Part 5

"Neidit ovat kävelyllä — onkin ihana ilta."

"Niin, tällaisia ihania iltoja onkin harvoin." — Ågot se keksi tämän vastauksen.

"Oletteko kävelleet kauaksikin?"

"Melkein pelastusaseman luo. Aioimme palata särkkien yli, mutta muutimme mieltämme. Siellä on niin kaameaa, etenkin näin illalla."

Muut yhä puhuivat. Ellen ei ollut vielä virkkanut sanaakaan, ja Yngve koetti turhaan vangita hänen katsettansa.

"Niin, se on totta, kun siellä kulkee eikä näe muuta kuin valkeita hiekkatöyräitä — ja siellä täällä kenties jonkun elottoman, syvän lietesilmäkkeen — tuntuu melkein siltä, kuin olisi siirtynyt johonkin kuolleeseen kiertotähteen. Semmoiseksi olen kuvitellut kuu-maiseman. Vai miltä teistä tuntuu, neiti Krohn?"

Ellenin pää painui, kun Yngve mainitsi hänen nimensä. Vihdoinkin hän kohtasi hänen katseensa, mutta se oli niin kummallisen säikähtynyt ja hämmentynyt, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt sellaista hänen kirkkaissa silmissään, jotka tavallisesti olivat yhtä levolliset kuin pilvetön kesätaivas.

"Niin, olette oikeassa", mutisi Ellen.

Ågot Brein puristi lujasti hänen kättään ikäänkuin haluten herättää hänet. Sitten hän tarttui Vivikan käsivarteen.

"Tule, mennään me kaksi tätä tietä. Täti pyysi minua toimittamaan erään asian rantakatsastajan vaimon luona. Hän haluaisi ostaa muutamia ylimääräisiä munia häneltä — setä ei tule milloinkaan kylläiseksi. He eivät ole vielä menneet levolle, koska näkyy valoa ikkunoista."

"Eikö ole liian myöhäistä neitien kulkea yksin?" kysyi Yngve kohteliaasti. Mutta Ågot ei välittänyt hänen kysymyksestään, vaan ainoastaan nyökäytti veitikkamaisesti päätään molemmille nuorille, jotka seisoivat hämmentyneinä toistensa edessä, ja veti Vivikan mukaansa kapealle polulle, joka vei katsastajan talolle.

Kun he olivat jääneet kahden, kääntyi Yngve Ellenin puoleen.

"Saanko saattaa teidät kotiin, neiti Krohn?"

Hän otti Ellenin käden kainaloonsa, eikä tyttö vastustellut. Mutta hän kulki äänettömänä, ja käsi lepäsi velttona ja hervottomana Yngven käsivarrella.

"Neiti Ellen, miten on laitanne?" kysyi Yngve lopuksi. "Ette kai ole minulle vihoissanne?"

"Teille? — En." Ellen pudisti päätään.

"Jollekin toiselle tai toisille sitten?"

"Ei auta olla vihoissaan kenellekään", sanoi Ellen raskaasti. "Ihmiset käyttäytyvät niinkuin voivat — niinkuin heidän mielestään on oikein."

"Luulen tietäväni, mitä te ajattelette", sanoi Yngve matalalla äänellä. "Ettekö todellakaan ole huomannut sitä ennen kuin nyt?"

"En."

Ellen oli luullut olevan mahdotonta puhua siitä, mitä hän oli nähnyt tänä iltana. Mutta sanat pursuivat esille hänen tahtomattaan, katkerina ja surullisina.

"Lapsethan luulevat aina, että vanhempien elämäntarina on lopussa. Meistä tuntuu luullakseni, kuin he eivät olisi oikeutetut elämään omaa elämäänsä. On luonnollista, että he ovat olemassa vain meitä varten. — Oi, mutta elämä ei olekaan niin yksinkertaista, niin luonnollista, kuin me kuvittelemme. Mahdottominkin voi olla mahdollista. Eikä ihminen tunne itseään eikä muita, ei voi luottaa kehenkään — ei ainoaankaan."

