Part 6

Kun Margareta vihdoin viimein saavutti elämänsä suuren päämaalin, oli hän jo väsynyt — tie sinne oli ollut niin pitkä. Ehkä hänen olisi pitänyt vapauttaa Ove lupauksestaan. Mutta tämä ei ollut koskaan ilmaissut hänelle haluavansa päästä siitä, ja itsellään hänellä ei ollut voimia luopua Ovesta.

Sen sijaan että hän tähän saakka oli elänyt elämänsä kaipauksessa ja tyhjyydessä, hänen elämänsä muuttui nyt avioliitossa levottomaksi, tuskalliseksi jännitykseksi, jota muutamat onnenhetket, jolloin Ove oli hänelle hyvä, valaisivat. Jos Ove vain silitti hänen tukkaansa tai sanoi hellän sanan, niin hän tunsi saaneensa palkan huolenpidostaan, lohdun kaikista pettymyksistään. Ensi vuosina, jolloin heidän tulonsa vielä olivat pienet, hän tunsi ilolla voivansa auttaa miestään työskentelyllään kodissa, ahkeruudellaan ja säästäväisyydellään. Oi, hän oli täyttänyt paikkansa paljoa paremmin vaatimattomana pikku tohtorinnana neljännen kerroksen huoneistossa kaukana Vesterbrolla kuin myöhemmin rikkauden ja maineen päivinä. Hän ei osannut kantaa kallisarvoisia pukujaan eikä seurustella emäntänä niiden arvohenkilöiden ja kuuluisuuksien kanssa, joita hänen miehensä maine toi heidän kotiinsa. Hän kulki yhtä kömpelönä ja vieraana omassa kodissaan suurissa vastaanotoissa kuin pikku Margareta aikoinaan tuomarin huoneistossa. Kuta useampia vuosia kului, sitä katkerammin hän tunsi omat puutteellisuutensa. Hän menetti vähitellen viimeisenkin hitusen itseluottamuksestaan.

Pienessä kodissa Vesterbrolla olivat lapset syntyneet — Arne, Ellen ja pikku Poul, joka kuoli. Margareta oli hyvin kiintynyt lapsiinsa, mutta äitiydentunteesta vei hänessä kuitenkin aina voiton hänen suuri rakkautensa mieheensä. Lapset olivat toisessa sijassa, he ja hän olivat olemassa vain Ovea varten, ja jo heidän lapsuudestaan saakka hän koetti teroittaa sitä heidän mieliinsä. Mutta Ellenin reipas luonne ei aina mukautunut — hän oli kyllä äärettömästi kiintynyt isäänsä, mutta ei tahtonut sokeasti alistua — ja Arne asettui äitinsä puolelle koettaen lapsellisella ritarillisuudella suojella häntä niitä nöyryytyksiä vastaan, joita äiti lempeän, epäitsekkään luonteensa takia niin usein sai kärsiä.

Ja vuodet olivat vierineet huomaamatta, toinen toisensa jälkeen, kunnes Margareta huomasi olevansa keski-ikäinen rouva, jolla on täysikasvuisia lapsia. Hänen vanhempansa olivat aikoja sitten kuolleet, ja kun hän milloin käväisi kotikaupungissaan, ohjautuivat hänen askeleensa ensiksi hautausmaalle, jossa nuo molemmat rakkaat nimet olivat kaiverrettuina yhteiseen hautapatsaaseen. Kodin puutarhasta haudalle tuodut vanhanaikaiset punaiset ruusut kukkivat heinäkuussa, ja seljapensaiden valkoiset kukat putoilivat tähtinä haudan pehmeään nurmeen. Aidan luona kasvavien puiden lomitse näkyivät vihertävät niityt, sininen ulappa ja kaukaiset metsät, jotka olivat olleet hänen lapsuutensa unelmamaina. Ne olivat aina peittyneet usvaan, joten näytti kuin ne olisivat olleet niin kovin kaukana — kuten lapsuudenaika ja se elämä, joka kerran oli ollut hänen elämänsä.

