Part 19

Syödessään he puhelivat; se on, Sebastian Polo ja Marin Corner vertailivat mielipiteitään sellaisista liikeasioista kuin Persian silkistä, Kreikan viineistä ja valkoisista orjista, antamatta toisilleen vähäisintäkään tiedonpätkää, jonka olisi voinut muuttaa rahaksi. Ja Polon vaimo, joka piti silmällä parasta mahdollisuutta, kurnutti muutaman sanan silloin tällöin, yllyttäen Corneria puhumaan vapaammin liikeasioistaan; kukaties, tuumi rouva, hän sattuisi paljastamaan salaisuutensa sen ihmeellisen menestyksen suhteen, jolla hän sai hankituksi Kaukasiasta erinäisiä verrattoman kallisarvoisia turkiksia, joita ei yksikään muu kauppias ollut koskaan kyennyt hankkimaan. Mutta vaikka lihava rouva houkutteli häntä puhumaan ja viittoi täyttämään hänen pikariaan yhä uudelleen Khios-viinillä, ja vaikka mitä kauneimman auringonlaskun rusotus alkoi levitä Cornerin ohuelle nenälle ja korkeille poskipäille, niinkuin värikäs iltavalaistus kohoaa lännen taivaalle, oli Marin Cornerin puhe yhtä levollista ja selkeää kuin konsaan, ja jos se ollenkaan muuttui, niin muuttui se pikemmin vielä vähän entistäkin varovaisemmaksi.

Ja silläaikaa tuijotti Giustina tyhjän lautasensa ylitse Kultaisella Sarvella liukuviin veneisiin ja hautoi kiukkuaan sitä miestä kohtaan, jonka kanssa halusi naimisiin.

"Lapseni", kurnutti hänen äitinsä, "me ymmärrämme hyvin sinun pettymyksesi. Mutta sinun pitäisi koettaa olla iloinen, vaikkapa vain messer Marin Cornerin, isäsi arvossapidetyn ystävän vuoksi."

"Pyydän anteeksi jurouttani, rouva", vastasi tytär kuuliaisesti ja kaikella sillä muodollisuudella, jota lapsia opetettiin käyttämään heidän puhuessaan vanhemmilleen. "Minä koetan totella teitä."

"Kas niin, donna Giustina!" huusi Corner. "Me juomme teidän terveydeksenne ja onneksenne tässä hyvässä -- --"

Lause jäi keskeneräiseksi ja hänen huulensa auki; kun hän laski pöydälle maistamattoman pikarinsa, tuijottivat hänen silmänsä kiinteästi Omobonon ja Polon välillä olevaan kohtaan ja iltaruskon värit häipyivät hänen nenältään, jättäen jälkeensä harmaan hämärän.

Lihava rouva luuli hänen saaneen halvauskohtauksen ja nousi puolittain istuimeltaan; mutta Giustinan silmät seurasivat hänen katseensa suuntaa ja hän päästi todellisen pelästyksen kirkaisun. Sebastian Polo, joka istui selin tytärtään säikähdyttäneeseen näkyyn, töllisteli toisiin kolmeen kummissaan. Mutta Omobono kääntyi puoleksi ympäri ja haukkoi henkeään, ja tarttuen Zenon tyhjän tuolin selustaan pyöräytti sen ympäri yhdellä jalalla, niin että se joutui hänen ja näyn väliin.

Toktamish seisoi siinä, irvistellen kokoontuneelle seurueelle tavalla, joka oli omiaan lyömään kauhulla uljaimmankin heidän joukostaan. Hän rehenteli upeasti täydessä loistavan keltaisen ja kullan värisessä univormussaan, ja hänen suunnattoman suuri pyöreä karvalakkinsa kenotti takaraivolle työnnettynä hänen pörröisessä päässään. Hänen oikea kätensä leikitteli kokonaisen asevaraston keskellä, joka hänellä oli vyössään, ja hänen verestävät silmänsä mulkoilivat peloittavasti hänen katsellessaan vuoroin kutakin vierasta, paljastaen terävät hainhampaansa kerran toisensa jälkeen.