Hänen äänessään soiva epätoivo koski Yngveen kaksin verroin siksi, että tyttö koetti puhua levollisesti niinkuin ihminen, joka tuntee maailman eikä enää elä harhakuvitelmissa. Kuinka sääli, että hänen nuori, luonnollinen sielunsa sai moisia kolauksia! Tällaisten nuorten tyttösten suhteen tuli menetellä varovasti.

"Rakas neiti Ellen", sanoi hän puristaen tytön käden lujemmin kainaloonsa. "Niin ette saa sanoa. Meillä ei ole oikeutta kadottaa luottamustamme ihmisiin, vaikka yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta meidät pettäisi. Jos vain yksi on uskollinen, niin meidän täytyy tuon yhden takia antaa anteeksi muille. Ja ennen kaikkea itseensä täytyy luottaa, muuten ei ole lujaa pohjaa jalkojen alla."

"Onko todellakin olemassa kestävää pohjaa tässä maailmassa? Eikö kaikki ole heteikköä, lentohiekkaa?"

"Nyt minun täytyy torua teitä", sanoi Yngve vakavasti. "Te ette tarkoita mitä puhutte. Vastatkaa minulle suoraan. Eikö todellakaan ole ainoatakaan ihmistä, johon te luotatte empimättä?"

Ellen mietti:

"On kyllä", sanoi hän viimein, "äitini".

"Ettekö luota minuun?"

Ellen katsahti häneen. Jos Yngve olisi kysynyt eilen, niin hän olisi hetkeäkään arvelematta vastannut myöntävästi. Mutta nyt oli hänen sielussaan syntynyt epäilys, joka ulottui Yngveenkin, niin rakas kuin hän olikin hänelle.

"Minähän tunnen teitä niin vähän", sanoi hän.

Yngvestä tuntui, kuin hänen kurkkuunsa olisi takertunut karvas pala. Itkuako hän nieleksi? Hänen silmissään oli kostea kiilto kuin kyynelistä. Ellenin kävi häntä sääliksi — —. Hän toivoi voivansa sulkea hänen kasvonsa käsiinsä ja suudella hänen silmiään, jotka hänen takiaan olivat himmentyneet. Mutta hän ei voinut lohduttaa häntä, jos mieli olla täysin rehellinen ja totuudenmukainen. Jotain hänen sydämessään oli särkynyt — luottamus elämään ja onneen, joka ennen oli pursunut hänessä niin voimakkaana ja rohkeana.

"Hyvä", sanoi Yngve hetken kuluttua. Hänellä oli täysi työ saada äänensä selkeäksi. "Ellette luota minuun, neiti Ellen, on minun koetettava voittaa luottamuksenne — vähitellen, kunhan opitte tuntemaan minua paremmin. Sillä ettehän aikone työntää minua luotanne? Ystävänne saan kai olla — sanokaa?"

Ellen nojasi päänsä hetkeksi hänen olkaansa vasten. "Saatte", sanoi hän, "olen teille siitä kiitollinen. Olkaa ystäväni — ja äitini ystävä. Me tulemme tarvitsemaan teitä nyt lähestyvinä päivinä. Veljeni on kyllä äärettömän kiltti ja herttainen, mutta hän ei ole — hänessä ei ole miehekkyyttä."

Yngve ajatteli ensimmäistä iltaa, jolloin oli nähnyt Ellenin laivalla. Silloin hän oli lumonnut hänet luontevuudellaan ja reippaudellaan — — — Mutta nyt hän oli paljon lähempänä hänen sydäntään, nyt, kun haki hänen luotaan turvaa pikku tytön tavoin, jota on kohdannut ensimmäinen suuri suru.

He kulkivat äänettöminä kotiin päin. Yngvelle oli kylliksi tuntiessaan Ellenin hennon käsivarren kainalossaan, tietäessään Ellenin uskoutuneen hänelle hädässään. Enempää hän ei saanut pyytää — nyt.

