Arethusa: Konstantinopolin orjatar
Part 15
Carlo Zeno ei voinut muistaa olleensa koskaan elämässään niin hämmästyksissään, ja niin ovat nekin, jotka tarinaniekan ympärille keräytyneinä kuuntelevat hänen kertomustaan. Mutta kertomus on tosi; ja monta vuotta jälkeenpäin muudan Carlo Zenon pojanpojista, kelpo Bellunon piispa-vanhus, kirjoitti sen muistiin sellaisena kuin oli kuullut sen isoisänsä huulilta. Sitäpaitsi se on historiaa. Vangittu Johannes-keisari kieltäytyi jättämästä vankilaansa, sittenkuin Zeno oli pannut alttiiksi henkensä ja jäsenensä valmistaakseen vallankumousta ja kiivennyt torniin yksinään.
"Andronikuksella on pieni poikani palatsissa", sanoi vanki; "jos minä karkaan, sokaisee hän lapsen silmät kiehuvalla etikalla ja kukaties silpoo hänet tai surmaa kiduttamalla. Pelastakaa hänet ensin, sitten lähden mukaanne."
Oli jotakin hyvin ylevää vangin äänessä ja päänasennossa, hänen lausuessaan tämän. Zeno ei voinut olla kunnioittamatta häntä, mutta kuitenkin hän oli syvästi pettynyt. Hän koetti kumota esitettyä syytä vastaväitteellä.
"Jos tulette heti", sanoi hän, "niin lupaan, että palatsi on vallassamme ennen aamunkoittoa ja pikku prinssi on yhtä vapaa kuin tekin."
Johannes pudisti päätään alakuloisena.
"Henkivartiat surmaavat hänet heti", sanoi hän, "ja vielä varmemmin, jos he näkevät, että heidän on taisteltava henkensä edestä."
"Sanalla sanoen, Teidän Majesteettinne päätös on siis ehdoton? Te ette siis lähde mukaani?"
"En voi." Keisari kääntyi poispäin ja peitti kasvonsa käsillään, enemmän ikäänkuin koettaen koota ajatuksiaan kuin epätoivossa. "En, minä en voi", toisti hän hetken jälkeen. "Pelastakaa poikani ensin", toisti hän, päästäen kätensä vaipumaan alas ja kääntyen jälleen Zenoon päin, "sitten lähden mukaanne."
Zeno oli hetkisen ääneti ja puhui sitten päättäväisellä äänellä.
"Kuulkaa minua, armollisin herra", sanoi hän. "Ihminen ei antaudu sellaisiin vaaroihin kahdesti muuten kuin oman henkensä edestä. Teidän on joko lähdettävä mukaani nyt tai luovuttava ajatuksesta, että minä koskaan auttaisin teitä pääsemään pakoon. Poikanne voi olla vaarassa, mutta niin olette te itsekin, ja teidän henkenne on suuremman arvoinen tälle onnettomalle valtakunnalle kuin hänen. Tänä yönä, huomenna, minä hetkenä hyvänsä voi poikanne Andronikus lähettää pyövelin tänne, ja silloin on teidän elämänne ja monien toiveet mennyttä. Teidän on pantava alttiiksi nuoremman poikanne henki suuren asianne tähden. Toista neuvoa en näe."
"Toinen neuvo on se, että jään tänne ja panen alttiiksi oman henkeni. Mieluummin kuolisin kymmenen kuolemaa kuin antaisin kiduttaa, sokaista ja surmata lapseni."
"Hyvä on", vastasi Zeno; "minun täytyy sitten lähteä."
Hän päästi solmuköyden solumaan jälleen ikkunankynnyksen yli, kunnes se oli kaikki ulkona, ja asettui sitten hajareisin ikkunalle valmiina laskeutumaan alas.
"Irroittakaa köysi sittenkuin minä vihellän", sanoi hän, "ja laskekaa se alas siiman avulla ja sen jälkeen siima rihman avulla."
