Part 7

Mutta rouva Krohn hoki: "Kirje — kirje —" ja hänen kätensä hapuilivat tyhjää ikkunalautaa, joka loisti niin kylmän valkoisena synkkää maisemaa vasten.

"Antakaa hänelle kirje", kuiskasi Yngve.

Ellen avasi piironginlaatikon ja otti sieltä avatun kirjeen, mutta rouva Krohn ei lukenut sitä.

"Äiti parka", sanoi Ellen. Hän oli vetänyt Yngven mukanaan huoneen pitkällä seinällä olevan sohvan luo soikean peilin alle, jossa nummen raskaat ääriviivat kuvastuivat. "Ettekö luule hänen voivan menettää järkensä?"

"En, en — älkää sitä pelätkö", sanoi Yngve rauhoittaen. "Tämä on vain käänne, joka menee ohitse, ja saatte nähdä, että äitinne tulee entiselleen."

"Ei entiselleen", vastasi Ellen hiljaa, "ei, entiselleen hän ei koskaan tule. Te ette saata aavistaakaan, kuinka kiintynyt äiti oli isään. Minä olen usein ajatellut, että niin paljon ei koskaan saisi pitää toisesta ihmisestä. Siinä menettää jotakin omasta persoonallisuudestaan. Enkä luule sen olevan oikein."

"Ettekö voi ajatella — ajatella, että rakastaisitte jotakuta, Ellen?"

Ellen kääntyi hänen puoleensa huulilla valoisa hymy, joka hetkeksi sai hänen surulliset kasvonsa loistamaan.

"Kyllä, voisin", sanoi hän laskien kätensä Yngven käteen. "Mutta en samalla tavalla kuin äiti. En voisi antaa itseäni niin kokonaan, ettei minusta olisi enää itsestäni mitään jäljellä."

Yngven sydän sykki ilosta, ja hän puristi pienen käden lujasti omaansa.

"Sitä teidän ei pidäkään tehdä", sanoi hän. "Ei rahtuakaan omasta itsestänne saa mennä hukkaan. Siihen te olette vallan liian kallisarvoinen."

"Mutta ei ole aika puhua siitä nyt", aloitti Ellen muuttuneella äänellä. "Meidän täytyy ajatella äitiä. Tehän aiotte lääkäriksi — ettekö voi sanoa, mitä minun tulee tehdä saadakseni hänet tuosta mielentilasta?"

Yngve Alvén hillitsi itsensä päättävästi ja piilotti itsekkään onnentunteensa sydämensä syvimpään sopukkaan, — kerranhan se kuitenkin saisi vapaasti leimuta. Hän saattoi nyt kyllä odottaa tietäessään Ellenin pitävän hänestä.

"Jos vain voisimme suunnata rouva Krohnin ajatukset toisiin uomiin, olisi hyvä", sanoi hän. "Eikö veljellänne ole mitään vaikutusvaltaa äitiinsä?"

"On, luulen olevan; äiti on aina pitänyt eniten Arnesta. Hän ei ole tahtonut tehdä eroa meidän välillämme, mutta minä olen kuitenkin huomannut, että hän on ollut enemmän kiintynyt Arneen kuin minuun. — On kummallista, ettei Arne ole ensinkään käynyt äidin luona."

"Ehkä menen katsomaan, onko veljenne huoneessaan?"

"Menkää, kiitoksia, menkää... Minä en oikein uskalla jättää äitiä tänään."

Yngve hyväili Ellenin kättä vielä kerran ja nousi sitten lähteäkseen.

Arne Krohn ei ollut huoneessaan. Palvelustyttö sanoi hänen menneen ulos aikaisin aamulla ennen aamiaista.

Hetkisen Yngve viipyi katsellen ympärilleen pienessä huoneessa, jossa Arnen tavarat olivat huiskin haiskin ilman minkäänlaista järjestystä, mikä on niin tavallista nuorilla miehillä. Ikkunan edessä olevalla keltaiseksi maalatulla pöydällä oli piippuja ja tupakkamasseja kaikessa sovussa kaulusten, kalvosinten ja kaulaliinain kanssa; avatussa kirjassa oli kuihtunut ruusu kirjanmerkkinä erään runon kohdalla.