Puutarhan veräjällä Ellen veti kätensä pois. Heidän piti erota tässä, sillä Yngve asui eräässä hotelliin kuuluvassa lisärakennuksessa.

"Kiitos tästä illasta", sanoi Ellen hiljaa.

"Kiitos itsellenne, neiti Ellen!"

He seisoivat puutarhan korkeimman puun, lehmuksen, alla. Yngve tarttui hänen käteensä ja taputti keveästi toisella hänen tukkaansa.

"Älkää olko pahoillanne", pyysi hän.

"En — en —"

Ellen tunsi äänensä pettävän. Sitten hän riuhtaisi itsensä äkkiä irti ja pakeni pitkin käytävää. Portailla hän kääntyi ja nyökkäsi vakavasti saattajalleen. Hänen pienet kasvonsa olivat hämärässä oudon kalpeat. Ovi sulkeutui, ja Yngve meni hitaasti asuntoonsa.

* * * * *

Kun Ellen tuli huoneeseensa, joka oli yhteinen äidin kanssa, nousi rouva Krohn paikaltaan ikkunan äärestä.

"Sinä tulet myöhään kotiin, Ellen; missä olet ollut?"

"Olin pelastusaseman luona Vivikan ja Ågotin kanssa."

Rouva Krohn käveli joitakuita kertoja edestakaisin huoneessa, pysähtyi sitten pukupöydän ääreen ja alkoi vapisevin käsin muutella sillä olevia pikkuesineitä.

"Etkö ole nähnyt isää?"

Ellen istui vuoteen vieressä olevalla tuolilla ja aukoi leninkinsä nappeja. Hänen kätensä herpautuivat äkkiä, ja pusero valahti alas.

"Kyllä, näin isän", sanoi hän sammaltaen.

"Missä hän oli?" Rouva Krohn laski hajuvesipullon kiihkeästi pöydälle ja kääntyi tyttäreensä päin.

"Särkkien luona lähellä pelastusasemaa", sanoi Ellen kohottamatta katsettaan.

"Oliko hän yksin?"

Ellen epäröi hetkisen. Koulussa sanottiin aina, ettei hän osannut valehdella, vaikka henki olisi ollut kysymyksessä. Arne nimitti häntä toisinaan Pyhäksi Yksinkertaisuudeksi, kun halusi kiusoitella häntä hänen rehellisyytensä vuoksi. Mutta nyt Ellen ymmärsi, että hänen täytyi valehdella — äitinsä takia.

"Oli", hän vastasi.

Rouva Krohn huokasi syvään helpotuksesta. Hetkisen kuluttua hän sanoi, äänessä iloinen sointu:

"Emmekö nyt mene levolle, tyttöseni?"

"Mennään, rakas äiti."

Ellen riisuutui hitaasti sinä iltana. Rouva Krohn oli jo vuoteessa, kun Ellen tuli hänen luokseen pitkässä, valkeassa yöpaidassaan, vaalea tukka keskeltä jakauksella ja palmikoituna kahteen paksuun palmikkoon, jotka riippuivat hänen terveitten kasvojensa molemmin puolin. Hän kumartui äitinsä puoleen ja suuteli häntä hiljaa poskelle.

"Hyvää yötä — ja nuku hyvin, äiti."

"Hyvää yötä, rakas lapsi", sanoi rouva Krohn hiukan kummastuneena. Ellen oli tavallisesti hyvin säästäväinen hyväilyissään. Mitähän tuo suudelma merkitsi?

VI.

Rouva Krohn ei saanut unta. Hän tuijotti pieneen huoneeseen, jossa kesäyön hämärä oli sulattanut kaikki ääriviivat. Vuoteen valkeat lakanat erottautuivat pimeässä. Vaalea leninki, jonka Ellen oli heittänyt tuolille, muuttui aavemaiseksi. Kasteiset ikkunat alkoivat hohtaa. Kuu oli noussut. Sohvan yläpuolella, ikkunoita vastapäätä riippuvassa peilissä näkyi kylmä heijastus, joka sai lasin muistuttamaan jäätynyttä lammikkoa. Ja vähitellen valo aleni, niin että ikkunaristikko kuvastui harmaanruskealla seinällä.

