Part 20

"Te olette hänen orjansa!" toisti hän hitaasti, ja yhä kiivaasti hengittäen. "Ahaa -- minä alan ymmärtää."

"Niin alan minäkin", vastasi Zoë, katsellen kauniita, velttoja kasvoja, värjättyä tukkaa ja marmorinvalkeita käsiä.

Hänen äänensävyssään oli ikäänkuin kevennystä, kun hän oli nyt saanut tarkoin tarkastaa kilpailijatartaan.

"Milloin Carlo Zeno on ostanut teidät?" kysyi Giustina, tullen kylmän ylimieliseksi päästessään hengästyksestään ja huomatessaan yhteiskunnallisen ylemmyytensä.

"Luulen, että siitä on juuri viisi viikkoa", vastasi Zoë teeskentelemättömästi. "Mutta minusta tuntuu kuin olisin ollut täällä aina."

"Sitä en epäilekään", sanoi Giustina. "Viisi viikkoa! Niin, minä ymmärrän nyt."

Silloin kuviteltu ääni herätti jälleen hänen takaa-ajon pelkonsa, ja hänen silmänsä kääntyivät äkkiä ovea kohti. Julia seisoi sen vieressä, kuunnellen korva rakoa vastaan painettuna; hän pudisti päätään huomatessaan Giustinan levottoman katseen. Mitään ei kuulunut; ei ketään ollut tulossa.

"Olisi parempi, jos kertoisitte minulle mitä on tapahtunut", sanoi Zoë. "Te olette kohdannut jonkun, joka on säikäyttänyt teitä", vihjasi hän.

Giustina näki, että Zoë oli täysin tietämätön tatarilaisen vierailusta, ja hän kertoi mitä oli nähnyt ja kuullut alakerrassa. Kun hän jatkoi kertomustaan selittäen, että Toktamish vaati kymmentätuhatta tukaattia Zenon nimessä, muuttui Zoën ilme huolestuneemmaksi, sillä hän sai selville totuuden katkonaisesta ja liioitellusta selonteosta. Epäonnistuttuaan yrityksessään vapauttaa Johannes, oli Zeno joutunut niiden sotilasten käsiin, jotka hän oli saanut kannattamaan vallankumousta; he vaativat suunnattomia lunnaita, ja jos ne jäisivät tulematta, antaisivat he hänet Andronikuksen käsiin.

Tämä oli kylläkin huono uutinen, mutta kuitenkin parempi kuin pahimmassa tapauksessa olisi voinut olla, sillä merkitsihän se, että Zeno oli vielä elossa ja vahingoittumaton eikä hänelle tehtäisi pahaa niinkauankuin hänen pidättäjänsä saataisiin odottamaan heidän vaatimiaan rahoja.

"Kymmenentuhatta tukaattia!" kertasi Zoë. "Niin paljoa ei ikinä voida saada kokoon!"

"Minun isäni voisi maksaa vaikka kaksi sen vertaa, jos haluaisi", vastasi rikkaan kauppiaan tytär pöyhkeänä isänsä suunnattomasta äveriäisyydestä. "Mutta minä tuskin luulen hänen antavan mitään", lisäsi hän hitaasti, samalla kuin hän tarkkasi Zoën kasvoja nähdäkseen mikä vaikutus tällä väitteellä olisi.

"Messer Carlolla on monta ystävää", vastasi Zoë rauhallisesti. "Mutta jos hän on elossa, on hyvin todennäköistä että hän tulee kotiin maksamatta mitään lunnaita. Ja jos hän tekee sen, niin hän varmasti panee sotilaat maksamaan sen kepposen, jonka he ovat hänelle tehneet."

"Te ette näytä olevan huolissanne hänen tähtensä", sanoi Giustina, hänen näennäisen tyyneytensä eksyttämänä ja hämmästyttämättä.

"Oletteko te?" kysyi Zoë.

