Part 21

Hän astui jälleen maahan ja saapui ovelle siksi ajoissa, että ennätti sisään Zoëta seuranneen jonon jälkipään mukana. Ruokasalissa oli kaikki siinä asussa mihin se oli jäänyt Toktamishin ja Omobonon sieltä lähtiessä. Pöytä oli sekasorrossa ja hulveisillaan viiniä, jota oli juossut lattiallekin, ja pari kolme tuolia oli kumossa. Gorlias täytti hopeakannun Khios-viinillä; mutta hänen kääntyessään ikkunaan päin oli Zoë ainoa, joka näki hänen kaatavan viiniin pienen pullon sisällyksen, joka näytti olleen hänellä valmiina kädessään. Hän kutsui Carlon palvelijan.

"Vie se hänelle", sanoi hän. "Se mahtuu helposti ristikon läpi."

"Siinä ei ole paljon viiniä", huomautti mies epäillen. "Hän juo sen yhdellä kulauksella."

"Jos hän pyytää lisää, täytä kannu uudelleen", vastasi Gorlias. "Jos hän menee uneen, ilmoita minulle."

Mies meni.

"Puhdistakaa tuo kaikki", sanoi Zoë miespalvelijoille, jotka seisoivat katselemassa. "Isäntä ei saa nähdä tällaista sekasortoa kotiin tullessaan."

Hänen äänensävynsä ja käytöksensä vaikuttivat kuuliaisuutta herättävästi, ja sitäpaitsi he tiesivät, että Toktamishista ei ollut huolta vähään aikaan. He alkoivat siistiä pöytää heti, ja Zoë poistui huoneesta Gorliaksen ja molempain palvelustyttöjensä seuraamana, jotka olivat olleet tapahtumien äänettöminä todistajina.

Yläkertaan saavuttuaan he jättivät Zoën kahdenkesken tähtienselittäjän kanssa ja hävisivät keskustellakseen kuiskaillen talossa tapahtuvista ihmeellisistä asioista.

"Missä hän on?" kysyi Zoë, niin pian kuin tytöt olivat menneet.

"Hän on eräässä kuivassa vesisäiliössä lähellä kaupungin pohjoismuuria."

"Piilossako?"

"Ei -- vankina. Paetessaan yöllä hän osui niiden sotilasten joukkoon, joiden oli autettava meitä, ja he pidättivät hänet saadakseen lunnaita. Tatarilainen tuli kiristämään rahoja. Te tiedätte kaikki."

"Hän on turvassa ainakin toistaiseksi", sanoi Zoë, mutta hyvin epäilevästi, sillä hän ei uskonut puolittainkaan omia sanojaan.

"Ei", vastasi Gorlias; "hän ei ole turvassa pitkää aikaa, ja meidän on saatava hänet pois. He vaativat lunnaita, mutta he tietävät varsin hyvin, että vaikka he saisivatkin lunnaat, eivät he uskaltaisi päästää häntä vapaaksi, kun hän voisi saattaa heidät kaikki hirteen yhdellä ainoalla sanalla."

"Mitä he sitten tekevät?"

"Jos he saavat rahat, antavat he hänen nääntyä kuoliaaksi vesisäiliössä. Jolleivät he saa, luovuttavat lie hänet Andronikukselle saadakseen palkinnon. Keisari on antanut julistuksen, jossa hän lupaa kymmenen naulaa kultaa sille, joka tuo hänelle Carlo Zenon, kuolleena tai elävänä. Siinä ei ole kylliksi."

"Tietääkö keisari sitten, että se oli hän?" kysyi Zoë kasvavalla levottomuudella.

"Tietää."

"Kuinka?"

"En tiedä. Joku on kavaltanut meidät."

"Meidät kaikkiko?"

"Niin pelkään."

"Mutta entä te itse? Uskallatteko liikkua ulkona?"

"Minulla on monta valepukua, ja ne jotka tuntevat kalastajan, eivät tunne tähtienselittäjää."