Ellenin levollinen hengitys sekoittui vanhan, nurkassa seisovan bornholmilaiskellon tasaiseen tikitykseen. Meren kohina kuului hyvin selvästi tyynessä ilmassa.

Professori Krohn asui vinttikerroksessa olevassa huoneessa, joka sijaitsi hänen vaimonsa makuuhuoneen yläpuolella. Rouva Krohn tiesi aina, milloin miehensä tuli kotiin iltaisin, eikä hän voinut nukkua, ennenkuin oli kuullut oven käyvän ja erottanut levottomien askelten kapseen ylhäältä. Vasta kun kaikki oli hiljaista ja rouva Krohn oletti miehensä nukkuvan, alkoivat hänen omat jännittyneet hermonsa laueta ja päästä lepoon. Hiljaisuus ja hämärä laskeutuivat kuin vilpoiset, hyväilevät kädet hänen silmilleen, ja hän sai säännöllisesti nauttia parin tunnin lepoa, ennenkuin aamun kajastus ja lintujen viserrys hänet herättivät.

Näinä yön tunteina, Ellenin nukkuessa ja kaiken ollessa talossa hiljaista, rouva Krohn lepäsi ajatellen menneitä vuosia. Koko elämä soljui hänen editseen kuvasarjoina, valoisina ja synkkinä, ja kaiken yllä lepäsi kaihoisa loiste, joka on ominaista menneisyydelle.

Rouva Krohn oli mielestään aina tuntenut miehensä. He olivat kasvaneet samassa pienessä seelantilaisessa kaupungissa. Ove Krohn oli tuomarin poika, ja hän itse oli varakkaan puutavarakauppiaan tytär. He olivat aina tanssineet toistensa kanssa lastentanssiaisissa, ja heillä oli ikäänkuin sovittuna tapana antaa aina toisilleen kotiljonkirusetit. Margareta saattoi muistaa poikenneensa tästä tavasta vain yhden ainoan kerran. Hän oli neljäntoistavuotias, ja hänen suurin kunnianhimonsa oli kuulua täysikasvaneiden joukkoon. Piirilääkärin poika, joka oli ylioppilas, oli liehakoinut häntä hieman, ja äkillisen uhman vallassa Margareta antoikin hänelle rusettinsa. Mutta kosto seurasi — Ove ei ollut näkevillään häntä enää sinä iltana, ja Margareta oli epätoivoissaan. Tuo ylioppilas, mitäpä hänestä. Ove Krohn oli hänen epäjumalansa silloin kuten aina muulloinkin. Jo koulupoikana oli Ovella ollut tuo kylmä, levollinen käytös, joka sai Margaretan taipumaan hänen tahtonsa mukaan sokeassa ihailussa. Jos he olivat epäsovussa, niin Margaretan täytyi aina taipua, vaikka Ove olisikin ollut väärässä. Ja ihaillessaan Ove Krohnia hän ihaili myös hänen omaisiaan. Aina kun hän kulki torin varrella sijaitsevan harmaan kivirakennuksen ohitse, missä tuomarin perhe asui, täyttyi hänen mielensä hartaudella, ja hän lehahti tulipunaiseksi ilosta, kun rouva Krohn nyökkäsi hänelle heijastuspeilin äärestä, istuessaan ikkunalla kukkivien pelargonioiden ja lakkaviolien takana.

