Part 9

Hän oli noussut nopeasti, temmannut pöydältä suuren harmaan hattunsa, suudellut Tonyn kättä ja kadonnut lasiovesta.

Tony näki miten hän otti pylväskäytävästä päällystakkinsa ja katosi eteiseen. Tony seisoi aivan ymmällä ja hämmentyneenä keskellä huonetta, märkä nenäliina veltossa, riippuvassa kädessään.

NELJÄS LUKU.

Konsuli Buddenbrook sanoi vaimolleen:

»Jospa edes voisi ajatella, että Tonyllä on joku pätevä syy kieltäytyä tästä liitosta! Mutta hän on lapsi. Bethsy, huvinhaluinen lapsi, joka tanssii mielellään, antaa nuorten miesten hakkailla ja nauttiikin siitä kovasti, koska tietää olevansa kaunis ja hyvästä perheestä... hän etsii ehkä tiedottomasti omaansa, mutta minä tunnen hänet, hän ei ole vielä oppinut tuntemaan sydäntään, kuten sanotaan... Jos häneltä kysyttäisiin tätä, kääntelisi hän päätään puoleen ja toiseen ja alkaisi miettiä... mutta ei löytäisi ketään erityistä... Hän on lapsi, tuulihattu... Jos hän myöntyy, on hän sovittautuva asemaansa, tyytyvä osaansa ja rakastava miestään jo kahden päivän perästä... Grünlich ei ole kaunis, ei, herra nähköön, kaunis hän ei ole... mutta mitä suurimmassa määrin edustava, ja 'moni on kakku päältä kaunis', niin sanoaksemme!... Jos Tony tahtoo odottaa, kunnes ilmestyy joku, joka on kaunis ja sitäpaitsi edullinen naimaehdokas — hyvä on! Tony Buddenbrook ei ole jäävä ilman. Mutta se on sittenkin arvaamatonta, ja 'parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla!'... Eilen keskustellessani Grünlichin kanssa pitemmälti — hän pysyi yhä mitä innokkaimmin kosinnassaan — näin hänen kirjansa... hän näytteli niitä minulle... ne voisi panna kehyksiin, Bethsy! Ilmaisin hänelle mitä suurimman ihastukseni! Hänen asiansa ovat liikkeen nuoreen ikään katsoen sangen hyvällä kannalla, sangen hyvällä. Hänen omaisuutensa on noin 120 000 taaleria, joka on ilmeisesti vain väliaikainen pohjapääoma, sillä hän korjaa vuosittain runsaan voiton... Se mitä Duchampsit sanovat hänestä, ei myöskään kuulu pahalta: Hänen asioistaan he tosin eivät ole selvillä, mutta hän kuuluu elävän gentlemanin tavoin, seurustelevan parhaimmissa piireissä, ja hänen liikkeensä on tunnetusti vilkas ja sillä on laajat liikesuhteet... Se, mitä minä olen kuullut eräiltä toisiltakin hampurilaisilta, kuten esimerkiksi pankkiiri Kesselmeyeriltä, on myös ollut varsin tyydyttävää. Sanalla sanoen, Bethsy, en voi olla toivomatta tätä avioliittoa, joka varmasti on oleva suvullemme ja kauppahuoneellemme eduksi! — Tosin minun mieltäni pahoittaa, että lapsiraukka tuntee olevansa tukalassa asemassa ja joka taholta piiritettynä, että hän on alakuloinen eikä puhu enää juuri mitään; mutta en voi ehdottomasti hylätä Grünlichin tarjousta.»

»Ja vielä eräs seikka, Bethsy, jota en saata kyllin usein toistaa: Meidän asiamme eivät ole viime vuosina, herra nähköön, olleet erittäin ilahduttavat. En tahdo sanoa, ettei meillä olisi ollut siunausta, en toki; rehellinen työ saa aina palkkansa. Mutta kauppa käy hiljaisesti.. liian hiljaisesti, siitä syystä, että minä toimin äärimmäisen varovasti. Nykyiset ajat eivät ole todellakaan suotuisat kauppamiehille... Sanalla sanoen, työstä ei ole paljon iloa. Tyttäremme on naimaiässä ja hänelle on tarjoutunut edullinen tilaisuus liiton solmiamiseen, joka näyttää kaikkien silmissä edulliselta ja kunniakkaalta — hänen on suostuttava siihen! Odottaminen ei ole viisasta, Bethsy, ei ole viisasta! Puhu vielä kerran hänen kanssaan; minä koetin tänään taivutella häntä kaikin voimin...»