"Mutta jos teidät otettaisiin kiinni?"

"Ihminen ei voi muuttaa kohtaloaan. Mutta katsokaahan tänne. Minulla on jo jotakin Johannekselta. Hän on muuttanut mieltään; hän katuu, ettei antanut meidän auttaa häntä pois viime yönä, ja hän on lähettänyt meille tämän kapteenin vaimon välityksellä."

Gorlias otti esiin pergamenttisen asiakirjan.

"Mikä se on?"

"Lahjoituskirja, jolla Tenedos annetaan Venetsialle."

"Ah! Jospa messer Carlo vain olisi vapaa!"

"Niin -- jos!" Gorlias pudisti päätään miettivästi. "Ei ole helppoa lähettää vastausta tähän", jatkoi hän. "Vaimo toi sen minulle henkensä uhalla ja sanoi, että hänen olisi mahdotonta tulla toistamiseen. Vartiosto on lisätty kaksinkertaiseksi, ja tästedes pannaan toimeen ihan toisenlainen vartiointi. En usko, että voimme saada Johannesta ulos, niinkuin olisimme saaneet viime yönä niistä miehistä huolimattakin. Kuitenkin olen varma, että jos messer Carlo olisi vapaana, niin hän yrittäisi. Hän lähettäisi ainakin sanan, vastaukseksi tähän. Mutta ne ajat ovat ohi, jolloin lähetimme kirjeitä ylös ja alas langan avulla -- tornia vartioidaan nyt joen puoleltakin."

"Ettekö voi päästä sisään valepuvussa?"

"En. Ei ole pienintäkään mahdollisuutta saada pääsylupaa tätä nykyä."

"Minä voisin", sanoi Zoë luottavasti. "Olen varma, että voisin! Jos menisin liinavaatekoria pääni päällä kantaen ja puettuna orjatytön tavoin sinisiin pumpulivaatteisiin ja keltanahkaisiin kenkiin, niin olen varma että he päästäisivät minut kapteenin vaimon luo."

"Entä jos korinne tarkastettaisiin ja kirje löydettäisiin?"

"Minä panisin sen kenkääni. Sieltä he eivät etsisi."

"Te antautuisitte kauheaan vaaraan."

"Hänen tähtensä, jos siitä vain olisi hyötyä", vastasi Zoë. "Mutta se ei auttaisi häntä ollenkaan, ja jos jotakin tapahtuisi minulle, niin hän olisi pahoillaan. Sitäpaitsi, mitävarten lähettäisimme sanaa muka messer Carlolta, kun hän itse on vankina?"

"Asia on näin", vastasi Gorlias. "Sotilaat eivät millään ehdolla päästä häntä pois, ennenkuin tuntevat itse olevansa turvassa; ja ainoa keino millä heidät voi saada vakuutetuksi siitä, ettei mitään vaaraa ole, on se, että Johannes todellakin vapautetaan ja asetetaan jälleen valtaistuimelle. Niinkauankuin Andronikus hallitsee ja kykenee kostamaan heille, he pitävät messer Carlon vankinaan, luovuttaakseen hänet millä hetkellä hyvänsä tai näännyttääkseen hänet hengiltä oman turvallisuutensa vuoksi -- jolleivät muitta mutkitta murhaa häntä. Mutta minä en usko, että he rohkenisivat käydä hänen kimppuunsa kymmenenkään miehen voimalla, sillä he tuntevat hänet hyvin."

Zoë hymyili, sillä hän oli ylpeä rakastaessaan miestä, jota kymmenenkään miestä ei uskaltaisi käydä tappamaan.

"Siis ainoa keino hänen pelastamisekseen on vapauttaa Johannes?" sanoi hän. "Niin", jatkoi hän odottamatta vastausta, "luulen että olette oikeassa. Jos saisimmekin kokoon nuo heidän kymmenentuhatta tukaattiansa, eivät he päästäisi häntä vapaaksi niinkauankuin Andronikus on Blachernaessa."

