Part 14

"Minä tulen takaisin", sanoi Zeno. "Jos olen elossa, niin tulen takaisin."

"Te menette vaaraan!" Zoën käsi puristi tiukemmin Zenon kättä, ja hänen kasvonsa kävivät yhä kalpeammiksi.

Zeno ei tahtonut vastata, mutta hän taputti Zoën rannetta lempeästi, koettaen viihdyttää hänen levottomuuttaan. Hän näytti varsin rauhalliselta sillä hetkellä, mutta hän tunsi sydämensä hitaan, täyteläisen tykytyksen ja paisuvan valtimon hyrskyn kaulassaan. Hän ei ollut arvannut ennenkuin tänä iltana, että Zoë rakasti häntä; hän oli liian vilpitön, ja aivan liian varma siitä, että hän itse ei voisi orjaa rakastaa. Nytkään vielä hän ei tahtonut sitä myöntää, mutta hän tiesi, että käsi, jota Zoë piteli, ei ollut tunnoton; se pusersi vastaukseksi tiukemmin Zoën kättä ja veti sitä häneen itseensä päin, sen sijaan että olisi sysännyt sen pois, kunnes se viimein oli ihan liki hänen rintaansa.

"Oi, antakaa minun lähteä mukaanne, ottakaa minut mukaanne!" toisti Zoë, pyytäen koko sydämensä hartaudella.

Zeno ei nyt ajatellut vaaraa, hän oli unohtanut sen niin täydelleen, että hän tuskin kiinnitti huomiota Zoën sanoihin tai hänen kiihkeään pyyntöönsä. Sanat olivat kadottaneet merkityksensä ja arvonsa, niinkuin taistelun telmeessä, ja tulinen virta syöksyi hänen käsivarttaan myöten Zoën käteen. Se oli ollut kylmä; nyt se oli kuuma ja tykähteli omituisesti.

Sitten hän päästi Zoën käden irti ja otti häntä kaulasta äkkiä, miltei väkivaltaisesti, ja käänsi hänen kasvonsa ylöspäin omia kasvojaan vasten; mutta Zoë ei pelästynyt, ja hän hymyili Zenon pitäessä häntä.

"En minä aikonut rakastaa sinua!"

Zeno piti hänestä yhä kiinni sanoessaan tämän; Zoë kohotti molemmat kätensä ja tarttui hänen ranteisiinsa, mutta ei irrottaakseen itseään; päinvastoin hän painoi Zenon käsiä lujemmin kaulaansa vasten, ikäänkuin saadakseen ne kuristamaan sen.

"Minä toivoisin, että te tappaisitte minut nyt!" huudahti hän, heikolla, onnesta vapisevalla äänellä.

Zeno naurahti hiljaa ja ravisti häntä pikku-hiukkasen, niinkuin voimakas mies ravistelee leikitellen lasta, mutta Zoën silmät vetivät häntä yhä lähemmäksi.

"Se olisi niin helppoa nyt", Zoë miltei kuiskasi, "ja minä olisin niin onnellinen!"

Sitten he suutelivat; ja huultensa koskettaessa toisiaan he sulkivat silmänsä, sillä he olivat liian lähellä nähdäkseen toisiaan enää. Zoën pää vaipui taaksepäin Zenon käsivartta vasten, sillä hän oli miltei pyörryksissä, ja Zeno laski kätensä vienosti hänen otsalleen ja työnsi syrjään hänen hiuksensa ja katsoi häneen kauan.

"En aikonut rakastaa sinua", sanoi hän jälleen.

Zoën huulet olivat yhä raollaan, hentoina kuin ruusunlehdet kasteen laskiessa, ja hänen silmänsä kiilsivät, kun hän avasi ne kuullessaan Zenon äänen.

"Oletteko pahoillanne?" kysyi hän heikosti.