— Tony oli ahdingossa, konsuli oli oikeassa siinä. Tyttö ei enää sanonut »ei», mutta ei, herra paratkoon, voinut myöskään saada myöntävää vastausta suustaan. Hän ei itsekään oikein tiennyt, miksi hän ei voinut suostua.

Ja isä vei hänet vähän väliä syrjään puhuen hänen kanssaan vakavasti; ja äiti pyysi hänet viereensä istumaan kuullakseen hänen lopullisen päätöksensä... Gotthold-sedälle ja hänen perheelleen ei oltu kerrottu asiasta, koska nämä aina olivat hiukan nurjamielisiä Mengstrasselaisia kohtaan. Mutta Sesemi Weichbrodt oli kuullut asiasta ja puhui huolellisesti asian puolesta, ja mamsseli Jungmann sanoi: »Tonyseni, lapsonen, saat elää huoletonta elämää, saat jäädä parhaimpiin piireihin...» eikä Tony voinut mennä kertaakaan Burgtorin taakse Krögerien komeaan silkkiseen salonkiin madamen alkamatta puhua: »_A propos_, olen kuullut eräästä asiasta, toivoakseni sinä olet järkevä, pienokainen...»

Eräänä sunnuntaina, kun hän istui vanhempineen ja sisaruksilleen Marian-kirkossa, puhui pastori Kölling voimakkaasti tekstistä: vaimon tulee luopua isästään ja äidistään ja mieheensä sidottu oleman, — yltyen äkkiä uhkaavaksi. Tony nosti kauhuissaan päänsä peläten, että pappi oli tarkoittanut juuri häntä... Jumalan kiitos, pappi oli kääntänyt paksun päänsä toiselle suunnalle ja saarnasi vain ylimalkaan hartaalle kuulijakunnalleen; ja kuitenkin oli jälleen päivänselvää, että tuo oli uusi hyökkäysyritys ja että joka sana tarkoitti juuri häntä. Oli väärin, hän julisti, että nuori lapsellinen tyttö, jolla ei vielä ole omaa tahtoa eikä omaa kokemusta, ryhtyy vastustamaan vanhempiensa hellää huolenpitoa ja neuvoja; Herra oli sylkevä sellaisen suustaan... kun pappi oli lausunut tuon viimeisen voimalauseen, jollaisia hän rakasti ja jotka hän esiintoi lujasti ja väkevästi, kohtasi Tonya pastori Köllingin silmistä sittenkin läpitunkeva katse, jota seurasi peloittava kädenliike... Tony näki, miten hänen isänsä liikutti toista kättään kuin sanoakseen: »No, no, ei niin kiivaasti...» Mutta ei ollut epäilemistäkään siitä, ettei isä tai äiti olisi puhunut papille asiasta. Punaisena ja kyyryssä istui Tony paikallaan, ja hänestä tuntui kuin kaikkien katseet olisivat olleet suunnattuina häneen —. Seuraa vana sunnuntaina hän kieltäytyi mitä jyrkimmin lähtemästä kirkkoon.

Hän kulki vaiteliaana talossa, ei enää nauranut juuri koskaan, menetti ruokahalunsa ja huokaili toisinaan niin sydäntäsärkevästi kuin olisi kamppaillut ylivoimaisesti ja katsoi sen jälkeen surkeasti omaisiinsa. ..Täytyi sääliä häntä. Hän laihtui huomattavasti ja menetti raikkautensa. Lopulta sanoi konsuli:

»Tämä ei enää käy, Bethsy, emme saa rääkätä lasta. Hänen täytyy päästä pois täältä vähäksi aikaa, saada ajatella asiaa rauhassa; saat nähdä, että hän silloin tulee järkiinsä. Minä en voi jättää töitäni, ja lomakin on melkein lopussa... mutta me voimme hyvin olla kotonakin. Eilen kävi täällä sattumalta vanha Schwarzkopf Travemündestä, Diederich Schwarzkopf, luotsipäällikkö. Viittasin asiaan, ja hän oli valmis ottamaan tytön luokseen joksikin aikaa... Annan hänelle pienen korvauksen... Siellä hänellä on miellyttävä olo, hän voi uida, olla ulkoilmassa ja päästä selville itsestään. Tom lähtee mukaan, kaikki on järjestyksessä. Paras lähteä huomispäivänä...»