Hän ei käynyt tervehtimässä ketään muuta kaupungissa kuin Karin Bangia. Tämä ei ollut mennyt naimisiin. Rautatievirkamies oli ottanut toisen, ja Karin oli perustanut pienen koulun. Häneen oli tullut jotain miesmäistä. Hän esitelmöi toisinaan naistenkokouksissa ja harrasti politiikkaa ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Mutta kun hän oli yksin Margaretan kanssa, saattoi tapahtua, että hänen karski luonteensa muuttui ja hän nyyhkytti käsivarret kiedottuina vanhan ystävättärensä kaulaan.

"Sinä olet onnellinen", sanoi hän toisinaan, "sinä sait sen, jonka tahdoit."

"Naimisissaolo ei ole aina helppoa, usko minua", vastasi Margareta.

"Ehkä ei, mutta tyhjyydentunne — tyhjyydentunne on sentään pahinta kaikesta."

Margareta ei vastannut. Hän ei voinut kertoa avioliittonsa pettymyksistä kenellekään ihmiselle. Ja sitäpaitsi hän tiesi, että Karin oli oikeassa, hän ei olisi halunnut vaihtaa osaansa hänen kanssaan.

Nyt hänestä tuntui, että hän menneinä vuosina oli kuitenkin ollut onnellinen. Nyt vasta oli suru hänet saavuttanut. Tämän surun rinnalla eivät hänen elämänsä muut huolet olleet mitään. Hän ei ollut ennen ymmärtänyt, mitä merkitsee kärsiä. Kärsiä joka ajatuksellaan, kärsiä ruumiinsa joka hermolla. Kärsiä niin, että hänen toisinaan täytyi painaa kätensä jyskyttäville ohimoilleen, ikäänkuin pidättääkseen esiinpursuvaa katkeraa tuskaa, samalla kuin hänen täytyi kysyä itseltään, oliko hän tulemassa mielipuoleksi.

Hän oli menettävä Oven... ja vielä toisen naisen takia... Mitä oli elämä sitten muuta kuin ammottava tyhjyys, vailla järkeä ja oikeutta...

Oi, miten hyvältä tuntui, että vanhukset olivat kuolleet, ettei heidän tarvinnut kokea tätä surua ja häpeää. Hänen omat vanhempansa olivat viimeiseen saakka luottaneet tyttärensä onneen ja iloinneet siitä. Ja Oven isä ja äiti — kuinka he olivatkaan ylpeilleet pojastaan, hänen kyvystään, hänen kuuluisasta nimestään! Nyt tuo nimi tulee vedetyksi lokaan; sitä kuiskaillaan kohta joka sopessa ja mainitaan pääkaupungin häväistyslehdissä. Oi, Ove ei ollut oma itsensä, hän ei tiennyt mitä hän teki — jospa joku voisi ehkäistä sen, niin kauan kuin se vielä oli mahdollista — hänen itsensä takia, vain hänen itsensä takia. Mutta se oli mahdotonta. Hän tunsi Oven. Hän ei koskaan ottanut vastaan neuvoja, hän ei seurannut mitään muita lakeja kuin omaa tahtoaan.

Margareta heittelehti edestakaisin, hän käänsi tyynyään, joka poltti hänen kuuman poskensa alla. Sitten hän kohottautui kyynärpäittensä varaan ja katseli yöpöydällä olevaa kelloa kesäyön heikossa valaistuksessa. Se oli kohta kaksitoista, eikä Ove ollut vielä tullut kotiin.

Nyt narisi ulko-ovi, kuului askeleita ja ääniä. Oven ääni — hänen sydämensä jyskytti kuuluvasti —, naisen kirkas naurahdus — ja sitten rouva Atkinsonin imelä kotkotus:

"Tuhannen kiitosta, herra professori, että olette kunnioittanut tytärtäni kävelemällä hänen kanssaan."

Ei siis ollut totta, mitä Ellen oli sanonut. Ove ei ollut kävellyt yksin illalla. Ei, kuinka hän saattoi sitä luullakaan! Hänhän oli itse nähnyt hänen ilmeestään, kuinka hän kaipasi muualle, kun he erosivat rannalla.