"Sellainen on asian todellinen laita", vastasi Gorlias. "Ei enempää eikä vähempää. Messer Carlon henki riippuu siitä."

"Siis se on tehtävä, käyköön kuinka käy. Jumalan kiitos, onhan minulla henki panna alttiiksi hänen tähtensä!"

"Teillä on kaksikin", virkkoi Gorlias tyynesti. "Minunkin henkeni on käytettävänänne."

"Te olette hyvin uskollinen Johannekselle, kuoleman vaaraankin asti. Sitäkö tarkoitatte?"

"Enemmänkin."

"Messer Carlon tähdenkö siis?" kysyi Zoë. "Teillä on hänelle jokin suuri kiitollisuuden velka."

"En ole nähnytkään häntä ennenkuin aivan hiljakkoin", vastasi Gorlias. "Teidän ei tarvitse tietää, minkätähden olen valmis vaikka kuolemaankin tässä yrityksessä, kokóna Arethusa."

Joku koputti ulommalle ovelle; Zoë kutsui käsiään taputtaen palvelustyttöjään, ja toinen heistä meni ovelle. Zenon palvelijan ääni puhui ulkopuolelta.

"Tatarilainen on jo sikeässä unessa", sanoi hän, "ja minä kuulen kirjurin valittavan ikäänkuin suuressa tuskassa; mutta en voi nähdä häntä ikkunasta. Hän on varmasti jossakin siellä huoneessa, sillä se on hänen äänensä."

Zoë teki liikkeen ikäänkuin mennäkseen ovelle, mutta Gorlias kohotti kätensä.

"Minä pidän huolen siitä", sanoi hän. "Minä toimitan sen miehen takaisin majoituspaikkaansa."

Zoë puri huultaan, sillä hän tiesi että olisi julmaa ja raukkamaista tehdä pahaa Toktamishin laiselle raakalaisellekaan, niinkauankuin tämä oli avuttomana Gorliaksen antaman rohdon vaikutuksesta. Mutta sanat, jotka hän oli lausunut, kirvelivät syvällä, eikä Zoën ollut helppo unohtaa niitä.

"Tehkää kuten tahdotte", sanoi hän.

Puolta tuntia myöhemmin pikku Omobono-parka oli vuoteessaan ja Zenon palvelija antoi hänelle suomalvasta ja kamomillistä valmistettua lämmintä keitettä hänen järkytettyjen hermojensa rauhoittamiseksi. Rahapussit ja asiapaperit oli pantu paikoilleen toimistohuoneen kassa-arkkuun, ja Toktamish tatarilainen kulki autuaasti uinaillen vuokratussa kantotuolissa neljän rotevan orjan kantamana majapaikkaansa kohti.

Niin päättyi tuo muistettava juhlapäivällinen Carlo Zenon talossa.

Mutta Zoë istui avoimen ikkunan ääressä, ja hänen sydämensä löi joskus hyvin kiivaasti, joskus taas hyvin hitaasti; sillä hän ymmärsi, että hänen rakastamansa miehen asema oli todellakin epätoivoisen tukala.

XVII LUKU.

Zenon asema oli nyt aivan selvä Zoëlle, ja onnellisuuden tunne nostatti häntä valtavana aaltona, kun hän ajatteli, että hän ehkä voisi pelastaa hänen henkensä juuri silloin kuin hänen tilansa näytti toivottomimmalta, ja että onnistuipa hän yrityksessään tai ei, niin hänen oma henkensä olisi joka tapauksessa pantava alttiiksi Zenon puolesta. Sankarillisuus on lähempänä pintaa naisissa kuin useimmissa miehissä, ja ulottuu usein aivan yhtä syvällekin.

Zoë oli käsittänyt hyvin nopeaan miten asiat olivat, ja että Toktamish ja hänen miehensä aikoivat antaa Zenon tuhoutua vain siitä syystä, että hän saattoi syöstä heidät kaikki perikatoon, jos hän pääsisi vapaaksi; tai, jos tulisi ilmi että hänet oli pidätetty, he aikoivat luovuttaa hänet Andronikukselle. Ei ollut ollenkaan todennäköistä, että he laskisivat häntä vapaaksi, vaikka saisivatkin vaatimansa suuret lunnaat.