Tuo kookas, solakka rouva Krohn oli kaunis; hänen nenänsä oli kaareva ja tukkansa paksu ja musta. Margareta vertaili usein surumielisenä toisiinsa häntä ja omaa pyylevää, arkipäiväistä äitiään, joka oli niin kiltti ja herttainen, mutta joka parhaimmalla tahdollaankaan ei voinut tehdä hienoa ja ylimyksellistä vaikutusta. Tuomari oli pieni, jäykkä ja laiha mies, virkavaltainen sormenpäihinsä asti. Mutta Margaretan rakkaus loihti hänenkin kuivan ja epämiellyttävän olemuksensa ylle kaunistavan hohteen. Hän ei käynyt usein Oven kodissa, ja kun äiti joskus lähetti hänet sinne asialle, niin hän nousi portaita sykkivin sydämin ja tuskin uskalsi vetää soittokellon nuorasta. Ilmakin oli tuomarin huoneissa toisenlaista kuin muualla hänen mielestään. Siellä oli aina niin vilpoista kesäisin ja suloisen lämmintä talvisin, ja vastaan lehahti omituinen hieno, mieto tuoksu, joka vaikutti kuin keveä hyväily. Huonekalut olivat jykevät ja vanhanaikaiset, tummapäällyksiset, ja seinillä olevat taulut olivat enimmäkseen arvokkaita vanhoja vaskipiirroksia tummissa mahonkipuitteissa. Kotona huonekalut olivat päällystetyt tulipunaisella plyyshillä, ja värillisten öljypainokuvien ympärillä oli leveät kultakehykset, joista puutavarakauppias niin paljon piti. Margareta tunsi selvästi eron omassa kodissaan vallitsevan uudenaikaisen rihkamakomeuden ja tuomarin kodissa silmää hivelevän vanhan kulttuurin välillä. Ja nähdessään kuvansa rouva Krohnin vierashuoneen ikkunain välissä riippuvissa kauneissa empirepeileissä hän tunsi katkeruudella, ettei ollut sopiva tähän ympäristöön. Hänen hehkuvat kasvonsa — tuomarin talossa käydessään hän punastui yhtämittaa — ja lyhyt kömpelö vartalonsa eivät ensinkään sopineet tänne. Ainoastaan tummien, solakoiden ihmisten, joiden kasvot olivat hienopiirteiset, kuten Oven ja hänen äitinsä, tuli oleskella tällaisissa suojissa.

Täytettyään kuusitoista vuotta Margareta alkoi muuttua. Kaikki ihmiset kaupungissa huomasivat sen, ja hän tunsi sen itsekin hiljaisella, onnellisella ihmettelyllä. Hänestä tuli suloinen neito. Hänen pieni pyöreä vartalonsa kehittyi, ja hänen käytökseensä tuli viehkeyttä. Iho muuttui hienommaksi, silmiin tuli kirkkautta ja ilmeeseen syvyyttä — ja hänen tapansa kammata tukkansa sekä rippileninkinsä tekivät muutoksen täydelliseksi. Hän kuuli ihmisten joskus kuiskaavan, kun hän kulki heidän ohitseen kadulla: Margareta Langesta on tullut oikein sievä tyttö. Ja vaistomaisesti hän kohotti päätään hymyillen kuvalleen puodinikkunoissa.

Sitten seurasi pari onnenvuotta. Lapsuudessaan Margareta oli useinkin ollut synkkämielinen. Nyt hän karisti päältään mietiskelyt, hän nautti elämästä tervein mielin ja herkin sykähtelyin vastaanottaen kaiken sen, mihin sisältyi ilonaiheita. Hänestä kaikki oli kaunista — vuodenaikojen vaihtelevat ihanuudet, kodin viihtyisyys ja hyvinvointi, ystävättäriensä seurassa viettämänsä hauskat hetket — ja kaiken tämän takana oli salainen aurinko, joka kultasi olemassaolon, ajatus, joka viipyi Ove Krohnin luona. Hänen rakkautensa ei tarvinnut paljon virikettä elääkseen. Satunnainen tapaaminen silloin tällöin, tervehdys, pari nopeasti vaihdettua sanaa olivat kylliksi tekemään hänet onnelliseksi pitkiksi ajoiksi eteenpäin. Oven käytös häntä kohtaan oli muuttunut. Hän ei tosin ollut luopunut entisestä vallanhimostaan eikä mielistellyt häntä niinkuin muut nuoret herrat, joita hän tapasi. Mutta väliin saattoi hänen katseessaan pilkahtaa ihailua ja hänen äänensä soida pehmeämpänä, ja siitä Margareta tiesi olevansa hänelle enemmän kuin ennen.

