuin herättääkseen itsensä ja kysyi: »Pian te kai sitten lähdette, neiti Tony?»

»En... kuinka niin?» kysyi Tony hajamielisesti, ymmärtämättä toisen tarkoitusta.

»No, hyvänen aika, nythän on jo kymmenes päivä syyskuuta... minunkin lomani loppuu kohta... sitä ei ole enää paljoakaan! Onko teistä hauska palata kaupungin seuraelämään...? Sanokaapas minulle, ovatko tanssiaiskavaljeerinne miellyttäviä herroja... En minä aikonut oikein kysyä sitäkään! Mutta nyt teidän täytyy vastata erääseen kysymykseen», sanoi hän muuttaen äkillisen päätöksen vallassa kätensä asentoa ja katsoen Tonyyn. »Minä tahtoisin nyt tehdä sen kysymyksen, jota olen säästänyt näin kauan... Arvaatteko? No! Kuka on herra Grünlich?»

Tony hätkähti, katsahti toveriinsa nopeasti ja antoi sitten katseensa harhailla epämääräisesti kuten ainakin se, jolle muistutetaan jotakin mennyttä asiaa. Ja samassa heräsi hänessä taas tuntemus, joka oli hänelle tuttu herra Grünlichin kosinnan ajoilta: Henkilökohtaisen tärkeyden tunne.

»Sitäkö te kysytte, Morten?» sanoi hän vakavasti. »No, kuulkaa sitten. Minusta oli erittäin kiusallista, että Thomas mainitsi tuon nimen tulopäivänäni; mutta koska te nyt kerran olette saanut sen kuulla, niin... Herra Grünlich, Bendix Grünlich on eräs isäni liiketuttava, varakas hampurilainen kauppias, joka on pyytänyt minun kättäni... mutta; — odottakaahan!» vastasi hän nopeasti Mortenin liikahtaessa, »jolle minä olen antanut rukkaset, sillä en voinut pakottaa itseäni lupautumaan hänelle koko elämän ajaksi.»

»Miksi ette... rohkenenko kysyä?» sanoi Morten.

»Miksi? Hyvä Jumala, siksi, etten voinut kärsiä häntä!» Tony melkein huusi... »Teidän olisi pitänyt nähdä, minkänäköinen hän oli ja miten hän käyttäytyi! Hänellä oli muunmuassa kullankeltainen poskiparta... aivan epäluonnollinen!... Olen varma siitä, että hän värjää sen jauheella, jolla kullataan joulupähkinöitä... Sitäpaitsi hän oli kiero. Hän hännysteli vanhempiani ja puhui häpeämättömästi mielin kielin...»

Morten keskeytti hänet.

»Mutta mitä merkitsee... Teidän täytyy sanoa minulle vielä eräs asia... Mitä merkitsee: 'Se on niin koristeellista?'»

Tony purskahti hermostuneeseen, hihittävään nauruun.

»Niin, sillä lailla hän puhui, Morten! Hän ei sanonut: 'se näyttää niin kauniilta' tai: 'se koristaa niin huonetta', vaan: 'se on niin koristeellista!...' hän on niin olevinaan, ymmärrättekö!... Sitäpaitsi oli hän mitä suurimmassa määrin tunkeileva; hän ei jättänyt minua rauhaan, vaikka hän sai minun puoleltani osakseen vain pelkkää ivaa. Kerran hän aikaansai kohtauksen, jossa hän melkein itki... ja onko se mies, joka itkee...»

»Hänen on täytynyt kunnioittaa teitä suuresti», sanoi Morton hiljaa.

»Mutta mitä se kuului minuun»! huudahti toinen ihmeissään, kääntyen syrjin hiekkavuoreensa...

»Te olette julma, neiti Tony... Oletteko te aina julma? Sanokaapa minulle... Ette voinut sietää tuota herra Grünlichiä, mutta onko teitä miellyttänyt kenties joku toinen?... Mietin usein: onkohan teillä kylmä sydän? Tahdon sanoa teille jotakin... se on niin totta, että voin sen vannoa: miehen ei tarvitse olla olevinaan, kun hän itkee sitä, että te ette välitä hänestä... niin. En ole ollenkaan varma siitä, etten minä, myöskin minä... Katsokaahan, te olette hemmoiteltu, hieno neiti... Teettekö te aina vain pilaa niistä miehistä, jotka ovat jalkojenne juuressa? Onko teillä todellakin kylmä sydän?»