Zeno suuteli kysymyksen hänen huuliltaan, ja Zoën oikea käsi pujahti hänen ruskealle kaulalleen ja kiertyi sen ympäri ja veti sitä puoleensa, painaakseen suudelman lähemmäksi; ja sitten se piti Zenon päätä alhaalla, sillävälin kuin hän siirsi päätään voidakseen kuiskata hänen korvaansa:

"Sehän oli vain siksi, että olitte vihoissanne", sanoi hän. "Ettehän mene todella ulos tänä iltana? Sanokaa, ettehän!"

Zeno ei tahtonut vastata ensin ja koetti suudella häntä uudelleen, mutta Zoë ei antanut, vaan työnsi häntä etemmäksi, kunnes saattoi nähdä hänen kasvonsa. Zeno vastasi hänen katseeseensa rehellisesti, mutta pudisti päätään.

"Sen täytyy tapahtua tänä iltana, eikä minään muuna iltana", sanoi hän vakavasti. "Olen tehnyt sopimuksen ja antanut sanani. En voi rikkoa sitä, mutta minä tulen takaisin."

Zoë luisui irti hänen käsistään ja istuutui leveälle sohvalle, tyynyjä vasten.

"Te menette vaaraan", sanoi hän. "Te ette kukaties palaa. Te sanoitte niin."

Zeno koetti nauraa, ja vastasi huolettomalla äänellä:

"Olen palannut paljon vaarallisemmiltakin retkiltä. Sitäpaitsi minulle tulee huomenna vieraita -- sekin on hyvä syy varoa saamasta surmaansa!"

Hän seisoi Zoën vieressä, toinen käsi puoleksi työnnettynä väljään vyöhön. Zoë tarttui kiinni toiseen, joka riippui alhaalla, ja katsoi ylöspäin hänen kasvoihinsa, yhä pyytäen:

"Voi, älkää, älkää menkö tänä iltana!"

Zeno pudisti yhä päätään; ei mikään voinut häntä horjuttaa, hän menisi kaikesta huolimatta. Surkea katse tuli Zoën silmiin niiden vedotessa turhaan Zenon silmiin, ja äkkiä hän päästi irti Zenon käden ja upotti kasvonsa pehmeään nahkatyynyyn.

"Te olitte saanut minut unohtamaan, että olen vain orja!" huudahti hän.

Tyyny vaimensi hänen ääntään, ja lausetta katkaisi nyyhkytys, jota ei kuitenkaan seurannut kyyneliä.

"Minä menisin tänä iltana, vaikka oma äitini pyytäisi minua jäämään", vastasi Zeno.

Zoë käänsi päätään kohottamatta sitä ja katsoi häneen sivultapäin.

"Sitten teidän menostanne riippuu paljon", sanoi hän, kysyvä sävy äänessä. "Jos olisi kysymys vain teistä itsestänne, teidän huvistanne tai teidän rahoistanne, niin te ette kieltäisi oman äitinne pyyntöä!"

Zeno kääntyi ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla, mutta ei sanonut mitään vastaukseksi. Eräs ajatus alkoi sarastaa Zoën mielessä.

"Mutta jos olisi kysymys teidän kotimaastanne -- Venetsiasta --"

Zeno katsahti häneen terävästi kääntyessään häneen päin kävellessään, ja hän hidasti askeleitaan. Zoë odotti hetken ennenkuin jatkoi puhettaan, katseli alas, hypisteli miettiväisenä silkkivaatteen poimuja polvellaan, ja nosti taas äkkiä katseensa ylös, ikäänkuin jokin aate olisi pälkähtänyt hänen päähänsä.

"Ja vaikka minä olen vain rahalla-ostettu orjanne", sanoi hän, "en estäisi teitä silloin. Minä tarkoitan, etten edes koettaisi pidättää teitä antautumasta vaaraan -- Venetsian puolesta!"

Zoën pää oli nyt ylpeästi pystyssä, ja viimeiset sanat helähtivät äänellä, joka tunki suoraan Zenon sydämeen. Hän ei ollut kaukana Zoësta tämän lausuessa niitä. Viimeinen tavu ei ollut vielä häipynyt ilmaan, kun hän jo piti Zoëta sylissään nostaen hänet kohoksi lattiasta, ja hänen suudelmansa satoivat Zoën huulille ja silmille ja hiuksille. Zoë nauroi hiljaa nostattamalleen myrskylle.