Sitten tuli kesä, Oven ylioppilaaksitulokesä. Margareta käveli eräänä päivänä ystävättärensä Karin Bangin kanssa pitkin rantaa kiertävää puistokujaa. Miten hyvin hän muisti lehmusten kukkatuoksun, rannalla leikkivät aurinkotäplät ja puitten välistä siintävän vuonon sinisen hohteen!

Äkkiä hänen sydämensä alkoi tykyttää vallan haljetakseen. Karin näki hänen karahtavan tulipunaiseksi ja alkoi kiusoitella häntä sen johdosta... Ove näet tuli vastaan muutamien toveriensa kanssa. Tytöt pysähtyivät ja onnittelivat vastaleivotuita ylioppilaita. Miten Oven tummat kasvot loistivatkaan valkean lakin alla! Hän puristi Margaretan kättä lujasti kiittäessään häntä, ja pyysi hänet sitten toiseen valssiin "klubin" metsätanssiaisissa.

Kun he erosivat, toivoi Margareta Karinin olevan vaiti, jotta hän saisi ajatella rauhassa — ajatella vain Ovea vaaleassa kesäpuvussa valkolakki päässä. Hän saattoi vielä tuntea hänen sikarinsa miedon hajun, johon sekoittui hieman rouva Krohnin vierashuoneen hienoa tuoksua... Ja äkkiä hän jätti Karinin ja juoksi puistotietä pitkin käsivarret levällään, ikäänkuin tahtoen syleillä koko maailmaa.

Sitten tuli tanssiaisilta. Se oli onnellisin ilta Margaretan elämässä, onnellisempi kuin hänen hääiltansa, sillä silloin hän ei ollut enää niin nuori ja toivorikas. Kihlausvuosien monet pettymykset olivat hänen takanaan, hän tunsi Oven paremmin. Ei silti, että hän olisi rakastanut Ovea vähemmin. Eipä suinkaan — hänen rakkautensa oli yhä kasvanut, kunnes se oli täyttänyt hänen koko elämänsä... Mutta hän tiesi, että Ove oli vaativainen, että hän saattoi olla kylmä ja kova, ja hänen luonteensa oli alistunut ja kesyttynyt yhteiselämässä Oven kanssa, joten hän ei koskaan enää saattanut olla sama luonnollinen tyttö, joka kerran oli katsellut niin iloisin silmin tulevaisuuteen.

Oi — mutta metsätanssiaisissa, silloin Ove oli ollut rakastunut häneen! Silloin hän kerrankin oli unohtanut valtiutensa ja tehnyt Margaretasta kuningattaren siksi yhdeksi onnelliseksi yöksi. Ja he kuljeskelivat yhdessä yksinäisiä polkuja, synkkien puiden alla, tanssipaikalta tuikkivien valojen vilkuttaessa runkojen välillä ja musiikin soidessa uneksivana, kaukaisena. Ilma oli leppoisan kostea, ruohot, lehdet ja märkä maa lemusivat... Äkkiä hän oli tuntenut Oven käsivarren hartioittensa ympärillä ja hänen poskensa omalla poskellaan. Kun hän joskus jäljestäpäin oli tuntenut katkeruutta Ovea kohtaan, ei hänen tarvinnut muuta kuin ajatella sitä hetkeä, ja hän antoi Ovelle kaiken anteeksi sen onnen takia, joka silloin oli hänet täyttänyt.