Silloin Julia avasi oven, sillä hän oli kuunnellut sisäpuolelta ja kuullut toverinsa paljaiden jalkain sipsutuksen porrassiltaman kivipermannolta. Lucilla pujahti sisään, miltei tanssien ihastuksesta äskeisen urostyönsä johdosta ja käyttäytyen kuin jokin pieni sadun keijukainen.

"Minä lukitsin heidät toimistoon, kokóna!" huusi hän. "Tatarilaisen jättiläisen ja kirjurin! He ovat varmassa tallessa!".

Hän nauroi hilpeästi, ja Julia nauroi mukana. Giustina muisti yht'äkkiä äitinsä, joka oli pyörtynyt ruokasaliin. Mitä hänen isäänsä tuli, tiesi hän hänen luonteensa tuntemuksen perusteella, että kun vaara oli ilmestynyt, hän oli varmasti turvallisessa paikassa. Hän ei piitannut siitä, miten oli käynyt Marin Cornerin, jota hän inhosi siitä saakka kuin tämä kerran oli rohjennut pyytää hänen kättään, vaikka oli viisikymmenvuotias leski. Mutta hänen äitinsä oli sentään oikeutettu saamaan osakseen jonkunverran huolta, jollei muun vuoksi, niin siksi, että oli saattanut maailmaan sellaisen ihmeellisen olennon, jollainen Giustina todella uskoi olevansa. Sisimmässä sydämessään tuo nuori nainen kuitenkin tunsi kaunaa häntä kohtaan siitä, että tämä oli tullut niin suunnattoman lihavaksi; koska tapahtuu hyvin usein, että tyttäret vanhemmiksi tullessaan tulevat yhä enemmän äitiensä kaltaisiksi, ja Giustina tiesi jo itsekin olevansa jokseenkin painava ikäisekseen. Olisi hirveätä olla lihava kolmenkymmenen ikäisenä, ja olisi hänen äitinsä syy, jos hänestä sellainen tulisi. Monille tyttärille on tällainen päättely varsin tuttu, vaikka he ehkä nostavatkin huudon ja herjauksen markkinakujan sadunkertojaa vastaan siitä, että tämä on paljastanut sen nuorille miehille.

Giustina nousi nyt ylös hyvin arvokkaana, kun hän oli täysin vakuutettu talon turvallisuudesta. Zoë teki kysymyksiä Lucillalle, joka saattoi tuskin vastata purskahtamatta nauruun siitä lystikkäästä ajatuksesta, että hän oli vanginnut Omobonon ja hirmuisen tatarilaisen. Pikku kirjuri ei ollut koskaan eläessään ollut häijy kenellekään, mutta kerran tai pari, kun isäntä oli ollut poissa ja hänen oli täytynyt esiintyä arvokkaana hänen puolestaan, oli hän tavannut orjatytöt portailla vetelehtimässä ja uhannut heitä isännän suuttumuksella ja siitä seuraavalla hyvin ansaitulla rangaistuksella, jos heidät vielä kerran tavattaisiin tyhjäntoimituksesta valtiattarensa huoneiston ulkopuolelta; ja senvuoksi oli ihastuttavaa tietää, että hän oli lukon takana Toktamishin kanssa henkensä pelossa ja että hänen hirmuinen arvokkuutensa oli mennyt kokonaan riekaleiksi hänen säikähdyksessään.

"Sinä olet älykäs tyttö", sanoi Zoë. "Toivon vain, että ovi on luja."

"Minä kutsuin palvelijat ja orjat ennenkuin palasin yläkertaan", vastasi Lucilla. "He jäivät kasaamaan huonekaluja ovea vasten. Ei jättiläinenkään voisi päästä sieltä nyt ulos."

"Omobono-parka!" huudahti Zoë. "Kuinka peloissaan hän mahtanee olla."