Rouva Krohn heittäytyi äkkiä pitkäkseen ja kätki kasvonsa tyynyyn. Hän ei halunnut kuulla mitä he sanoivat toisilleen. Niin halpamainen hän ei sentään ollut, että olisi tahtonut vakoilla miestään.

Nyt Ove nousi portaita. Hän ei voinut olla kuulematta hänen askeleitaan. Ja kesken tuskiaan hän huokasi helpotuksesta. Ove oli siis sanonut hyvää yötä Maudille ja oli yksin, eikä Margaretan tarvinnut ajatella noiden kahden olevan yhdessä.

Yläkerran ikkuna suljettiin. Margareta saattoi kuvitella miehensä seisovan ikkunan ääressä katsellen hämärtyvää maisemaa ja meren vaaleata juovaa, solakka vartalo tummana taivasta vasten, tukka loistaen hopealta. — Oi tuota valkoista tukkaa! — Itku nousi hänen kurkkuunsa. Jospa hän olisi kadottanut miehensä silloin, kun he molemmat olivat nuoria, sillä nyt oli kauheata ajatella, että vieras vaalisi häntä hänen sairautensa aikana, vieras hyväilisi hänen valkeita hapsiaan...

Ove alkoi kävellä edestakaisin pitkin lattiaa. Margareta makasi kauan kuunnellen loppumattomia, levottomia askeleita.

Mutta mitä tuo oli — rämisevä ääni, ikäänkuin tuoli olisi työnnetty syrjään — tai liukunut jonkun kaatuvan raskaan esineen tieltä — ja sitten hiljaisuus.

Tuska valtasi Margaretan. Hänen mielestään kellon hiljainen raksutus kuulosti heikolta sydämensykinnältä, joka oli aivan taukoamaisillaan. — Oliko Ove kaatunut tuolla ylhäällä? Mitä oli tapahtunut? — Ei, hän ei voinut kestää tätä tietämättömyyttä, hänen täytyi mennä Oven luokse. Olihan hän vielä hänen vaimonsa.

Margareta hypähti vuoteesta, heitti aamunutun ylleen ja pisti jalkansa tohveleihin; hänen ruskea tukkansa, joka vielä oli paksu ja kaunis, riippui pitkänä palmikkona pitkin selkää.

Vinttikerroksen pimeydessä hän tapaili miehensä ovelle ja koputti hiljaa. Kukaan ei vastannut. Silloin hän avasi ja astui sisään.

Ove istui nojatuolissa pöydän ääressä. Pää retkotti taaksepäin, kädet retkottivat velttoina yli käsinojain. Margareta näki kalpeat, jäykät kasvot, kaksi tuijottavaa silmää, jotka ikäänkuin rukoilivat apua.

Tuokiossa hän oli miehensä vieressä.

"Ove, Jumalan tähden, mitä on tapahtunut?"

Mies kohotti hieman päätään. Sinertävät huulet avautuivat ja käheä, koriseva ääni kuiskasi:

"Vihreä lääkepullo — pesupöydällä —"

Margareta ymmärsi. Ove oli useita kertoja talven kuluessa saanut samanlaisia sydämenkouristuskohtauksia. Hän löysi pienen lääkepullon, otti tipat lusikkaan — hän tiesi montako tuli ottaa — ja antoi miehelleen. Sitten hän antoi hänelle lasillisen vettä, jonka hän halukkaasti tyhjensi. Margareta oli kumartuneena hänen ylitsensä, tyhjä vesilasi kädessä ja seurasi hänen kasvojensa ilmettä. Jumalan kiitos, vaara oli ohitse tällä kertaa. Silmissä kuvastunut kuolemantuska lieveni ja huulien kalmansini katosi. Hän hengähti muutamia kertoja syvään, painoi käden sydämelleen ja istuutui paremmin tuoliin.

"On — kiitos!"

"Tahdotko enemmän lääkettä?"

"En, pane pois lasi."