Se oli rakkausruno — ja Yngve muisti nyt, että Maud Atkinson oli muutamia päiviä sitten leikkiä laskien pistänyt ruusun Arnen napinreikään.

Aavistus muuttui todeksi. Arne parka, kaksin verroin oli isku sattunut häneen! Hänhän oli itse rakastanut Maudia.

Ja epätoivo oli syössyt hänet matkaan; ajattelematta äitiä ja sisarta hän oli paennut saadakseen olla yksin, painautuakseen piiloon kuin sairas eläin vaanivien katseiden alta. Sitä oli helppo ymmärtää. Professori Krohnin lasten tuskassa oli häpeää.

Mutta minne hän oli voinut joutua? Kuljeskeliko hän rannalla myrskyssä ja rajuilmassa — nyt alkoi sataa kuin saavista kaataen, ja meren ja maan ääriviivat häipyivät rankkasateessa. Sillä eihän hän ollut voinut — Yngve ajatteli kauhulla Arnen katseen pohjalla piilevää synkkämielistä ilmettä. Arnen luonne oli hempeä, hänellä ei ollut paljon voimia surua kantamaan. Ja tällaisena päivänä olisi niin helppo hävitä, antaa aaltojen kuljettaa itsensä pois —. Ihmisruumiilla ei ollut minkäänlaista merkitystä noissa rajuissa tyrskyissä. Kenenkään ei tarvinnut ajatella itsemurhaa, saattoi olettaa onnettomuuden tapahtuneen. Hänhän olisi esimerkiksi voinut olla uimassa ja siten joutua liian kauaksi.

Yngve meni Ellenille ilmoittamaan, ettei Arne ollut huoneessaan, ja sanoi lähtevänsä rannalta hakemaan häntä. Ellen kiitti häntä levollisesti, vielä hän ei ollut rauhaton Arnen puolesta, hänellähän oli niin usein tapana kuljeksia rannalla yksinään.

Ellen oli vetänyt esiin matkakirstun ja järjesti siihen äitinsä vaatteita. Hän ei voinut olla toimettomana, jos mieli pysyä rohkeana. Sitäpaitsi hänestä oli luonnollista, että he matkustavat kotiin niin pian kuin mahdollista, kunhan hän vain saisi äitinsä heräämään tylsyydentilasta, joka nyt teki mahdottomaksi päättää mitään.

"Kunhan vain pääsisimme kotiin", sanoi Ellen. Hänen käsissään oli hänen vaaleansininen leninkinsä, ja hän laski sen varovaisesti kirstuun. "Kööpenhamina on niin suuri, siellä katoamme vilinään. Meillä ei kuitenkaan ole enää mitään iloa Hvidestrandissa."

Vaikka hän puristi silmänsä kiinni ja uljaasti koetti taistella vastaan, ei hän kuitenkaan voinut estää paria kyyneltä putoamasta vaaleansiniselle leningille, joka oli niin monena hauskana päivänä rannalla somistanut häntä. Hänestä tuntui, kuin siitä vielä olisi tuoksunut meren suolaisuus, päivänpaahtama multa ja kukkasten mesi. Nyt hän menettäisi kaiken. Häntä odottivat Kööpenhaminan tukahduttavat kadut ja kodin ahtaat huoneet. Tuo kaikki olisi niin kuollutta nyt, kun isä oli poissa.

"Enkö milloinkaan enää saa nähdä teitä tuossa leningissä?" kysyi Yngve surullisena. Hänenkin mielestään osa kesästä katosi kirstuun kuin avoimeen hautaan.

Ellen pyyhkäisi tukan otsalta ja katseli häneen heikosti hymyillen, kyyneltensä keskeltä.

"Kenties, kenties — ensi vuonna", hän sanoi.