Giustina valmistautui sillävälin lähtemään, järjestellen ja silittäen hameensa poimuja ja painellen tukkaansa joka puolelta. Julia toi peilin ja piteli sitä hänen edessään, ja katseli sitä tyytyväistä hymyä, jonka oman kuvansa näkeminen sai tuon nuoren naisen kasvoille. Tultuaan valmiiksi hän vain nyökäytti Zoëlle, niinkuin olisi nyökäyttänyt häntä palvelleelle orjalle, ja meni ulos hyvin ylhäisin ja huolettomin liikkein, vallan varmana siitä, että oli tehnyt Zoëhen syvän vaikutuksen äärettömällä ylemmyydellään. Suurta hämmästystä ja tyytymättömyyttä herätti hänessä se, ettei Zoë noussut ylös ja jäänyt kunnioittavasti seisomaan hänen ulos mennessään, ja hän lupasi mielessään muistaa tämänkin seikan tuon kauniin suosikin varalta, kun hänestä itsestään kerran tulisi Carlo Zenon vaimo.

Mutta Zoën antamasta viittauksesta seurasi Lucilla häntä portaita alas, koska ei ollut ketään muuta häntä saattamassa; ja muutamia minuutteja myöhemmin Julia näki vieraitten tulevan talosta alhaalla olevalle rantasiltamalle. Vihreään silkkiin puettu lihava rouva oli hyvin hervottomassa tilassa, koruompeluruusut näyttivät lakastuneen ja kuihtuneen, ja kolme Zenon miestä oli häntä auttamassa. Marin Corner piteli suurta lautasliinaa loukkautunutta nenäänsä vasten, niin ettei hän voinut nähdä mihin astui ja oli hänen turvauduttava ovenvartijan apuun. Mitä tulee Sebastian Poloon, tiesivät hänen vaimonsa ja tyttärensä varsin hyvin, että hän oli sillä hetkellä hyvässä turvassa kotonaan ja arvattavasti elvyttämässä menetettyä rohkeuttaan pieksämällä orjiaan.

"He ovat menneet", sanoi Julia, kun vene viimeinkin oli työntynyt ulos rannasta.

Zoë nousi silloin ylös ja meni hitaasti ikkunan luo. Hän seisoi siinä joitakin minuutteja katsellen veneen jälkeen, ja hänen syvästä levottomuudestaan huolimatta väreili vieno hymy hänen herkän suunsa ympärillä, kun hän ajatteli kohtaustaan Giustinan kanssa; mutta se hävisi melkein heti. Hänen oma tilanteensa oli kriitillinen ja kukaties vaarallinenkin.

Hän tiesi, että vaikka hän olikin orja, oli hän ainoa henkilö talossa, jolla olisi jonkinlaista arvovaltaa nyt kun Omobono oli lukittuna toimistohuoneeseen, ja että olisi mahdotonta päästää häntä ulos vapauttamatta samalla Toktamishia, mikä ei tullut kysymykseenkään. Jos tatarilainen pääsisi nyt ulos, hän todennäköisesti murhaisi ensimmäisen eteensä sattuvan ihmisen ja kaikki muutkin, jotka joutuisivat hänen tielleen. Eipä Zoë pitänyt mahdottomana sitäkään, että hän jo parhaallaan oli murhaamassa Omobonoa pelkästä raivosta.

"Tule", sanoi hän Lucillalle. "Meidän täytyy mennä alakertaan katsomaan mitä olisi tehtävä."

XVI LUKU.

Ei Toktamish eikä hänen uhrinsakaan tietäneet että Lucilla oli pistänyt oven salpaan heidän jälkeensä, sillä Omobono oli liian kauhuissaan kuullakseen mitään muuta kuin tatarilaisen äänen, ja viimeksimainittu taas oli juuri sillä humaltumisen asteella, jolloin ihminen ei huomaa mitään, mikä ei ole läheisessä yhteydessä sen ajatuksen kanssa, joka sillä haavaa on hänessä vallitsevana; tämä mielentila on hyvin tuttu sellaisille, joiden tehtävänä on saada kiinni ihmisiä tai pettää heitä.