Se oli totisesti Toktamish, tatarilainen; eikä Toktamish ollut täysin selväkään. Sitä enemmän oli hänen ilmestymisensä aikaansaama vaikutus hänelle mieleen. Hän astui heti poisjääneen vieraan tyhjälle paikalle, joka oli Giustinan vieressä.

"Näen, että olette varanneet paikan minulle", sanoi hän barbaarimaisella kreikankielellä. "Se oli hyvin ystävällisesti tehty! Ja olenpa ehtinyt ajoissa riikinkukkopaistillekin!"

Näin sanottuaan hän istahti tuolille, katseli ympäri pöytää ja irvisti jälleen.

Lihava rouva luhistui pyörtyneenä paikalleen, molemmat vanhanpuoleiset kauppiaat hivuttautuivat niin kauas pöydänreunasta kuin saattoivat, ja Giustina päästi uuden kirkaisun, kun tatarilainen tirkisti häneen veitikkamaisesti.

"Kuka on tämä ihminen?" koetti hänen isänsä kysyä arvokkaasti, tarkoittaen kysymyksensä Omobonolle.

Mutta Omobono oli hävinnyt, ja palvelijat olivat paenneet hänen perässään.

XV LUKU.

Toktamish kaasi puoli pulloa Khios-viiniä suureen venetsialaiseen pikariin ja kulautti sen kurkkuunsa ruokahalunsa terästämiseksi.

"Talon isäntä on voittamattomasta syystä poissa", huomautti hän, maiskuteltuaan huuliaan äänekkäästi. "Hän on lähettänyt minut pyytämään, että soisitte hänelle anteeksi ja olisitte kuin kotonanne."

Tällöin alkoi rouva Polo virota, ja molemmat miespuoliset vieraat hiukan rauhoittuivat tatarilaisen aikomuksiin nähden. Sisään tullessaan hän oli ollut sennäköinen kuin olisi aikonut murhata heidät kaikki, mutta hänen käytöksestään näkyi nyt selvästi, että hän halusi tehdä miellyttävän vaikutuksen. Hän veti riikinkukon itseensä päin ja otti heti kaikki vadille jääneet parhaat palat, käyttäen sormiaan vaivojen säästämiseksi. Giustina tarkasteli häntä päätään kääntämättä ja tuli siihen johtopäätökseen, että tatarilainen oli tarkoittanut vain osoittaa ihailuaan hänen kauneudelleen tirkistäessään häneen niin kamalasti. Giustina oli itse asiassa vähimmän arka koko seurueesta, vaikka olikin kirkaissut niin kimakasti, ja hän muisti sadun kauheasta hirviöstä, joka oli rakastunut kauniiseen prinsessaan. Hän pohti jo keinoja samanlaisen valloituksen tekemiseen.

"Onko meidän ymmärrettävä", kysyi Marin Corner kohteliaasti mutta epävarmalla äänellä, "että tulette messer Carlo Zenon luota?"

Toktamish murahti myönnytykseksi, sillä hänen suunsa oli täynnä, ja hän nyökäytti painokkaasti.

"Messer Carlo Zeno tarvitsee viipymättä suuren summan rahaa", sanoi hän, kyetessään jälleen puhumaan.

Sebastian Polo katsahti merkitsevästi Marin Corneriin, ja Marin Corner katsahti Sebastian Poloon. Lihava rouva höristi korviaan, kuvaannollisesti puhuen, sillä ne olivat niin syvälle uppoutuneina poskien ja leukapielten rehevään ympäristöön, että oli mahdotonta kuvitella niiden voivan mitenkään höristäytyä. Tatarilainen ahtoi jälleen suunsa täyteen, ja hänen tuuhea partansa keikkui leukojen mukana sitä seuraavan välttämättömän äänettömyyden aikana. Giustina vertasi häntä mielessään saaliinhimoiseen leijonaan, mutta hänen isänsä mielestä hän muistutti nälkäistä hyeenaa.