Näihin sanoihin "ensi vuonna" sisältyi hänen ja Yngven yhteinen toivo. Heidän onnensa saattoi elää talven yli kuin kukka, joka versoo lumen alla, kunnes uusi kesä valoisampine päivineen saa sen puhkeamaan auringossa.

Kun Yngve toisen kerran oli menossa rannalle, hän tapasi hotellin eteisessä Vivika Baumerin. Hän oli pannut sadetakin hartioilleen ja vetänyt myssyn päähänsä, niin että hänen hienot, kapeat kasvonsa olivat vallan tumman kankaan kehystäminä.

"Aiotteko ulos tällaisessa ilmassa, neiti Baumer!" kysyi Yngve ihmeissään.

"Aion, en voinut olla sisällä koko päivää." Hän laski kätensä Yngven käsivarrelle. Tummansininen sadetakki valui hiukan syrjään, niin että saattoi nähdä hänen valkean villapuseronsa ja kapean käden, jota koristi leveä kultasormus — hänen kihlattunsa sormus —. "Kandidaatti Alvén, oletteko puhunut Ellenin kanssa?" jatkoi hän. "Millä mielellä hän on?"

"Neiti Krohn on levollinen ja maltillinen", sanoi Yngve. "Mutta rouva parka on vallan murtunut, kivettynyt surusta. Olen myöskin hieman levoton Arne Krohnista — kukaan ei ole nähnyt häntä sitten aamun."

"Mitä te sanotte?" Vivikan käsi vapisi, hänen siniset, tummien ripsien reunustamat silmänsä olivat ammollaan. "Ei suinkaan hänelle vain ole tapahtunut mitään onnettomuutta?"

Yngve tuskin tiesi, mistä johtui, että hän uskoi salaisen pelkonsa tälle nuorelle tytölle, jota hän tunsi niin vähän. Ehkäpä se johtui siitä, että Vivika tunsi niin viihdyttävää, lämmintä myötätuntoa muiden ihmisten suruja kohtaan.

"Minulla on erikoinen syy pelkooni", sanoi Yngve. "Luulen että Arne Krohn itse oli lämpimästi kiintynyt Maud Atkinsoniin."

"Luuletteko? Vivika oli tullut hyvin kalpeaksi. Ihmisparat", jatkoi hän hiljaa. "Ja mitä aiotte nyt tehdä, herra Alvén?"

"Olen ajatellut kulkea rantaa pitkin hakemassa häntä. Neiti Baumer, koska te joka tapauksessa olette matkalla ulos, niin ettekö tahtoisi auttaa minua? Jospa te kulkisitte päinvastaiseen suuntaan, niin ehkäpä jompikumpi meistä löytäisi hänet."

"Tietysti minä sen teen", sanoi Vivika innokkaasti.

Hän avasi portin. Sade ja tuuli löivät häntä vastaan, niin että hän vaistomaisesti peräytyi askeleen.

"Ilma on varmaankin vielä liian raju teille, neiti Baumer", sanoi Yngve. "Ehkä on parasta teidän jäädä kotiin."

"Ei, minä en sula. Tulkaa, älkäämme hukatko aikaa."

He kulkivat yhdessä niittyjen poikki vievää tietä. Vivika taivutti solakan vartalonsa kumaraan, musta tukka ryöstäytyi irti myssyn alta ja liehui hänen silmillään. Huolimatta levottomuudestaan Yngve ei voinut olla huomaamatta vieressään kulkevaa neitosta. Miten rohkeasti tämä taistelikaan myrskyä vastaan, vaikka oli niin hento ja pieni. Hän ei näyttänyt tuntevan levottomuutta, ei väsymystä, kun oli kysymys muiden palvelemisesta. Vivika Baumerissa oli jotakin, joka toi mieleen nuoren nunnan, pyhimyksen. Tuollaiselta mahtoi Thüringenin Elisabet näyttää, kun hän avasi korinsa, missä hänen köyhille aikomansa antimet olivat muuttuneet ruusuiksi.