Tony suostui tähän ehdotukseen ilomielin. Hänen ei tosin tarvinnut nähdä herra Grünlichiä paljon nimeksikään, mutta hän tiesi tämän olevan kaupungissa, pitävän neuvotteluja hänen vanhempiensa kanssa ja odottavan... Herra paratkoon, Grünlich saattoi milloin tahansa taas seistä hänen edessään huutaen ja rukoillen! Travemündessä, vieraassa talossa, olisi hän varmemmassa turvassa... Ja niin pakkasi hän tyytyväisin mielin joutuin matka-arkkunsa, nousi eräänä päivänä kesäkuun lopulla Tomin kanssa, joka tuli hänen saattajakseen, mahtaviin krögeriläisiin vaunuihin, sanoi ilomielin jäähyväiset omaisilleen ja ajoi syvään hengähtäen ulos Burgtorista.

VIIDES LUKU.

Tie Travemündeen kulkee aivan suoraan eteenpäin, välillä vie lautta veden yli, sitten taas yhä eteenpäin. Matka oli tuttu molemmille. Harmaa tie taittui nopsasti Lebrecht Krögerin paksujen mecklenburgilaisten hevosten ja tasaisessa tahdissa kapsavien kavioiden alla, vaikka aurinko paahtoi kuumasti ja tomu peitti näköalan. Päivällinen oli syöty tällä kertaa kello 1, sisarukset olivat lähteneet kotoa tasan kello 2 ja olisivat siis perillä 4:n jälkeen. Sillä vaikka tuo matka tavallisesti ajettiin kolmessa tunnissa, oli Krögerin valjakon kunnia-asia suorittaa se kahdessa.

Tony torkkui haaveillen suuren matalan olkihatun ja kermanvärisillä pitseillä koristetun nuoranharmaan päivänvarjon suojassa, jolla hän oli varustettu ja nojasi selustaa vasten, joka oli samanvärinen kuin hänen yksinkertainen, ohut pukunsa. Hän oli pannut paulakenkiin ja valkoisiin sukkiin puetut jalkansa sievästi ristiin ja istui mukavassa asennossa, ylhäisesti taapäin selkäkenossa, aivan kuin vaunuissa liikkujaksi luotuna.

Tom, joka oli jo kaksikymmenvuotias ja puettu huoliteltuun sinisenharmaaseen verkapukuun, oli työntänyt olkihattunsa niskaan ja poltti venäläisiä savukkeita. Hän ei ollut varsin pitkä, mutta viikset, jotka olivat tukkaa ja silmäripsiä tummemmat, olivat hyvällä kasvamisen alulla. Toisen silmän kulmakarvat olivat tavallisuuden mukaan hiukan koholla ja hän katsoi pölypilviä ja ohikiitäviä puita.

Tony sanoi:

»Minusta ei ole vielä milloinkaan tuntunut niin hauskalta päästä Travemündeen kuin nyt,... ensiksikin erinäisistä syistä — Tom, sinun ei tarvitse ollenkaan olla ivallisen näköinen, minä toivoisin voivani jättää erään kullankeltaisen poskiparran vielä pitemmän matkan päähän... Ja toiseksi minä tulen näkemään aivan uuden puolen Travemündestä Schwarzkopfien luona... En tule piittaamaan hitustakaan kylpylaitoksesta... Tunnen sen tarpeeksi hyvin... Eikä se huvita minua vähääkään... Sitäpaitsi voisi tuo ihminen keksiä kaikenlaista. Hän ei kainostele liikaa; hän voisi esimerkiksi ilmestyä yht'äkkiä suloisesti hymyillen eteeni siellä...»

Tom heitti pois savukkeensa ja otti uuden kotelosta, jonka kanteen oli kaiverrettu susien ahdistama troika: se oli jonkun venäläisen liiketuttavan lahja konsulille. Savukkeet, nuo pienet, väkevät, keltaisella imukkeella varustetut pillit, olivat Tomin ihastus; hän poltti niitä rajattomat määrät, ja hän oli saanut pahan tavan vetää syvälle keuhkoihinsa savun, jota hän sitten puhuessaan tuhuutteli hitaasti ulos.