Kassa-arkku oli seinän vieressä huoneen kauimmaisessa nurkassa, likellä sitä korkeata pulpettia, jonka ääressä Omobono tavallisesti työskenteli. Tultuaan sen luo kirjuri jäi seisomaan, ja Toktamish kumartui alas ja alkoi haparoida avaimilla.

Arkussa oli kolme lukkoa, ja joka lukossa oli säppi, joka sulkeutui lujan jousen painamana, kun arkun kansi laskettiin alas, ja jokaiseen lukkoon tarvittiin eri avain. Se oli suuri arkku, ylt'yleensä rautalevyllä verhottu ja lujasti rautakiskoilla vyötetty, mitkä kaikki pidettiin kirkkaina jokapäiväisellä kiilloituksella.

Toktamish ei saanut avaimia sopimaan ja luopui kiroten yrityksestä.

"Aukaise se!" komensi hän, tarttuen vapisevaa kirjuria kauluksesta ja painaen hänet polvilleen arkun eteen.

Tottelemattomuus olisi tatarilaisen silloisen mielentilan takia ollut samaa kuin kuolema. Omobono pisti kunkin avaimen lukkoonsa, väänsi jokaista kolme kertaa ja keskimmäistä vielä neljännen kerran, mikä vaikutti sen, että kaikki jouset peräytyivät yhdellä kertaa; samalla hän kohotti raskasta kantta hiukan toisella kädellään ja avasi sen sitten molemmilla.

Toktamish alkoi syytää sisältöä lattialle kiireellä touhulla, tarttuen rahapusseihin kaikkein ensiksi; mutta niitä ei ollut monta, eivätkä ne olleet kovin raskaitakaan, sillä nuoren kauppiaan pääoma oli sijoitettu useihin yrityksiin ja virui harvoin joutilaana, ja mitä säästövaroihin tulee, oli hän ottanut kassastaan kahden viime päivän aikana melkoisia summia jaettavaksi palatsin vartijoille. Tatarilainen näki pian, ettei arkussa ollut tuhattakaan kultatukaattia, ja hopeaa varsin vähän. Muun sisällön muodostivat tilivihkot, paperit ja pergamentit, joista useat merkitsivät suurta omaisuutta, mutta joita varas ei voinut vaihtaa kullaksi. Toktamishilla oli tietämättömän raakalaisen käsitys rikkaudesta, ja syvästi petyttyään hän suuttui heti raivoisasti.

"Missä on aarre?" karjui hän, ja hänen kasvonsa tulivat tummanpuhuviksi.

Hän ravisteli Omobonoa kuin rääsyä, toistaessaan kysymystään yhä uudelleen. Onneton kirjuri tunsi hetkensä vihdoinkin tulleen, ja vaikka hän koetti puhua ja väittää vastaan, ei hän todellisuudessa saanut suustaan äännähdystäkään. Silloin Toktamish muisti omat sanansa.

"Minähän sanoin, että minä hukutan sinut tuossa arkussa!" huusi hän. "Ja kautta auringon ja kuun, niin uuden kuin täyden, minä teen sen! Minä teen sen, kautta viinin ja viiniköynnöksen ja viininjuomarien, sinä rotta, sinä viheliäinen italialais-kirppu, sinä laiha pikku luupussi!"

Sitten hän nosti Omobonon ilmaan sivuttain toisesta kädestä ja toisesta jalasta ja laski hänet pyörtyvänä tyhjään raha-arkkuun, jonka kannen hän heti pisti kiinni. Se sulkeutui terävään napsahtaen, kun lukkojen kolme jousta yht'aikaa loksahtivat kolmen säpin loviin. Samassa Omobono menetti tajuntansa; hänen viimeinen vaikutelmansa oli ollut se, että hänet tapettiin ja että hän tulisi heräämään kiirastulessa, ja hän oli vielä epätoivoisesti yrittänyt lukea rukousta, kun Toktamish sivalsi hänet jaloiltaan, mutta hän ei voinut muistaa kuin viimeiset sanat:

"... Voimaa vastustaa uteliaisuutta."