He eivät voineet puhua toistensa kanssa. Myrsky pauhasi ylivoimaisena. Muutaman turhan yrityksen jälkeen he vaikenivat kumpikin, ja rannalle saavuttuaan he erosivat toisilleen nyökäyttäen, mennen kumpikin omalle suunnalleen.

Yngve kulki kulkemistaan, melkein huumaantuneena tuulen ja tyrskyjen pauhusta sekä ilmanpaineesta, joka salpasi häneltä hengen. Näköala maalle päin oli täällä rantapenkereen estämä. Vain sähkölennätinpylväiden huiput näkyivät mustina juovina taivasta vasten. Aallot ajelivat toisiaan pilvenkorkuisina, vihertävävaahtoisina, huuhdellen rannan ja särkyen pirstoiksi. Suuria vaahtosiekaleita jäi märille kiville.

Kuljettuaan jonkun matkaa Yngve huomasi miehenjalan jäljet ja aivan vieressä koirankäpälien syvennykset. Hänen mielensä täyttyi riemulla. Arne oli varmaan kulkenut tästä. Scott, hotellikoira, oli hänen hyvä ystävänsä ja seurasi häntä usein pitkillä kävelyillä.

Jäljet näkyivät noin neljänneksen kilometriä pitkin rantaa. Sitten ne kääntyivät sisämaahan päin, ja Yngven toiveet heikkenivät. Jäljet katoaisivat pian niittyjen ruohossa ja nummen korkeassa kanervassa, eikä hän siis kauempaa voisi näitä viittoja myöten kulkea. Hän poikkesi rannalta ja alkoi kulkea siihen suuntaan, mihin arveli Arnen kulkeneen. Tässä oli tie, joka oikeastaan erottui vain syvien pyöränjälkien takia. Kauempana se muodostui oikeaksi ajotieksi. Sen molemmin puolin oli viljeltyjä maita, missä kasvoi huononpuoleisesti ruohoa kullankarvaisten maksaruoho- ja vaaleanpunaisten ajuruoholäikkien välissä. Jonkun matkan päässä oli yhteensulloutunut lauma lampaita. Etäämpänä näkyi erään talonpoikaistalon tumma olkikatto. Matalat, pitkät, valkeaksi rapatut huonerivit viheriään vivahtavine ikkunoineen katsoivat merelle päin, ja takana niiden suojana oli pitkä rivi hietakinoksia. Talon luona ei kasvanut ainoatakaan puuta, ja perunamaapahanen teki kasvitarhan virkaa. Yngve muisti äkkiä olleensa täällä ennen; hän tunsi talon ja muisti siinä asuvien ihmisten historian, jonka hän oli kuullut kerrottavan kalastusasemalla. Nyt siinä asui vain kaksi vanhusta yksinään, mies ja vaimo. Heillä oli ollut monta lasta, jotka kaikki olivat kuolleet kasvavina ollessaan, paitsi kahta, kahta reipasta nuorta poikaa, jotka olivat kalastajia, kuten isänsäkin. Eräänä myrsky-yönä he hukkuivat merellä. Toinen oli kaksikymmentäkaksivuotias, toinen kaksikymmenvuotias. Vanhempi oli kihloissa ja aikoi pian viettää häänsä. Vanhukset olivat kuin lamaannuksissa saadessaan sanoman poikiensa kuolemasta. Kesti kauan, ennenkuin he saattoivat uskoa sitä. Sitten vanha isä meni ulos kuin unissakävijä, valjasti hevosen ja ajoi itse rantaan, jonne poikien ruumiit olivat ajautuneet. Hän meni tuomaan kotiin poikansa.

Kaikkea tätä Yngve ajatteli kulkiessaan perunapellon läpi taloon vievää tietä. Ovi ei ollut lukossa. Hän astui suoraan eteiseen, missä vanha, takkuinen, epämääräistä rotua oleva koira ilmaisi paheksumisensa ja ihmettelynsä vieraan näkemisestä lyhyin, kähein haukahduksin, mikä päättyi muutamiin tyytymättömiin murahduksiin. Yngve rauhoitti koiraa silittämällä sen päätä ja puolisokeita silmiä, minkä jälkeen koira salli hänen, astua tupaan.