»Niin», sanoi hän, »mitä siihen tulee, vilisee kylpylaitoksella hampurilaisia. Konsuli Fritsche, joka on ostanut koko homman, on itse hampurilainen... Hän kuuluu tekevän kädenkäänteessä loistavia kauppoja, sanoo isä... sinä menetät sentään paljon, ellet hiukan ota osaa kylpylaitoksen elämään... Peter Döhlmann on tietenkin myös siellä; tähän aikaan hän ei ole milloinkaan kaupungissa, hänen liikkeensä käy itsestään... hassua! No... samoin Justus-setä tulee varmasti käymään siellä sunnuntaisin, tutkimassa ruletti-peliä... Ja sittenhän siellä ovat Möllendorpfit ja Kistenmakerit täysilukuisina, ellen erehdy, ja Hagenströmit.»

»Haa! — Luonnollisesti! Missä ei Sarah Semlinger olisi...!»

»Hänen nimensä on Laura, rakas lapseni, olkaamme oikeudenmukaisia!»

»Ja Julchen on tietenkin myös mukana... Julchenin täytyy tänä kesänä mennä kihloihin August Möllendorpfin kanssa, ja Julchen tekee sen myös! Tiedätkö, Tom, se on mieltäkuohuttavaa! Sellainen nousukasperhe...»

»Niin, herra paratkoon... Strunck & Hagenströmin täytyy päästä eteenpäin. Se on pääasia...»

»Tietenkin, ja tiedetään myös millä tavalla se tapahtuu... Kyynärpäillä tuuppien... mitäs turhista sievistelystä ja kohteliaisuudesta!... Isoisän oli tapana sanoa Heinrich Hagenströmistä: Sille poikii sonnikin...»

»Niinpä kyllä, olkoot niin. Voitto on tärkeä asia. Ja mitä tuohon kihlaukseen tulee, on se aivan moitteeton kauppa. Julchen saa Möllendorpfin nimen ja August hyvän aseman...»

»Oh... sinä vain kiusaat minua. Tom, siinä kaikki. Minä halveksin noita ihmisiä...»

Tom alkoi nauraa. »Äläpäs sinä... heidän kanssaan täytyy koettaa tulla toimeen, kuulepas. Isä sanoi äskettäin: he kiipeävät korkealle... jotavastoin esimerkiksi Möllendorpfit... Eikä Hagenströmien kyvykkyyttä voi kieltää. Hermann on jo hyvin tärkeänä tekijänä liikkeessä, ja Moritz on heikosta rinnastaan huolimatta lopettanut loistavasti koulunkäyntinsä. Hän kuuluu olevan erittäin terävä ja lukee lakitiedettä.»

»Hyvä on... mutta minä iloitsen sydämestäni siitä, Tom, että on sentään sellaisiakin perheitä, joiden ei tarvitse notkistaa niskaansa heidän edessään... esimerkiksi Buddenbrookit...»

»Älkäämme nyt ruvetko kerskailemaan,» sanoi Tom. — »Joka perheellä on heikot kohtansa», jatkoi hän hiljemmin katsoen pitkin hevosien leveätä selkää. »Tiedämmekö esimerkiksi millä kannalla Justus-sedän asiat ovat? Isä pudistaa aina päätään puhuessaan hänestä, ja isoisä Krögerin on täytynyt luullakseni auttaa häntä pari kertaa aimo summilla... Eivätkä serkkujenkaan asiat ole aivan oikealla kannalla. Jürgen, joka tahtoo lukea, ei vaan saa suoritetuksi päästötutkintoaan... Ja Jakobiin, joka on Hampurissa Dalbeck & Kumpp:in palveluksessa, ei kuulu oltavan ollenkaan tyytyväisiä. Hänen rahansa eivät riitä milloinkaan, vaikka hänellä on hyvät tulot; ja sen, minkä Justus setä epää, lähettää Rosalie täti salaa... Ei, älkäämme viskatko kivellä. Mutta jos painat vaa'an Hagenströmien puolelle, pitäisi sinun ottaa Grünlich!»