"Minä rakastan sinua!" kuiskasi Zeno yhä uudelleen vienosti, rajusti ja riemukkaasti vuorotellen.

Zoëkin rakasti häntä, ja ihan yhtä intohimoisesti juuri sillä hetkellä; jokainen suudelma herätti syvän ja suloisen väristyksen, joka sai koko hänen ruumiinsa värähtelemään hurmauksesta, ja jokainen noiden kolmen toistamistaan toistetun sanan tavu helkkyi kuin hopeatorven ääni hänen sydämessään. Mutta kaiken tämän ohellakin hänen ajatuksensa kiisivät kulkuaan, seuraten jo Zenoa lähestyvien tuntien retkille.

Kun nainen rakastaa miestä, sisältyy siihen aina sellainen tunne, että hänen täytyy ehdottomasti tietää tarkoin missä mies milloinkin kulkee, kohta kuin hän on poissa hänen näkyvistään. Jos olisi mahdollista, ei mies saisi koskaan lähteä kotoaan muuten kuin lupalippu ja poliisi mukanaan, ja etsivä perässä pitämässä silmällä molempia. Mutta jos mies vaatii itselleen vastaavaa oikeutta pitää silmällä hellyytensä esinettä, nostattaa se tämän kiukkuiseen raivoon. Ja vaikea on ratkaista, millainen nainen loukkautuu enimmän vakoilusta, valkeuden enkelikö, pimeässä kulkeva tenhotarko, vai puol'viaton keimailija.

Zoë todella rakasti Zenoa syvemmin sillä hetkellä, koska tuo ihana suudelmien ryöppy, jonka hänen sanansa olivat saattaneet purkautumaan hänen pienen vastustelemattoman päänsä ylle, toi mukanaan varmuuden siitä, ettei Zeno aikonut mennä viettämään loppuiltaa Sebastian Polon talossa. Näin ainakin markkinakujanteen sadunkertoja sen käsittää; mutta totuus on, ettei yksikään mies ole koskaan todella ymmärtänyt naista. On epävarmaa, ymmärtääkö kukaan nainenkaan toista naista; on epäiltävää, ymmärtääkö kukaan nainen omaa luonnettaankaan; mutta yksi seikka on varma, kiistämätön -- jokainen nainen, joka rakastaa miestä, uskoo, tai sanoo ainakin miehelle, että tämä auttaa häntä ymmärtämään omaa itseään. Tämä osoittaa, etteivät miehetkään ole kokonaan hyödyttömiä.

Kuitenkin, tehdäksemme Zoëlle oikeutta, hänen ilossaan oli toisenkinlainen aines. Hän oli kauan odottanut saadakseen tietää, että Zeno aikoi vapauttaa Johannes-keisarin, jos mahdollista, ja Zeno oli antanut kaikkiin hänen kyselyihinsä vastauksia, jotka eivät ilmaisseet hänelle mitään. Hän oli varma siitä, ettei Zeno edes tiennyt niitä tunnussanoja, joita salaliittoteiset keskenään käyttivät, mutta joiden keksimiseen supistuikin melkein kokonaan se työ, minkä he kahdessa vuodessa olivat saaneet aikaan. Joko Zeno tunsi ne tahi ei, oli hän nyt vihdoinkin valmis toimimaan, ja se teko, josta Konstantinopolin kohtalo riippui, oli aiottu pantavaksi täytäntöön sinä yönä. Ennen aamunkoittoa olisi ehkä Mikael Rhangaben kuolema kostettu, kuin myöskin kyria Agatan ja Zoën itsensä kärsimät vääryydet.

"Minä tahdon auttaa teitä", sanoi Zoë, kun Zeno antoi hänen puhua. "Sanokaa, kuinka aiotte tehdä sen."

