Part 10

Hän tuskin ollenkaan muisti herra Grünlichiä. Kaupunki ja kauhea kohtaus maisemahuoneessa, perheen ja pastori Köllingin kehoitukset olivat jääneet kauas. Täällä hän saisi herätä joka aamu huoletonna... Schwarzkopfit olivat mainioita ihmisiä. Eilen illalla oli tarjottu oikeata appelsiiniboolia ja oli juotu mieluisan yhdessäolon malja. Oli ollut erittäin hauska. Ukko Schwarzkopf oli kertonut merijuttuja ja nuori göttingeniläinen oli ilmoittanut, missä hän harjoitti opintojaan... Mutta ihme, ettei hän vieläkään tiennyt pojan ristimänimeä! Hän oli koettanut höristää korviaan illallispöydässä, mutta sitä ei ollut enää mainittu, eikä olisi kai ollut soveliasta kysyä sitä. Hän koetti muistella... Mikä ihme tuon nuorukaisen nimi saattoi olla! Moor... Mord...? Muuten oli hän miellyttänyt Tonya, tämä Moor tai Mord. Hän nauroi niin hyväntahtoisen kujeilevasti pyytäessään vettä ja sanoessaan sen jälkeen muutamia kirjaimia lukuineen, jolloin vanhus suuttui. Se oli ollut veden tieteellinen kaava... mutta ei tämän veden, sillä tämän travemündeläisen nesteen nimi oli varmasti vielä paljon monimutkaisempi. Siitä saattoi milloin hyvänsä löytää liuskameduusan... Korkeilla viranomaisilla oli omat käsityksensä juomavedestä, tuumi tohtorinalku. . . Tätä seurasi uusi isällinen ojennus, poika kun oli puhunut yliolkaisesti viranomaisista. Rouva Schwarzkopf oli koko ajan etsinyt Tonyn kasvoista ihailua, ja Tonyn täytyi todella myöntää, että tohtorinalku puhui hyvin hauskasti, samalla leikkisästi ja oppineesti... Nuori herra oli osoittanut hänelle sangen suurta huomaavaisuutta. Tony oli valittanut, että hänen päätänsä kuumotti syödessä, siinä oli kai liiaksi verta... Mitä nuori herra oli vastannut? Hän oli tarkastanut Tonya ja sanonut: Aivan oikein, ohimosuonet ovat liian täynnä, mutta saattoi silti olla mahdollista, ettei hänellä ollut tarpeeksikaan verta tai punaisia verisoluja päässä... Hän oli ehkä hiukan vähäverinen...

Käki hypähti esiin puisesta, leikkauksin koristetusta seinäkellosta ja kukahti monta virkeätä ja kirkasta kukahdusta. »Seitsemän, kahdeksan, yhdeksän», laski Tony, »ylös»! Ja samassa hyppäsi hän vuoteesta ja työnsi ikkunaluukut auki. Taivas oli osaksi pilvessä, mutta aurinko paistoi. Ikkunasta näkyi aava aaltoileva ulappa majakkoinaan, oikealla tunkeutui mereen Mecklenburgin rannikon kaareva ääriviiva sinisen ja vihertävän värisenä, sulaen usvaiseen taivaanrantaan. Minä menen uimaan, ajatteli Tony, mutta syön ensin kunnollisesti, jottei aineenvaihto pääse kuluttamaan minua... Ja sitten hän suoritti hymyilevin, tyytyväisin liikkein pesu- ja pukeutumishommat.

Kello oli vähän yli puoli kymmenen hänen lähtiessään huoneesta. Tomin huoneen ovi oli auki; tämä oli lähtenyt jo varhain paluumatkalle. Kahvin haju tuntui tänne asti, vaikka yläkerros, jossa oli ainoastaan makuuhuoneita, sijaitsi jokseenkin korkealla. Se tuntui olevan tuon pienen talon luonteenomainen haju ja se lisääntyi Tonyn laskeutuessa yksinkertaisia, tiiviin lautakaiteen reunustamia portaita alakertaan ja astuessa käytävän poikki, josta mentiin asuinhuoneisiin, ruokasaliin ja luotsipäällikön virkahuoneeseen. Reippaasti ja mitä parhaimmalla tuulella astui hän parvekkeelle valkoiseen pikeeleninkiinsä puettuna.

