Part 4

"Muistatteko tuon säkeen, jonka Ibsen on kirjoittanut: Ej nogen Sjael kan alle favne, hvis ikke först han elsked en. — Ei kukaan voi syleillä kaikkia, ellei hän ensin ole rakastanut yhtä. — Sitä minä tarkoitan. Ihmisellä on täytynyt olla suuri tunne, ennenkuin hän voi tajuta, miten rikas elämä on. Ja vaikka surukin saapuu, vaikka hän menettäisi sen, johon on kiintynyt, niin ei hän koskaan enää ole niin köyhä ja ahdasmielinen kuin ennen, niin täynnä omaa itseään kuin me nuoret olemme. Rakkaus ja suru, joita hän löytää muissa ihmisissä, ovat hänelle tuttuja, eikä hän enää tuomitse, vaan koettaa lohduttaa. Ja jos hän kykenee keventämään edes hiukankin toisen kuormaa, on kuin omakin taakka tuntuisi helpommalta. Tuntuu niin omituiselta tietää olevansa rengas suuressa ketjussa — tietää, että vaikka teko olisi kuinka vähäinen tahansa, niin on siitä kuitenkin hyötyä, eikä sitä saa jättää tekemättä. Ja siten saa omakseen uuden onnen menetetyn sijaan."

"Vivika", Ellen katsoi häneen rukoilevasti ja pisti kätensä hänen käteensä, "etkö kertoisi meille — sulhasestasi?"

Vieno puna kohosi Vivikan poskille. Hänen rintansa aaltoili valkean puvun alla. Hänen aina matalahko äänensä muuttui kuiskaukseksi.

"Luulin teidän tietävän kaikki. — Tapasin hänet kolme vuotta sitten eräässä kylpylaitoksessa Norjassa. Tage Selchau oli hänen nimensä. Hän oli yhdessä äitinsä kanssa, jonka ainoa poika hän oli. Ja sitten me aloimme pitää toisistamme, hän ja minä. Tiesin kyllä, että hän oli heikko, mutta minä toivoin onnen voimistuttavan, ja sitä hän itsekin luuli. — Mutta toisin kävi. Hänen äitinsä ja minä seurasimme häntä toisesta parantolasta toiseen. Kaksi vuotta me matkustelimme, milloin Norjassa, milloin Sveitsissä, mutta hänen tilansa yhä vain huononi. Sitten hän kuoli — viime kesänä. Ja nyt minä olen muuttanut kodistani Tagen äidin luo; hän ja minä pidämme yhtä elämämme loppuun saakka."

Syvä hiljaisuus seurasi Vivikan sanoja. Ellen puristi hänen kätensä lujemmin omaansa, ja Ågot huomasi ihmeekseen kyynelien kihonneen silmiinsä. Mutta hän pyyhkäisi ne nopeasti pois kätensä ruskealla ulkosyrjällä ja kysyi pidätetystä liikutuksesta kovalla äänellä:

"Etkö toivo, ettet olisi koskaan häntä tavannut? Sehän toi mukanaan vain surua sinulle."

"Mitenkä saatat noin sanoa", kuohahti Ellen. "Vivikahan on kuitenkin saanut kokea jotain suurta. Hänen surunsa on suurempaa kuin monen tyhjänpäiväinen ilo. — Etkö itsekin ole sitä mieltä?"

"Olen", sanoi Vivika hiljaa. Hänen kätensä hyväili Edenin rannetta sinisen hihan alla. "Luulen melkein sinun ymmärtävän hiukan, mitä minä tarkoitan elämällä, Eden, muuten kai sinäkin ajattelisit kuin Ågot."

Mutta Ellen ei voinut puhua siitä, mitä tämä kesä oli hänelle opettanut, ei edes näille kahdelle, jotka olivat hänen hyviä ystäviään. Hän kumartui äkkiä ja poimi hyvin nopeasti rantaohdakkeen, joka kohotti teräksenharmaita piikkilehtiään sametinpehmeästä valkeasta hiekasta.