"Veneellä ja köydellä", vastasi Zeno.

"Ottakaa minutkin! Minä istun ihan hiljaa pohjalla. Minä vartioin; ei kenelläkään ole parempia silmiä tai korvia kuin minulla."

"Kauniimpia, tarkoitat kai!"

Zeno sulki hänen silmänsä huulillaan ja suuteli kumpaakin pientä korvannipukkaa. Mutta Zoë liikehti maltittomasti hänen sylissään, nauraen hiljaa, mihin sisältyi monta merkitystä -- että hän oli onnellinen ja että hän rakasti Zenoa, mutta että suudelma ei ollut mikään vastaus siihen mitä hän juuri oli sanonut, ja että Zeno ei saisi suudella häntä uudestaan ennenkuin oli vastannut hänelle sanoilla.

"Ottakaa minut!" toisti Zoë.

"Tämä on miehen työtä", vastasi Zeno. "Sitäpaitsi se on vain yhden miehen työtä, eikä useamman."

"Jonkun täytyy vartioida alhaalla", huomautti Zoë.

"Onhan venemies. Mutta vartioiminen on hyödytöntä. Jos joku yllättää minut tornissa, voin pelastaa nahkani; mutta jos vihollinen tapaa minut veden puolelta, on leikki lopussa. Se on ainoa vaara."

"Se on ainoa vaara", toisti Zoë, enemmän itsekseen kuin Zenolle.

Zeno näki, että Zoë oli nyt ymmärtänyt, ja ettei hän tahtonut koettaa pidättää häntä kauemmin eikä uudestaan pyytää päästä mukaan. Zoë saattoi häntä eteisen ovelle kutsumatta tyttöjä ja erosi hänestä siinä, hyvin rauhallisesti.

"Jumalan haltuun!" sanoi hän hyvästiksi.

Kun Zeno ehti ulommalle ovelle ja katsahti taaksensa, oli Zoë jo mennyt sisälle ja lampun tyyni valo lankesi raskaiden oviverhojen poimuille.

X LUKU.

Zeno poistui talostaan äänettömästi puoli tuntia myöhemmin, muutettuaan vaatteensa. Hän oli nyt kevyesti puettu tummiin ihomyötäisiin housuihin ja tiukkahihaiseen, pehmeään kauriinnahkanuttuun, päässä oli hänellä villainen päänmukainen patalakki, eikä hänellä ollut muita aseita kuin hyvä puukko, jonka tuppi oli kiinnitetty vyöhön selän taakse, niinkuin merimiehellä, kun hän kiipeää ylös laittamaan jotakin taklauksessa. Yö oli viileä, ja hänellä oli avara viitta hartioillaan, valmiina pudotettavaksi pois heti kuin tarvittiin.

Oli pilkkopimeä, kun hän tuli ulos, ja valossa oltuaan hän saattoi tuskin erottaa vedenreunaan johtavia valkeita marmoriportaita. Hän oli menettää tasapainonsa viimeisellä, ja kun hän astui joutuisasti venettä kohti, pelastuakseen kaatumasta, ei hän voinut nähdä sitä lainkaan ja hän tunsi suurta helpotusta huomatessaan päätyneensä perätuhdolle eikä veteen.

"Gorlias!" kuiskasi hän, eteenpäin kumartuneena.

"Täällä olen", vastasi tähtienselittäjä-kalastaja.

Keveä venonen suikahti pimeyteen, rannasta poispäin, sen sijaan että olisi ottanut suuntansa suoraan Blachernaeta kohti. Muutamien minuuttien kuluttua Gorlias lepuutti airojaan. Zeno oli tottunut pimeään ja saattoi nyt nähdä hänet aivan selvästi. Molemmat miehet tähystelivät ympärilleen ja kuulostivat toisten airojen loiskintaa, mutta mitään ei näkynyt eikä kuulunut; he olivat yksin vesillä.

"Onko kaikki valmiina?" kysyi Zeno matalalla äänellä.