Hän puhui rotevalle naiselle, joka oli vartian vaimo; vartia itse oli luotettu veteraanikapteeni. Nainen nyökkäsi vastaukseksi.
"Viimeisen kerran", sanoi Zeno, katsoen Johannekseen päin, "tuletteko mukaani? Vielä on aikaa."
Keisari näytti ennenaikojaan vanhentuneelta heikossa valossa, ja hänen vartalonsa oli kumarassa, kun hän nojasi toisella kädellään jykevään pöytään. Hänen äänensäkin oli heikko, ikäänkuin hän olisi ollut hyvin väsyksissä jonkun suuren voimainponnistuksen jälkeen.
"Viimeisen kerran, ei", vastasi hän. "Olen pahoillani. Kiitän teitä kaikesta sydämestäni --"
Zeno ei odottanut enempää, ja hänen päänsä katosi ikkunan alapuolelle melkein ennen kuin vanki oli lausunut viimeiset sanat. Ei ollut kulunut viittä minuuttia siitä kuin hän oli tullut huoneeseen.
Alhaalla oli Gorlias hämmästynyt, kun hän tunsi toisen köyden velttona käsissään, ja kun kori ja väkipyörä, jotka olivat olleet ylhäällä tornin seinän puolivälissä, alkoivat tulla takaisin alas. Tähtienselittäjä ei voinut otaksua muuta kuin että tornissa oli syntynyt hälyytys ja että Zeno oli tulossa alas niin joutuin kuin taisi. Viimeinen kirjoitettu viesti, joka oli laskettu rihmalla samana iltana hämärissä, oli sisältänyt ilmoituksen, että keisari oli valmis ja että punaista valoa näytettäisiin sittenkuin kapteeni nukkui, vaimonsa antaman rohdon vaikutuksesta. Tähtienselittäjälle ei voinut juolahtaa mieleenkään, että Johannes muuttaisi mielensä viime hetkessä.
"Olkaa varuillanne!" kuiskasi Gorlias vieressään seisovalle naiselle, kohta kuin hän oli varma siitä mitä oli tekeillä. "Hän palaa takaisin alas."
"Yksinkö?" huolestunut kysymys tuli vastaukseksi Gorliaksen sanoihin samassa hengenvedossa.
"Yksin -- niin! Hän on nyt köyden varassa, hän tulee alas, ote otteelta."
Nainen liukui alas viettävää pintaa, oli kompastua, pääsi jaloilleen ja oli jälleen kompastua hypätessään veneeseen, ja heittäytyi pitkin pituuttaan pohjalaudoille. Zeno oli puolitiessä alas tulossa, ja ennenkuin nainen peitti itsensä purjevaatteella, vilkaisi hän ylös, nähden selvästi pimeän läpi Zenon tumman haamun alas laskeutumassa.
Hän oli tuskin ojentautunut pitkälleen, kun hän säpsähti kovaa huutoa, joka kuului ihan läheltä.
"Phylakee! Hoi - ohoi! Vahti, hoi! Vahti, hoi!"
Laiturin reunaan oli pimeästä pistäytynyt vene. Tuokiossa oli kolme miestä hypännyt maihin, kiiveten viettävää kivitystä myöten Gorliasta kohti. Nainen nousi pystyyn Zenon veneessä, ollen vähällä kaataa sen, ja hänen silmänsä koettivat tunkea läpi pimeän nähdäkseen mitä tapahtui.
Gorlias heittäytyi hurjasti miehiä vastaan käsivarret levällään, toivoen pyyhkäisevänsä heidät kaikkityyni veteen sileältä pinnalta, jossa heillä oli niin vähän jalan tukea. Nainen pidätti henkeään. Yksi kolmesta miehestä, ketterä kuin apina, pujahti tähtienselittäjän ohi, tarttui solmuköyteen ja alkoi kiivetä sitä ylös. Toiset kaksi kaatuivat, jalkojensa takerruttua väkipyörän läpi pujotettuun köyteen, ja voimakkaan miehen paino takanaan he syöksyivät päistikkaa rinnettä alas. Valtavalla läiskähdyksellä, miltei yhtaikaa, Gorlias vastustajineen putosi veteen.