Huomatessaan ettei hänen kaulaansa oltu vielä viilletty poikki ja saadessaan tietää raha-asian olevan kysymyksessä, tunsi Marin Corner värin palaavan nenälleen ja lämmön sydämeensä.

"Miksi ei messer Carlo tule itse kotiin noutamaan tarvitsemiansa rahoja?" kysyi hän.

Tällöin oli Omobono toipunut säikähdyksestään sen verran, että uskalsi hiipiä huoneeseen Toktamishin taakse. Hän teki jo huolestuneita eleitä venetsialaisille herrasmiehille teroittaakseen varovaisuuden tärkeyttä. Tatarilainen joi taaskin ennenkuin vastasi kysymykseen.

"Hänellä sattui olemaan niin kiire, että hän lähetti mieluummin minut noutamaan rahoja", sanoi sotilas. "Me olemme nähkääs vanhoja ystäviä. Tappelimme yhdessä Kreikassa."

Silloin kuului Omobonon ääni, levottomuudesta vapisevana.

"Ei ole mitään rahoja talossa!" huusi hän, iskien kiihkeästi silmää Pololle ja Cornerille. "Ei ole penniäkään, sen vannon! Eilen oli suuria maksuja suoritettavana."

Kirjuri-parka oli niin innokas saamaan sanojaan kuultaviksi, että hän oli lähestynyt kädenulottuman päähän tatarilaisesta, vaikkakin hänen takapuolelleen. Toktamish käänsi suuren päänsä ja kurotti odottamatta kätensä, ja Omobono tunsi itseensä tartuttavan ja kiepautettavan ympäri kuin pikku lasta, kunnes hän oli liki pöytää ja suoraan silmätysten juopuneen jättiläisen kanssa. Hän luuli ihan selvästi tuntevansa maksansa kurtistuvan kokoon sisässään pelkästä kauhusta.

"Mikäs tämä pikku elukka on?" kysyi tatarilainen vilkuttaen toisella silmällään tietävästi ja tarkastellen häntä jonkunlaisella huvittavalla vakavuudella.

Mutta Omobono ei saanut sanaa suustaan. Hänen vangitsijansa pudisteli häntä leikillisesti.

"Mikä sinun nimesi on, sinä lystikäs pikku elävä?" kyseli hän ja nauraa hohotti vastaukseksi kysymykseensä.

Giustina oli, omituista kyllä, ainoa joka yhtyi hänen iloisuuteensa, ja hän nauroi varsin helakasti, sanomattomaksi hämmästykseksi vanhemmilleen, joita se loukkasi ja suretti, samalla kuin pelästytti melkein kuoliaaksi.

"Kas niin, kas niin!" hohotti tatarilainen, ravistellen pikku miestä kuin papupussia. "Jos et osaa puhua, niin voit ainakin antaa avaimesi, että saan itse katsoa onko talossa rahaa!"

Samassa hän tarttui kirjurin vyöllä olevaan avainkimppuun ja kiskaisi sen irti tempaisulla, joka katkaisi hihnan, jossa se riippui. Taas Giustina nauroi, mutta hiukan hermostuneemmin tällä kertaa; hänen äitinsä istui kivettyneenä, ammolla suin, miltei älyttömän näköisenä. Taas katsahtivat molemmat kauppiaat toisiinsa, ja sitten he vilkaisivat kumpikin oveen päin.

Kauhun ja avainten riistämisen hirmuisen loukkauksen järkyttämänä oli Omobono lähempänä pyörtymistä kuin koskaan eläissään.

"Ryöväystä!" läähätti hän. "Julkeaa ryöväystä!"