Äskeisen naurunpuuskan sijasta alkoi nyt Tonyn ylähuuli väristä. Hän katsoi ylioppilaaseen suurin, surullisin silmin, jotka äkkiä kiilsivät kyynelistä, ja sanoi hiljaa: »Mutta, Morten, niinkö te luulette?... Ette saa uskoa minusta sellaista!»

»Enhän minä uskokaan!» huusi Morten äänessä mielenliikutuksen ja riemun väre... Hän käännähti kokonaan ympäri, niin että hän nyt oli vatsallaan Tonyn vieressä kyynärpäihinsä nojaten, tarttui molemmin käsin Tonyn käteen ja katsoi teräksenharmailla, hyväntahtoisilla silmillään ihastuneesti ja haltioituneesti hänen kasvoihinsa.

»Ettekö te... ettekö te tee pilaa minusta, jos sanon teille...»

»Minä tiedän, Morten», keskeytti Tony hänet hiljaa, katsoen vapaata kättään, joka solutti hitaasti valkoista hiekkaa sormiensa välitse.

»Te tiedätte...! Ja... Entä te, neiti Tony...»

»Ja... Morten, minä pidän teistä aika lailla. Minä pidän teistä enemmän kuin kenestäkään tähän asti tuntemastani.»

Morten kavahti koholle, liikutti käsiään eikä tiennyt mitä olisi tehnyt. Hän hyppäsi pystyyn, mutta painui sitten taas heti Tonyn jalkojen juureen huutaen äänellä, joka änkytti, vapisi, murtui ja soi taas täyteläisenä: »Oi, kiitän teitä, kiitän teitä! En ole ollut milloinkaan näin onnellinen, tiedättekö!...» Ja sitten hän alkoi suudella Tonyn käsiä.

Äkkiä hän sanoi hiljaa: »Te matkustatte pian kaupunkiin, ja minun lomani loppuu kahden viikon kuluttua... silloin lähden Göttingeniin. Mutta lupaatteko, ettette unohda tätä iltapäivää, vaan odotatte siihen asti kunnes minä palaan... ja olen valmis lääkäri... ja tulen isänne eteen, tulipa siitä sitten miten vaikea ottelu tahansa... Ja ettette sitä ennen ota herra Grünlichiä tai muuta?... Ei se kestä kauan, saatte nähdä! Minä lupaan tehdä työtä kuin... eikä se ole ollenkaan vaikeata... »

»Lupaan, Morten», sanoi Tony onnellisena ja aivan kuin unessa, katsoen Mortenin silmiä, suuta ja käsiä, jotka pitelivät hänen kättään...

Morten veti hänen kätensä vielä lähemmä rintaansa ja kysyi hiljaa ja pyytävästi: »Ettekö suo minulle... Enkö minä saa... vahvistaa sitä...?»

Tony ei vastannut, hän ei edes katsonut toveriinsa, hän taivutti vain aivan hiljaa vartalonsa hiekkakummun laidasta lähemmäs Mortenia, ja Morten suuteli hitaasti ja perinpohjaisesti hänen suutaan. Sitten he katsoivat eri suuntiin ja olivat rajattomasti hämillään.

KYMMENES LUKU.

»Kallehin demoiselle Buddenbrook!

Kuinka kauan onkaan jo siitä kun allekirjoittanut sai viimeksi nähdä maailman suloisimman neidon kasvot! Nämä vähäiset rivit ilmaisevat teille, etteivät nuo kasvot ole lakanneet väikkymästä hänen sielunsa silmien edessä, että hän on näiden odotusviikkojen aikana ajatellut lakkaamatta tuota ikimuistoista iltapäivää vanhempienne kodissa, jolloin te annoitte huulillanne lupauksen, tosin toistaiseksi vain puolinaisen ja kainon, mutta jo sellaisenaankin autuuttavan. Sen jälkeen on vierinyt pitkiä viikkoja, joiden aikana te keskittymistä ja itsetuntemuksen keräämistä varten olette ollut vetäytyneenä yksinäisyyteen, joten siis nyt voin toivoa koetusajan olevan ohi. Allekirjoittanut rohkenee lähettää Teille, kaikkein kallehin demoiselle, kunnioittavimmin myötäseuraavan sormuksen merkiksi kuolemattomista hellyyden tunteistaan. Mitä alamaisimmin tervehdyksin ja kättänne suudellen Teidän Jalosukuisuutenne nöyrin palvelija

_Grünlich_.»