Sitten pimeni kaikki, suuret lukot loksahtivat hänen yläpuolellaan ja hän ei tiennyt enää mitään. Suoritettuaan menestyksellä tämän urhean teon, istuutui juopunut jättiläinen vakavana arkulle miettimään, sillä hän oli jo unohtanut aikoneensa heittää sen Kultaiseen Sarveen, ja sitäpaitsi hän silloisessakin tilassaan tiesi, että neljäkin miestä voisi vain vaivoin liikuttaa sellaista painoa. Istuessaan hän kumartui alas ja veti arkun hajanaista sisällystä itseensä päin, poimien pienet rahapussit asiapaperiröykkiöiden seasta. Sitten hänelle johtui mieleen, että olisi mukavampaa panna kaikki rahat yhteen säkkiin, jonka hän voisi kiinnittää vyöhönsä. Se ei olisi varsin raskas paino, ja reppuunsa ei hän voisi mitenkään saada kaikkia pusseja sullotuksi. Tuhat kultatukaattia painoi vain kaksikymmentä naulaa kultasepän painoa.

Pantuaan kaikkityyni löytämäänsä tyhjään pehmeään nahkapussiin, hän nousi jaloilleen, aikoen lähteä ryöstämään taloa, koska ei ollut löytänyt kassa-arkusta mitä oli odottanut. Se oli hänelle tuttua työtä, sillä Kreikasta lähdettyään hän oli ollut ryövärinä ennenkuin oli ruvennut kunnialliseksi ja pestautunut keisarin palvelukseen. Hän potkaisi kassa-arkkua ennenkuin lähti huoneesta.

"Hyvästi, pikku mies!" nauroi hän.

Mutta vastausta ei kuulunut, ja ajatellessaan, että Omobono oli ollut niin hauras olento, että oli kuollut säikähdyksestä, hän nauroi vielä kovemmin, läjäyttäen kämmentään valtavaan reiteensä. Hänestä tuntui kerrassaan sanomattoman hullunkuriselta, että joku suorastaan kuolisi juuri pelosta.

Hän oli kiinnittänyt nahkasäkin lujasti vyöhönsä ja astui ovelle mennäkseen ulos. Huomatessaan oven lukituksi hän tähysteli sitä uteliaasti ja raappi korvallistaan, koettaen muistaa oliko hän lukinnut sen jälkeensä vai ei, sillä hän muisti kyllä sulkeneensa sen, jotta ei kukaan pääsisi äkkiarvaamatta hänen kimppuunsa. Mutta lukossa ei ollut avainta sisäpuolella. Hän oli ehkä pudottanut sen tai pistänyt sen reppuunsa, ja hän alkoi etsiä sitä, kulkien ympäri huonetta ja potkien papereita ja tilikirjoja sinne ja tänne. Sitä ei näkynyt missään, ja ikkunat olivat vahvasti raudoitetut; mutta hän ei epäillyt, etteivätkö hänen voimansa riittäisi oven auki murtamiseen. Sehän olisi vain pikkuasia.

Hän ravisteli sitä rajusti, iski, potki ja ravisteli uudelleen, mutta hänen ällistyksekseen se ei liikahtanut tuumaakaan. Palvelijat olivat työntäneet sitä vasten raskaan marmoripöydän, jolle olivat sitten kasanneet puoli tonnia huonekaluja; yhtä hyvin hän olisi voinut yrittää murtautua seinän läpi. Silloin hänen mieleensä juolahti, että Omobono ehkä oli ottanut avaimen. Hänen oli avattava arkku, vaikka olikin sääli häiritä kuollutta miestä, joka oli saanut niin erinomaisen ruumiskirstun levätäkseen.