Rouva Schwarzkopf istui poikineen kahdenkesken kahvipöydässä, joka jo oli puolittain tyhjennetty. Hänellä oli siniruudukas esiliina ruskean pukunsa päällä. Hänen edessään oli avainkori.

»Pyydän tuhannesti anteeksi», sanoi hän paikaltaan nousten, »ettemme odottaneet teitä, mamsseli Buddenbrook! Me olemille aikaisia, me yksinkertaiset ihmiset. On niin monenmoista hommaa... Schwarzkopf on virastossaan... Mutta ettehän pahastu, mamsseli Buddenbrook?»

Tony pyysi anteeksi omasta puolestaan. »Älkää luulko, että minä aina nukun näin kauan. Minulla on hyvin paha omatunto. Mutta eilisiltainen booli...»

Nyt purskahti talon nuori herra nauruun. Hän seisoi lyhyt piippu kädessään pöydän takana. Sanomalehti oli hänen edessään pöydällä. »Syy on juuri teidän», sanoi Tony; »hyvää huomenta! Te kilistitte minun kanssani vähän väliä... Nyt minä ansaitsisin kylmän kahvin. Minun olisi jo pitänyt ehtiä syödä ja uida...»

»Se olisi ollut liian aikaista nuorelle neidille! Kello seitsemän oli vesi vielä jokseenkin kylmää, kuulkaapas, yksitoista astetta... se karmii hiukan selkää lämpimästä vuoteesta noustua...»

»Mistä te tiedätte, että minä tahdon uida haaleassa vedessä, _monsieur_?» Tony istuutui pöydän ääreen. »Voi hyvä rouva Schwarzkopf, te olette pitänyt kahvin lämpimänä minua varten!... Kyllä minä itse kaadan... suuret kiitokset!»

Talon rouva jäi pöydän luo vieraan puraistessa ensimmäiset palat.

»Onko mamsseli nukkunut hyvin ensimmäisen yönsä? Sepä hauska, patja on täytetty vain meriheinällä... me olemme yksinkertaisia ihmisiä... Mutta nyt saan toivottaa hyvää ruokahalua ja hauskaa aamupäivää. Mamsseli on varmaan tapaava rannassa paljon tuttavia... Jos haluatte, tulee poikani saattamaan teitä. Pyydän anteeksi, etten voi enää pitää seuraa, minun täytyy mennä pitämään huolta ruoasta. Olen valmistanut lihamakkaraa... Me koetamme laittaa ruoan parhaamme mukaan.»

»Minä olen uskollinen hunajalle», sanoi Tony heidän jäätyään kahden. »Näettekös, silloin tietää mitä nielee!»

Nuori Schwarzkopf nousi paikaltaan ja laski piippunsa parvekkeen kaiteelle.

»Polttakaa vaan! Se ei vaivaa minua ollenkaan. Kun kotona tulen kahvipöytään, on siellä jo vastassa isän sikarinsavu... Sanokaapa», kysyi hän äkkiä, »onko totta, että yksi muna vastaa neljännesnaulaa lihaa?»

Nuori mies punastui korvia myöten. »Teettekö te minusta pilkkaa, neiti Buddenbrook?» kysyi hän naurun ja suuttumuksen vaiheilla. »Sain eilen illalla vielä viimeisen läksytyksen isältäni rikkiviisauteni ja pöyhkeyteni tähden, joksi hän sitä nimitti...»