Ensimmäistä huumaavaa riemua seurasi sitten kihlausajan ääretön yksitoikkoisuus. Hän näki Oven vain kahdesti vuodessa, jouluna ja kesäloman aikana. Muun ajan hän eli vain kirjeistä. Ajatellessaan menneitä aikoja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut huono tytär vanhoille rakkaille vanhemmilleen. Hän oli heidän nuorimpansa; vanhemmat sisarukset olivat kaikki naimisissa ja jättäneet kodin. Hänen isänsä ja äitinsä olivat olleet niin sanomattoman hyvät ja kultaiset hänelle, ja hän oli saanut järjestää elämänsä niinkuin itse halusi. Kaikki hänen pienet toivomuksensa täyttyivät. Hänen huoneensa oli kaunein koko talossa. Aamuisin, ennenkuin hän vielä oli noussut — hänelle tuotiin aina kahvi sänkyyn —, hän saattoi kuulla isänsä äänen, kun tämä jutteli kirjeenkantajan kanssa käytävässä. Ja jos joukossa oli kirje Ovelta, niin leikkisä ääni kuulosti kaksin verroin iloiselta ja tyytyväiseltä, ja kirjeenkantaja sai sikarin. — Voi, mitenkä nuo rakkaat vanhukset olivat sydämellisesti ottaneet osaa hänen kaikkiin iloihinsa ja suruihinsa. Ehkä he olivat hiukan ylpeitäkin siitä, että hän oli kihloissa tuomarin pojan kanssa, mutta ennen kaikkea he sentään ajattelivat, että Ove oli se, jonka heidän Margaretansa oli valinnut. Ja hänen takiaan he ummistivat silmänsä Oven vioilta eivätkä suvainneet kodissaan puhuttavan ainoatakaan pahaa sanaa hänestä.

Miten Ove eleli Kööpenhaminassa, siitä ei Margareta tiennyt mitään. Hänen ensi alussa osoittamansa hellä huomaavaisuus muuttui pian tavanomaiseksi ylimielisyydeksi ja itsetietoisuudeksi. Hän ei kirjoittanut erittäin säännöllisesti, ja hän oli kerta kaikkiaan sanonut, että Margareta ei saanut odottaa häneltä mitään kaihomielisiä kirjeitä. Mutta Margareta oli kiitollinen jokaisesta sanasta ja säilytti kaiken, mikä tuli Ovelta, yksinpä kortitkin, joissa oli vain lyhyt tervehdys kulmassa.

Hänen mielestään päivät ja vuodet olivat kuin muuri, joka erotti hänet Ovesta. Kukin eletty päivä oli muurista purettu kivi; hän oli tullut askeleen lähemmäksi päämaaliaan. Hän ajatteli vain, miten saada nämä päivät loppumaan, ja hän unohti, että samalla kaikkosi hänen kallis, lyhyt nuoruudenaikansa, joka ei enää koskaan ollut palaava. Nyt hänestä tuntui, että tuon menneen odotusajan olisi pitänyt antaa hänelle paljon enemmän, jos hän vain itse olisi tahtonut. Hän olisi voinut olla vanhemmilleen enemmän, enemmän kaikille rakkaille ystävilleen pienessä kotikaupungissa, ja hän olisi voinut kehittää itseään paljon enemmän, ollakseen arvokkaampi täyttämään paikkansa Oven puolisona. Mutta silloin hän ei sitä ymmärtänyt. Hän oli joutunut tylsyyden tilaan, joka lamautti hänen ruumiinsa ja sielunsa. Näinä vuosina oli hän, tuo pieni, terve Margareta Lange, muuttunut laihaksi ja kalpeaksi, ja hänen silmissään paloi ainainen tyydyttämätön kaipaus.

Oi, miten hyvin hän muisti nuo päivät, jolloin istui ikkunan ääressä käsitöineen, ommellen kapioihinsa lukemattomia korureikiä ja pykäliä. Hänen edessään oli ahdas pikkukaupungin katu, vuoroin aurinkoisena, vuoroin varjoisena, märkänä sateesta tai valkeana lumesta, mutta aina yhtä uneliaan hiljaisena; vain joskus häiritsi hiljaisuutta, työkärryjen raskas räminä, jostain porttikäytävästä kuuluva koiranhaukunta tai ohikulkevien puheensorina. Hän tunsi useimmat ohikulkijat ja toisinaan tervehti heitä — jotakuta vanhaa neitiä tahi lapsia, jotka tulivat koulusta tai menivät ystäviensä luo. Karin Bang kulki usein ohitse; hän keksi myötäänsä asiaa asemalle, sillä hän oli ihastunut erääseen rautatievirkamieheen.