Mutta arkku ei ottanut avautuakseen enempää kuin ovikaan, sillä pontimet olivat loksahtaneet kiinni eikä hän ymmärtänyt lukon monimutkaista rakennetta. Hän koetti kerran toisensa jälkeen, mutta epäonnistui joka kerta. Ehkäpä kirjuri ei sittenkään ollut kuollut. Toktamish päätti puhua hänelle ja kysyä häneltä, miten kassa-arkku avattiin.

"Pikku mies", sanoi hän, "minä päästän sinut pois, jos sanot miten avaimia on käytettävä." Mutta pikku mies ei vastannut. Jos hän oli hengissä ja kuuli, ei hänellä ollut halua päästä ulos niinkauankuin hänen kiduttajansa oli talossa. Se ajatus, että kirjuri kukaties kuuli, mutt'ei tahtonut puhua, sai Toktamishin raivoisaan vimmaan.

Hän tarttui korkeaan jakkaraan, joka seisoi pulpetin vieressä, ja iski sen olkansa takaa hirveällä voimalla kassa-arkun kanteen, niin että se särkyi pirstaleiksi räsähtäen. Hän riehui vaahto suussa, hän mylvi ja kiljui ja murskasi huonekalun toisensa jälkeen arkun vankkaa lautavuorausta vasten saavuttamatta sillä mitään ja saamatta pienintäkään vastausta Omobonolta, joka oli yhä puolitajuttomana, hyväksi onneksi hermoilleen, uneksien piiloutuneensa leivinuuniin hirmuisen ukonilman raivotessa.

Jakkara oli mennyt sytykesälöiksi, kaksi suurta tuolia oli seurannut samoja jälkiä, ja Toktamish oli juuri kohottamassa itse pulpettia, lennättäen mustetolpon, kynät ja paperit pitkin nurkkia, ja aikoen murtaa kassa-arkun yhdellä valtavalla iskulla, kun soinnukas ääni puhui säyseästi lähinnäolevasta ikkunasta. Zoë palvelustyttöineen oli siellä, ja koko talon miespuolinen palvelija- ja orjalauma heidän takanaan. Nuo kolme tyttöä seisoivat leveällä kivipenkillä, joka kulki pitkin talon ulkoseinustaa italialaiseen tapaan, ja he saattoivat helposti nähdä sisään ristikon läpi. Kiireissään Zoë ei ollut vetänyt huntua kasvoilleen, ja kun tatarilainen näki hänen kauniit kasvonsa ikkunassa, vaikutti se hänen herkkiin tunteisiinsa silmänräpäyksellisellä teholla. Näky oli sata kertaa suloisempi kaunista Giustinaa, joka oli päässyt häneltä karkuun. Hän ei ollut koskaan nähnyt ketään Zoën kaltaista, sellaisena kuin tämä seisoi ulkopuolella iltapäivä-auringon rauhallisessa paisteessa. Hetken tai pari hänen päänsä oli melkein selvä; pulpetti putosi hänen käsistään rauta-arkulle eikä edes särkynyt, ja Toktamishin kädet riippuivat kylkiä pitkin hänen tuijottaessaan tyrmistyneen ihmetyksen vallassa.

Zoë oli iloinen että tatarilaisen ja hänen välillään oli rautaristikko, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt ihmistä, joka olisi ollut enemmän raivoavan pedon näköinen. Hän oli tähystellyt huolissaan Omobonoa, mutta kun ei hän nähnyt jälkeäkään hänestä eikä veripilkkuakaan, päätti hän kohta mielessään, että kirjuri oli päässyt pujahtamaan pois jotakin salaista tietä senjälkeenkuin Lucilla oli salvannut oven.

"Missä on messer Carlo?" Näin kuuluivat ne sanat, jotka pidättivät Toktamishin juuri kuin hän oli murskaamaisillaan pulpetin.