Sitten seurasi äänettömyys, jonka kuluessa kolmas mies kiipesi yhä korkeammalle ja korkeammalle.
Nainen katseli kauhun vallassa. Pudotessaan olivat miehet jysähtäneet veneen keulaa vasten, tempaisten kokkaköyden irti vaarnasta. Toinen vene ei ollut ollutkaan kiinnitettynä, ja molemmat olivat nyt irrallaan verkkaisella virralla. Nainen vakautti asentoaan ja koetti nähdä.
Mies kiipesi nopeasti, ja hänen yläpuolellaan liikkui tumma haamu joutuisasti ylöspäin. Mutta Zenon takaa-ajaja oli tuoreemmissa voimissa kuin hän, ja lisäksi ketterä kuin kissa, ja välimatka lyheni. Jos hän saavuttaisi Zenon, voisi hän kietaista jalkansa solmuköyden ympäri kiskaistakseen Zenon alas ja viskatakseen hänet maahan.
Yhä lyheni välimatka, ja veneet alkoivat ajautua virran mukana, mutta siitä huolimatta nainen saattoi erottaa molemmat haamut, yhä lähempänä toisiaan. Nyt ei niiden väliä ollut kymmentäkään jalkaa.
Kuului heikko parahdus, raskas jysähdys kiviä vasten, ja sitten oli taas äänetöntä. Zeno oli leikannut köyden poikki alapuoleltaan. Nainen veti kiivaasti henkeä yhteenpuserrettujen hampaittensa välitse. Ei minkäänlaista ääntä kuulunut nyt, sillä mies, joka oli ollut ketterä kuin kissa, oli kuollut.
Mutta hetkistä myöhemmin oli yksi veteen vierähtäneistä päässyt kuiville ja levähti huohottaen laiturin reunalla.
Nainen otti toisen airon ja koetti meloa sillä. Hän arveli, että maalle päässyt mies oli varmaan Gorlias, ja että toiset kaksi olivat hukkuneet, ja hän koetti saada veneen takaisin laiturin reunaan; hän ei ollut koskaan eläessään pidellyt airoa, ja nyt hän vapisi. Korkealla ilmassa Zeno riippui jäljelläolevan köyden varassa, hitaasti ponnistellen ylöspäin, hyvinkin viisikymmentä jalkaa tornin juurta ylempänä.
Vene kolahti sivuttain toista venettä vastaan, ja naisesta alkoi rantaan pääsy näyttää toivottomalta, ja hän koetti työntää tyhjää venettä pois molemmin käsin. Seuraus oli se, että hänen oma veneensä työntyi rantaa kohti, sillä toinen vene oli paljon raskaampi sitä. Sitten hän taas melomalla pääsi hiukan eteenpäin. Rannalla oleva mies näytti tarkastelevan surmansa saaneen ruumista; se maata retkotti kivityksellä, pää murskana. Elossa oleva ei ollut Gorlias; nainen saattoi nyt nähdä hänen ulkopiirteensä. Nainen oli voimakas, ja airollaan hän työnsi venettään yhä kauemmaksi toisesta veneestä ja lähemmäksi laituria. Mies kuuli hänen tulonsa, nousi jaloilleen ja luisui jälleen vedenreunaan.
"Ojenna airon pää minulle", sanoi hän, "niin minä vedän veneen rantaan."