»Rakas isä

Voi sentään, kuinka minä olen ollut suutuksissani! Sain juuri myötäseuraavan kirjeen ja sormuksen Gr:ltä, ja päätäni särkee kiihtymyksestä, enkä keksi muuta kuin lähettää molemmat sinulle nähtäviksi. Gr. ei tahdo ymmärtää minua, eikä se, mitä hän niin runollisesti kirjoittaa lupauksesta, pidä ollenkaan paikkaansa. Siksi pyydän sinua hartaasti tekemään hänelle selväksi, että minä nyt vielä tuhat kertaa vähemmän kuin kuusi viikkoa sitten saatan lupautua hänelle koko elämänajaksi sekä että hänen on jätettävä minut rauhaan, ellei hän tahdo tehdä itseään naurettavaksi. Sinulle voin kertoa, rakas isä, että minä olen sidottu toisaalle, erääseen, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan niin suuresti, etten sitä osaa kuvailla. Voi isä! Voisin kirjoittaa siitä monta arkkia. Tarkoitan herra Morten Schwarzkopfia, joka aikoo lääkäriksi ja joka valmistuttuaan on pyytävä kättäni. Tiedän tosin, että perheessämme on ollut tapana mennä naimisiin kauppiaiden kanssa, mutta Morten kuuluu toiseen kunnioitettuun luokkaan, oppineisiin. Hän ei ole rikas, mikä kai olisi tärkeätä sinun ja äidin mielestä, mutta minun täytyy sanoa sinulle, niin nuori kuin olenkin, ja sen on myös elämä varmasti opettanut usealle, ettei rikkaus yksistään tee jokaista onnelliseksi. Tuhannet suutelot lähettää sinulle kuuliainen tyttäresi

_Antonie_.

P.S. Sormus on huonoa kultaa ja jokseenkin ohut, kuten huomaan.»

»Rakas lapseni Tony!

Olen saanut vastaanottaa kirjeesi. Sen sisällön johdosta voin ilmoittaa sinulle, että noudattaen velvollisuuttani en ole jättänyt sopivassa muodossa ilmaisematta herra Grünlichille sinun käsitystäsi asioista.

Seuraus siitä oli kuitenkin sellainen, että se on kuohuttanut mieltäni vakavasti. Sinä olet täysikasvuinen neiti ja nyt paraikaa niin vakavassa elämänkohdassa, etten voi olla huomauttamatta sinulle, mitä seurauksia ajattelematon askel sinun puoleltasi voisi tuottaa. Herra Gr. joutui näet minun sanojeni johdosta epätoivon valtaan ja vannoi rakastavansa sinua niin suuresti, ettei hän voisi kestää sinun menettämistäsi, vaan uhkasi päättää päivänsä, ellet sinä muuttaisi päätöstäsi. Koska minä en voi ottaa vakavalta kannalta sitä, mitä sinä kirjoitit erääseen toiseen kohdistuvasta tunteesta, niin pyydän sinua hillitsemään kiihtymyksesi saamasi sormuksen johdosta sekä punnitsemaan vielä kerran vakavasti kaikkea. Kristillisen vakaumukseni mukaan on minusta ihmisen velvollisuus antaa arvoa toisten tunteille, emmekä me tiedä, vaikka korkein tuomari kerran syyttäisi sinua siitä, rakas lapseni, että olet johtanut miehen, jonka tunteet sinä olet hyljännyt kylmästi ja itsepäisesti, rikolliseen tekoon henkeään vastaan. Mutta tahtoisin vielä kerran muistuttaa sinulle erästä seikkaa, josta jo usein olen puhunut sinulle, ja iloitsen nyt voidessani esittää sen kirjallisesti. Sillä joskin puhuttu sana vaikuttaa elävämmin ja välittömämmin, on kirjoitetulla sanalla se etu. että sitä saattaa paremmin punnita, että se pysyy muuttumattomana ja että saaja voi lukea sen yhä uudelleen ja uudelleen tuossa kirjoittajan tarkasti punnitsemassa ja harkitsemassa muodossa. — Rakas tyttäreni, me emme ole syntyneet siksi, että tavoittelisimme lyhytnäköisesti omaa, vähäpätöistä, henkilökohtaista onneamme, sillä me emme ole irrallisia, riippumattomia ja yksilökeskeisiä olentoja, vaan aivan kuin renkaita ketjussa, emmekä me olisi sitä, mitä me olemme, ilman meidän edellämme kulkeneitten sarjaa; nämä ovat viitoittaneet tiemme ja jo itse astuneet ankarasti tietään, katsomatta oikeaan tai vasempaan, seuraten koettua ja kunnianarvoista perintätapaa. Sinun tiesi on minun nähdäkseni jo joitakin viikkoja ollut selvä ja tarkasti määrätty, etkä sinä olisi minun tyttäreni, et Herrassa nukkuneen isoisäsi pojantytär etkä yleensä arvokas perheemme jäsen, jos todella aikoisit vakavasti, sinä yksin, uhmamielin ja huikentelevasti kulkea omia, epäselviä polkujasi. Tämän, rakas Antonie, minä pyydän saada painaa sinun sydämellesi. —