Margareta asetti lasin pöydälle ja tuli jälleen hänen luokseen.

Ove ojensi kätensä ja veti hänet lähemmäksi.

"Margareta, kuinka sinä saatoit tietää, että minä olin sairas?"

"Olin valveilla ja kuuntelin." Margareta punastui kuin rikoksesta tavattu. "Kuuntelin askeleitasi. Ne pysähtyivät niin äkkiä, niin käsittämättömästi — kuulin tuolin luisuvan taaksepäin, kun sinä siihen kaaduit. Ja minua alkoi peloittaa, joten tulin tänne nähdäkseni, kuinka laitasi oli."

Professori Krohn istui hajamielisesti taputellen vaimonsa kättä.

"Sinä pieni, uskollinen sielu!"

Hän petti vaimoaan, ja tämä tiesi sen, mutta oli sittenkin samanlainen. Hän lepäsi valveilla odotellen miestään eikä voinut saada rauhaa, ennenkuin oli kuullut hänen palaavan kotiin ja kaiken olevan hyvin. Niin ei Maud koskaan tekisi. Ja kuitenkin —

Eikö ollut melkein sietämätöntä olla sellaisen uskollisuuden esineenä? — Margaretan rakkaus painoi häntä kuin velka, jota hän ei milloinkaan kyennyt maksamaan. Hän toivoi, ettei Margareta olisi pitänyt hänestä niin paljon.

"Olit kiltti, kun tulit tänne, mutta nyt sinun täytyy mennä levolle jälleen, ei minua epää mikään vaivaa. Se oli vain pieni sydämenkouristus, jota joskus olen tuntenut."

"Niin, Ove, mutta eikö se ole vaarallista?"

"Vaarallista?" — Hän päästi vaimonsa käden ja käänsi päänsä muualle. — "Kaikki voi olla vaarallista, jos sairaus saa epäsuotuisan käänteen, mutta tiedäthän, että sydänvikainen voi elää kauankin. Älä nyt enää ajattele tätä."

Oi, kuinka Ove saattoi pyytää, ettei hän ajattelisi hänen sairauttaan, välittäisi siitä — sehän oli mahdotonta. Vaikka hänen täytyisi erotakin hänestä, vaikka hänen täytyisi elää toisessa osassa maailmaa, niin hän luuli tuntevansa, milloin tuska ja kivut raastoivat Ovea, ja hän kärsisi hänen kanssaan.

Mutta nyt hänen täytyi tyytyä siihen, että oli saapunut oikealla hetkellä ja saanut auttaa häntä. Nyt hän ei saanut väsyttää Ovea, joka tarvitsi lepoa.

"Minä menen nyt, Ove. Kunhan saisit nukkua hyvin!"

"Saan kyllä. Hyvää yötä, Margareta?"

Joka kerta, kun he erosivat, uusiutui sama; Margareta epäröi eikä olisi voinut jättää miestään, vaikka tämän sanat olivat lyhyet ja kärsimättömät, ikäänkuin hän vain odottaisi pääsevänsä hänestä. Näin oli ollut koko heidän avioliittonsa ajan.

Margareta meni hiljaa ulos.

Kun professori Krohn jäi yksin, veti hän nojatuolin avoimen ikkunan ääreen ja istuutui siihen. Laaja, aukea maisema oli niin äänetön ja synkkä vaalean kesäyöntaivaan alla, jonka länsirannalla vielä heijastui kultainen hohde. Niittyjen keskellä päilyi pieni lampi norsunluunhohteisena. Ja lakkaamattomana, rauhallisena ja yksitoikkoisena kuului meren kohina yön halki kuin nukkuvan tasainen hengitys.

Professori Krohnin ajatukset olivat raskaat.

Kuolema oli jälleen häntä kutsunut, selvemmin ja käskevämmin kuin milloinkaan ennen. Kuolema oli ollut hänen vieraanaan, hän oli tuntenut sen jäisten sormien kouristuksen sydämensä ympärillä, ja maa kukoistuksineen oli hälvennyt hänen tuijottaessaan tyhjään huoneeseen.