Matala huone oli vallan hämärä. Yngve erotti epäselvästi yhdellä seinällä korkean sängyn punapilkkuisine verhoineen, nurkassa olevan bornholmilais-kellon ja ikkunain välissä laskulaudalla varustetun pöydän, jonka ääressä vanhukset istuivat. Mies istui pöydän päässä tupruttaen pitkää piippuaan; ryppyisissä, ahavoituneissa kasvoissa oli syvä, miettivä ilme, tuuheitten kulmakarvojen alta näkyvä katse oli sammunut, ja harmaanvalkoiset hapset riippuivat pitkinä suortuvina kaulalle pienen mustan lakin alta. Yllään hänellä oli raitainen villapaita; hihat näkyivät tummansinisen sarkaliivin alta. Jaloissa hänellä oli puukengät. Vaimo oli pieni ja hento, ja hänen kasvonsa olivat terävät, mutta kalpeat, päätä verhosi musta liina. Paikaltaan ikkunoiden välistä hän ensiksi näki vieraan ja nykäisi kyynärpäällään miestään, joka nousi äkkiä ja tokaisi ihmetellen: "Kas vaan, kukahan hän on."

Yngve astui lähemmäksi ja koetti selittää vanhuksille, että hän haki erästä nuorta miestä, joka oli ollut poissa hotellista koko päivän. He eivät häntä ymmärtäneet, ja Yngven täytyi toistaa sanansa monta kertaa mahdollisimman selvästi ja tanskankielisin kääntein, ennenkuin he ymmärsivät mitä hän tarkoitti. Vanha vaimo osoitti höperöä ihmettelyä sen johdosta, että ruotsalainen oli eksynyt heidän seudulleen. Vasta kun Yngve oli kertonut iästään, yhteiskunnallisesta asemastaan ja syntymäpaikastaan, hän sai tietää, ettei kukaan vieras ollut kulkenut siitä ohi tänään, mutta että koira oli haukkunut muutamia tunteja sitten, niin että varmaankin oli joku ollut särkkien keskellä.

"Oi Herra Jumala, minne hän on voinut joutua", sanoi vaimo huojuttaen päätään edestakaisin ja kietoen käsivartensa kudottuun villahuiviin ikäänkuin viluissaan. "Tänään on vasta Herran ilma — Herran ilma — jos joku joutuu veteen, niin hän voi sinne jäädä."

"Niin, eikä hän olisi ensimmäinen, jonka meri on ottanut", sanoi mies, ja hänen harmaa päänsä painui syvemmälle piipun yli, joka oli sammunut. "Ei, eipä ensimmäinen."

Ja vanhusten lohduttomat sanat kaikuivat yhä Yngven korvissa, kun hän jatkoi etsimistään yksinäisten särkkien keskellä, nummella ja suossa, missä syvät silmäkkeet alituiseen pakottivat hänet kulkemaan kiertoteitä päästäkseen eteenpäin.

Täällä ei näkynyt jälkeäkään, eikä hän kohdannut ketään. Hänen ympärillään oli synkkä, autio, sadevihmaan peittynyt luonto, jota rajumyrsky oli runnellut, luonto, joka Yngvenkin rohkeaan ja toivorikkaaseen mieleen toi ajatuksen ihmiskyvyn heikkoudesta, kohtalon järkkymättömyydestä.

Vihdoin hänen täytyi luopua tuloksettomasta hakemisestaan ja mennä kotiin. Vivika oli tullut ennen häntä, eikä hänkään ollut saanut minkäänlaisia tietoja Arnesta. Yngven oli vaikea viedä tällaista sanaa Ellenille, kaksin verroin vaikeaa, koska hän näki tytön silmistä, että tämä oli alkanut epäillä pahinta.