Äitisi, Thomas, Christian, Klara ja Klothilde (viimeksimainittu on viettänyt useampia viikkoja isänsä luona Ungnadessa), samoin mamsseli Jungmann lähettävät sinulle sydämelliset terveisensä; iloitsemme kaikki siitä, että taas pian saamme sulkea sinut syliimme.

Uskollinen, rakastava _Isäsi_.»

YHDESTOISTA LUKU.

Sade valui virtanaan. Taivas, meri ja maa sulautuivat kaikki samaan harmauteen, tuulenpuuskat pieksivät vettä ikkunaruutuja vasten niin että ne olivat aivan läpinäkymättömiä. Uunintorvesta kuului valittavia ääniä...

Kun Morten Schwarzkopf astui päivällisen jälkeen piippuineen parvekkeelle katsoakseen, niiltä taivas näytti, näki hän edessään pitkään, ruumiinmukaiseen, keltaruutuiseen ulsteriin ja harmaaseen hattuun puetun herran; talon edessä odottivat suljetut vaunut, joiden kuomu välkkyi sateessa ja joiden pyörät olivat paksussa kurassa. Morten tuijotti ällistyneenä tulijan rusottaviin kasvoihin. Herralla oli poskiparta, joka oli sen näköinen kuin se olisi värjätty jauheella, jolla kullataan joulupähkinöitä.

Ulsteriin puettu herra katsoi Morteniin kuin palvelijaan, hiukan silmiään sipristäen, näkemättä häntä, ja kysyi pehmeällä äänellä: »Onko herra luotsipäällikkö tavattavissa?»

»Kyllä...» änkytti Morten, »kyllä minä luulen, että isäni...»

Nyt iski herra häneen silmänsä; ne olivat siniset kuin hanhen silmät.

»Oletteko te herra Morten Schwarzkopf?» hän kysyi.

»Olen, herra», vastasi Morten, joka koetti pysyttää ilmeensä tyynenä.

»Kas vain! Todellako...» huomautti ulsteriin puettu herra ja jatkoi sitten: »Tahdotteko olla niin hyvä ja viedä minut herra isänne puheille, nuori mies? Nimeni on Grünlich.»

Morten vei herran parvekkeen läpi, aukaisi hänelle eteiskäytävän oikealla puolella olevan virkahuoneeseen johtavan oven ja palasi takaisin arkihuoneeseen ilmoittamaan isälleen tulijan. Herra Schwarzkopfin lähtiessä huoneesta kävi nuorukainen istumaan pyöreän pöydän ääreen, nojasi kyynärpäänsä sitä vastaan ja syventyi äitiinsä katsomatta, joka istui vetisen ikkunan ääressä sukkia parsien, lukemaan tuota »viheliäistä tekelettä», joka ei tietänyt kertoa mistään muusta kuin konsuli sen ja sen hopeahäistä. — Tony oli lepäämässä omassa huoneessaan.

Luotsipäällikkö astui virkahuoneeseensa sen näköisenä kuin ainakin mies, joka on tyytyväinen päivälliseensä. Hänen univormutakkinsa, jonka alta näkyivät keltaiset liivit, oli auki. Hänen raudanharmaa laivuripartansa erottui selvästi punakoista kasvoista. Hänen kielensä liikkui tyytyväisesti hampaiden välissä, minkä johdosta hänen rehellinen suunsa joutui mitä kummallisimpiin asentoihin. Hän kumarsi lyhyesti, nytkähyttäen ja ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Kas niin!

»Nöyrin palvelijanne!» hän virkkoi.

Herra Grünlich kumarsi puolestaan arvokkaasti, ja hänen suupielensä vetäytyivät hiukkasen alas. Samalla pääsi hänen suustaan hiljainen: »Hä-ä-hm.»