Part 13

"Eivät he näe siitä mitään, herra", vastasi kirjuri hämmentymättä. "Vieraat tulevat aina veneellä, päivällinen syödään toisella puolen taloa, ja he menevät pois veneellä. Kuinka he voisivat nähdä tietä, herra? Sehän on toisella puolen pihaa!"

Zeno ei katsonut tarpeelliseksi selittää, että hän oli nimenomaan pyytänyt Poloa ja toisia vieraita tulemaan maitse, ja hän salasi nyt harminsa, tai ainakin luuli salaavansa. Mutta Omobonon mentyä omaan huoneeseensa Zeno kutsutti esijuoksijansa ja käski heidän käydä jokaisen kutsutun vieraan luona varhain seuraavana aamuna ja sanoa, että tie oli kaivettu auki ja että heidän täytyi olla hyvät ja tulla veneillä.

Sitten hän lähti yläkertaan, sillä hän ei ollut nähnyt Zoëta koko päivänä, ja hänestä oli mieluista syödä illallista hänen kanssaan. Heti huoneeseen astuttuaan ja nähtyään Zoën hän tunsi, että asiat eivät olleet oikealla tolalla, mutta hän oli olevinaan mitään huomaamatta ja istuutui tavalliselle paikalleen.

"Me syömme illallista yhdessä", sanoi hän iloisesti, asettautuen suureen tuoliinsa ja hykerrellen käsiään niinkuin sellainen, joka on päättänyt päivätyönsä ja odottaa jotakin hauskaa.

Itse asiassa hän ei ollut tehnyt mitään erikoista ja oli ottanut suorittaakseen jokseenkin epämieluisan tehtävän. Sillä hän ei halunnut messer Sebastianin tietävän, että Zoë tai ketään muutakaan naista oli talossa, ja hän oli nyt pakotettu sanomaan tytölle, ettei tämän pitäisi näyttäytyä. Tyttö oli hänen laillista omaisuuttaan, ja jos häntä haluttaisi, voisi hän lukita hänet muutamiksi tunneiksi johonkin talon toisella sivulla olevaan huoneeseen tai kellariin. Hän sanoi näin itselleen; ja sadannen kerran hän johti mieleensä Zoën oman kertomuksen syntymästään ja kasvatuksestaan, mikä oli johdonmukainen ja selvä ja selitti sekä hänen hienon käyttäytymisensä että sen huolellisen opetuksen, jonka hän silminnähtävästi oli saanut. Mutta loogillisuus on usein vähimmän vakuuttavaa silloin kuin se on vastaanväittämättömintä, ja Zeno pysyi siinä uskossa, että tärkein osa Zoën tarinaa oli yhä salaisuutena.

Zoë ei nyt vastannut mitään Zenon ilmoitukseen, mutta hän viittasi Juliaa noutamaan illallisen, ja tyttö hävisi. Ollen pahalla päällä Zenolle sillä hetkellä, Zoë ihmetteli itsekseen, kuinka hän ollenkaan saattaisi olla mustasukkainen Giustina Pololle. Hän lisäsi mielessään, ettei hänen mieleensäkään johtuisi istua ikkunan ääressä nähdäkseen tämän menevän ohi, enempää kuin tirkistellä häntä avaimenreiästä. Ja hän toivotti vielä, että Zeno istuisi tunnin tai kaksi siinä missä oli, virkkamatta sanaakaan, jotta hän voisi näyttää kuinka täydellisesti välinpitämätön hän oli Zenon läsnäolosta ja että hän saattoi olla ihan yhtä äänetön kuin tämäkin; ja paljon vanhemmatkin naiset kuin Zoë ovat kokeneet samanlaisia tunteita.

Mutta Zeno, jonka olo oli rauhaton, oli puolestaan päättänyt olla iloinen ja huoleton.

"Tänään on ollut kaunis ilma", huomautti hän. "Toivon, että teillä oli hauskaa aamulla soutelemassa."