"Kaikki. Kun merkki annetaan, on yli kahdeksansataa miestä Blachernaen edustalla muutamissa minuuteissa. Viidetkymmenet tikapuut on raunioituneissa taloissa kaupungin muurin luona. Rahoilla on ollut henkikaartiin erinomainen vaikutus, sillä useimmat heistä olivat illalla juovuksissa ja nukkuvat nyt. Tornissa nukkuu kapteeni myöskin, sillä hänen vaimonsa näytti punaista valoa tunti sitten. Hän sai ooppiumikäärön viime yönä langan avulla."

"Entä Johannes itse? Onko hän valmis?"

"Hän on arka, mutta hän panee kyllä henkensä alttiiksi päästäkseen pois tornista. Siitä voitte olla varma!"

"Onko teillä kaikki mitä tarvitsemme? Siimanuora, väkipyörä, ja molemmat köydet? Ja kori? Onko kaikki valmiina tuolla keulassa?"

"Kaikki, tarkalleen niinkuin määräsitte, ja köysi valmiina lapettavaksi."

"Antakaa mennä sitten."

"Jumalan nimeen", sanoi Gorlias, laskien aironsa jälleen veteen.

"Aamen", vastasi Zeno rauhallisesti.

Airoihin oli kitinän estämiseksi kiedottu riepuja hankatappien kohdalle, ja Gorlias oli erinomainen soutumies. Hän upotti aironlavat virtaan niin sievästi, että syntyi tuskin karettakaan, ja veteli pitkin, tasaisin ottein, pitäen veneen oikeassa suunnassa hajallaan tuikkivien kaupungin valojen mukaan.

Zenokin katseli valoja, istuen taaksepäin nojautuneena veneen perässä ja punniten suunnitelmansa viimeisiä yksityiskohtia. Kaikki riippui siitä, että vanki saataisiin pois Amenan tornista äkkiä, ja hän uskoi voivansa suorittaa sen ilman suuria vaikeuksia. Ensi silmäyksellä saattoi näyttää mielettömyydeltä yrittää vallankumousta vain kahdeksansadan miehen aseellisella kannatuksella kymmentä tai viittätoistatuhatta vastaan, mutta Zeno tiesi millaisia miehiä he olivat ja miten syvästi koko armeija, henkikaartia lukuunottamatta, vihasi Andronikusta. Henkikaarti ryhtyisi epäilemättä taisteluun ja kukaties kaatuisi viimeiseen mieheen, sillä heillä oli kaikki menetettävänä, eivätkä he odottaneet armoa; mutta lähinnäseuraavien parin tunnin ajan olisivat useimmat heistä yhä avuttomina unen valloissa juominkiensa jälkeen, ja jos he heräisivätkin, olisivat he tuskin sellaisessa kunnossa, että kykenisivät puolustamaan itseään. Heille oli päälliköiden tietämättä jaettu rahaa, jonka muka sulttaani Amurad Vähästä-Aasiasta oli lähettänyt. Sulttaani oli usein ennenkin suvainnut pitää kaartia mielisuosiossa, eivätkä sotilaat ihmetelleet. Sitäpaitsi he välittivät sangen vähän, mistä rahat tulivat, kunhan se vain tuli heidän käsiinsä ja he saattoivat hankkia sillä juomista, sillä he eivät olleet kohtuullisia kreikkalaisia tai italialaisia; useimmat heistä olivat hurjia raakalaisia, jotka pitivät juonnista enemmän kuin syönnistä ja tappelusta enemmän kuin juonnista, niinkuin sananparsi kuuluu.

Lähes parikymmentä minuuttia Gorlias souti tasaisesti vastavirtaan. Sitten hän hiljensi vauhtia ja ohjasi veneen hitaasti tornin juurelle.