Kun Yngve kertoi nähneensä koiran jälkiä hiekassa niiden rinnalla, joita hän luuli Arnen jäljiksi, huudahti Ellen valittaen:

"Scott on tullut takaisin tunti sitten — yksin..."

Ja he katselivat toisiaan uskaltamatta kumpikaan sanoiksi pukea pelkoaan.

Loppuosa päivästä kului tuskassa ja toivottomassa odotuksessa. Ja vähitellen rouva Krohn alkoi ymmärtää, että häntä odotti uusi suru. Hän ei ollut vielä kadottanut kaikkea. Hän saattoi tulla siis vieläkin köyhemmäksi kuin miksi tämä päivä oli jo tehnyt hänet.

Hitaasti hän heräsi tuskallisesta horroksestaan tietoisuuteen siitä, että elämällä oli hänelle vielä arvoa siksi, että vielä löytyi joku, josta hän piti ja jonka takia hän oli levoton. Ja illan tullen, kun Ellen hetkiseksi oli mennyt Vivika Baumerin luo, rouva Krohn kääri huivin hartioilleen ja meni ulos etsimään poikaansa.

Sade oli tauonnut, mutta myrsky vonkui kietoen hänen hameensa säärien ympärille. Tiellä oli suuria vesilätäköitä, ja niityillä oli sadevesi kokoontunut pieniksi lammikoiksi, joiden pinta väreili tuulessa. Hyypät lentelivät hänen yllään valittavasti kirkuen. Margaretasta tuntui niiden herkeämätön levottomuus olevan osa hänen sieluaan raatelevasta tuskasta. Taivaanrannalla olivat pilvet hajaantuneet; iltataivaan kirkas juova lepäsi kultaisena reunuksena sinipunervan meren äärellä. Äkkiä pilkisti aurinko esiin, ja hän sulki vaistomaisesti silmänsä, sillä niin nopea oli vaihdos harmaanraskaan myrskypäivän hämärästä hehkuvaan, palavaan iltavalaistukseen, joka sai valkean rannan veripunaisena hohtamaan.

Oi, aurinko, joka nyt laski... eikö se vienyt mukanaan kaikkea sitä, mikä elämässä oli ollut hänelle rakkainta? — Parasta kai olisi hänelle, jos hän pääsisi näkemästä uuden päivän nousua — jos se päivä, joka nyt sammui, olisi hänen viimeisensä. Hänen mielensä oli niin täynnä katkeruutta, joka myrkytti kaiken. Nykyisyyden, tulevaisuuden ja menneisyyden valoisimmat muistot. Ove oli ollut osallisena hänen parhaimmista tunteistaan aina siitä saakka, kun hän oli pieni tyttönen, joka leikki lapsuutensa puutarhassa. Hän ei ollut koskaan voinut kuvitella elämää ilman Ovea. Ja häntä pyörrytti ajatellessaan edessä olevia äärettömän tyhjyyden pitkiä vuosia.

Kenties hän lisäksi ei ollut menettänyt ainoastaan Ovea, vaan myöskin poikansa, vanhimman lapsensa, joka oli heidän ensimmäisen rakkautensa pantti. Arnella oli isänsä kasvot, mutta äitinsä sielu — hänen rakkaalla pojallaan, joka aina oli suojellut häntä miehekkäällä hellyydellä. Oi, hän ei varmaankaan ollut pitänyt heistä kylliksi — Arnesta ja pikku Ellenistä —, hän oli syrjäyttänyt heidät Oven tähden, niinkuin kerran menneisyydessä oli unohtanut vanhempansa sen tunteen rinnalla, joka niin täydellisesti oli hänet vallannut.

Hän oli rakastanut väärin, rakkaudella, jonka sisimpänä vaikuttimena oli itsekkyys. Rangaistaisiinko häntä nyt sillä, että hän menettäisi Arnenkin?