Ågot juoksi hänen luokseen, otti hänen punastuvat kasvonsa molempien käsiensä väliin ja katseli häntä ilkamoiden silmiin.

"Ellen, Ellen, kuka on saava tämän kukkasen? Kandidaatti Alvénilleko sinä sen poimit? — Mutta ethän tahtone antaa hänelle ohdakkeita ja okaita — — — Jos maltat mielesi hetkisen, niin näytän sinulle, missä täällä kasvaa metsäruusuja."

"Anna minun olla rauhassa, Ågot", sanoi Ellen puolittain nauraen ja itkien ja polki pienellä ruskealla kengällään santaan.

"Sinä olet suuttuvinasi, kun minä teen sinulle kiusaa hänestä, mutta tiedänhän sinun vain teeskentelevän. Sinä ihastut jo pelkästään hänen nimensä kuulemisesta."

"Hyi, Ågot, sinä olet vallan mahdoton tänä iltana."

"Niin, olepas nyt kiltti", sanoi Vivika lempeästi. "Jos Ellen nyt elää onnellisia hetkiä, niin älkäämme häntä kadehtiko. Minulla on ollut omani — ja sinun aikasi tulee vielä, Ågot."

"Älä joutavia! Kukapa välittäisi tällaisesta punapäästä!"

Mutta Ågot itse nauroi lohduttomille sanoilleen, tarttui Elleniä vyötäisistä ja tanssitti häntä mukanaan. Vivika katseli heitä lempeän surumielisesti hymyillen kuin rakastava vanhempi sisar, joka antaa pikkusiskojen huvitella häiritsemättä heidän iloaan.

Sitten Ågot ja Ellen palasivat ja asettivat Vivikan keskelleen; ketju oli jälleen ehyt.

Joku ehdotti, että he palaisivat särkkien kautta kankaan poikki. Siihen suostuttiin.

He etenivät leveätä rantatietä. Sammalikkojen ja niittyjen ruskeanharmaat ja tummanvihreät lakeudet hämärään häipyvinä levisivät matalia särkkiä kohden, jotka estivät taivaanrantaa näkymästä. Siellä täällä pisti esiin pieniä järviä opaalinvärisinä vesipeileinä, muistuttaen sametintummaan maisemaan vaipuneita suuria helmiä. Läntisen taivaan kultapohjasta kohosi pitkähköjä purppuraisia ja loistavan karmiinipunaisia sulkapilviä. Ne kohtasivat muita, tummansinipunervia pilvenlonkia, jotka muodostivat merta kohden jyrkästi laskeutuvien kaukaisten kunnaiden yli uivia kaupunkeja kupoleineen ja torneineen.

Äkkiä hypähti heidän edessään jänis, joka loikki mättäältä mättäälle säikähtynein liikkein, pitkät korvat luimussa.

"Eikö täällä ole kaunista?" sanoi Vivika hiljaa. "Niin koskematonta ja suurenmoista. Maailman pauhu on niin kaukana. Tuhannet pikkuseikat, jotka häiritsevät jokapäiväistä elämäämme, eivät meitä täällä saavuta. Tuntuu kuin voisi istua kädet sylissä ja odottaa —"

"Mitä?" kuiskasi Ellen.

"Uutta taivasta ja uutta maata, jossa löytää kadottamansa."

Ågot kääntyi ja katseli Vivikan puhdaspiirteisiä, levollisia kasvoja.

"Uskotko siihen?" hän kysyi.

"Jollen siihen uskoisi, en voisi kestää elämää."

Ågot ei sanonut enää mitään. Jos Vivika löysi uskostaan lohtua, oli se hänelle onnellista. Itse oli Ågot pieni epäilijä, ja kesken nuorekkainta elämän riemua hänelle saattoi tulla katkeran toivottomuuden hetkiä, jolloin kaikki hänen edessään murtui.