Mutta jos Johannes jollakin keinoin voitaisiin äkkiarvaamatta saada pois vankeudesta, nousisi koko Konstantinopoli vallankumoukseen asettaakseen hänet valtaistuimelle, ja silloin olisi yhtä vaarallista pitää hänen ystäväänsä Zenoa vankina kuin nyt näytti hänen vangitsijoistaan lyhytnäköiseltä päästää häntä vapaaksi. Ensimmäinen tehtävä oli päästä Johanneksen puheille ja ilmoittaa asiasta hänelle, ja tämän voi ainoastaan nainen saada suoritetuksi. Gorlias tunsi sotamiehet ja hänellä oli heihin vaikutusvaltaa kenties yhtä paljon kuin kenelläkään, ja mitä ulkoa käsin voitaisiin tehdä, sen hän tekisi; aivan varmaa oli kuitenkin, ettei miehiä voitaisi saada uudelleen kokoon, jollei Johannes olisi todella vapaana.

Siinä olikin vaikeus. Hänen puheilleen pääseminen oli yksi asia, ja se oli mahdollisuuksien rajoissa; hänen pois toimittamisensa olisi aivan toinen asia. Mutta Zoëlla oli luottamusta kapteenin vaimon uskolliseen kiintymykseen, josta Gorlias oli kertonut hänelle, ja hän uskoi että sellaisessa tapauksessa kaksi naista voisi tehdä enemmän kuin kymmenen miestä.

Kuitenkin hän oivalsi, että olisi ehkä tuhoisaa antaa vangitun keisarin tietää, että Zeno itsekin oli vankina. Tätä ehkäistäkseen hän keksi suunnitelman kirjoittaa venetsialaisen nimessä kirje, jossa Tasavallan puolesta suostuttaisiin ottamaan vastaan tarjottu lahja ja annettaisiin lupaus viipymättömästä avusta ja vapautuksesta. Zeno oli antanut sanansa, että hän uudistaisi yrityksen Tenedoksen tähden, vaikkakaan ei muusta syystä; Zoë tiesi, että kun tähän ehtoon oli suostuttu, ei mikään voisi estää Zenoa pitämästä sanaansa, jos hän olisi vapaana. Niinollen Zoë kirjoittaisi hänen puolestaan vain samaa mitä hän itse olisi kirjoittanut, jos olisi voinut; ja tapahtuihan se sitäpaitsi, jos pätevämpää puolustusta vaadittiin, Zenon hengen pelastamiseksi.

Zoën saama oppi oli hänelle nyt suureksi hyödyksi, kun hän huolella kirjoitti vastausta vankalle padualaiselle paperille. Hän pani Zenon kiittämään keisaria Korkean Tasavallan puolesta hänen jalomielisestä lahjastaan ja sanomaan että hän oli valmis, että hetkeäkään ei hukattaisi ja että tunnin kuluessa kansa olisi saanut takaisin hallitsijansa, tai Carlo Zeno saisi yrityksessä surmansa.

Kun viimeinen lause solui Zoën kynästä, tuntui se hänestä liian teatterimaiselta Zenon lausumaksi, mutta hän päätti jättää sen kirjeeseen sen vaikutuksen vuoksi, minkä se tekisi Johannekseen. Zeno ei olisi maininnut sellaista mitättömyyttä kuin henkensä ja ruumiinsa vaarantamista jossakin yrityksessään enempää kuin merimiehet pysähtyisivät juttelemaan vaarasta saatuaan käskyn vähentää purjeita kovassa myrskytuulessa. Sellaiset seikat kuuluvat peliin. Ei mikään merimies kerro juttua myrskystä jollei hän ole nähnyt Lentävää Hollantilaista tai merikäärmettä tai Märssymiestä; hän on vaarassa puolet elämästään. Mutta tavallinen nykyaikainen sotilas, joka on tulessa ehkä kolme tai neljä kertaa koko sotilasuransa aikana, toistelee taistelukertomuksiaan jokaiselle, joka haluaa kuunnella. Zoë ei tiennyt, oliko Johannes koskaan nähnyt Zenon käsialaa vai ei, mutta sillä ei ollut suurta merkitystä niihin aikoihin, jolloin moni hieno aatelisherra ei osannut itse kirjoittaa kirjeitään. Hän taittoi arkin sievästi pieneksi neliöksi ja asetti sen kokeeksi kenkäänsä, nähdäkseen pysyisikö se siellä hänen kävellessään.