»En minä tarkoittanut mitään sen enempää!» Tony lakkasi hetkeksi syömästä hämmästyksestä. »Röyhkeytenne! Kuinka voi sanoa sellaista!... Minä tahtoisin mielelläni oppia jotakin... Hyvä Jumala, minä olen oikea hanhi, näettekös. Sesemi Weichbrodtin koulussa olin aina laiskimpia. Ja te tiedätte luullakseni hyvin paljon... Mielessään hän ajatteli: Pöyhkeyttäkö? Kun on vieraassa seurassa, tulee tietysti näyttää parhaat puolensa, valita sanansa ja koettaa miellyttää — sehän on selvä...»

»No niin, jossakin suhteessa se pitää kyllä paikkansa», sanoi mies imarreltuna. »Mitä eräisiin ravintoaineisiin tulee...»

Tonyn yhä aterioidessa ja nuoren Schwarzkopf in polttaessa piippuaan alettiin sitten jutella Sesemi Weichbrodtista, Tonyn täysihoitoajasta, hänen ystävistään Gerda Arnoldsenista, joka taas oli Amsterdamissa, ja Armgard von Schillingistä, jonka valkoinen kotitalo näkyi rannalta, ainakin kauniilla ilmalla...

Hetkistä myöhemmin, kun Tony oli lopettanut syönnin ja pyyhki suutaan, kysyi Tony osoittaen sanomalehteä:

»Onko tuossa mitään uutta?»

Schwarzkopf nauroi ja pudisti päätään pilkallisen säälivästi hymyillen.

»Eipä juuri... Mitäpä siinä olisi?... Nämä Kaupungin Sanomat ovat viheliäinen tekele!»

»Niinkö?... Mutta isä ja äiti ovat tilanneet sen joka vuodeksi?»

»No niin!» sanoi toinen punastuen. »... Luenhan minäkin sitä, kuten näette, koska ei satu olemaan käsillä muuta. Mutta onko esimerkiksi tämä, että konsuli se tai se aikoo viettää hopeahäitänsä, mikään maailmaa mullistava tapaus?... Niin niin! Te nauratte... Mutta teidän pitäisi joskus lukea toisia lehtiä, esimerkiksi Königsberger Hartungsche Zeitungia... tai Rheinische Zeitungia... silloin tietäisitte jotakin! Sanoipa Preussin kuningas mitä hyvänsä...»

»Mitä hän sitten sanoo?»

»Sitä minä valitettavasti en voi kertoa naiselle...» Hän lensi taas punaiseksi. »Hän on antanut noista lehdistä jokseenkin epäsuopean arvostelun», jatkoi hän murtaen niin ankarasti suutaan ivaan, että Tonystä hetken aikaa tuntui tukalalta. »Ne eivät ole kohdelleet aivan leppeästi hallitusta, aatelia, pappeja ja junkkereita... ja ne osaavat vetää liian taitavasti sensuuria nenästä...»

»Ja entä te, ettekö tekään kohtele leppeästi aatelisia?»

»Minä?» kysyi toinen joutuen hämilleen... Tony nousi.

»No, siitä voimme puhua toisella kertaa. Mitähän jos minä nyt lähtisin uimaan? Katsokaa, taivas on jo melkein sininen. Tänään ei enää tule satamaan. Onpa hauska taas saada hypätä veteen Tahdotteko saattaa minua rantaan?...

SEITSEMÄS LUKU.

Tony oli pannut suuren olkihatun päähänsä ja levittänyt päivän varjonsa, sillä oli paahtavan kuuma huolimatta vähäisestä merituulesta. Nuori Schwarzkopf käveli harmaa huopahattu päässä ja kirja kädessä hänen rinnallaan, tarkastaen häntä silloin tällöin salavihkaa sivulta. He kulkivat »Vorderreiheä» pitkin ja sitten kylpylaitoksen puiston läpi, joka aukeni äänetönnä ja siimeksetönnä heidän eteensä hiekkakäytävineen ja ruusu-istutuksineen. Havupuiden keskeltä häämöttävä soittosali oli myös ääneti vastapäätä kylpylaitosta, konditoriaa ja molempia pitkän välirakennuksen yhdistämiä ravintoloita. Kello oli puoli kahdentoista paikkeilla; kylpyvieraiden täytyi olla vielä rannassa.