Juuri tänä iltana, jolloin hän oli tuntenut itsensä niin nuoreksi ja vapaaksi, niin voimakkaaksi katkomaan kaikki estävät siteet, oli kohtaus tullut. Kesken huumaustaan hän oli lukenut kuoleman salaperäisen kirjoituksen seinällä. Vielä lyhyt aika — ja kaikki on lopussa.

Mitä ihminen eniten suree, kun elämä luisuu hänen käsistään? Sitäkö, että elämä ei ole ollut kyllin rikasta, kyllin täyteläistä, että päivät ovat soljuneet ohi hänen voimatta tarttua onneen kiinni? Vai onko raskainta ajatella, ettei ole ollut kyllin hyvä niille harvoille, jotka ovat häntä rakastaneet? Ne harvat, jotka lopulta kuitenkin ovat ihmisen koko maailma. Häneen nähden ne ovat — Margareta ja lapset.

Eroaisiko hän Maudista, matkustaisi pois eikä enää milloinkaan näkisi häntä? Eläisi loppuikänsä niin, ettei katumus häntä kiduttaisi? Saavuttaisiko hän rauhan, jos voisi sen tehdä? — Levottomuus, joka oli pannut hänen verensä kiehumaan ja kuohumaan, joka oli raadellut häntä kuin skorpionin pistoin, kenties vaimentuisi. Ja ehkäpä kuoleman usvat olisivat armolliset sille, joka rauhallisesti ja vastarintaa tekemättä antautuisi niiden kylmään syleilyyn.

Ei, ei, hän ei voinut. Hänen uhmaava tahtonsa nousi taisteluun itsensävoittamista vastaan. Elää hän tahtoi, elää, iloita ja nauttia, vaikka aika olisikin lyhyt. Hän ei tahtonut päästää voittamaansa ihanaa naista. Niin pitkän ajan, joka tuntui hänestä iankaikkisuudelta, hän oli ollut velvollisuudentunteensa sitoma. Margareta oli saanut hänen koko nuoruutensa, miehuudeniän parhaat vuodet, eikö siinä ollut kylliksi? Ja lapset — Arne oli aina osoittanut hänelle jäykkää uhmaa. Jo siitä saakka, kun oli pieni poika, hän oli ollut isäänsä vastaan. Hänen silmänsä olivat katsoneet moittivasti joka kerta, kun hän oli huomannut, että jumaloitu äiti sai kärsiä vääryyttä. Että myöskin hänen isänsä saattoi kärsiä ollessaan sidottu naiseen, jota ei rakastanut, sitä Arne ei koskaan voisi ymmärtää... Ellen taas — hän oli reipas tyttö, jonka mieli oli valveutunut vastaanottamaan uuden ajan uusia virtauksia. Ellen ei tulisi häntä tuomitsemaan, vaikka hän riistäytyisikin elinkautisvankeudestaan.

Maud oli laulanut hänelle tänä iltana särkkien keskellä. Hän muisti, miten hänen kaunis päänsä kohoutui sinipunervaa iltataivasta vasten — hiukan takakenossa, huulet puoliavoimina. Hänen hieno kurkkunsa liikkui laulaessa, rinta nousi ja laski valkean pitsipuseron alla. Hän lauloi Lange-Müllerin serenaadia, kesäyönlaulua ihastuttavine, hyväilevine sointuineen. Runossa oli kaksi säettä, jotka lakkaamatta soivat Ove Krohnin korvissa:

"Der stirrer imod os fra Döden et Blik, det kan kun besejres ved Livets Musik."

Niin, elämän musiikki, sen omasi Maud. Ja siksi Ove Krohn ei saattanut hänestä luopua. Hänhän ei halunnut käydä kuolemaa, vaan elämää kohti.

VII.