»Istummeko me näissä vaunuissa puhuaksemme siitä? Niin, niin! Ehkäpä minun pitäisi tehdä se! Mutta minä en tahdo ajatella sitä nyt. Tahdon unohtaa koko asian, sillä hyvä. Nyt ajamme Schwarzkopfeille. En muista nähneeni heitä ennen... Kai he ovat miellyttäviä ihmisiä?»

»Oh! Diederich Schwarzkopf on oikein mukavoo miestä... ei hän aina puhu näin, vasta juotuaan viisi lasia grogia. Kerran, kun hän kävi konttorissa, menimme yhdessä laivuriyhdistykseen... Hän joi kuin ratti. Hänen isänsä on syntynyt norjalais-aluksella ja ollut myöhemmin kapteenina samalla linjalla. Diederich on saanut hyvän sivistyksen, luotsipäällikön toimi on vastuunalainen ja jokseenkin hyvin palkattukin toimi. Hän on vanha merikarhu... mutta aina kohtelias naisille. Saatpa nähdä, että hän alkaa hakkailla sinua...»

»Hah-haa! — Entä rouva?»

»Hänen rouvaansa en tunne itse. Eiköpä hän liene miellyttävä. Heillä on muuten poika, joka minun kouluaikoinani oli viimeisen edellisellä tai viimeisellä luokalla ja joka nyt luultavasti lueskelee... Katsohan, tuossa on meri! Neljännestunti vielä...»

He ajoivat kappaleen matkaa nuorten pyökkien reunustamaa tietä, aivan meren rantaa, meren, joka päilyi auringossa tyynenä ja sinisenä. Pyöreä keltainen majakka sukelsi näkyviin, hetken aikaa näkyi lahti aallonmurtajineen, kaupungin punaiset katot ja pieni satama purjeineen ja köysistöineen. Sitten ajoivat he ensimmäisten talojen välitse, sivuuttivat kirkon ja vierivät satamakatua joenrantaa pitkin kauniin pienen talon eteen, jonka parveke oli aivan viiniköynnöksien peittämä.

Luotsipäällikkö Schwarzkopf seisoi ovensa edustalla ja otti vaunujen lähestyessä laivurilakkinsa päästään. Hän oli tanakka, lyhytvartinen mies, jolla oli punaiset kasvot, vedensiniset silmät ja raudanharmaa, piikkinen parta, joka ulottui viuhkanmuotoisena toisesta korvasta toiseen. Hänen alaspäin vetäytynyt suunsa, jossa riippui puinen piippu, ja ajeltu, ja punainen, kaareva ylähuulensa tekivät arvokkaan ja luotettavan vaikutuksen. Avonaisen, kultareunuksisen takin alta hohtivat valkoiset pikeeliivit. Hän seisoi siinä hajasäärin hiukan vatsa pystyssä.

»On suuri kunnia minulle, mamsseli, että haluatte asua jonkun aikaa talossani...» Hän nosti Tonyn hellävaroen maahan. »Nöyrin palvelijanne, herra Buddenbrook! Kuinka voi herra isänne? Entä rouva konsulitar?... Ilahduttaa minua!... No, astukaahan peremmälle, hyvä herrasväki! Vaimoni on tainnut valmistaa pienen väliaterian. — Menkää te Peddersenin majataloon», sanoi hän ajajalle, joka oli kantanut sisään matka-arkun; »sinne voi hyvin jättää hevoset... Kai te jäätte meille yöksi, herra Buddenbrook? Miksikä ei! Hevosten täytyy kuitenkin saada huoahtaa, ettekä te ehtisi kaupunkiin ennen pimeän tuloa...»

»Tiedättekö, täällä on ainakin yhtä hyvä asua kuin kylpylaitoksella», sanoi Tony neljännestunnin kuluttua, kun istuttiin parvekkeella kahvipöydän ääressä. »Merilevän haju tuntuu tänne asti. Olen hirveän iloinen, että jälleen saan olla Travemündessä!»