"Luonnossa täällä rannalla ja särkillä on sentään jotain kaameaa", sanoi Ellen. "Äiti on kertonut minulle erään tapahtuman, jota usein ajattelen. Kaksi nuorukaista, jotka hän tunsi, olivat huvimatkalla täällä. He kulkivat pitkin rantaa, toinen toisesta hiukan edellä. Äkkiä kuulee edelläkulkija huudon, ja kun hän kääntyy, näkee hän vain ystävänsä käsivarret ja kädet hiekan yläpuolella. Tämä huitoo tuskallisesti — oi, eikö teistäkin tunnu, kuin näkisitte hänen kätensä? — ja tietysti toinen heti rientää takaisin, niin pian kuin mahdollista. Mutta liian myöhään. Kun hän ennätti sille paikalle, missä oli nähnyt ystävänsä, oli tämä kokonaan kadonnut. Hiekka oli niellyt ja tukehduttanut hänet."

"Eikö häntä koskaan löydetty?"

"Kyllä, mutta hän oli silloin jo kuollut."

"Huu, miten kauheaa."

Hiljaisuus hiipi heidän ympärillään. He olivat saapuneet särkkien keskelle, missä jalat upposivat pehmeään hiekkaan ja missä ruusunpiikit olivat repiä heidän hameensa. Ellen kulki hiukan edellä. Hän ajatteli Yngve Alvénia. Hänen kesäinen onnensa kietoutui tämän yhden ihmisen ympärille, jonka nimeä hän ei pari kuukautta sitten ollut edes kuullut. Nyt puhui kaikki hänestä, särkät, meri ja hotellimuurit tiesivät tuhansia kertomuksia Ellenistä ja Yngve Alvénista, ja vain heistä. Ja mikä oli kaikkein parasta, hän ei tiennyt muuta mahdollisuutta olevan, kuin että kaikki päättyisi kuten vanhoissa rehellisissä saduissa.

Hänen ajatuksensa alkoivat askarrella Vivikassa. Oli niin surullista, että hänen oli täytynyt menettää rakastettunsa ja että hän eli kuin nunna, joka on pyhittänyt elämänsä muistoille ja surulleen. Mutta tulisiko todella niin käymään? Eikö Vivika voisi tulla onnelliseksi jälleen ja mennä toisen kanssa naimisiin? Täytyi toivoa sitä hänen itsensä takia. Mutta Ellen ajatteli, että heille toisille, Ågotille ja hänelle, se olisi tappioksi. Vivika merkitsi heille niin paljon nyt. Hän oli kuin korkeavartinen valkoinen lilja. Ja tuntui hyvältä, kun oli joku, johon saattoi katsoa kuin ylempäänsä.

Äkkiä Ellen huomasi, että kaksi ihmistä oli kulkenut heidän edellään. Hän näki heidän askeltensa jäljet hiekassa — kapea miehen jalka ja sen vieressä jälki sirosta, suippokorkoisesta naisen kengästä. Jäljet olivat vallan lähekkäin.

Hän seisoi korkealla kukkulalla ja katseli syvään kuiluun, kukkuloiden väliseen umpilaaksoon. Pohjalla loisti jotain punaista kuin suuri unikko... Se oli naisen golf-nuttu. Nainen lepäsi rentonaan niska hiekkaan painautuneena ja kasvot kohti kultaisia iltapilviä. Mies istui hänen vieressään, kumartuneena hänen ylitseen innokkaasti jutellen. Ellen ei voinut heti nähdä hänen kasvojaan, mutta soreassa, hyvinpuetussa vartalossa oli jotain, joka sai hänen sydämensä kouristumaan. Hän muisti erinäisiä, hotellissa kuulemiaan sanoja, naisten vihamielisiä kuiskutuksia, jotka aina vaikenivat, milloin hän tuli lähelle. Ennen hän aina oli pudistanut aavistukset yltään mahdottomina ja mielettöminä, mutta nyt muuttui tuska todellisuudeksi, ja hän näki äkkiä edessään äitinsä huolestuneen kysyvät, epätoivoiset silmät.

Niin, siellä olivat — Maud Atkinson ja hänen isänsä.