Kun hotellivieraat eräänä aamuna kokoontuivat aamiaiselle, levisi kummallinen huhu heidän keskuudessaan. Sitä kuiskailtiin nurkissa, kukaan ei uskaltanut lausua sanoja ääneen eikä edes oikein uskoa niitä. Kysyttiin kahvia kaatavalta tarjoilijattarelta, ja siten sai hiipivä huhu täyden vahvistuksen. Professori Krohn oli matkustanut pois myöhään edellisenä iltana neiti Atkinsonin ja hänen äitinsä kanssa.

Naisten kasvoille valahti äkillinen kalpeus. Muutamat rouvat hengittivät helpommin. Maud Atkinson oli ollut heidän salaisen mustasukkaisuutensa aiheuttaja. Mutta kaikkien mielet valtasi sääli rouva Krohnia ja hänen lapsiaan kohtaan. Pieni, sävyisä, vaatimaton professorinrouva oli saanut monta ystävää, huolimatta siitä, että hän oli umpimielinen ja hiljainen. Ja uutisen esiinloihtiman äkillisen mielenliikutuksen aikana vain harvat itsekkäät sielut tunsivat jonkinlaista vahingoniloa.

Miehet näyttivät yhtyvän vaimojensa ja tyttäriensä suuttumukseen. Mutta jäätyään yksin huoneeseen he alkoivat huomautella, että professori Krohnia oli onni potkaissut vietävästi. Ja sitäpaitsi, kun miehellä oli niin kuihtunut ja ikävä vaimo, niin asia todellakin oli anteeksiannettava.

Yngve Alvén ei ollut koskenut lautasella olevaan ruokaansa. Hänen kaikki ajatuksensa olivat Ellenin luona. Mitenkä hän kestäisi tämän, tyttö parka! Hänhän oli ollut niin kiintynyt isäänsä, ihaillut häntä ja pitänyt häntä esikuvana. Kunhan hän ei vaiti kadottaisi luottamustansa elämään ja ihmisiin ja paaduttaisi mieltään niin, ettei hänen rakkautensa löytäisi tietä hänen sydämeensä...

Aamiaisen jälkeen Yngve otti lakkinsa ja lähti ulos. Hänen täytyi saada olla yksin, kuljeksia itsensä väsyksiin saadakseen takaisin mielensä tasapainon.

Ulos tultuaan hän huomasi, että kaikki oli niin omituisen hiljaista. Raskaat, harmaat pilvet riippuivat matalalla, painostavina maan ja meren yllä. Yön ja aamun kestänyt rankkasade oli tauonnut, ja puutarhan märistä pensaista ja käytävien lätäkköisestä hiekasta levisi kostea tuoksu. Leivoset eivät liverrelleet tänään; niityltä, jossa suopursut ja ajuruohot lemusivat, kuului vain vihlova hyypän kirkuna. Hiljaisuutta häiritsi kumea, uhkaava ääni, kaukainen kohina ja kiehuminen, ja kun Yngve käänsi katseensa merelle, hän huomasi valkoisten hyrskyjen tanssivan kirkkaanvihreätä vettä pitkin. Vaikka ilma tuntuikin tyyneltä, oli meri raivoissaan.

Oli tulossa myrsky. Se kiehui jo pohjalla, läheten joka hetki. Kalalokit lentelivät parvittain maalle, rajusti kirkuen ja siipiään räpytellen. Rannan korkeassa ruohikossa alkoi näkyä ensimmäisten rajujen tuulenpuuskien aaltoilu.

Yngve lähti kävelemään rannalle. Oli kuin tyrskyjen mahtava kohina, joka yhä vain yltyi, olisi täyttänyt tyynen, tukahduttavan ilman tuskalla. Yngve lämpeni ja väsyi. Joka hetki hänen täytyi pysähtyä hengittämään ja pyyhkimään hikeä otsaltaan.

Hän ei tiennyt, uskaltaisiko tavata Elleniä. Ainakaan ei heti. Hyljätyn vaimon ja lasten täytyi kai saada kantaa ensimmäinen surunsa yksin. Hänellä ei ollut oikeutta vielä lukeutua perheeseen. Hän oli vain vieras, jonka osanotto ehkä saattaisi näyttää tunkeilevalta.