Ikkunat olivat nyt kaikki pimeinä, ja tornin mahtava ruho kohosi ylös yöhön, kunnes huippu hukkui mustaan taivaaseen. Niinä tunteina, jotka Gorlias oli ongiskellut laiturilla, oli hänen onnistunut kiilata kivien väliin vahva tamminappula; hän löysi sen heti pimeässä, astui maalle ja kiinnitti veneen siihen kokkaköydestä. Hänen paljaat jalkansa tarttuivat viettävään pintaan kuin kärpäsen jalat sileään seinään; hän veti veneen pitkin laituria parraslaudasta pidellen ja ojensi toisen kätensä auttaakseen Zenoa maalle. Mutta venetsialainen ei ollut sen tarpeessa, vaan seisoi samassa tuokiossa kumppaninsa rinnalla. Vasta silloin, kokonaisen sekunnin tapahtuman jälkeen, hän huomasi astuneensa jollekin omituisen pehmeälle ja samalla joustavalle ja vastustavalle, joka oli keskiveneen pohjalla purjekankaalla peitettynä. Tämä äkillinen muisto tuntui elävästi siltä, kuin olisi hän tietämättään astunut veneestä noustessaan toisella jalallaan ihmisruumiille. Hän oli ottanut pois kenkänsä, mutta hänen sääryksiensä kangaspohjat olivat paksut, eikä hän voinut sanoa varmasti, mihin hän oli koskettanut. Sitäpaitsi hänellä ei ollut aikaa tuumiskella, mitä Gorliaksella mahtoi veneessä olla siimanuoransa ja köysikäärönsä Iisaksi.

Gorlias kuroitti nyt siimanuoran pään rannalle ja otti sen hampaisiinsa kiivetäkseen laiturin kaltevaa sivua ylös käsillään, apinan tavoin. Muutamassa sekunnissa hän oli löytänyt ylhäältä pimeästä riippuvan nyörin pään, johon oli sidottu pieni kivi, ettei ilmanhenki puhaltaisi sitä syrjään. Tähän nyöriin hän sitoi siimanuoran. Ennenkuin tämä oli tehty, ei kumpikaan mies ollut synnyttänyt pienintäkään ääntä, joka olisi voinut kuulua ylös, mutta nyt Gorlias antoi merkin. Se oli erään pienen, sievän, Italian ja Itämaiden raunioituneissa taloissa asustavan pöllön huuto, yksi ainoa pehmeä ja sointuva sävel, joka toistui säännöllisten väliaikojen jälkeen. Linnun päästämänä se on aina sellainen, mutta merkkiä antaessaan Gorlias vihelsi sen kullakin kerralla kahdesti eikä yhdesti. Ei mikään luonnollinen pöllö tehnyt koskaan niin, mutta saattoi olla melkein ehdottoman varma siitä, ettei kukaan huomaisi erotusta, jos joku sen kuulisikin, paitsi se henkilö, jolle merkki oli tarkoitettu.

Hän ei ollut vihellellyt enempää kuin neljännesminuutin, kun hän tunsi rihman soluvan ylöspäin sormiensa välitse, ja sen perästä siiman. Hän juoksutti viimeksimainitun kouransa lävitse ollakseen varma siitä, ettei se sekaantunut ja mennyt sykkyrään, vaikka hän oli vartavasten valinnut sellaisen, joka oli ollut käytännössä pitkän ajan, ja oli säilyttänyt sitä kuivassa paikassa viikon ajan.

Zeno oli pudottanut viittansa veneen perään ennen maalle astumistaan, ja hän istui nyt veden reunassa kädet juoksevalla siimalla, valmiina tarttumaan sen päähän kohta kuin se tulisi, siinä tapauksessa ettei se jo olisi ollut kiinnitetty köyteen, jonka oli määrä seurata sitä. Mutta Gorlias oli tehnyt sen edeltäkäsin, jotta ei vähääkään aikaa kuluisi hukkaan, ja hetken kuluttua Zeno tunsi siiman käyvän kireälle, kun se alkoi vetää mukanaan itse köyttä.