Ellen painoi molemmat kätensä rintaansa vasten. Hän haavoitti itseään ohdakkeiden teräviin lehtiin, mutta ei sitä huomannut, ei nähnyt veripisaraa, joka kihosi hänen kädestään. Hänen suuhunsa tuli iljettävä maku. Miten maailma oli ruma — se maailma, joka hänestä hetki sitten oli ollut niin kaunis ja miellyttävä, vain Vivikan surun lempeän varjon himmentämä... Mutta suru, joka häntä nyt raastoi, surmasi kaiken auringonvalon, pimensi elämän, sillä kehen saattoi luottaa, kun rakkaimmat ja parhaimmat pettivät?

Oi äiti, äiti parka!

Ellen kääntyi hitaasti ja meni molempia toisia vastaan. Hänen nuorekkaat kasvonsa olivat lumivalkeat, ja silmiin oli tullut säikähtynyt katse, ikäänkuin ne olisivat nähneet jotain kamalaa.

"Mennään jälleen rannalle", hän sanoi käheästi. "Tulkaa — täällä ei ole turvallista. Särkkien keskellä on vallan liian yksinäistä. Eikä tiedä, keitä voi tavata..."

V.

Lauhkea kesäilta oli houkutellut vanhemmat naiset puutarhaan. He istuivat pyöreän pöydän ympärillä lehmusmajassa — rouva Selchau (Vivika Baumerin anoppi), rouva Brein, neiti Karlsson ja professorin rouva Krohn. Rouva Hagen, joka oli paljon nuorempi heitä, liittyi heihin pantuaan pikku Finnin levolle.

Mamma Atkinson — hotellivieraat eivät koskaan maininneet häntä muulla nimellä — kulki monta kertaa edestakaisin puutarhakäytävällä ja katseli majaan, mutta näki siellä niin peloittavia katseita, ettei uskaltanut mennä lähemmäksi.

Tuon naisparan elämä hotellissa oli kaikkea muuta kuin kadehdittava. Kaikki pysyivät hänestä loitolla. Eräänä iltana olivat muutamat vapaamieliset herrat ja naiset pyytäneet häntä pelaamaan whistiä kanssansa, mutta kun rouva Atkinson itsepäisesti syleksi sormiinsa jakaessaan kortteja ja polki kanssapelaajansa jalalle joka kerta, kun alkoi innostua, ei näitä pyyntöjä uudistettu.

Hänellä ei ollut paljoakaan iloa tyttärensä seurasta. Vaikka nuoret tytöt yhtä päättävästi vetäytyivät syrjään hänen tyttärensä seurasta kuin vanhemmat naiset äidin, olivat herrat sitä innokkaammat pitämään hänelle seuraa. Neiti Atkinsonin kuljeskellessa puistossa ja särkillä äkämystyneiden naisten aviopuolisoiden, poikien ja veljien kanssa, sai hänen äitinsä olla yksikseen. Ja hänestä aika kai tuntui hirvittävän pitkältä. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt hänen avaavan kirjaa tai tekevän käsityötä. Palvelijattaret kertoivat hänen tuntikausia saattavan loikoilla leposohvalla ja poltella paperosseja. Mennessään kävelemään hän säännöllisesti suuntasi kulkunsa lähimmälle kalastuspaikalle, jossa hän sikäläisen väestön keskuudessa herätti suunnatonta huomiota punaisella peruukillaan ja ylellisillä puvuillaan.

"Olen sentään arvellut, emmekö me käyttäydy väärin tuota ihmisparkaa kohtaan", sanoi lempeä rouva Selchau. "Nyt hän kävelee tuolla ja tuntee itsensä yksinäiseksi ja onnettomaksi."

"Hän? Ei hänelle juolahda mieleenkään olla onneton!" — Rouva Brein pudisti päätään ikäänkuin haluten karistaa yltään kaikki moraaliset epäilykset. — "Tuollaiset naiset elävät niin perinpohjaisesti nuoruudessaan, että loppuiällään tulevat tylsiksi ja välinpitämättömiksi. Jos hän vain saa hyvää ruokaa ja poltella paperosseja, on hän tyytyväinen. Ja sitten hän ryypiskelee; palvelijatar kertoi hänen vaatekaappinsa olevan täynnä portviinipulloja."