He kulkivat lasten leikkikentän yli, johon oli varattu penkkejä ja suuri keinu, sitten läheltä saunarakennuksen seinää ja astuivat hitaasti rannalle. Aurinko hautoi ruohoa; siitä levisi väkevä apilaan ja yrttien tuoksu, jossa siniset hyönteiset lentelivät suristen. Mereltä kuului yksitoikkoinen, epäselvä kohina, ja kaukana välkähti silloin tällöin joku kuohupäinen, vaaraton laine.

»Mitä te oikeastaan luette?» kysyi Tony.

Nuori mies otti kirjan käsiensä väliin ja selaili sen nopeasti läpi lopusta alkaen.

»Tämä ei miellyttäisi teitä ollenkaan, neiti Buddenbrook! Pelkkää verta ja suolia ja kurjuutta... Katsokaahan, tässä on juuri puhe keuhkopöhöstä; silloin tulevat keuhkopussit täyteen vetistä nestettä... se on erittäin vaarallinen tauti ja sattuu joskus keuhkotulehduksen ohessa. Jos se pääsee kehittymään hyvin pitkälle, ei ihminen enää voi hengittää, vaan kuolee. Ja kaikki tuo on esitetty aivan kylmästi ja asiallisesti...»

»Hui!... Mutta jos aikoo lääkäriksi... Minä toimitan teidät meidän kotilääkäriksemme, kun Grabow kerran jättää toimensa, saattepa nähdä!»

»Hahaa!... Entä mitäs te luette, jos saan kysyä, neiti Buddenbrook?»

»Tunnetteko Hoffmanina?» kysyi Tony.

»Sitäkö, joka on kirjoittanut kapellimestarista ja kultaisesta ruukusta? Kyllä, onhan se koko kaunista... Mutta, tiedättekö, se on kai sittenkin enemmän naisia varten. Miesten täytyy nykyään lukea muuta.»

»Nyt minun täytyy kysyä teiltä erästä asiaa», sanoi Tony päättävästi astuttuaan muutaman askeleen. Mikä teidän etunimenne oikeastaan on? En ole saanut siitä selvää vielä kertaakaan... se tekee minut aivan hermostuneeksi! Olen oikein koettanut miettiä sitä...» »Olette koettanut miettiä sitä?»

»Niin — älkää nyt tehkö asiaa vaikeammaksi. Ei kai ole sopivaa, että kysyn sitä, mutta olen tietysti utelias... Vaikka eihän minun tarvitse saada sitä tietää koko elämäni aikana.»

»Minun nimeni on Morten», sanoi Schwarzkopf punastuen enemmän kuin koskaan.

»'Morten'? Se on kaunis nimi!»

»Kaunis —»

»Niin, hyvänen aika... onhan se ainakin kauniimpi kuin Hinz tai Kunz. Se kaikuu erikoiselta, ulkomaalaiselta...»

»Te olette romantikko, mademoiselle Buddenbrook, te olette lukenut liiaksi Hoffmannia... Asia on lyhyesti tällainen: Isäni isä oli puolittain norjalainen ja hän oli nimeltään Morten. Minulle on annettu sama nimi. Siinä kaikki...»

Tony kulki varovasti korkean, terävän ruohikon läpi, joka kasvoi pitkin alastonta rantaa. Heidän edessään oli rivi puisia rantapaviljonkeja keilanmuotoisine kattoineen, ja niiden välitse näkyivät rantatuolit, jotka oli asetettu lähemmäksi vesirajaa ja joiden ympärillä perheet lepäilivät lämpimässä hiekassa: naiset siniset silmälasit nenällä ja lainakirjastosta haettu romaani kädessä, herrat vaaleisiin pukuihin puettuina, piirrellen joutilaasti kepeillään kuvioita hiekkaan, päivettyneet lapset suuret olkihatut päässä peuhaten, lapioiden hiekkaa, kaivaen kuoppia, leipoen puisilla muoteilla leivoksia, poraten tunneleita, kahlaten paljain säärin vedessä, uitellen laivojansa... Oikealla ulottui puinen uimarakennus veteen asti.