Täällä rannalla hän oli tavannut Ellenin eräänä iltana joku aika sitten. Hän muisti, miten hiljaisena ja kalpeana tyttö kulki ystävättäriensä mukana. Silmät, jotka eivät halunneet kohdata hänen katsettaan, käsi, joka vapisi hänen käsivarrellaan, ja koko hänen muuttunut olentonsa ilmaisivat, kuinka raskaasti suru oli häneen koskenut. Juuri hänessä epäilys oli juurtunut niin syvälle siksi, että hänen luottamuksensa oli niin täydellinen ja kokonainen. Yngve tiesi, että olisi saattanut voittaa hänet, ellei tämä onnettomuus olisi tullut heitä erottamaan. Ellen oli tullut niin iloisena ja riemuiten häntä vastaan ilman minkäänlaista väärää häveliäisyyttä, ja he olivat viettäneet niin ihania päiviä yhdessä. Vaikk'ei sitovaa sanaa oltu lausuttu, olivat he kumpikin kuitenkin tunteneet kuuluvansa toisilleen. Mutta nyt Ellen oli nähnyt, kuinka vähän ihmisten lupaukset merkitsivät, eikä elämä kuvastunut hänelle enää yhtä kirkkaana ja valoisana. Se oli täynnään aavistamattomia vaaroja, katkeria pettymyksiä. Ehkä hänen mielestään naisen oli parempi paaduttaa sydämensä rakkautta vastaan kuin kärsiä, niinkuin hänen äitinsä kärsi tänään.

Yngve oli saapunut rannalle. Aallot vyöryivät mahtavina, mustansinisinä, lasinvihreinä, valkoharjaisina, ilman uhkaava harmaus taustana. Suuri osa rannasta oli kuin poispyyhkäisty, ja Yngven täytyi joka hetki väistellä maalle syöksyviä hyökyaaltoja. Siellä, missä ranta muodosti korkeihin, jyrkkiin riuttoihin päättyvän kannaksen, näkyi vain sadeusvaa. Ei saattanut nähdä mitään, meri ja taivas ikäänkuin yhtyivät.

Hän oli juuri kompastumaisillaan johonkin tielle sattuneeseen esineeseen, airoon, jonka laineet olivat heittäneet rannalle. Mikä olikaan sen veneen kohtalo, johon tämä airo oli kuulunut? Tällainen myrsky toi paljon onnettomuuksia mukanaan.

Merellä vinkui ja vonkui... Kohina, joka voitti hyrskyjen pauhun, kuului pitkäveteisenä, valittavana, ikäänkuin ilma olisi ollut täynnä tuskanhuutoja. Myrsky läheni.

Yngve seisoi hetkisen hiljaa, katse merelle tähdättynä, ja hengitti syvään. Hän halusi vetää keuhkoihinsa raitista, vilvoittavaa tuulta. Oli vapauttavaa taistella rajuilmaa vastaan; odotuksen synnyttämä levottomuus muuttui varmuudeksi. Ja hän tunsi rohkeutensa palaavan. Niin, hän menee Ellenin luo, koettaa lohduttaa häntä hänen onnettomuudessaan, seistä ystävänä hänen rinnallaan pyytämättä muuta kuin oikeutta kantaa surun taakkaa yhdessä hänen kanssaan.

Hän kääntyi ja palasi hotelliin taistellen tuulta vastaan, lakki korville vedettynä, takinkaulus pystyssä. Myrsky oli pyyhkäissyt pois maasta huokuneen lemun, muuttanut ilman puhtaaksi ja kylmäksi. Yngveä melkein paleli ohuessa takissa.

Hotelliin päästyään hän koputti rouva Krohnin ovelle. Ensin ei kukaan vastannut, mutta kun hän koputti toistamiseen, avasi Ellen oven.

Tytön silmät olivat itkusta punaiset ja turvonneet, ja poskilla paloivat kuumetäplät. Ulkonaisesti hän oli kuitenkin levollinen. Hänen silmiinsä oli tullut kylmä katse, ja huulet olivat lujasti yhteenpuserretut, ikäänkuin hän olisi päättänyt yksinään kantaa surunsa ja pitää loitolla vierasten osanoton ja uteliaisuuden.