Toktamish sinkautti hänet väkkäränä lähimpään loukkoon ranteensa kiepautuksella, jonka jälkeen tuo roisto otti taasen suuntäyden lihaa ja kaatoi hitaasti viiniä lasiinsa nieleskellessään suupalaansa. Omobono oli päässyt jälleen vakavasti jaloilleen loukossaan, mutta hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat ja huulet liikkuivat hermostuneesti mielipuolisesta kauhusta.

"Messer Carlo tarvitsee kymmenentuhatta tukaattia ennen auringonlaskua", huomautti tatarilainen ennen ryyppäämistään.

Polo ja Corner ponnahtivat jaloilleen; heidän kauppiassieluilleen oli sellaisen summan mainitseminenkin kauhistavampi kuin kaikki Toktamishin leveässä vyössä välkkyvät käyräteräiset aseet.

"Kymmenentuhatta tukaattia!" toistivat molemmat yhteen ääneen.

"Niin!" ärjäisi tatarilainen sellaisella äänellä että lasit pöydällä tärisivät helisten toisiaan vasten. "Kymmenentuhatta tukaattia! Ja jos en löydä niin paljo rahoja tästä talosta, on teidän kummankin löydettävä ne omastanne! Ymmärrättekö?"

He ymmärsivät, sillä hänen äänensä oli kuin ukkosenjyrinä ja hänkin oli noussut seisoalleen koko mahtavassa pituudessaan, täysinäinen pikari toisessa kädessä ja Omobonon avaimet toisessa. Sitten, ollen jo aikalailla juovuksissa, hän juhlallisesti kohotti avaimet huulilleen, luullen viinipikarin olevan siinä kädessä, ja mulkoillen silmiään kamalasti molemmille kauppiaille; ja löi mahtipontisella eleellä pikarin pöytään, ikäänkuin se olisi ollut avainkimppu, ja se särkyi sirpaleiksi ja keltainen viini läiskähti pitkin pöytää ja juoksi norona mosaiikkilattialle.

Kamala tatarinkielinen kirous ilmoitti hänen huomanneen erehdyksensä, ja koska hän heti päätti mielessään sen venetsialaisten syyksi, oli hänen ensimmäisenä toimenpiteenään viskata särkyneen pikarin jalka Polon päätä kohti; ja samassa hän tarttui tyhjään hopeapulloon ja sinkautti sen Cornerin naamaan. Kevyempi heittoase lensi maalinsa ohi ja särkyi siruiksi vastapäiseen seinään, mutta pullo iski suoraan Cornerin hoikkaan nenänvarteen kamalalla teholla, ja hän kaatui lattialle ja jäi makaamaan siihen vaikeroivana ja vertavuotavana kasana.

Polo ei joutanut katsomaan vaimoonsa eikä tyttäreensä, vaan pakeni avoimesta ovesta niin nopeaan kuin hänen vähemmän nopeista sääristään lähti. Hänen vaimonsa pyörtyi suoraa päätä, tällä kertaa täydellä todella, ja päästäen loppukurnutuksen vierähti sievästi alas tuoliltaan, loukkaamatta itseään lainkaan. Omobono litisti ohuen ruumiinsa seinää vasten, vavisten joka jäsenellään ja sopertaen pelosta; ja nähdessään raivanneensa niin tyydyttävällä tavalla liiat tieltään, suuntasi Toktamish uudelleen huomionsa Giustinaan, joka ei ollut pyörtynyt, mutta oli kuitenkin säikähtynyt niin, ettei kyennyt liikkumaan paikaltaan eikä yrittämään pakoon.

Tatarilainen veti tuolinsa lähemmäksi häntä ja hymyili äkkiä, ikäänkuin ei olisi tehnyt mitään tavatonta ja koettaisi vain tehdä itseään miellyttäväksi. Hän oli ryypännyt aamuvarhaisesta asti, mutta hän olisi sietänyt vielä ainakin pari kannua viiniä, ennenkuin se olisi saanut hänet pois tajultaan. Hän puhutteli Giustinaa syntymämaansa runollisella kielellä.