Ääni, joka puhui, ei ollut Gorliaksen, eikä nainen totellut sen ohjeita. Päinvastoin hän koetti meloa poispäin, jotta mies ei hyppäisi veneeseen. Ihme kyllä tuntui vene tottelevan heti hänen tahtoaan, ikäänkuin jokin näkymätön voima olisi häntä auttanut. Veneen poispäin liukuminen ei voinut olla hänen taitamattomien, miltei avuttomien aironliikkeittensä vaikutusta. Mutta mies nousi jaloilleen alimmalle kivikerrokselle, missä oli kapea siltama, ja hän hyppäsi eteenpäin, paiskautui veteen painamatta päätään pinnan alle ja oli muutamissa sekunneissa veneen perän kohdalla.
Nainen näytti pelottomalta, sillä hän astahti nopeasti perätuhdon yli, airo käsissään, ja hetkistä myöhemmin hän iski sillä raivokkaasti uimamiestä, kohottaen sen heti uudelleen. Hän ei nähnyt miestä enää, ja hän tiesi, että jos hänen iskunsa oli osunut miehen päähän, oli tämän täytynyt upota paikalla; mutta hän odotti kuitenkin kotvan aikaa veneen perässä, pitäen airoa kohotettuna kaksin käsin.
Silloin kuului tuttu kaksinkertainen pöllön huhunta kaukaa ylhäältä. Se ei voinut merkitä muuta, kuin että Zeno oli päässyt vahingoittumattomana tornin ikkunaan asti. Sitten vene keinahti kiivaasti pari kolme kertaa, ja nainen viskautui alas istualleen peräteljoille; hän näki miehen kiipeävän keulasta veneeseen ja olevan jo samassa sen pohjalla.
"Se oli hyvin tehty, kokóna", sanoi Gorliaksen ääni pehmeästi.
Zoë vaipui taaksepäin veneen perään, puolipyörryksissä uupumuksesta, kivusta ja ohimenneestä levottomuudesta.
"Onko hän turvassa?" sai hän kysytyksi.
"Se oli hänen merkkinsä. Hän on päässyt takaisin ikkunan luo, mutta hyvin täperä pelastuminen se oli."
Zoë saattoi tuskin hengittää. Gorlias oli tarttunut airoihin, ja vene lähti liikkeelle.
XI LUKU.
Zeno tapasi molemmat tornihuoneessa-olijat kauhusta jähmettyneinä seisomassa ikkunan toisella sivulla, josta he eivät olleet uskaltaneet katsoa ulos alhaalta kuuluneen hälyytyshuudon jälkeen. He olivat tosiaankin vaarallisessa pälkäässä, jolleivät kaikki kolme miestä, jotka olivat koettaneet Zenon tietä katkaista, olleet saaneet surmaansa, tai jos ensimmäinen huuto oli herättänyt nukkuvan kapteenin ja tornin vartiat unijuoman aiheuttamasta torkunnasta.
Mutta Zenon oma tilanne oli yhtä paha. Ei tullut kysymykseenkään huutaa Gorliakselle, siihen pelkkään sattumaan luottaen, että tämä oli yhä hengissä ja rantakivityksellä. Ei voinut millään tavoin saada vaihdetuksi tiedonantoja, ja köysi oli poikkileikattuna alhaalla. Oli totta, että siimanyöri oli kokonaisuudessaan vyyhdissä huoneen lattialla, mutta vaikka se olisi riittänyt kaksinkerroinkin pantavaksi, olisi se tuskin kestänyt miehen painoa; ja Zeno tiesi, että hän oli katkaissut solmuköydestä alapuoleltaan lähes kolme neljäsosaa.
Mutta ei ollut myöskään yhtään silmänräpäystä haaskattavissa. Zeno ei tiennyt hyökkääjien lukumäärää, ja vaikka hän antoikin merkkinsä saapuessaan ikkunan luo, sen heikon mahdollisuuden varalta että hänet kuultaisiin, ei hän olisi luottanut vastaukseen, jos se olisi tullutkin. Kuka hyvänsä saattoi matkia sellaista ääntä kerran kuultuaan sen. Jos hän olisi laskenut alas jäljelläolevan osan köyttä siimanyörin avulla ja jos hänen vihollisensa olisivat olleet kivisiltamalla Gorliaksen asemesta, olisi heillä tietysti ollut älyä solmia köysi yhteen katkaisukohdalta ja lähettää se takaisin ylös, jotta hän pääsisi tulemaan sen avulla alas ja tipahtaisi suoraan heidän keskellensä.