»Nyt me marssimme suoraapäätä Möllendorpfien kojua kohti», sanoi Tony. »Menkäämme mieluummin johonkin toiseen suuntaan!»

»Hyvä... mutta kai te liitytte heidän seuraansa... Minä jään istumaan kivelle tänne taammaksi.»

»Liityn heidän seuraansa... niin, kai minun täytyy mennä tervehtimään heitä. Mutta teen sen hyvin vastahakoisesti, tiedättekö! Olen tullut tänne saadakseni olla rauhassa...»

»Rauhassa? Keneltä?»

»Mitä? Keneltäkö —»

»Kuulkaahan, neiti Buddenbrook, minäkin tahtoisin kysyä erästä asiaa teiltä... mutta sopivassa tilassa, myöhemmin, kun on aikaa. Nyt sallitte kai minun poistua. Istun tuonne kiville...»

»Enkö saisi esittää teitä, herra Schwarzkopf?» kysyi Tony odottavasti.

»Ei... ei... sanoi Morten nopeasti, paljon kiitoksia. Tuskin minä kuulun heidän seuraansa. Minä istun tuonne kiville...»

Morten Schwarzkopfin suunnatessa kulkunsa oikealla, uimarakennuksen laidassa olevia suuria kivimöhkäleitä kohti, joita laineet huuhtelivat, lähti Tony kulkemaan erääseen suurehkoon seurueeseen päin — ryhmään, jonka muodostivat Möllendorpfien rantakojun luona Möllendorpfin, Hagenströmin, Kistenmakerin ja Fritschen perheet. Lukuunottamatta hampurilaista konsuli Fritscheä, kylpylaitoksen omistajaa, ja Peter Döhlmannia, seurasankaria, kuului seurueeseen yksinomaan naisia ja lapsia, sillä oli arkipäivä, jolloin useimmat herrat olivat kaupungissa liikkeissään. Konsuli Fritsche, vanhahko herra, jolla oli sileäksiajellut, hienostuneet kasvot, oli kiintynyt kääntämään avonaisessa kojussa olevaa kiikaria kaukana ulapalla pilkottavaa purjevenettä kohti. Peter Döhlmann, jolla oli leveäreunainen olkihattu päässä ja jonka kasvoja ympäröi laivurinparta, seisoi jutellen naisten luona, jotka loikoivat hiekalle levitetyillä vaipoilla tai istuivat pienillä purjekankaasta tehdyillä tuoleilla: siinä oli senaattorin rouva Möllendorpf, syntyisin Langhals, joka käytteli pitkävartista lornettia ja jonka päätä ympäröi harmaa, huolimattomasti kammattu tukka; rouva Hagenström ynnä Julchen, joka oli jäänyt jokseenkin pienikasvuiseksi, mutta jolla, samoin kuin hänen äidillään, riippui korvissa jalokiviä; konsulitar rouva Kistenmaker tyttärineen ja konsulitar Fritsche, pieni ryppykasvoinen nainen, jolla oli myssy päässä ja joka hoiti emännän velvollisuuksia kylpylaitoksella. Punaisena ja uupuneena puuhasi hän vain uusia seurusteluiltoja, lastentanssiaisia, arpajaisia ja purjehdusretkiä... Hänen ääneenlukijansa istui jonkun matkan päässä. Lapset leikkivät vedessä.