"Hän ei kuitenkaan vahingoita ketään muuta kuin itseään", sanoi neiti Karlsson. "Pahemmin on tyttären laita."

Kukaan ei vastannut. Rouva Krohnin kädet vapisivat niin, että puikot kilahtelivat. Mutta hän jatkoi koneellisesti työtään katsahtamatta ylös.

Hän oli ollut avioliittonsa aikana monta kertaa mustasukkainen, mutta ei hän milloinkaan ollut tuntenut sellaista kiduttavaa tuskaa, sellaista vihlovaa kipua kuin nyt, milloin vain kuuli Maud Atkinsonin nimen. Joka aamu herätessään hän tunsi mielensä yhä raskaammaksi, ja häntä peloitti jokainen uusi päivä, joka saattoi tuoda mukanaan suuren, musertavan surun, surun, jonka varjossa hän jo eli.

Puutarhakäytävän hiekka narskui kevyitten askelten kosketuksesta — askelten, jotka olivat tuomassa onnettomuuden hänen elämäänsä.

Maud Atkinson siellä tuli punainen golf-nuttu valkean puvun ylle vedettynä; tuuhea, tumma tukka pörrötti liinalakin alta. Äiti meni häntä vastaan aikoen tarttua hänen käsivarteensa, mutta Maud ravisti hänet luotaan kärsimättömin elein.

"Minne menet, lapsi kulta?" kysyi rouva naurettavalla ulkomaisella murteellaan. Mitä Maud vastasi, sitä eivät naiset voineet kuulla. Hän meni lehtimajan ohitse pää pystyssä, täysin tietoisena siitä, että häntä katseltiin ja arvosteltiin, mutta luomatta seurueeseen ainoatakaan silmäystä. Tultuaan veräjälle hän lausui lyhyet jäähyväiset äidilleen ja suuntasi matkansa rantaan.

"Hän on varmaankin sopinut tapaamisesta jonkun kanssa", sanoi neiti Karlsson hiljaa. Hän oli ainoa, joka ei ollut ymmärtänyt, että aihe Maud Atkinson oli kielletty rouva Krohnin läsnäollessa.

Rouva Selchau kiirehti puhumaan siitä kuuluisasta pianistista, jonka piti illalla antaa konsertti hotellissa. Ehkä jälkeenpäin olisi tanssia — se olisi jotakin nuorille tytöille.

Kysymystä pohdittiin innokkaasti. Pikku rouva Krohn istui kuunnellen äänten sorinaa, joka kuulosti kaukaiselta meren kohinalta. Hänestä tuntui, kuin aallot peittäisivät hänet ja hän vaipuisi yhä syvemmälle epätoivoonsa ja yksinäisyyteensä. Kaikki muu oli hänelle tuiki yhdentekevää — kaikki elämän eri kysymykset, vähäpätöisimmät, tärkeimmät... Hän oli kaiken ulkopuolella, niin kiinni omassa surussaan ja pienen maailmansa piirissä, joka oli luhistumaisillaan hänen päällensä.

Ja yhä hän vain kutoi — kaksi oikein, kaksi nurin, kaksi oikein, kaksi nurin — miehelleen tulevan sukan suuta. Hänen miehensä ei tahtonut käyttää muita sukkia kuin hänen kutomiaan, hienoimmasta ja pehmeimmästä langasta tehtyjä... Mutta äkkiä hän tuli ajatelleeksi, ettei Ove Krohn ehkä koskaan tulisikaan käyttämään näitä sukkia. Tämän jälkeen hän kai ei enää saisi tehdä miehelleen näitä pikkupalveluksiaan, jotka olivat täyttäneet hänen elämänsä onnellisella työllä. — Mihin hän nyt käyttäisi käsiään ja aikaansa?