Kaiken tämän Zeno ymmärsi silmänräpäyksessä, ja epäröimättä hän heitti mielestään kaikki sellaiset ajatuksetkin ja pudotti köyden ja siiman ulos ikkunasta. Hän tunsi Gorliaksen tarpeeksi hyvin ollakseen varma, että hän tulisi takaisin ennen päivänkoittoa ja laskisi maihin, jos laituri olisi tyhjä ihmisistä, korjatakseen kaikki karkausyrityksen jäljet.
"Me olemme kaikki hukassa!" vaikeroi kookas nainen.
"Hetkeni on tullut", sanoi Johannes-keisari juhlallisen kauhun vallassa.
Sen jälkeen hän alkoi lukea rukouksia, eikä kiinnittänyt toisiin enää mitään huomiota. Zeno tarttui naista ranteeseen.
"Me emme ole hukassa, jollei miehenne ole hereillä", sanoi hän. "Viekää minut hänen luokseen." Kapteenin vaimo tuijotti häneen. "Muuta keinoa ei ole. Jos hän on hereillä, kerrotte te hänelle, että minä tulin torniin ja että te tulitte ilmaisemaan minut hänelle ja jättämään minut hänen käsiinsä. Silloin olette ainakin te turvassa, ja minä jättäydyn onneni varaan. Jos hän nukkuu, ei minulla ole mitään pelättävää."
Hän veti naisen ovelle ja alkoi itse irroittaa telkeä. Vaimo oli ymmärtänyt hänen olevan oikeassa, mikäli asia koski hänen omaa turvallisuuttaan, ja hän auttoi Zenoa. Sarvilyhty oli eteisen kivilattialla portaiden yläpäässä, mihin vaimo oli sen jättänyt viimeksi ylös tullessaan. Ennen alasmenoaan hän telkesi oven ulkoapäin niinkuin tavallisesti, ja näytti sitten tietä.
Ensimmäisellä siltamalla hän avasi erään oven niin hiljaa kuin saattoi ja meni sisään, jättäen Zenon kynnykselle. Se oli makuuhuone, ja Zeno kuuli keventyneenä kapteenin kuorsaavan hengityksen. Hän astui sisään ja katsahti nukkuvan miehen kasvoihin, jotka voimakkaan rohdon vaikutuksesta olivat tumman punoittavat, ja Zeno epäili mielessään, mahtaisiko hän enää koskaan herätä. Vaimo, joka ei tiennyt suuren ooppiumiannoksen vaikutustapaa, pelkäsi, että hänen miehensä aukaisisi silmänsä, ja hän nyhtäisi Zenoa hihasta vetääkseen hänet pois. Mutta venetsialainen hymyili.
"Hän nukkuu ainakin kaksitoista tuntia", sanoi hän. "Antakaa minulle hänen viittansa ja kypäränsä. Jos en näe ketään hereillä, jätän ne ulkoportille. Muuten lähetän ne huomenaamulla torniin vaatekorissa."
Kapteenin vaimo totteli, vähemmän peloissaan kuin ensi alussa. Zeno verhosi kasvonsa puoleksi avaran viitan suojaan ja heitti sen yhden kulman olkapäänsä yli, josta se riippui alas, paljastaen näkyviin kolme leveää kultapäärmettä, jotka olivat kapteenin arvomerkkinä henkivartioväessä. Kirkkaan kypärän huipun muodosti kullattu kotka, joka tuskin ollenkaan erosi nykyisen Saksan henkikaartin rykmentin kypäräkoristeesta.