Talvi-illat olivat pisimmät. Margareta istui käsitöineen tai syventyneenä jonkun kirjan lukemiseen; isä ja äiti pelasivat bezigue-peliä. Niin pian kuin lamppu oli sytytetty, puutavarakauppias otti korttipakan ja laski sen arkihuoneen pyöreälle pöydälle. "Emmekö nyt käy käsiksi bezigueen, äiti", sanoi hän. Ja rouva Lange järjesti kortit, vaikka Margareta tiesi, ettei peli häntä huvittanut, vaan että hän pelasi ainoastaan miehensä vuoksi. He pelasivat tunnin toisensa jälkeen, ja hiljaisuutta häiritsivät vain yksitoikkoiset huudahdukset — "kuninkaallinen pariskunta" — "bezigue" — "kaksinkertainen bezigue". Kun kello vihdoin löi kymmenen, kokosi isä kortit, haukotteli pari kertaa ja sanoi hyväntahtoisella äänellään: "Ehkä sitten otamme pienen tuutingin, ennenkuin käymme levolle, Helena?" Ja totitarjotin tuotiin sisälle, ja naiset joivat kahvia. Kello yksitoista olivat tulet sammutetut ja talossa oli hiljaista. Puutavarakauppias oli naputtanut ilmapuntariin nähdäkseen, nousiko se, ja hän oli myös repäissyt lehden seinäallakasta. Rouva Lange oli tarkastanut, että kaikki ovet olivat kiinni ja että palvelijatar oli kotona. Sitten vanhukset nukahtivat rauhallisesti, mutta Margareta heittelehti vuoteellaan sydän sairaana kaihoten elämää, joka meni menojaan.

Kymmenen vuotta oli näin kulunut, kymmenen äärettömän pitkää vuotta. Viimeinen oli raskain. Silloin oli Margaretan isää kohdannut halvaus, ja vaikka hän näytti siitä pian toipuvan, ei hän enää tullut entiselleen. Hän ei pystynyt enää työhön, ja päivän toisensa jälkeen hän istui ikkunan ääressä, tähyili heijastuspeiliin ja torkkui piippua imien. Illan tullen hän ei edes voinut pelata beziguea, hän ei voinut koota ajatuksiaan, niin että olisi kyennyt seuraamaan pelin menoa.

Rouva Lange pani hänelle pasianssia, ja hän katseli sitä virkkoen jonkun pienen huomautuksen; sitten pää valahti rinnalle ja hän oli vähällä nukahtaa. Kun kirjeenkantaja toi kirjeen Ovelta, niin hän tosin sanoi kuten tavallisesti: "Teille pitää kai olla sikari, Hansen", mutta äänessä ei ollut enää samaa iloista sointua. Ja rouva Lange kutistui ja kävi kumaraselkäiseksi, ja hänen kasvoihinsa ilmestyi paljon väsymyksen ryppyjä. Margaretan täytyi auttaa häntä nyt taloudessa. Itse hän liikkui heidän keskellään hiljaisena ja kuihtuneena kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana, vuosien ja sairauden riistäessä tuuma tuumalta ne kaksi, jotka olivat hänen parhaat ystävänsä.

Sitten tuli viimein hääpäivä.

Ove oli suorittanut loistavan tutkinnon ja oli päässyt alilääkäriksi erääseen sairashuoneeseen; sitäpaitsi hänen praktiikkansa kasvoi kasvamistaan. Häntä pidettiin erinomaisen etevänä lääkärinä ja hänestä odotettiin paljon.