Köydessä oli yksinkertaisia solmuja aina kahden jalan päässä toisistaan, kiipeämistä varten, ja vyyhteämisen sijaan oli Gorlias suoltanut sen rivittäin etuteljoille, niin että se tuli maihin selvänä. Mikä tähtienselittäjän alkuperäinen ammatti lienee ollutkin, näkyi selvästi, että hän ymmärsi käsitellä köyttä yhtä hyvin kuin jos hän olisi ollut merillä. Ja Zeno, joka oli yhtä paljon merimies kuin soturikin, ymmärsi siitä nopeudesta, jolla köyttä lapettiin ylös, että jokseenkin vahva henkilö oli sen toisessa päässä, korkealla tornin ylimmässä kerroksessa. Köyden pää tuli pikemmin kuin hän odottikaan, ja heikko ääni, joka syntyi jonkun esineen tarttuessa ja kolahtaessa veneen sisälaitaa vasten, toi Gorliaksen paikalla vedenreunaan.

"Väkipyörä on kiinni köyden päässä", kuiskasi hän; "ja toinen köysi on jo pujotettu pyörään, kori toisessa päässä. Kun pääsette ylös, on teidän hilattava ylös kiipimäköysi ja kiinnitettävä väkipyörä -- ymmärrättehän."

"Tietysti", vastasi Zeno; "olen ollut merellä."

"Viheltäkää, kun olette valmis, ja minä vastaan. Kun hän tulee alas, voin minä pidättää köyttä antamalla sen kulkea sileän kiven ympäri, jonka olen löytänyt tornin kulmalta. Teidän tulee laskeutua alas kiipimäköyttä myöten samalla haavaa ja ohjata koria niin hyvin kuin voitte jalallanne."

"Kyllä. Onko kaikki jo kiinni ylhäällä?"

Gorlias kuunteli.

"Ei vielä", kuiskasi hän. "Odottakaa merkkiä." Se tulikin hetken perästä, pöllön huuto kahdesti toistettuna, niinkuin Gorliaskin oli sen viheltänyt. Zeno kuuli sen ja alkoi kiivetä, Gorliaksen vakuuttaessa köyttä, vaikka se oli tuskin ollenkaan tarpeellista. Nuori venetsialainen kiipesi ylös, vastaten jaloillaan seinästä ja siirrellen käsiään vuorotellen köyttä pitkin, niinkuin olisi kiivennyt sileää pylvästä tukihihnan avulla. Kun hän oli kaksikymmentä jalkaa laiturin yläpuolella ja oli nopeasti häipymässä pimeyteen, liikahti veneessä jokin, ja valkoiset kasvot kurkistivat varovasti partaan yli. Ne olivat naisen kasvot. Zeno oli astunut hänen päälleen koko painollaan veneestä noustessaan, mutta hän ei ollut äännähtänytkään. Hänen silmänsä koettivat tunkea läpi pimeyden, seuraten Zenon huimaavaa ylöspäin-nousua. Pian hän ei voinut enää nähdä häntä eikä kuulla hänen vaatteellaverhottujen jalkainsa pehmeää kahnausta, hänen asettaessaan niitä kiviä vasten.

Ylös hän kohosi, korkeammalle ja korkeammalle. Gorlias vakuutti köyden alapäätä, pitäen jalkaansa väkipyörällä, jottei se nytkähtelisi kivillä ja synnyttäisi kolinaa. Hän saattoi tuntea jokaisen Zenon liikkeen köyttä myöten; ja vaikka hän oli nähnyt monta urotyötä elämänsä aikana, ihmetteli hän sellaisen miehen hengästymättömyyttä ja kestävyyttä, joka saattoi kiivetä niin korkealle koukistamatta kertaakaan säärtään köyden ympäri levätäkseen ja hengähtääkseen. Mutta Carlo Zeno ei pysähtynyt kertaakaan, ennenkuin hänen jalkansa olivat ylimmän kerroksen hiukan ulkonevalla reunakkeella ja kätensä kivisellä ikkunakynnyksellä.