"Näyttäkää nyt minulle tietä", sanoi Zeno.
Viitan laskosten alla hänellä oli leveäteräinen tuppipuukko valmiina kourassaan, ja se ei ollutkaan mikään huono ase Carlo Zenon kaltaisen miehen kädessä. Kapteenin vaimo kulki edellä lyhtyä kantaen.
Seuraavan porrasjakson juurella hän oli vähällä kompastua vartiaan, joka puoleksi istuen virui alimmalla astuimella nukkuen juopuneen unta. Hänen pörröinen päänsä oli retkahtanut rintaa vasten, ja sääret sojottivat suorina harillaan, niinkuin puunuken jalat. Hänen kätensä olivat auki kämmenet ylöspäin, toinen polvella, toinen vieressä portaiden astuimella. Ja hänen kypäränsä, joka oli vierähtänyt pois hänen päästään, oli sattunut pysähtymään juuri hänen jalkainsa väliin, oikein päin ja vastapäätä häntä, ikäänkuin vartioiden hänen untaan kuin jokin elävä olento.
Siinä kerroksessa, johon he nyt olivat saapuneet, oli kapteenin ja hänen vaimonsa asuintupa, eikä ollut tarpeellista pitää vartiaa ylempänä tornissa. Sisäpuolelta salvattu raudoitettu ovi katkaisi tien ja oli avattava, ennenkuin Zeno pääsi kauemmaksi. Mutta kun ovi oli alituisessa käytännössä, oli lukko hyvässä voiteessa ja salvat lipsahtivat pois miltei äänettömästi. Siitä huolimatta Zeno, seuratessaan kumppaniaan seuraavaa porrasjaksoa alas, veti ylös oikeaa käsivarttaan peittävää viitan lievettä, kunnes se vain juuri parahiksi peitti hänen kädessään olevan paljastetun puukon.
He saapuivat lähinnä alempaan kerrokseen, missä ylempi vartiohuone oli. Ovi oli puoleksi auki ja sisällä paloi lamppu, mutta kun ikkuna antoi Blachernaen avaralle pihalle päin, ei virralle ollut näkynyt mitään valoa. Zeno kuuli ääniä ja näki kaksi vartiaa juopottelun touhussa tammisen pöydän päässä. Askelia kuullessaan toinen miehistä nousi joutuisasti ylös, mutta hoiperteli koettaessaan kävellä ovelle.
"Kuka siellä kulkee?" huusi hän, haparoiden tukea ovipielestä ja tähystellen ulos.
Kapteenin vaimolla oli malttia kohottaa lyhtyä niin, että valo lankesi täydellä voimallaan Zenon kypärälle. Paikalla koetti sotilas suoristautua huomioasentoon, kädet sivuilla. Mutta se oli liikaa hänen epävarmalle tasapainolleen, ja hän hoiperteli takaperin puoliväliin huonetta, kunnes rymähti takanaan olevaan pöytään ja kellahti maahan, niin että varustukset helisivät ja sarviset juomapikarit vierivät kolisten lattialle. Hänen toverinsa, joka oli aivan liiaksi juovuksissa edes paikaltaan noustakseen, rämähti tämän tapaturman johdosta äänekkääseen, typerään nauruun.
"Olette suorittanut tehtävänne hyvin, kyria", sanoi Zeno seuratessaan jälleen kapteeninvaimon jäljessä. "Keisarin ystävät olisivat voineet tuoda hänet portaita alas riemusaatossa tulematta pysäytetyksi."
"Te ette ole vielä palatsin alueen ulkopuolella", vastasi kapteeninvaimo varoittavalla äänellä.