Kistenmaker & Poika oli kukoistava viiniliike, joka oli viime vuosina alkanut päästä edelle C. F. Köppenistä. Molemmat pojat, Eduard ja Stephan, työskentelivät isänsä liikkeessä. — Konsuli Döhlmannilta puuttui kokonaan se hienon hieno käytös, joka oli ominainen Justus Krögerille. Hän oli arkipäiväisempi seurasankari, mies, jonka erikoisalaan kuului hyväntahtoinen karkeus ja joka uskalsi käyttäytyä hyvin vapaasti seurassa, koska tiesi varsinkin naisten suosivan hänen mukavuudenhaluista, rohkeata ja äänekästä esiintymistään ja pitävän sitä erikoisuutena. Kun kerran Buddenbrookien pitämillä päivällisillä eräs ruokalaji ei tullut ajoissa pöytään ja talon rouva oli hämillään ja koko seura pitkästyi odotukseen, oli hän palauttanut hyvän tuulen huutamalla yli koko pöydän mahtavalla, meluavalla äänellään: »Minä olisin jo valmis, rouva konsulitar!»

Samalla jyrisevällä, karkealla äänellä kertoi hän arveluttavia juttuja, joita hän höysti alasaksalaisilla käänteillä... Senaattorin rouva Möllendorpf huusi naurusta nääntymäisillään kerta toisensa perästä: »Herranen aika, hyvä konsuli, lakatkaahan toki hetkeksi!»

— Tony Buddenbrook sai Hagenströmien taholta kylmän, mutta toisten puolelta lämpimän vastaanoton. Konsuli Fritschekin tuli kiireesti paviljongin portaita alas, sillä hän toivoi, että Buddenbrookit ainakin seuraavana vuonna jälleen saapuisivat kylpylaitokselle.

»Nöyrin palvelijanne, mamsseli!» sanoi konsuli Döhlmann niin sulavasti kuin osasi, sillä hän tiesi, ettei neiti Buddenbrook pitänyt hänen tavoistaan.

»Mademoiselle Buddenbrook!»

»Te täällä?»

»Kuinka viehättävää!»

»Milloin olette tullut?»

»Kuinka hurmaava puku?»

»Missä asutte täällä?»

»Schwarzkopfeilla?»

»Luotsipäällikön luona?»

»Kuinka merkillistä!»

»Kuinka äärettömän merkillistä!»

»Asutte kaupungissa?» uudisti konsuli Fritsche, kylpylaitoksen omistaja, antamatta kenenkään huomata miten kiusallista se hänestä oli...

»Eikö meillä ole kunnia odottaa teitä ensi seurustelu-iltaan?» kysyi hänen puolisonsa...

»Aiotteko jäädä vain lyhyeksi aikaa Travemündeen?» sanoi eräs toinen rouva...

»Eivätkö Buddenbrookit teidän mielestänne ole hiukan liian erottautuvia?» kysyi rouva Hagenström hyvin hiljaa senaattorin rouva Möllendorpfilta...

»Ettekö ole vielä uinut?» kysäisi joku. »Kuka nuorista neideistä ei ole vielä uinut tänään? Mariechen, Julchen, Luischen? Ystävätärenne lähtevät tietysti mukaan, neiti Antonie...»

Pari nuorta tyttöä erosi seurasta lähteäkseen uimaan Tonyn kanssa, eikä Peter Döhlmann toki jättänyt naisia menemään yksin rantaa pitkin.

»Vieläkö sinä muistat kouluaikojamme?» kysyi Tony Julchen Hagenströmiltä.

»Ky-yllä! Te näyttelitte aina pahantytön osaa», sanoi Julchen säälivästi hymyillen.

He kulkevat veden yli parittain asetettuja lankkuja myöten uimarakennusta kohti, ja heidän kulkiessaan kaukaa ohi kivien, missä Morten Schwarzkopf istui, nyökkäsi Tony tälle monta kertaa. Joku kysyi: »Ketä sinä tervehdit, Tony?»

»Nuorta herra Schwarzkopfia», sanoi Tony: »hän saattoi minut tänne...»

»Luotsipäällikön poikaako?» kysyi Julchen Hagenström katsoen välkkyvillä mustilla silmillään siihen suuntaan, missä Morten istui; tämä vuorostaan tarkasti hienoa seuraa hiukan alakuloisesti. Mutta Tony sanoi kuuluvasti: »Valitan, ettei täällä ole nuoria herroja, esimerkiksi August Möllendorpfia... Täällä rannassa käy kai aika pitkäveteiseksi!»