Margareta Krohn teki tiliä itsensä kanssa. Hän otti vastaan surun — hän ei työntänyt sitä enää luotaan onnettomuutena, jota ei jaksanut kantaa. Hänen rakkautensa Oveen oli kuin suuri puu, joka oli peittänyt varjoonsa kaikki muut tunteet hänen sydämessään. Nyt ne saivat puhjeta ja kehkeytyä voimakkaina ja elämänhaluisina, nuo pienet, laiminlyödyt rakkaudenidut, jotka ennen olivat kuihtuneet hoidon puutteessa. Hänestä tulisi parempi ihminen, parempi äiti lapsille, jos hän vain saisi pitää heidät...

Hän oli kulkenut tuijottaen hiekkaan, omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Kohottaessaan päänsä hän näki kirkkaassa auringonvalossa, joka huikaisi häntä, miehen tummat ääriviivat lähestyvän itseään, nuoren miehen, jonka vartalo oli raskaasti etukumarassa... Margareta uskalsi tuskin uskoa silmiään. Oi taivaan Jumala, oliko mahdollista, että hänen rukouksensa niin pian saisi vastauksen? —

Hän huudahti heikosti ja levitti käsivartensa: "Arne, Arne!"

Ja nyt hän näki, että tulija todellakin oli hänen poikansa. Hän tuli horjuen kuin ihminen, joka on vaeltanut itsensä uuvuksiin. Hänen vaatteensa olivat läpimärät sateesta, ja kostea, tumma tukka oli liimautunut ohimoille. Hänen silmissään oli niin epätoivoinen katse, että äiti sulki hänet lämpimästi osaaottaen syliinsä ja puristi hänet kovasti rintaansa vasten, ikäänkuin tahtoen suojella häntä koko maailmaa ja ennen kaikkea sitä vaaraa vastaan, joka piili hänessä itsessään.

"Oi poikani, kuinka levottomat me olemme olleet sinun tähtesi. Missä olet ollut koko päivän?"

Arne oli painanut päänsä äitinsä olkaa vasten, niinkuin hänen tapansa oli ollut lapsuudessa, kun hän uskoi äidille surunsa. Hänen kätensä kietoutuivat äidin niskan taa. Hiljaa kuiskaten, niin että vain äidin syvää rakkautta uhkuva sydän saattoi erottaa sanat, hän sanoi:

"Minusta tuntui aamulla, etten voisi elää kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Kun menin ulos, oli aikomukseni tehdä kaikesta loppu... Mutta koko ajan näin sinun kasvosi edessäni, äitikulta, enkä sitten voinutkaan — en voinut."

"Jumalan kiitos, ettet voinut!"

Äidin poski painautui pojan poskea vasten. Hänen kätensä soluivat hyväillen pitkin selkää ja hartioita. Hän ajatteli kaukaista aikaa, jolloin Arne oli ollut hyvin sairas. Kun hän tuli paremmaksi, tuntui hänestä, kuin hän olisi saanut pojan elämän lahjaksi.

He seisoivat yhä sylitysten ikäänkuin leväten. Suru, joka oli ollut molemmille niin ylivoimainen, kadotti osan katkeruuttaan, siksi että he kantoivat sen yhdessä. Ne tuhannet säikeet, jotka sitoivat heitä elämään ja toisiinsa, punoutuivat jälleen vahvaksi siteeksi, jota kumpikaan ei tahtonut katkoa.

Auringon äärimmäinen kultareuna hukkui tummaan mereen. Ja äkkiä tuuli taas yltyi lennättäen pilviä mantereen yli kohti harjuja, jotka kohottivat särmäisiä reunojaan punervansinistä taivasta kohden. Yhä suuremmiksi muuttuivat repeytyneiden pilvien lomista esiinpistävät siniläikät hohtaen kaikissa värivivahduksissa: sinikivenä, kultasinenä, vihertävänä ja merensinenä. Pilvet ikäänkuin keventyivät, muuttuen läpinäkyviksi, sauhumaisiksi hattaroiksi. Ja tuuli työskenteli edelleen, kunnes ilma oli vallan puhdas, ääretön loistava taivas, jolla kesätähdet pian syttyivät lähettämään valoa maisemaan, myrskyn laantuessa ja meren hiljaisin huokauksin nukahtaessa päivän riehumisen jälkeen yön syvään lepoon —