Lapset... Ei, he eivät tarvinneet häntä enää niinkuin Ove oli tarvinnut. Ehkä siitä oli jo kauankin, kun Ove oli lakannut rakastamasta häntä, mutta hän oli kuitenkin saanut vaalia häntä, täyttää hänen jokaisen pienen toivomuksensa, ja hän oli ollut kyllin mieletön luulemaan, ettei miehensä voisi tulla toimeen hänettä.

Kaksi oikein — kaksi nurin — kaksi oikein — kaksi nurin — sukan suu kasvoi, mutta kenen hyväksi hän työskenteli?

Niin koneellisesti oli rouva kutonut, että kun hän lopetti, oli kuin kone olisi seisahtunut. Hän irroitti langan sormestaan ja alkoi kääriä kokoon mallisukkaa.

"Luulen, että menen kävelemään rannalle", sanoi hän soinnuttomasti, melkein anteeksipyytäen. Miten vähän hän välittikin näistä vieraista ihmisistä, niin oli kuitenkin mahdotonta erota heistä loukkaavalla tavalla. — "Onhan mahdollista, että tapaan lapset siellä."

"Niin, teidän tyttärenne lähti äsken ulos Vivikan ja Ågotin kanssa", vastasi rouva Brein.

Naiset katselivat rouva Krohnin jälkeen, kun hän kulki tietä pitkin pienenä ja vähäpätöisenä lavendelinvärisessä leningissään, kuin kapea varjo hämärän keskellä. Rouva Selchau huokasi ja veti kudotun saalinsa paremmin olkapäilleen, ikäänkuin häntä olisi ruvennut vilustamaan.

"Raukka", hän sanoi. Eikä kukaan lisännyt siihen mitään, ei edes neiti Karlsson.

Rouva Krohn oli hetkisen kävellyt edestakaisin rannalla, kun näki miehensä tulevan vastaan. Ja äkillisenä vastakohtana tuskalle, joka oli painostanut häntä päivin ja öin, hän tunsi riemun täyttävän mielensä. Hän omisti hänet vielä, hänellä oli vielä oikeus sanoa itseään hänen vaimokseen. Nykyisyys oli hänen, mitä tulevaisuus sitten toikaan mukanaan.

Hän meni miestänsä vastaan, tarttui hänen käsivarteensa ja katsoi häneen hymyilevänä, mikä sai miehen hämmästymään. Hän ei ymmärtänyt, kuinka hymyily saattoi olla niin valoisaa, sillä hän aavisti, että sen takana piili tuska.

"Ove, kuinka sinä voit — näen sinua niin harvoin."

"Niin, minunhan täytyy hoitaa terveyttäni ja siksi tehdä pitkiä kävelymatkoja", sanoi professori Krohn kevyesti. "Sinua rasittaisi liiaksi olla mukana."

Hän ei vastannut. Molemmat tiesivät, ettei selitys ollut tosi. Rouva Krohn ei milloinkaan väsynyt, kun käveli miehensä kanssa — ainakaan hän ei koskaan valittanut. Mutta vaikka hän luki miehensä ajatukset, oli hän kuitenkin kiitollinen hänen ystävällisyydestään. Kaikki muu oli parempaa kuin kaamea todellisuus. Niin köyhäksi hän oli tullut, että riippui kiinni heidän vanhan suhteensa varjossa, joka vielä kiinnitti heidät toisiinsa.

Professori Krohn ajatteli kulkiessaan, mistä mahtoi johtua, että Margareta oli niin kaunis tänä iltana. Ehkä se johtui vaaleasta leningistä, joka teki hänet tavallista nuorekkaammaksi. Ja laskevan auringon hohde valaisi kaunistaen hänen kasvojaan. Noita pieniä kasvoja, jotka hän oli nähnyt niin kauan kuin jaksoi muistaa. Ne olivat aina olleet samanlaiset. Vuosien tuomista rypyistä ja lihasten velttoudesta huolimatta hän saattoi erottaa lapsuusajan ja nuoruusvuosien pehmeät piirteet. Nämä kasvot olivat aina katsoneet häneen sydämellisellä kiintymyksellä, rakkaudella, joka kaikkensa antoi tyytyen vain siihen vähäiseen, mitä hän vastalahjaksi tahtoi antaa. Äkkiä hän tuli ajatelleeksi, että tuntuisi hyvältä, jos nämä kasvot olisivat kumartuneina hänen ylitseen kuoleman hetkellä.