KAHDEKSAS LUKU.

Täten alkoi Tonylle ihana kesäaika, hupaisampi ja miellyttävämpi kuin mikään aikaisemmin Travemündessä vietetyistä. Hän alkoi kukoistaa, eikä mikään enää painanut häntä; hänen sanoihinsa ja liikkeisiinsä palasi entinen reippaus ja huolettomuus. Konsuli katseli häntä mielihyvin käydessään pyhäisin Tomin ja Christianin kanssa Travemündessä. Silloin syötiin _à la table d'hote_, juotiin kahvia kylpylaitoksen soittokunnan soittaessa konditorian telttakaton alla ja katseltiin salissa rulettipeliä, jonka ääressä tunkeili iloisia herroja, muiden muassa Justus Kröger ja Peter Döhlmann. Konsuli itse ei pelannut koskaan. —

Tony nautti auringonpaisteesta, ui, söi lihamakkaraa pippurikastikkeen kera ja teki Mortenin kanssa pitkiä kävelyjä naapurikylään, rantaa pitkin korkealla sijaitsevaan »meritemppeliin», josta oli laaja näköala merelle ja mantereelle, tai kylpylaitoksen takaiseen metsikköön, jonka ylimmällä kukkulalla riippui Table d'hote-kello... Tai souti hän tämän kanssa Travea pitkin Priwalille, josta saattoi löytää merikultaa...

Morten oli puhelias seurakumppani, joskin hän esitti mielipiteensä vähän kiihkeästi ja jyrkästi. Hän muodosti joka asiasta ankaran ja oikeudenmukaisen arvostelun, jonka sitten esitti päättävästi, joskin samalla punastuen. Tony tuli alakuloiseksi ja torui häntä, kun hän kömpelöin, mutta vihaisin elein tuomitsi kaikki aateliset hölmöiksi ja kurjiksi olioiksi; mutta hän oli ylpeä siitä, että tämä miestoveri ilmaisi hänelle niin avoimesti ja luottavasti ajatuksensa, jotka hän salasi vanhemmiltaan... Kerran nuori Schwarzkopf sanoi: »Minäpä kerron teille vielä erään asian: Minulla on täydellinen ihmisen luuranko huoneessani Göttingenissä... tiedättekö, sellainen luuranko, jonka nikamat ovat kiinnitetyt toisiinsa rautalangalla. Tuon luurangon minä olen pukenut vanhaan poliisinpukuun... hahaa! Eikö se ole mainiota! Mutta älkää herran nimessä puhuko siitä isälleni!» —

Usein seurusteli Tony kaupunkituttavainsa kanssa rannalla tai kylpylaitoksen puutarhassa, mutta joutui myös silloin tällöin ottamaan osaa kylpylaitoksen seurustelu-iltoihin ja purjehdusretkiin. Silloin istui Morten »kivillä». Nuo kivet olivat tulleet heille ensi päivästä alkaen pysyväiseksi puheenparreksi. Kivillä istuminen merkitsi samaa kuin »olla yksin ja ikävissään». Jos sattui sadepäivä, jolloin koko meri peittyi harmaaseen usvaharsoon ja suli erottamattomasti yhteen avaruuden kanssa, jolloin ranta oli hiljainen ja tiet veden peitossa, sanoi Tony: »Tänään meidän täytyy istua kivillä... se merkitsee: joko parvekkeella taikka arkihuoneessa. Muuta neuvoa ei ole, ja nyt voitte vaikka soittaa minulle ylioppilaslaulujanne, Morten, vaikka se on minusta hirveän ikävää!»

»Niin», sanoi Morten, »istukaamme... Mutta tiedättekö, kun te olette mukana, ei se enää olekaan kivillä istumista!» ... Hän ei sanonut tällaista isänsä kuullen, mutta hänen äitinsä sai kernaasti kuulla sen.