Parvekkeen köynnösten ympäröimäin pilarien välitse näkyi leveä, auringonpaisteessa kimaltava joki veneineen ja laitureineen, ja kauempana Mecklenburgin ulkonevan niemekkeen »Priwalin» päässä oleva lauttakoju. Suuret, maljanmuotoiset kahvikupit olivat tavattoman kömpelöt siroihin vanhoihin porsliinikuppeihin verrattuina, jotka heillä oli kotona, mutta pöytä, jossa Tonyn kohdalla oli kimppu niittykukkia, oli kutsuvan näköinen ja matka oli antanut ruokahalua.

»Mamsselin tulee pitää huoli siitä, että lihoo täällä», sanoi talon rouva. »Hän on hiukan rasittuneen näköinen; sen tekee kaupunki-ilma ja monet huvitukset..»

Rouva Schwarzkopf, kirkkoherran tytär Schlutupista, näytti olevan noin 50:n vaiheilla, oli päätä pienempi Tonya ja jokseenkin hieveröinen. Hänen musta, sileä ja siististi kammattu tukkansa oli suurisilmäisen hiusverkon sisällä. Hänen yllään oli tummanruskea puku, johon kuului valkoinen pitsikaulus ja samanlaiset kalvoset. Hän oli siisti, hiljainen ja ystävällinen. Hän suositteli innokkaasti omaa tekemäänsä korinttileipää, joka oli asetettu veneenmuotoiseen leipäkoriin. Korin ympärillä olivat piirissä kerma-, sokeri-, ja hunaja-astia. Leipäkorin reunassa oli helmikoristeinen reunus, jonka oli valmistanut pikku Meta, kahdeksanvuotias, kiltti pikku tyttö, joka istui äitinsä vieressä ruudukkaaseen leninkiin puettuna, pellavanvärinen, jäykkä palmikontynkä niskassa.

Rouva Schwarzkopf pyyteli anteeksi Tonyn huoneen yksinkertaisuutta, jossa Tony jo oli ehtinyt hiukan purkaa tavaroitaan...

»Mitä turhia!» sanoi Tony. »Täältä on näköala merelle, ja se on pääasia.» Ja samassa pisti hän neljännen korinttileipäviipaleen kuppiinsa. Tom puhui ukon kanssa »Wullenweveristä», joka paraikaa oli korjauksen alaisena kaupungissa...

Äkkiä tuli noin 20-vuotias nuorukainen kirja kädessä parvekkeelle, riisui hattunsa ja kumarsi hiukan kömpelösti ja punastuen vieraille.

»No, poikaseni», sanoi luotsipäällikkö, »myöhäänhän sinä tulet...» Sitten hän esitti: »Poikani —», hän lausui etunimen, josta Tony ei saanut selvää. »Lueksii lääketiedettä... on viettämässä lomaansa meidän luonamme...»

»Hauska tutustua», sanoi Tony, kuten hänelle oli opetettu. Tom nousi ja ojensi ylioppilaalle kätensä. Nuori Schwarzkopf kumarsi vielä kerran, laski kirjan pois kädestään ja istuutui pöytään uudestaan punastuen.

Hän oli keskimittainen, jokseenkin hoikka ja aivan vaalea. Orastavia viiksenhaiveniaan, jotka olivat yhtä vaaleat kuin lyhyeksi leikattu tukka, huomasi tuskin ollenkaan; hänellä oli myös hyvin valkoinen iho, joka oli kuin hienointa porsliinia ja joka pienimmästäkin syystä lehahti punaiseksi. Hänen silmänsä olivat hiukan tummemman siniset kuin isän ja niissä oli sama, ei erittäin vilkas, mutta hyväntahtoisen tutkiva ilme; hänen kasvonpiirteensä olivat säännölliset ja varsin miellyttävät. Hänen alkaessaan syödä paljastuivat harvinaisen kaunismuotoiset, tasaiset hampaat, jotka välkkyivät kuin kiilloitettu norsunluu. Hän oli puettu harmaaseen, kiinninapitettuun nuttuun, jossa oli läpät taskujen päällä ja kurenauha selässä.

»Pyydän anteeksi, että tulen näin myöhään», hän sanoi. Hänen äänensä oli hiukan epäselvä ja nariseva. »Olin lukemassa rannalla enkä huomannut katsoa ajoissa kelloa». Tämän jälkeen hän alkoi syödä ääneti, luoden vain silloin tällöin Toiniin ja Tonyyn tarkastavan katseen alta kulmain.