Hän teki kaiken tämän Gorliaksen ollessa poissa, ja ennenkuin hän palasi, oli iltapäivä jo puolessa, vaikka kevätpäivät olivatkin pitenemässä. Gorlias kertoi Zoëlle, että tatarilainen oli vahingoittumattomana majapaikassaan, missä hän todennäköisesti nukkuisi ainakin puoliyöhön, miestensä suunnattomaksi kiukuksi ja harmiksi. He olivat odottaneet hänen palaavan kullalla kuormattuna tai tuoden ainakin varman lupauksen siitä, ja hän oli tullut takaisin ei vain tyhjin käsin, vaan lisäksi sikahumalassa; ja kun he tunsivat hänet hyvin, mutta eivät tienneet, että hän oli niellyt ooppiumiannoksen, joka olisi saanut tiikerinkin uneen, miettivät he synkeän janoisina sitä väkevän viinin määrää, joka hänen oli täytynyt imeä sisäänsä ainoastaan kaksi tuntia kestäneen poissaolonsa aikana. Mitä hän oli kertonut Zoëlle heidän tulostaan häntä hakemaan, jos hän viipyisi liian kauan, oli ollut pelkkää Zoën peloitukseksi keksittyä sepitystä; he eivät edes tienneet missä hän oli ollut, sillä hän oli ilmoittanut vain aikovansa lähteä kokoamaan Zenon lunnaita venetsialaisilta kauppiailta, ja hän oli sellaisessa maineessa voimistaan ja hurjuudestaan, etteivät he olleet uneksineetkaan hänen tarvitsevan apua.

Niin paljon Gorlias oli saanut selville, ja hän oli myöskin päässyt varmuuteen siitä, että miehet olivat kerrassaan huonolla tuulella asiain saamasta käänteestä ja paljon taipuvaisemmat surmaamaan Zenon kuin päästämään hänet vapaaksi. Hänen olopaikastaan ei Gorlias tiennyt muuta kuin että hän oli yhdessä niistä monista kuivista vesisäiliöistä, joita oli vanhan Konstantinopolin alla ja joita ei ollut koskaan käytetty senjälkeenkuin ristiretkeläiset olivat katkaisseet vesijohdot ja ryöstäneet kaupungin enemmän kuin sataseitsemänkymmentä vuotta aikaisemmin. Miehet, jotka olivat sulkeneet Zenon sinne, tiesivät missä hän oli, mutta hyvin todennäköistä oli, etteivät he olleet sanoneet sitä tovereilleen. Noina keisarikunnan viimeisinä päivinä eivät ulkomaalaiset palkkasoturit olleet paljon muuta kuin huonostiharjoitettuja ryövärijoukkoja, jotka rosvoilivat kaupungin alempisäätyistä asujamistoa, tottelivat päälliköltään vain silloin kuin se maksoi vaivan, eivätkä edes noudattaneet rosvojen kunniasääntöjä ryöstösaaliin jaossa. Ei mennyt päivääkään, ettei sotaväen kesken ollut tappelua ja verenvuodatusta; tuskin kului yötäkään ilman jotakin väkivallantekoa tai ryöstöä, josta he olivat vastuunalaiset. He olivat varastaneet Johanneksen aikana, he ryöväsivät Andronikuksen aikana; jos Johannes palautettaisiin valtaistuimelle, varastaisivat he jälleen. Ja he joivat lakkaamatta. Jos sulttaani Amurad olisi ollut sellainen mies, jollaiseksi Muhammed Valloittaja osoittautui, olisivat turkkilaiset olleet Konstantinopolin valtiaina hyvinkin kahdeksankymmentä vuotta ennemmin kuin he todellisuudessa sen valloittivat, ja päässeet kymmenennellä osalla mieshukkaa.