»Mikäs nyt?» kysyi luotsipäällikkö, kun Tony ja Morten nousivat yht'aikaa päivällispöydästä ja varustautuivat lähtemään yhdessä ulos... »Minne matka, nuori herrasväki?»

»Minä olen saanut luvan saattaa neiti Antonieta 'meritemppeliin'.»

»Vai olet sinä saanut luvan? — Sanopas, poikani Filius, eikö olisi paremmin paikallaan, että istuisit huoneessasi ja kertaisit hermosäikeitäsi? Olet unohtanut kaiken, kun jälleen palaat Göttingeniin...»

Mutta rouva Schwarzkopf sanoi hiljaisesti: »Kuule nyt, Diederich, miksi hän ei saisi lähteä mukaan? Anna hänen toki mennä! Onhan hänellä loma! Ja miksi hän ei saisi nauttia ollenkaan vieraamme seurasta?» — Ja sitten he menivät.

He kulkivat rantaa pitkin aivan veden rajassa, missä hiekka on niin veden tihentämä, siloittama ja kovettama, että sillä voi vaivatta kulkea. Siinä oli kuin ripotellen kylvettynä pieniä, tavallisia, valkoisia simpukoita ja toisia pitkulaisia, suurempia, välkkyviä ja näiden välissä kellan vihreitä, märkää meriheinää pyöreine, onttoine hedelmineen, jotka napsahtavat, kun ne litistää kokoon; ja sitten vielä liuskameduusoja, yksinkertaisia vedenvärisiä sekä toisia punaisenkeltaisia, myrkyllisiä, jotka polttavat jalkaa, kun se sattuu niihin uidessa...

»Tahdotteko tietää, miten tyhmä minä olin ennen?» kysyi Tony. »Minä tahdoin ottaa ulos liuskameduusain koreat tähdet. Kannoin niitä nenäliinassani kotiin koko joukon ja laskin ne sievästi parvekkeelle auringonpaisteeseen, että ne kuivuisivat ja tähdet jäisivät jälelle! Kyllä kai... Kun tulin katsomaan, oli siinä jokseenkin iso märkä tahra, joka vain haisi märille leville...»

He astuivat edelleen pitkien laineiden säännöllinen loiske vieressään, kasvoillaan raikkaan suolaisen, vapaana temmeltävän tuulen henki, joka panee lumpeeseen korvat ja saa aikaan miellyttävän huimauksen, lievän tunnottomuuden tunteen... He astuivat avaraa merenrantaa, hiljaisen huminan keskellä, joka tekee jokaisen äänen, läheisen ja kaukaisen, salaperäisen tärkeäksi...

Vasemmalla oli kivi- ja savikkotöyräitä, aina samanmuotoisia, yhä uusine ulkonemineen, jotka sulkivat näkyvistä rannikon poukamat. Paikoittain, missä ranta oli liian kivinen, kiipesivät he ylemmä ja nousivat metsikön läpi mäelle johtavaa tietä »meritemppeliin». Tämä oli pyöreä, kuorimattomista puunrungoista ja laudoista kyhätty huvimaja, jonka sisäpuoli oli täynnä kirjoituksia, nimikirjaimia, sydämiä ja runoja.. Tony ja Morten istuutuivat erään merenpuoleisen komeron kapealle, karkeasti kyhätylle takapenkille, jossa haisi puulta samoin kuin uimarakennuksen kopeissa.

Oli hiljainen ja juhlallinen sydänpäivän hetki. Pari lintua visersi, ja puiden vieno humina suli yhteen syvällä heidän allaan läikehtivän meren ääniin; kaukana siinsi purjelaivan köysiverkko. Jouduttuaan suojaan tuulelta, joka tähän asti oli soinut heidän korvissaan, havaitsivat he äkkiä ajatuksiin vaivuttavan hiljaisuuden.

Tony tiedusti: »Tuleeko se vai menee?»