Kun Yngve ja Ellen myöhemmin Vivika Baumerin kanssa tulivat rannalle — hän oli osoittanut heille niin paljon myötätuntoa, etteivät he enää voineet pitää häntä vieraana, vaan rakkaana ystävänä — he tapasivat rouva Krohnin ja Arnen, jotka tulivat hitaasti käsi toisen kainalossa. Iloinen huudahdus Ellenin huulilla kuoli. He näyttivät kumpikin niin kummallisilta, ikäänkuin palaisivat pitkältä, pitkältä matkalta eivätkä vielä olisi sopeutuneet jokapäiväisen elämän vaatimuksiin. Ellen ymmärsi vaistomaisesti, ettei kukaan saanut häiritä heitä, — heillä oli kylliksi toisissaan.

Sinä iltana rouva Krohn seurasi Arnea hänen huoneeseensa, auttoi häntä riisumisessa ja istui hänen luonaan pidellen hänen kättään, kunnes hän oli nukkunut. Ja hän tunsi sydämensä jälleen heräävän. Niin kauan kuin oli vielä jokukin, joka tarvitsi hänen rakkauttaan, oli elämä elämisen arvoinen.

VIII.

Professorinrouva Krohn ja hänen lapsensa olivat jälleen Kööpenhaminassa. He olivat muuttaneet pienempään huoneistoon Frederiksbergin huvilayhdyskuntaan ja elivät hyvin vaatimattomasti. Arne oli maannut sairaana ankarassa hermokuumeessa ja toipui hyvin hitaasti. Rouva Krohnin aika kului poikansa hoitamisessa. Ellen luki ankarasti tutkintoaan varten. Kun hänellä vain oli aikaa, hän koetti parhaansa mukaan kohottaa tunnelmaa kodissa. Salainen onnen tunne auttoi häntä kestämään raskaat päivät toivehikkaana ja rohkeana. Yngve Alvénin ajatteleminen sekä häneltä saadut kirjeet olivat aurinkona hänen kulkiessaan synkkinä syyspäivinä koulun ja kodin väliä sateessa ja loassa ja palatessaan kodin hiljaisiin huoneisiin, äidin ja Arnen matalasointuiseen, surulliseen keskusteluun, joka synkän sävelen tavoin vaimensi elämänilon. Mutta Ellen odotti kärsivällisesti; hän uneksi "ensi vuodesta", Yngven tapaamisesta Hvidestrandissa, ja rakkaudestaan voimaa saaden hän sälytti omansa ja toisten taakat nuorille, vahvoille hartioilleen ja kantoi ne hymyillen ja reippaasti.

Rouva Krohn koetti kaikin voimin täyttää tekemänsä lupauksen: elää lastensa hyväksi. Mutta haava hänen sydämessään ei ottanut parantuakseen, hän ei voinut olla ajattelematta miestään. Hän tiesi hänen olevan matkoilla ulkomailla, Itävallassa, Etelä-Saksassa ja Sveitsissä. Hän siirtyi toisesta parantolasta toiseen saamatta apua sydänvialleen. Hän kirjoitti usein heidän yhteiselle asianajajalleen, joka oli ollut heidän ystävänsä, ja Margareta sai silloin tällöin lukea kirjeet. Hän ei uskaltanut kysyä, oliko Maud Oven kanssa; hänen nimeään ei kertaakaan mainittu niissä kirjeissä, jotka varatuomari salli hänen lukea. Avioeron alkuvalmistukset olivat suoritetut. Margareta ei vastustellut eikä asettanut minkäänlaisia vaatimuksia. Hän tyytyi kaikin puolin niihin ehtoihin, jotka hänen miehensä heidän asiamiehensä kautta asetti.