Mikäli Zeno oli luottanut niihin kahdeksaansataan sotilaaseen, jotka olivat suostuneet kannattamaan Johanneksen hyväksi tehtävää vallankumousta, oli se perustunut siihen, että hän tiesi heidän varmasti nousevan kapinaan, jos tarjoutuisi tilaisuus ryöstää palatsi ja iskeä hengiltä joitakin satoja heidän erikarvaisia maanmiehiään, jotka oli korotettu heitä kunniakkaampaan asemaan henkivartioiksi ja jotka senvuoksi olivat heidän verivihollisiaan. Mutta samassa kuin suloiset toiveet hälvenivät, eivät he välittäneet enempää siitä, kuka oli keisarina kuin rakki välittää siitä, kuka sille viskaa luun; vallitseva asiaintila oli heille kyllin hyvä, eivätkä he halunneet panna alttiiksi mitään sen muuttamiseksi, jollei muutos merkinnyt viiniä, naisia ja ryöstöä. Monet heistä olivat todellisuudessa muhamettilaisia kuten Toktamishkin ja pitivät kaikkia kristittyjä, omia palkkaajiaankin, laillisena riistanaan -- kuten koiratkin, sivumennen sanoen, eivätkä he edes olleet mitään mainioita tappelupukareita, vaan enimmäkseen pelkurimaisia heittiöitä. Oli mieluista elää heidän joukossaan, kun saattoi pieksää heitä ja juoda viiniä ilman harmaapartojen paheksumisia; mutta mitä tuli heidän kunnioittamiseensa, niin yhtä hyvin olisi Toktamishin laisen tatarin mieleen juolahtanut pelätä heitä.

Zoë tiesi kaiken tämän, ja samoin Gorliaskin, ja he olivat yhtä mieltä siitä, että jollei Johannesta voitu tuoda sotilaiden eteen silminnähtäväksi, ei menestyksestä ollut paljon toivoa, ja Zenon pelastamisesta ei vähääkään. Suurin vaikeus oli siinä, että Johannesta säilytettiin vieläkin vaikeapääsyisemmässä paikassa kuin Zenon luola oli. Koko asia kiersi ilkeästi kehässä. Johannesta ei voitaisi vapauttaa, jollei sotaväki noussut kapinaan hänen puolestaan; mutta sotaväki ei nousisi kapinaan, jolleivät he nähneet häntä keskellään; ja jos ei kapinaa syntyisi, kuolisi Zeno nälkään kaivossaan. Gorlias Pietrogliant oli neuvokas mies, mutta tämä pulma sai hänet kokonaan ymmälle.

Hän seisoi äänetönnä ja mietteissään Zoën ikkunan ääressä; Zoë istui liikkumatonna isolla sohvalla, katsellen häntä ja miettien hänkin. Hänen polvensa olivat vedetyt melkein leukaan kiinni, ja hänen kätensä olivat ristissä niiden ympärillä, kun hän tuijotti suoraan tähtienselittäjän selkään rävähtämättömin silmin. Ei kumpikaan heistä tiennyt, kuinka kauan he olivat vaiti; ehkä viisi minuuttia, ehkä puoli tuntia. Aika tekee omituisia kepposia, kun ihmiset ovat suuressa vaarassa tai suuressa hädässä.