"Mitä olet tehnyt itsellesi tänä iltana, Margareta", hän kysyi, "sinä olet niin herttainen".

"Olenko!" Rouva Krohn punastui ja otti vastaan hänen sanansa kuin köyhä, joka odottaessaan vaskikolikkoa saakin kultarahan.

"Olet, olet — sinä muistutat nuorta tyttöä, jonka kerran tunsin — Margareta Langea."

"Oi Ove — ajatteletko koskaan sitä pientä tyttöä?"

"Useammin kuin luuletkaan." Häh taputti vaimoaan hiljaa käsivarrelle. "Minä olin usein häijy hänelle, mutta hän ei sentään koskaan suuttunut minulle. Hän ei koskaan kantanut vihaa minua kohtaan."

Margaretan silmät kyyneltyivät. Oli kuin taivas ja meri ja nuo rakkaat kasvot, jotka olivat olleet hänen elämänsä onni, olisivat peittyneet sumuun.

"Sitä hän ei nytkään tee, Ove, tapahtukoon mitä tahansa."

Tapahtukoon mitä tahansa... Se kuulosti niin nöyrältä ja alistuvaiselta. — Pieni Margareta parka! Margareta teki hänelle vaikeaksi riistäytyä irti ja etsiä onnea, joka antaisi hänelle voimia elämiseen.

Professori veti hänen käsivartensa kainaloonsa, ja he menivät rannalle päin. Muutamia kalastajavenheitä lähti yökalaan; moottorien surina kuului selvästi tyynessä ilmassa.

Vähitellen professorin mieliala muuttui. Häntä alkoi väsyttää kävellä täällä Margaretan kanssa samalla tavalla kuin niin monta kertaa heidän pitkän avioliittonsa aikana. Heillä ei ollut mitään uutta toisilleen kerrottavana, eikä Margaretan luonteessa ollut mitään yllättävää. Yhteiselämä oli ollut yhtä yksitoikkoista kuin mereltä kuuluva koneiden jyske. Pitkä jono auringottomia, värittömiä, harmaita arkipäiviä. Että hän näin kauan oli tyytynyt tällaiseen elämään, johtui siitä, että hänen luonteensa oli vanhoillinen, että hän suosi totunnaista ja pelkäsi skandaalia. Sitäpaitsi hänen toimensa oli vienyt kaikki hänen voimansa ja korvannut kodin tyhjyyden. Hän oli tuskin ennättänyt ajatella itseään ennenkuin nyt, kun sairaus pakotti hänet luopumaan työstä. Nyt hän vasta ymmärsi olleensa onnea vailla, vailla elämän lumoavaa juhlaa. Hän tiesi myöskin ajan olevan täpärällä, että hänen täytyi kiiruhtaa, jos mieli nauttia riemua, ennenkuin hiiviskelevät kaameat varjot saisivat hänet ainaiseksi valtoihinsa.

Vaikka professori Krohn ei sanallakaan virkkanut vaimolleen, mimmoiset ajatukset olivat saaneet hänessä vallan, niin tämä kuitenkin tiesi, että hänen mielensä oli muuttunut. Ja hän tunsi nyt miehensä katselevan häntä toisin silmin kuin äsken. Hänen mielestään hän ei enää ollut herttainen — kaikkea vielä! Eikä hän ajatellut enää Margareta Langea, pientä tyttöä, joka muinoin oli osannut vallata hänet omakseen. Rouva Krohn arveli olevan parasta poistua, ennenkuin hänen käskettiin mennä.

Hän veti kätensä pois miehensä kainalosta.

"Ehkä minä käännyn tästä, Ove, ja palaan kotiin."