Kun hän syöksähtäen vetäisi itsensä ylös, olivat hänen kasvonsa vähällä iskeä rintaan rotevaa naista, joka seisoi ikkunan ääressä häntä vastaanottamassa. Zeno näki himmeästi hänen ulkopiirteensä, sillä huoneeseen tuli heikko valaistus pienestä lampusta, joka oli asetettu lattialle pitkulaisen huoneen etäisimpään nurkkaan. Torni oli neliskulmainen, mutta huoneen pohjoissivusta oli seinällä erotettu kapea eteishuone, johon portaiden yläpää avautui. Ainoa ovi oli tässä väliseinässä. Zeno katseli ympärilleen hengähtäessään, ja hän huomasi korkeavartisen, pitkäpartaisen miehen, joka seisoi ikkunan toisella puolella ja näytti haluavan litistää itsensä vasten seinää, ikäänkuin peläten tulevansa nähdyksi ulkopuolelta, niinkin korkealla ja pimeässä.

Nainen astui askeleen taaksepäin, ja Carlo nosti toisen säärensä ikkunakynnyksen yli ja työntyi sisään. Hän otti patalakkinsa päästään ja kumarsi syvään vangitulle keisarille, ennenkuin puhui kuiskaamalla naiselle.

"Minä hilaan ylös korin", sanoi hän ja kävi käsiksi köyteen tehdäkseen niin.

Mutta parrakas pitkä mies kosketti häntä olkapäähän ja puhui matalalla äänellä.

"Meidän on puheltava vähän", sanoi hän.

Zeno tuskin käänsi päätään eikä herennyt hilaamasta köyttä. Alhaalla Gorlias ohjasi väkipyörää erilleen seinästä, jottei se sattuisi kiviin ja synnyttäisi kolinaa.

"Nyt ei ole aika puhella", sanoi Zeno. "Kun Teidän Majesteettinne on vapaana ja turvassa, voimme puhella mielin määrin."

Solmuilla varustettu köysi tuli sisään aika vauhtia; Zeno syyti sitä taakseen lattialle avariin lenkkeihin pysyttääkseen sen selvänä.

"Seis!" käski keisari, laskien toisen kätensä venetsialaisen käsivarrelle.

Zeno asetti jalkansa köydelle estääkseen sitä solumasta ulos ja kääntyi hämmästyneenä vankiin päin.

"Jokainen silmänräpäys on kallis", sanoi hän. "Jos meidät keksitään tornin ulkopuolelta, on peli menetetty ja me olemme loukussa kuin rotat. Minulla on tämän köyden päässä kori, jossa te olette täysin turvassa putoamiselta, jos se on syynä empimiseenne. Älkää pelätkö mitään. Meitä on kaksi kelpo miestä, minä ja kumppanini alhaalla."

"Te olette todellakin kelpo mies, kun panette henkenne vaaraan kiipeämällä tänne", vastasi Johannes.

Hän otti muutamia askelia, vieläkin kaunis pää miettiväisesti kumarruksissa. Hän onnahti hiukan kävellessään, ja hänellä sanottiin olevan vasemmassa jalassaan vain neljä varvasta.

Zeno alkoi heti uudelleen hilata köyttä ylös, mutta hetkistä myöhemmin keisari seisahtui ihan hänen viereensä.

"Se on hyödytöntä", sanoi hän; "minä en voi lähteä mukaanne."

Zeno oli kuin ukkosen lyömä ja seisoi liikkumatonna köysi käsissään.

"Ettekö tahdo lähteä?" kertasi hän, miltei älyttömästi. "Ettekö tahdo päästä vapauteen, nyt kun kaikki on valmiina?"

"En voi. Menkää alas köyttänne myöten ennenkuin nostetaan hälyytys. Seuratkoon teitä Jumalan siunaus jalomielisestä rohkeudestanne, ja minun sydämelliset kiitokseni. Minä häpeän, ettei minulla ole mitään muuta tarjottavana teille. Minä en voi lähteä."

"Mutta miksi? Miksi?"