Sitten Zoën ilme alkoi muuttua hyvin hitaasti, ikäänkuin jokin aate olisi sarastanut hänelle. Oli niinkuin hän olisi nähnyt jotakin Gorliaksen ja itsensä välillä, jotakin, mikä sai vähitellen muodon, jotakin uutta ja odottamatonta, mikä pian kehkeytyi kokonaiseksi kuvaksi ja kuvasta sukeutui todelliseksi näytelmäksi, joka oli täynnä eläviä ihmisiä, liikkuvia ja puhuvia; herkkä suu raoittui hiukan, ikäänkuin hän olisi aikonut puhua, ja hennot sieraimet värähtelivät, punerrus levisi kuin aamurusko hänen kalpeille poskilleen ja syvä lämmin loiste tuli hänen silmiinsä.

Kun näytelmä oli ohi ja näky hävinnyt, nyökäytti hän hitaasti päätään, ikäänkuin varmentuneena siitä, että hänen valveunensa oli ollut tosi uni.

"Olen ajatellut erästä keinoa", virkkoi hän vihdoin.

Gorlias kääntyi, astui lattian poikki ja seisahtui hänen viereensä kuuntelemaan; mutta hän ei luullut Zoëlla olevan mitään käytännöllistä suunnitelmaa ehdotettavana, ja ensiksi häntä kuunnellessaan Gorlias olikin paljon halukkaampi seuraamaan omaa ajatuskulkuaan kuin Zoën esitystä. Sitten hän yhtäkkiä tunsi, että Zoë oli saanut yhden noita käytännöllisen älyn innoituksia, joita äärimmäisen pakottavat tilanteet usein saavat naisissa puhkeamaan ja jotka ovat olleet miesten ihmeenä aina siitä asti kuin Jaakobin äiti näytti pojalleen miten hänen oli varastettava isänsä siunaus. Aivan varmaa on, että nainen se Kolumbuksellekin näytti hänen kuuluisan munatemppunsa, kun hän itse koetti saada sitä pysymään tasapainossa kärjellään. Ainoastaan nainen on saattanut ajatella jotakin niin yksinkertaista.

Ja nyt, Gorliaksen turhaan piinattua kekseliäitä aivojaan aatetta löytääkseen, esitti tämä nuori tyttö hänelle sen, joka oli ainoa mahdollinen. Hän käsitti sen huokeasti.

"Se on uskalias suunnitelma, eikä se voisi onnistua selkeällä päivällä", sanoi hän, kun Zoë oli päässyt loppuun, "mutta hämärässä se ehkä menestyisi."

"Sen täytyy onnistua", sanoi Zoë painokkaasti. "Jos se ei onnistu, niin emme näe toisiamme enää."

"Emme, jollei Andronikuksen mieleen juolahda ristiinnaulita meitä yhdessä", vastasi Gorlias jokseenkin vakavasti. "Hyvin paljon riippuu siitä, että sovitamme aikamme niin täsmälleen kuin mahdollista."

"Niin. Määrätkäämme vähän enemmän kuin puoli tuntia auringonlaskun jälkeen, juuri kuin hämärä alkaa laskeutua. Onko teillä kaikki mitä tarvitsette?"

"Voin hankkia mitä puuttuu. Meillä on runsaasti kolme tuntia aikaa vielä."

"Menkää sitten, älkääkä myöhästykö. Te tiedätte mitä minulle tapahtuu, jollette tule juuri oikeaan aikaan."

"Te panette alttiiksi enemmän kuin minä", sanoi Gorlias.

"Minulla on enemmän menetettävänä ja enemmän voitettavana", vastasi Zoë.

Hän ajatteli Zenoa, -- elämää hänen kanssaan, elämää ilman häntä, ja elämää jonka hän uhraisi hänen puolestaan. Mutta Gorlias ihmetteli hänen urhoollisuuttaan, sillä siihen aikaan ei ollut mikään suuri asia repiä elävä ihminen kappaleiksi pala palalta vain kavallushankkeista epäiltynä, ja se tulisi varmasti Zoën kohtaloksi, jollei Gorlias suorittaisi täsmällisesti ja menestyksellä Zoën miettimää suunnitelmaa. Puolen tunnin viivästyminen voisi merkitä hänelle kuolemaa, vaikk'ei se silti välttämättä vaikuttaisi tulokseen, mikäli Johannes ja Zeno olivat kysymyksessä.