Mutta Yngve ei antanut hänen kylmän käytöksensä peloittaa itseään. Hän sulki hänen molemmat kätensä omiinsa ja veti hänet luokseen, ja hänen lämmin katseensa ja käden lempeä, hellä puristus voittivat Ellenin vastarinnan. Nyyhkyttäen hän painoi päänsä hänen olkaansa vasten. Kesken surua hänet valtasi onnenvarmuus. Yngve oli yksi niistä, jotka kykenivät olemaan uskollisia, ja kunhan he vain pitivät yhtä, saattoi kaiken kestää. Hänen sylissään oli niin turvallista — siinäkin hän saattoi tuntea surua, mutta ei katkeruutta eikä epäilystä. Yngve ei koskaan pettäisi häntä, sen hän tunsi.

"Ellen — rakas pikku Ellen —"

"Tulkaa", sanoi Ellen äkkiä ja veti hänet mukaansa. Hän pelkäsi käytävässä olevan kuuntelevia korvia.

"En tiedä mitä tehdä äidille", kuiskasi hän, kun he tulivat sisään. "Hän on istunut noin siitä saakka, kun sai kirjeen aamulla."

Rouva Krohn istui tuolilla ikkunan luona, kädet velttoina sylissä, jäykkänä ja liikkumattomana, huomaamatta mitä ympärillään tapahtui. Myrskyisen päivän levoton kajastus valaisi hänen kasvojaan, jotka yhtäkkiä olivat muuttuneet ilmeettömiksi ja ryppyisiksi niinkuin vanhan naisen.

"Äiti ei tahdo liikkua, ei syödä, tuskin puhua kanssani", jatkoi Ellen, "eikä hän osaa edes itkeä. Olen niin levoton hänestä. Hän ei varmaankaan ole huomannut, että te olette täällä."

Ellen meni äitinsä luo ja kumartui hänen puoleensa, käsi selkänojan ympärillä. Yngve lähestyi epäröiden.

"Rakas äiti, tässä on hyvä ystäväni, herra Alvén. Hän haluaa niin mielellään auttaa meitä, minkä vain voi."

Rouva Krohn kohotti tylsät, ilmeettömät silmänsä. Yngve tarttui hänen käteensä, joka jäi velttona hänen puristukseensa.

"Rakas rouva Krohn, olisin niin iloinen voidessani auttaa teitä edes vähän tai olla pienenä tukena."

"Kiitos", vastasi rouva Krohn hiljaa vetäen kätensä pois alkaen huojuttaa yläruumistaan kuin ihminen, jolla on kovat tuskat. "Mutta me emme voi tehdä mitään", jatkoi hän kohta ja käänsi katseensa myrskynpieksämään maisemaan, joka oli niin synkkä kiitävien pilvien alla.

"Voimme kylläkin", sanoi Ellen. "Nyt meidän täytyy lähteä pois täältä. Herra Alvén voi auttaa meitä laskun järjestämisessä, hankkia meille vaunut ja kaikkea tuollaista, niin meidän ei itse tarvitse puhua isännän kanssa. Sitä kai sinä kuitenkin tahtoisit välttää, äiti? Ja Arne — niin, en tiedä, missä hän on. En ole lainkaan nähnyt häntä tänään."

Rouva Krohn oli kääntänyt päätään, kun kuuli Arnen nimeä mainittavan. Mielenkiinnon kipinä välähti hänen silmissään. Mutta hetkistä myöhemmin hänen ajatuksensa kulkivat jo taas entisiä latujaan. Hän ojensi kätensä ja alkoi etsiä ikkunalaudalta.

"Mikä on, äiti, etsitkö jotain."

"Kirje — isäsi kirje."

"Voi rakas pikku äiti, älä lue sitä nyt taas. Älä ajattele sitä, jos suinkin voit olla sitä tekemättä. Sen näkeminen tuottaa sinulle vain kärsimystä."