"Kuules, sieluni lempikyyhkyläinen!" alkoi hän mairitellen. "Täytäppäs malja ja anna minun kuulla hurmaavaa ääntäsi! Toktamish on puhdistanut talon niinkuin ukkosmyrsky puhdistaa laakson helteisen ilman! Juo, soma satakieliseni, niin kultainen viini lämmittää puheen pienessä kurkussasi, niinkuin aamuauringon paiste sulattaa jääpuikot parrastani, kun olen metsästänyt kaiken yötä talvella! Juo, vuonaseni, kevätkaritsani, lauhkea metsäkyyhkyseni, valkoinen jänöpupuseni! Juo, kaunoiseni!"

Tatarilaisen vertaukset olivat toivottoman sekavia, mahdollisesti siksi että hän käänsi ne kreikankielelle, mutta hän oli vakuutettu kaunopuheisuudestaan, ja kieltämättä hän oli väkevä kuin karhu. Hän oli täyttänyt uuden pikarin ja tahtoi nähtävästi välttämättä saada Giustinan juomaan siitä ennen häntä, sillä hän piti sitä hänen huultensa edessä vasemmalla kädellään, samalla kuin koetti kietoa oikean kätensä hänen vyötäisilleen ja vetää hänet polvelleen.

Mutta tämä oli enemmän kuin mihin Giustina oli valmis alistumaan. Sadussa oli peikko vähemmän likentelevä kauniin prinsessan läsnäollessa, lyhistyen tottelevaisuuteen heti kuin tämä sormellaankaan viittasi. Giustina oli vankkaa rakennetta, tavallisesti unelias eikä nopea liikkeiltään; mutta hän kykeni osoittamaan huomattavaa voimaa tarpeen tullen. Samassa kuin hän tunsi Toktamishin käden vyötäröllään, hän nousi tehden nopean, käärmemäisen liikkeen, joka vapautti hänet tatarilaisen käsivarren taipeesta, ja melkein ennen kuin Toktamish tajusi hänen olevan jaloillaankaan, oli hän paennut huoneesta ja läimäyttänyt oven kiinni jälkeensä.

Toktamish koetti seurata häntä, mutta kompastui ensin yhä tiedottomana makaavaan rouvaan ja sitten yhä vaikeroivaan Corneriin, niin että kun hän vihdoin saapui ovelle, oli hänen aikomuksessaan ehtinyt tapahtua muutos, mikä hänen omasta mielestään ainakin merkitsi parannusta. Naiset eivät milloinkaan karkaa talosta kadulle, päätteli hän; sentähden oli Giustina nyt yläkerrassa ja pysyisikin siellä; niin ollen olisi viisaampaa nauttia loppuun riikinkukko ja muut tarjolla olevat antimet, ennenkuin lähtisi tapaamaan Giustinaa. Sillä Toktamish oli huomannut ruoan ja viinin mieleisikseen, ja sellaisiksi, joita ei ollut tarjona joka päivä edes tatarilaiselle upseerillekaan, jolla oli yltäkyllin rahaa kukkarossaan. Hän oli vielä jokseenkin vakava askeleiltaan, palatessaan takaisin paikalleen pöydän ääreen.

Hänen silmäänsä pisti Omobono, joka seisoi seinää vasten litistyneenä ja yhä kauhun herpauttamana; sillä kaikki se, mitä on kerrottu tapahtuneen senjälkeenkuin Corner kaatui maahan ja Polo karkasi pois, oli kestänyt vain pari minuuttia.

Toktamish tunsi äkisti olonsa yksinäiseksi, ja pikku kirjuri huvitti häntä. Hän tarttui häntä kauluksesta ja huiskautti hänet Giustinan tyhjälle tuolille pöydän ääreen.

"Voit pitää minulle seuraa sill'aikaa kuin lopetan päivälliseni", selitti hän. "Minä en voi syödä yksinäni -- se haittaa ruoansulatustani."