Hän seisoi tuijottaen typertyneenä Zoëhen, ja kun hän ei vastannut, uudisti Zoë kysymyksensä, katsoen häneen rauhallisen kiinteästi, niin että hän ymmärtäisi olevansa täydellisesti hänen vallassaan. Kun Toktamish kuuli äänen toistamiseen, teki hän vaistomaisen yrityksen ulkonäkönsä silostamiseksi, samaan tapaan kuin riikinkukko levittää pyrstönsä naaraan edessä; hän veti ulospäin valtavat viiksensä, haraisi takkuista partaansa molemmilla käsillään, asetti korkean karvalakin paremmin päähänsä ja hymyili itsetyytyväisenä astuessaan ikkunan luo, valmiina, oman arvionsa mukaan, voittamaan minkä naissydämen hyvänsä koko Konstantinopolissa. Huonekalujen särkemisen vaatima ruumiinliikunta oli arvatenkin tehnyt hänelle hyvää, sillä hän käveli aivan vakavasti, silmät selki selällään ja suuri päänsä hieman kallellaan.

"Messer Carlo on turvassa ja voi hyvin", vastasi hän tultuaan lähelle ristikkoa. "Hän on lähettänyt minut hakemaan vähän rahaa, jota hän välttämättä tarvitsee."

"Teillä on omituinen tapa toimittaa hänen asiaansa", huomautti Zoë, katsellen murskattujen huonekalujen sirpaleita.

Toktamish tunsi, että hänen ympärillään vallitseva hävitys vaati selityksen.

"Olen tappanut rottia", sanoi hän. "On merkillistä kuinka paljon rottia ja hiiriä tulee liiketoimistoihin!"

"Missä on messer Carlo?" kysyi Zoë kolmannen kerran.

"Suloinen taivaan villakaritsa", sanoi Toktamish nojaten ikkunalautaan ja tuoden kasvonsa likelle ristikkoa, "jos annat minulle vain yhden pikku suukkosen, niin sanon missä Carlo on!"

Zoë astahti sivullepäin kivipenkillä, jolla hän seisoi, sillä hän näki että Toktamish aikoi pistää toisen kätensä ristikon läpi tarttuakseen häneen; ja vaikka ristikkokin oli heidän välillään, näytti tatarilainen voivan kiskaista häneltä käsivarren irti, jos hän vastustaisi. Hädin tuskin Zoë ennättikään ajoissa pois hänen ulottuviltaan. Toktamish nauroi jokseenkin tyhjää naurua, kouraistessaan ilmaa. Ristikko ulkoni muutamia tuumia ikkunasta niinkuin häkin pää, kuten on tavallista vanhoissa italialaisissa taloissa; ja vaikka Zoë oli toisella sivulla, saattoi Toktamish kuitenkin nähdä hänet.

"Jos tulet tänne sisäpuolelle, niin sanon mitä haluat tietää, kyyhkyläiseni", sanoi hän veitikkamaisella silmäniskulla, sillä hän ei todellakaan uskonut yhdenkään naisen voivan vastustaa häntä.

"Kiitos", vastasi Zoë. "Minä en tule sisään, mutta minä tahdon varottaa teitä. Jos ette sano minulle missä messer Carlo on, niin annan ampua teidät isännän varsijousella kuin hullun koiran."

"Noudanko jousen?" kysyi Carlon palvelijan, venetsialaisen gondolierin ääni, sillä tämä oli erinomainen ampuja ja oli saanut palkinnon ampumakilpailussa Lidolla.

Mutta Toktamish nauroi halveksivasti.

"Teidän varsijousenne ei pysty ampumaan luukkujen läpi", sanoi hän, "sillä ne olivat hyvin tukevat, ainakin kolmea tuumaa paksut. Sitäpaitsi", lisäsi hän, "minä voin istua lattialla ikkunan alla, niin ettette edes näe minua."

"Jos emme voi ampua teitä, niin voimme tappaa teidät nälkään", oli Zoëlla vastaus valmiina.