Gorlias lähti hänen luotaan mennäkseen tekemään omia valmistuksiaan. Hänen mentyään Zoë lähetti Julian käskemään Zenon mieskohtaista palvelijaa, Vitoa, venetsialaista venemiestä. Tämä tuli, jääden seisomaan kynnykselle, ja Zoë puhui hänelle tyttöjen ollessa kuulomatkan ulkopuolella, ja italian kielellä, siltä varalta että he hiipisivät lähelle kuuntelemaan.

"Vito", sanoi Zoë, "kuinka kirjuri voi?"

"Teidän armonne", vastasi venetsialainen, "pelko on ilkeä tauti, joka saa terveen miehen vapisemaan pahemmin kuin kuume."

Hän joko unohti puhuvansa orjalle, jolla ei ollut oikeutta vaatia "armon" nimitystä enempää kuin hänellä itsellään, vaan pikemminkin vähemmän; tai oli hän päätellyt mielessään, ettei tämä kaunis Arethusa, jonka hän oli nähnyt tänään ensi kerran, ollutkaan mikään orja, vaan valepuvussa oleva ylhäinen nainen.

"Tehän ette pelkää koskaan, vai miten, Vito?" kysyi Zoë hymyillen.

"Minäkö?" Vito virnisti. "Olenko minä raudasta tai kivestä? Tai olenko minä ehkä leijona? Kun on syytä pelätä, niin pelkään."

"Mutta isäntähän ei pelkää koskaan", huomautti Zoë. "Onko hän sitten kivestä?"

"Oh, hän!" Vito nauroi nyt, kohauttaen olkapäitään. "Minuako vertaisitte häneen? Yhtä hyvin voisitte verrata vaskea kultaan. Isäntä on isäntä, ja siinä on kyllin, mutta minä olen vain hänen palveluksessaan oleva merimies. Jos joudun tappeluun, niin tappelen niinkauankuin näen olevani väkevämpi, mutta jos näen että voisin saada surmani, niin lähden juoksuun. Sellaisia me olemme kaikki."

"Mutta varmaankaan ette lähtisi juoksuun ja jättäisi messer Carloa surman suuhun, vai kuinka?"

"En", vastasi Vito yksinkertaisesti. "Se olisi eri asia. Olisi häpeä palata kotiin hengissä, jos isäntä saisi surmansa. Kun täytyy kuolla, niin on kuoltava, jos Jumala tahtoo. Isännän puolesta, tai Venetsian puolesta. Mutta itseni vuoksi, mitä merkitystä sillä olisi? Mitävarten kuolisin tyhjän takia? Juoksen tieheni. Se on järkevämpää."

"Teidän ei tarvitse panna henkeänne vaaraan, jos teette mitä pyydän", sanoi Zoë, sillä puheltuaan miehen kanssa tämän rehelliset kasvot miellyttivät häntä, samoin kuin hänen suorapuheisuutensakin. "Se on hyvin yksinkertainen asia."

"Mitä se on, teidän armonne?"

"Teidän ei tarvitse kutsua minua siten, Vito", vastasi Zoë. "Haluan, että soutaisitte minut auringonlaskun aikaan siihen laituriin, joka on lähinnä palatsin porttia. Se on kai se pieni likainen laituri tällä puolen Amenan tornia, eikö niin?"

"Se se on. Mutta ilman isännän määräystä -- --"

Vito katseli häneen epäillen, sillä olihan hän huomauttanut pitävänsä itseään orjana, ja Viton mieleen johtui, että hän aikoi karata Zenon poissaollessa.

"Messer Carlo soisi minun menevän, jos hän olisi täällä", sanoi Zoë rauhallisesti, eikä ollenkaan pakottavalla sävyllä, sillä hän näki miten asia oli.

"En epäile, ettei ole niinkuin sanotte", vastasi Vito. "Mutta minä en ole saanut määräystä."