Hän hohotti täyttä kurkkua ja taputti Omobonoa selkään leikkisästi. Pikku miehestä tuntui kuin olisi häntä isketty hartiain väliin suurella kinkulla, ja hänen hengityksensä melkein salpautui; ja hän ihmetteli, millä kumman tavalla hänen tiukalle kiristetyt sääryksensä olivat kestäneet noin äkillisen istuutumisen aiheuttaman pingoituksen.

"Sinähän näytät nälinkuoliaalta", huomautti tatarilainen huolestuneella äänellä, katseltuaan tarkasti hänen naamaansa. "Sinä tarvitset ruokaa ja juomaa, mies!"

Äkillisestä vieraanvaraisuuden päähänpistosta hän alkoi kasata ruokaa Giustinan käyttämättömälle lautaselle, missä toimessa hän osoitti ylvästä välinpitämättömyyttä syömisen tieteestä, tai mahdollisesti humalaisen huumoria. Hän pinosi riikinkukkopaistin palasia, pientä suolakalaa, oliiveja, salaattia, rusinoita, kuivattuja viikunoita, sokeroituja mansikoita ja hunajakaakkua, kunnes oli mahdoton saada enempää pysymään lautasella, ja asetti sitten kaiken Omobonon eteen.

"Syö tämä", sanoi hän. "Se tekee sinulle hyvää."

Sitten hän kävi jälleen käsiksi riikinkukkopaistiin hyvällä halulla.

Omobono olisi noussut ylös ja livahtanut tiehensä, jos olisi uskaltanut. Lähinnä ruumiillista pelkoa ahdisti häntä se hirmuinen sopimattomuus, johon hän teki itsensä vikapääksi istumalla isäntänsä ruokapöydässä, missä vierasten olisi pitänyt olla. Tämä tuntui hänestä ihan hirveältä.

"Itse asiassa, herra", aloitti hän, "jos sallitte, niin minä mieluummin -- --"

"Älä puhu. Syö!"

Toktamish näytti esimerkkiä kiskaisemalla lihan riikinkukon säärestä hampaillaan.

"Se on sinulle tarpeen", lisäsi hän, suu täpö täynnä.

Kirjuri-poloinen katseli sitä kummallista sekasotku-ateriaa, jonka hänen kiduttajansa oli asettanut hänen eteensä, ja hänessä synnytti sangen epämieluisan tunteen jo pelkkä ajatus sellaisen moskan maistamisesta. Sitten hän vilkaisi tatarilaiseen ja näki tämän verestävien silmien mulkoilevan häneen rumasti, samalla kuin hän hampain kalvoi sääriluuta, ja kauhu hyydytti hänen sydäntään uudelleen. Mitä tapahtuisi, jos hän kieltäytyisi syömästä? Toktamish heitti luun pöydälle ja kaatoi viiniä kahteen pikariin.

"Messer Carlo Zenon malja!" huusi hän, vieden viinin huulilleen.

Omobono arveli, että pieni viinitilkka ehkä rauhoittaisi hänen hermojaan, ja sitäpaitsi, eihän hän oikein voinut kieltäytyä juomasta isäntänsä maljaa.

"Hyvä!" nauroi Toktamish. "Jollet voi syödä, voit ainakin juoda!"

Juuri silloin Corner voihkaisi surkeasti, viruessaan lattialla. Hänen nenänsä oli pahasti loukkautunut, mutta vielä pahempi oli hänen pelästyksensä. Tatarilaista se ei miellyttänyt.

"Jos tuo mies on kuollut, niin vie hänet ulos ja hautaa hänet!" huusi hän Omobonoon päin kääntyen. "Jos hän elää, niin potkaise häntä ja käske hänen pitää suunsa kiinni! Hän häiritsee meidän päivällistämme."

Omobono luuli näkevänsä karkaamismahdollisuuden ja nousi seisoalleen, ikäänkuin totellakseen. Mutta tatarilaisen pitkä käsivarsi tavoitti hänet samassa kiinni, ja Omobono häätyi jälleen istumaan.