"Pikku uuhi-karitsani", sanoi tatarilainen, "Toktamishin sydän läpättää sinulle kuin koiperhonen lampussa. Yhdestä suukkosesta saat kaikki mitä pyydät!"

"Ymmärrättekö, että aion tappaa teidät nälkään?" kysyi Zoë tuikeasti.

"Ei toki, kaunis puna-valko-kaniseni! Ethän ole niin kovasydäminen! Ja sitäpaitsi, jollet päästä minua ulos ja anna minulle suukkosta, niin tulevat mieheni kohta ja polttavat Carlon talon poroksi, ja minä vien sinut mukanani! Hahaa! Sitäpä et ollut ajatellut! Mutta Toktamish ei olekaan loukulla otettavissa kuin mikäkin penikka. Hän on vanha susi ja tuntee metsän. Mieheni tietävät minun olevan täällä, ja jollen palaa heidän luokseen tunnin kuluessa, niin he tulevat hakemaan minua. Sellainen oli sopimus, ja minä voin kyllä odottaa niin kauan. Sitten heitä tulee kuusikymmentä, ja ennenkuin ilta on mennyt, viemme Carlon keisarin luo ja annamme hänet ilmi ja kerromme kaikki mitä tiedämme; ja huomisaamuna hän on mestauspaalussa keskellä kilparataa, ja vasta kolmantena päivänä hän on kokonaan kuollut! Hahaa! Muistanpa kuinka katselimme sitä vanhaa Mikael Rhangabe-lurjusta! Minä olin miehineni vartiossa häntä mestattaessa!"

Zoën posket valahtivat kalman kalpeiksi, ja hänen silmänsä kiiluivat uhkaavasti. Jos hänellä olisi sillä hetkellä ollut ase kädessään, olisi hän voinut antaa hyvin tähdätyn iskun ristikon läpi, ja Toktamishin päivät olisivat päättyneet äkisti. Mutta rautatankojen toisella puolella nauroi juopunut tatarilainen taidolleen, jolla hän oli osannut hänet säikäyttää, sillä hän luuli Zoën kalvenneen pelosta.

"Eikö kukaan voi vaientaa tuota elukkaa?" huudahti Zoë vihasta vapisevalla äänellä.

"Se on helposti tehty", lausui hänelle tuttu ääni.

Hän kääntyi ja katsahti alas penkki-korokkeeltaan, ja näki Gorlias Pietrogliantin liikkumattomien kasvojen katsovan vastaansa.

"Tulkaa sisään, kokóna", sanoi tähtienselittäjä, ojentaen kätensä auttaakseen häntä maahan. "Lähetämme hänelle ruukun messer Carlon vanhinta viiniä, jotta tunti kuluisi hupaisemmin, ennenkuin hänen miehensä tulevat polttamaan taloa!"

Zoë ymmärsi annetun neuvon viisauden; Toktamish joisi itsensä tunnottomaksi lyhyessä ajassa.

"Tähtienselittäjä on oikeassa", sanoi hän palvelijoille. "Tulkaa sisään kaikki." Hän lähti astumaan edellä, mutta Gorlias viivähti hetken, astui kivipenkille ja puhui vangille matalalla äänellä.

"He ovat täällä puolessa tunnissa", sanoi hän. "Sillävälin lähetän teille viiniä juotavaksi. Onko teidän nälkä?"

"Nälkä!" Toktamish nauroi muistellessaan riikinkukkoa. "En ole ikinä syönyt parempaa päivällistä! Mutta lähetä minulle vähän viiniä, ja kun toimitamme jaon, niin minä tahdon osalleni tuon valkonaamaisen tytön. Miehet saavat nämä rahat tästä. Sano heille se."

Hän läimäytti vyössään riippuvaa pulleaa nahkasäkkiä puhuessaan.

"Niinkuin haluatte", vastasi Gorlias välinpitämättömästi.