"Niin, tee se", vastasi mies välinpitämättömästi. "Siellä on kai vielä naisia lehtimajassa."

"Se on minusta yhdentekevää."

Professori katsahti häneen kummastellen, hiukan paheksuvasti.

"Sinun ei pitäisi olla niin paljon yksin, Margareta. Sinulle on vahingollista pysytellä niin paljon syrjässä. Mutta tee kuten tahdot. Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, Ove."

Hän ojensi kätensä, mutta mies ei sitä huomannut. Hän oli kääntynyt toisaalle ja katseli merelle ikäänkuin haluten jatkaa kävelyään. Vaimon, käsi vaipui veltosti alas.

"Älä ole liian kauan ulkona iltakylmässä", pyysi hän hellyydellä, joka oli aivan epäitsekästä, melkein äidillistä.

Professori vastasi vain kärsimättömällä päännyökkäyksellä.

Rouva Krohn palasi hitaasti niittyjen poikki. Hän ei huomannut lehtimajassa vielä istuvia naisia; hän kulki kuin huumeessa, ja tultuaan huoneeseensa ja riisuttuaan päällystakkinsa hän istuutui ikkunan ääreen. Kalvavassa tuskassaan hän tajusi selvästi vain yhden asian — tässä hän tahtoi istua ja odotella Ellenin paluuta.

Meren ja taivaan kultainen hohde oli sammunut, ja maisema oli kääriytynyt sinertävään kesähämärään, kun nuo kolme nuorta neitosta palasivat rannalta.

He kulkivat jälleen rinnatusten, mutta Ellen oli nyt keskellä. Vivika oli kietonut kätensä hänen vyötäröilleen, ja Ågot piteli hänen kättään, ikäänkuin he ymmärtäisivät hänen surunsa ja tahtoisivat näin sanoitta lohduttaa häntä.

"Paljonkohan kello lienee?" tuumi Vivika. "Varmaankin on jo myöhäistä. Täällä on niin hiljaista."

"Niin, eihän nyt tulekaan pimeä", jatkoi Ågot. "yt on valoisien öiden aika."

Koko kotimatkan he olivat jutelleet jokapäiväisistä asioista ollakseen huomaamatta Ellenin äänettömyyttä. Ja hän oli heille kiitollinen siitä. Heidän ääntensä levollinen sointu vaimensi hänen levottomuuttaan, ja hän koetti uskotella itselleen, että huhut olivat liioiteltuja, ettei tällä kaikella ollut mitään merkitystä — — — mutta hän ei voinut uskoa omia lohtuperusteitaan.

"Tuolla tulee joku herra", sanoi Vivika. "Kukahan se on? Luultavasti joku hotellista."

Ellenin sydän löi raskaasti — kovasti. Hän oli heti tuntenut pitkäkasvuisen, rotevan vartalon harmaassa puvussa, ruskettuneen, vaalean pään ja valkolakin. — Mutta hän ei ollut yhtä onnellinen kuin tavallisesti kohdatessaan Yngve Alvénin. Tänä iltana hänestä tuntui, kuin hän mieluimmin olisi välttänyt häntä.

Heikko vihellys osoitti, että Ågot oli huomannut, kuka tulija oli.

"Nyt saa Ellen parempaa seuraa kuin me kaksi", sanoi hän. "On parasta, että jätämme hänet rauhaan, Vivika."

"Ei, ei!" — Ellen pidätti heitä kouristuksentapaisesti. — "Ette saa mennä — kuuletteko — en ensinkään välitä puhua hänen kanssaan."

"Mitäs puhetta tuo on", sanoi Ågot melkein äkäisesti. "Älä ole olevinasi, tyttöseni. Et sinä tavallisesti ole juonikas, siksi olenkin pitänyt sinusta. Tietysti haluat mieluummin kulkea hänen kanssaan kuin meidän kanssamme. Älä nyt tyhjiä."

"Hiljaa", sanoi Vivika, "hän on nyt täällä."

Yngve Alvén pysähtyi tyttöjen eteen ja nosti lakkiaan.