"Minä luulin teidän tarkoittavan, että minun piti viedä hänet pois", selitti hän pelokkaasti.

"Minä puhuin orjille", sanoi Toktamish totisena, vaikk'ei ollut yhtään palvelijaa eikä orjaa kuuluvissakaan.

Onneton kauppias, joka ei ollut lainkaan poissa tajultaan ja oli arvattavasti vaikeroinut vain hämärästä säälin herättämisen halusta, oli nyt hiljaa, sillä hän ei halunnut joutua potkittavaksi, vielä vähemmän ulos vietäväksi ja haudattavaksi. Tatarilaista näytti seurauksena ollut äänettömyys tyydyttävän. Juotuaan vielä toisen pikarin hän nousi jaloilleen ja otti Omobonoa käsipuolesta; ryyppyjen määrään katsoen hänen jalkansa olivat vielä ihmeen vakavat.

"Missä kassa-arkku on?" kysyi hän, raahaten kirjuria toista ovea kohti, joka oli vastapäätä sitä, mistä Giustina oli juossut ulos.

"Talossa ei ole ollenkaan rahoja", huusi Omobono uudistuneen kauhun vallassa. "Minä vannon teille, että talossa ei ole rahoja!"

"Hyvä on", vastasi tatarilainen, joka sillävälin oli ottanut avaimet pöydältä. "Näytä minulle tyhjä arkku."

"Ei meillä ole mitään kassa-arkkua, herra", vastasi kirjuri, päättäen hillitä pelkonsa ja puolustaa isäntänsä omaisuutta kuolemaansa saakka.

Vaikeus oli siinä, miten toteuttaa tuo jalo päätös. Toktamish kouraisi häntä molemmista käsivarsista ja piti häntä kuin ruuvipihdeissä.

"Pieni mies", sanoi hän vakavasti. "Talossa on kassa-arkku, ja minä haen sen arkun ja panen sinut siihen arkkuun ja heitän arkun veteen. Sitten tiedät, ettei ole hyvä valehdella Toktamishille. No, näytä nyt missä se on."

Omobono kutistui häpeästä ja pelosta melkein puoleen luonnollista kokoaan ja näytti tietä liiketoimistoon. Vain kerran hän pysähtyi, tehden uljaan yrityksen olla urhoollinen, ja koetti lukea omituista lyhyttä rukoustaan, jota hän käytti kaikissa elämänsä merkkitilaisuuksissa.

"Oi Herra, suo valtaa ja kunniaa Korkealle Tasavallalle", aloitti hän, ja vaikka hän oivalsikin, että hänen nykyisessä tilanteessaan tämä pyyntö ei ollut varsin asiaankuuluva, olisi hän kuitenkin jatkanut pyytäen voittoa genualaisista, periaatteen vuoksi.

Mutta samassa hän tunsi jotakin terävää kuin neula pistävän häntä juuri siihen, missä hänen housunsa luonnollisissakin olosuhteissa olisivat olleet kireimmällä ja missä tällä kertaa ylöspäin kiskova jännitys oli ankarin; sanalla sanoen, siihen ihmisruumiin osaan, joka, kuten useimmat meistä tietävät jo lapsuutensa päiviltä, on erittäin herkkä kivulle. Ei käynyt vastustaminen tällaista todistusta _a posteriori;_ pikku miehen pää painui alas, hänen hartiansa kohosivat ylös ja hän tepsutti edelleen; ja vaikk'ei häntä voitukaan estää lopettamasta rukoustaan, oli hän jo saapunut liiketoimiston ovelle alkaessaan vasta rukoilla itselleen voimaa vastustaa uteliaisuutta, mikä pyyntö oli sillä hetkellä vieläkin vähemmän paikallaan kuin genualaisten tuhoa tarkoittava anomus. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän ja Toktamish astuivat huoneeseen, ja tatarilainen sulki oven jälkeensä.