Hän jatkoi kulkuaan, astuen varovaisemmin askelin portaita alas ja kantaen lyhtyään alhaalla, jottei hän tai hänen seuralaisensa kompastuisi johonkin toiseen nukkuvaan vahtiin; mutta porraskäytävä ja pihalle johtava ovi olivat tyhjät, sillä kapteeni oli hyvin täsmällinen mies ja söi illallisensa samaan aikaan joka päivä, ja meni pian jälkeenpäin levolle kunnon kansalaisen tavoin, asetettuaan vartion ja lukittuaan oman alemman porrassiltamansa rautaoven. Kahden vuoden ajalla ei hän ollut kertaakaan tullut alas tornista auringon laskettua. Seuraus oli, että vartiat, jotka enimmäkseen olivat Donin seutujen ja Mustanmeren rantojen raakoja barbaareja, tekivät miten heitä miellytti tai miten heidän alapäällikköään miellytti; sillä hän näki mieluisaksi kuluttaa aikaansa toisessa osassa palatsia, ja hän oli hyvin suosittu miestensä keskuudessa, koska heillä siten oli tilaisuus mennä vuoteisiinsa hyvien kristittyjen lailla ja nukkua koko yö.
Kaiken tämän kapteenin vaimo tiesi varsin hyvin. Hänen pelkonsa kohdistui siihen, mitä Zenolle saattoi tapahtua hänen poistuessaan tornista ja kulkiessaan isosta portista, joka oli ainoa tie, mikä vei pois linnan alueelta. Avara piha oli hyvin pimeä, mutta sieltä täältä tuikki valoja niiden rakennusten ikkunoista, jotka ympäröivät pihaa kolmelta taholta, palatsin suuri ruho oikealta, henkikaartin kasarmit vasemmalta, ja päävartio ison portin luona sen kahta puolta olevine rakennuksineen, joista toiset olivat orjain hallussa ja loisia käytettiin talleina.
Zeno toivoi, että hän olisi riisunut jonkun nukkuvista sotilaista ja pannut ylleen hänen vaatteensa, sillä hänelle oli ilmoitettu kapteenin tavoista ja hän tiesi, ettei hänen valepukunsa ollut enää varma hänen tornista poistuttuaan. Olihan kapteenin virkavelvollisuuksien pääosana se, ettei hän saanut koskaan mennä ulos pimeän tultua millään verukkeella, ja hän nähtävästi varmensi tämän pysyvän määräyksen tottelemisen menemällä varhain nukkumaan ja nousemalla myöhään ylös. Muuten hän olikin aina jättänyt persoonallisen huolenpidon vangistaan vaimonsa asiaksi, ollen sitä mieltä, että tämän pönäkkä keski-ikäisyys ja hehkuvat posket olivat riittävänä suojana hänen perhekunnialleen. Vaimo oli kerran ollut nuori ja hyvin sievä, se oli totta, mutta kapteeni ei tiennyt Johanneksen nähneen häntä koskaan siihen aikaan, ja vielä vähemmän hän arvasi, että monta vuotta sitten, kun keisari oli kaunis nuori prinssi ja vaimo viehkeä nuori tyttö vanhan keisarinnan seurueessa, tämä tyttö oli jumaloinut prinssiä ja prinssi oli alentunut ottamaan vastaan hänen ihailuaan muutamien viikkojen ajan. Mutta sellainen oli asianlaita, kuten Zenon pojanpoika, piispa, varsin selvästi selittää.
Kapteenin vaimo jätti lyhtynsä juuri oven sisäpuolelle ja tuli Carlon kanssa ulos piha-aukealle. Käveltyään muutamia askelia hän laski kätensä Zenon käsivarrelle, pysähtyi, katseli ympärilleen ja kuulosti. Tähän saakka he eivät olleet vaihtaneet montakaan sanaa tilanteesta, eikä heillä ollut minkäänlaista varmuutta siitä, etteikö vahti, joka oli virran puolelta keksinyt Zenon onnistumatta saamaan häntä kiinni, ollut tullut maitse palatsin portille nostamaan hälyytystä.