Vähän ajan kuluttua talon emännän jälleen pakottaessa Tonya ottamaan lisää hän sanoi:

»Tuohon hunajaan voitte luottaa, neiti Buddenbrook... Se on puhtainta luonnontuotetta... Kun sitä syö, niin tietää mitä nielee... Teidän täytyy syödä vahvasti, uskokaa pois! Tämä meri-ilma kuluttaa... kiihoittaa aineenvaihtoa. Ellette syö riittävästi, niin laihdutte...» Hänellä oli luonnollinen, hauska tapa puhuessaan kumartua eteenpäin ja katsoa usein toista henkilöä kuin mille puhui.

Hänen äitinsä kuunteli häntä hellä ilme kasvoissa ja tutki sitten Tonyn kasvoista, minkä vaikutuksen pojan sanat olivat tehneet. Mutta ukko Schwarzkopf sanoi:

»Äläpäs nyt mahtaile aineenvaihtoinesi, herra tohtori... Se saa meidän puolestamme olla rauhassa», jolloin nuorukainen nauroi ja katsoi jälleen punastuen Tonyn lautaselle.

Pari kertaa mainitsi luotsipäällikkö poikansa nimen, mutta Tony ei vaan päässyt perille siitä. Se oli jotain sen tapaista kuin »Moor» tai »Mord»... oli mahdotonta saada selvää ukko vanhuksen leveästä ääntämisestä.

Kun ateria oli lopetettu ja Diederich Schwarzkopf, joka seisoi takki levällään tyytyväisen näköisenä aurinkoon tirkistellen, oli sytyttänyt lyhyen puisen piippunsa ja hänen poikansa tehnyt samoin, Tomin turvautuessa jälleen savukkeihinsa, joutuivat nuoret vilkkaaseen keskusteluun koulumuistoista, joihin Tonykin otti iloisesti osaa. Kerrattiin herra Stengelin puheita... »Sinun piti tehdä viiva, mutta mitä näenkään? Tuohan on selvä vako!» Vahinko, ettei Christian ollut läsnä, hän osasi matkia vielä etevämmin...

Kerran sanoi Tom sisarelleen, osoittaen tämän edessä olevia kukkia:

»Herra Grünlich sanoisi: Nuo ovat niin koristeellisia!»

Tony töykkäsi häntä kylkeen punaisena vihasta luoden aran katseen vastapäätä istuvaan nuoreen Schwarzkopfiin.

Kahvinjuontia oli tänään kestänyt harvinaisen kauan, ja istuttiin yhä yhdessä. Kello oli jo puoli seitsemän ja »Priwal» alkoi painua hämärän peittoon luotsipäällikön viimein noustessa paikaltaan.

»Herrasväki saa suoda anteeksi», sanoi hän. »Minulla on vielä tekemistä luotsituvassa... Syömme kahdeksalta, jos vieraamme suvaitsevat... Tai kenties vähän myöhemmin tänään, vai kuinka. Meta?... Äläkä sinä —» nyt hän jälleen mainitsi poikansa nimen — »jää tänne koko yöksi... mars ulos taas tutkimaan luitasi... Mamsseli Buddenbrook kai haluaa purkaa tavaroitaan... Taikka herrasväki voi mennä kävelemään meren rannalle... Älä sinä häiritse!»

»Diederich, älä sinä aina, miksi hän ei saa jäädä meidän luoksemme istumaan», sanoi rouva Schwarzkopf hiljaa ja moittien. »Ja jos herrasväki menee kävelemään, miksi hän ei saa mennä mukaan? Onhan hänellä loma, Diederich!... Miksi hän ei saisi nauttia vieraittenne seurasta?»

KUUDES LUKU.

Tony heräsi seuraavana aamuna pienessä puhtaassa kamarissaan, jonka huonekalut olivat päällystetyt kukikkaalla karttuunilla, ja hänet valtasi uuden elämänvaiheen iloinen ja miellyttävä tunne.

Hän nousi istualleen, kietoi käsivarret polviensa ympäri ja taivutti taapäin pörröisen päänsä, tirkisti kapeisiin, häikäiseviin valoviiruihin, jotka tunkeutuivat huoneeseen suljettujen luukkujen raoista, ja eli mielessään uudelleen eiliset tapaukset.