Ei kumpikaan heistä ollut kuullut kahden pienen paljaan jalan seuraavan heitä hiljaa jonkun matkan päässä; mutta kun ovi oli suljettu, juoksi Lucilla ketterästi paikalle ja veti sukkelasti eteen ison vanhan rautasalvan, joka oli entisiltä ajoilta jäänyt paikalleen, missä se oli ollut tarpeen muinoin, talon käytännön ollessa toisenlainen. Lucilla tiesi, että kaikissa huoneen ikkunoissa oli vankat ristikkotangot, ja ettei Omobono eikä hänen tyranninsa voineet päästä ulos.

Giustina oli paennut yläkertaan, kuten naiset tavallisesti tekevät tahtoessaan pelastua joltakin läheiseltä vaaralta. Heissä on synnynnäisenä se ajatus, että jos talossa on useampi kerros kuin yksi, on ylempi aina varattu heille ja heidän lapsilleen, niinkuin todellisuudessa aina olikin keskiajalla, ja heillä on se varma tunne, että siellä täytyy olla muita naisia, jotka auttavat heitä, puolustavat heitä tai piilottavat heidät. Sillä omituinen tosiasia on, että vaikka naisilla on syvä epäluottamus toisiaan kohtaan, milloin heidän yhteisen hellyytensä miespuolinen esine on kyseessä, he luottavat toisiinsa kuin eheä ryhmäkunta, joka on liittoutunut vastustamaan ja kukistamaan miessukupuolta, tavalla, joka olisi ansioksi jokaiselle vihollismaassa oleskelevalle sota-armeijalle. Sentähden Giustina pakeni yläkertaan, varmana siitä, että tapaisi toisia naisia.

Yläkerran porrassiltamalla oli vain yksi ovi, ja se vei Zoën huoneisiin, ja se oli auki. Ja juuri sen ulkopuolella oli Lucilla verhon taakse piiloutuneena, kuunnellen alhaalta kuuluvia omituisia ääniä. Mutta kun Giustina riensi sisään näkemättä häntä, jäi pikku orjatar ulkopuolelle ja hiipi äänettömästi alakertaan, kuunteli jälleen ruokasalin ovella, katseli tatarilaista ja kirjuria turvallisesta paikasta ja juoksi sitten ketterästi heidän jälkeensä aikoen lukita heidät sisään, minkä hän tekikin, sillä hän oli ovela pikku orjatar ja muisti salvan.

Sillävälin Giustina syöksyi eteenpäin kuin tuulispää, kunnes vaipui huohottaen sohvalle Zoën viereen, tuskin nähdenkään häntä, ja tuijottaen oveen, josta hän joka hetki odotti näkevänsä rehevän tatarilaisen ryntäävän sisään häntä takaa-ajaen; niin että Julia, joka arvasi vaaran, juoksi sulkemaan sen omasta aloitteestaan.

Silloin Giustina veti pitkään henkeään ja katsahti ympärilleen, ja hänen silmänsä sattuivat Zoëhen, joka tarkasteli hänen kasvojaan katseella, jota hän ei koskaan unohtanut.

"Se hirviö!" huudahti hän, ikäänkuin selitykseksi ja anteeksipyynnöksi.

Zoë ei ollut kuullut mitään, sillä talo oli tukevasti rakennettu, eikä hänellä ollut vähintäkään aavistusta siitä, kuka Giustinan oli pelästyttänyt. Hänen mieleensä juolahti, että Gorlias ehkä oli talossa ja että hän, venetsialaisten huomattua hänet, oli katsonut soveliaaksi, saattaa heidät kauhun valtaan päästäkseen jälleen ulos tarvitsematta vastata kyselyihin.

"Te olette Giustina Polo", sanoi Zoë. "Minä olen Arethusa, messer Carlo Zenon orja. Tahdotteko sanoa minulle, mitä on tapahtunut?"

Giustina oli nyt tointunut sen verran, että näki tämän Arethusan olevan sangen viehättävän, ja hän unohti hetkeksi vaaran, josta oli pelastunut.