Zeno solahutti viitan hartioiltaan ja kääri sen kypärän ympäri, niin että kapteenin vaimo saattoi mukavasti kantaa molempia.
"Se on toivotonta", kuiskasi vaimo ottaessaan käärön vastaan. "Tänä aamuna hän lupasi, että hän lähtisi vankilasta, jos te voisitte toimittaa hänet ulos. Hän on usein puhunut minulle samaa kuin hän puhui teille tänä iltana -- hän rakastaa poikaa suuresti; mutta minä olin varma, että hän oli päättänyt mielessään panna kaikki alttiiksi, muuten en olisi näyttänyt punaista valoa."
"Lopultakin", huomautti Zeno, "on aivan yhtä hyvä ettei hän tahtonut lähteä, koska meidät nähtiin, vaikka minä uskonkin, että Gorliaksessa oli vastusta enemmän kuin riittävästi noille miehille, jotka olivat saada meidät kiinni. Hän ja minä yhdessä olisimme varmasti voineet suoriutua heistä kaikista -- heitä oli vain kolme. Minä näin heidät selvästi, kun he ensin hyppäsivät maihin, ja yksi putosi kuoliaaksi, kun minä katkaisin köyden. Gorlias vaiensi toiset kaksi, sillä jos he olisivat hengissä, olisivat he jo tähän mennessä saaneet aikaan hälyytyksen."
"Niinpä kyllä", vastasi vaimo. "Mutta jonkun on täytynyt meidät ilmaista. Me emme voi koettaa uudelleen samaa keinoa."
"Minä en tule koettamaan uudelleen sitä enkä mitään muutakaan keinoa!" lausui Zeno painokkaasti. "Miksi evankelistan tähden minä antautuisin niskani taittamisen vaaraan sellaisen miehen vapauttamiseksi, joka on mieluummin vankina?"
"Ihme onkin, että olette vielä elossa!"
"Ei ole turvallista välittää viestejä enää rihmankaan avulla. Tahdotteko toimittaa hänelle sanoman?"
"Niin hyvin kuin voin sen muistaa."
"Sanokaa hänelle, että kun hän ensi kerran pyytää apuani, täytyy hänen lähettää minulle saman sanantuojan mukana asiakirja, jolla Tenedos luovutetaan Venetsialle, allekirjoitettuna ja sinetöitynä. Muuten en hievahdakaan!"
"Onko minun sanottava hänelle tuo?"
"Kyllä. Sanokaa hänelle minulta sellaiset terveiset. Ja nyt palatkaa takaisin, kyria, ja kiitos opastuksestanne ja lyhdystänne noissa pimeissä portaissa."
"Kuinka pääsette portista?" kysyi kapteenin vaimo. Hän puhui huolestuneena, sillä Zeno oli kaunis mies, ja hän oli nähnyt kuinka uljas hän oli.
"En tiedä", vastasi Zeno, "mutta toisen kahdesta asiasta täytyy tapahtua."
"Mistä asioista?"
"Joko minä pääsen ulos tai sitten en näe päivänvaloa koskaan enää! En anna ottaa itseäni elävänä kiinni joutuakseni kilparadalle paaluun sidottavaksi, sen vakuutan. Kiitoksia vieläkin, ja hyvää yötä."
Kapteenin vaimo vetäytyi takaisin tornin oviaukon varjoon ja seurasi katsein tuota kaunista nuorta miestä omituisella puolittain äidillisellä puolittain hempeätunteisella huolella, mikä on ominaista sellaiselle keski-ikäiselle naiselle, joka nuoruudessaan on ollut keimailija ja pannut pyörälle juuri tuollaisten miesten päitä, ja joka tietää tulleensa lihavaksi ja rumaksi eikä enää pystyvänsä panemaan pyörälle yhtäkään päätä, mutta joka on säilyttänyt monta hellää ja suloista muistelmaa koko sukupuolesta.