"Kiitos", sanoi Zoë, eikä virkkanut sen enempää.

Tämä ei ollut rohkaisevaa, mutta Zeno ei antanut niin helposti perään.

Muutamien hetkien jälkeen hän teki uuden yrityksen.

"Pelkään, ettei kirjurini ole teistä erittäin huvittava", sanoi hän.

Zoë oli kysymäisillään, pitikö hän itse Omobonoa hauskana henkilönä, mutta hän hillitsi itsensä harmistuneesti tuhahtaen, minkä saattoi käsittää nauruksi ilman hymyä. Zeno vilkaisi hänen kasvoihinsa sivultapäin, kohotti silmäkulmiaan eikä sanonut mitään, ennenkuin orjatytöt toivat illallisen. Sillävälin kuin he toivat pienen pöydän ja asettivat sen heidän välilleen, hän nojasi taaksepäin veistokoristeisessa tuolissaan, asetti kaunismuotoiset säärensä ristiin ja rummutti äänetöntä marssia sormenpäillään polveensa, huolettomuuden perikuvana. Zoë puoleksi istui, puoleksi loikoi sohvallaan, näennäisesti kiintyneenä tutkistelemaan yhtä pienen sormensa kynttä, painaen ja hieroen sitä kevyesti saman käden peukalolla, ja sitten katsoen sitä taas, ikäänkuin olisi odottanut huomaavansa sen näön muuttuneen kosketuksesta.

Tytöt asettivat ruoka-astiat pöydälle ja kaatoivat viiniä maljoihin, ja Zoë alkoi syödä äänetönnä, osoittamatta mitään huomiota Zenolle. Sellainen on yksi tapa osoittaa välinpitämättömyyttä, ja sekä miehet että naiset käyttävät sitä, mutta siitä huolimatta se pysyy yhä hämmästyttävän tehokkaana.

"Mikä teillä on?" kysyi Zeno äkkiä.

Zoë oli olevinaan hämmästynyt ja sitten hymyili kylmästi.

"Oh! tarkoitatte kai, koska minulla on nälkä. Minä olen ollut ulkoilmassa. Siitä kai se tulee."

Samalla hän otti toisen suuntäyden ja jatkoi syöntiään.

"Ei", vastasi Zeno, katsellen häntä. "En tarkoittanut sitä."

Zoë kohotti kauniita kulmiaan, aivan niinkuin Zeno oli kohottanut äsken, mutta ei virkkanut mitään ja näytti olevan hyvin kiintynyt kalan syöntiin. Carlo otti toisen palan, nieli siitä osan hitaasti ja ajatellen ja joi sitten vähän viiniä, ennenkuin nojasi taaksepäin tuolissaan ja puhui jälleen.

"Jotakin on tapahtunut", sanoi hän vihdoin hyvin varmasti.

"Todellako?" Zoë oli osoittavinaan hämmästynyttä mielenkiintoa. "Mitä?" kysyi hän teeskennellyn innokkaana.

"Te ymmärrätte täydellisesti mitä tarkoitan", vastasi Zeno hiukan ankaralla vivahduksella, sillä Zoën oikullinen tuuli alkoi häntä kyllästyttää.

Zoë vilkaisi häneen sivultapäin, niinkuin nainen tekee silloin, kuin kuulee miehen äänensävyn äkkiä muuttuvan eikä ole varma siitä, mitä hän mahtaa lähinnä senjälkeen tehdä tai sanoa.

"Te ette tee itseänne helposti ymmärrettäväksi, armollinen herra", sanoi hän hetken epäröimisen jälkeen.

"Asia on varsin yksinkertainen. Minä tapaan teidät huonolla tuulella -- --"

"Ei suinkaan, minä vakuutan sen!" keskeytti Zoë, osoittaen naisen pirullista näppäryyttä keskeyttämään miehen puheen juuri itselleen edullisimmalla hetkellä. "En koskaan elämässäni ole ollut paremmalla tuulella!"

Tämän todisteeksi hän otti linnun ja hiukan salaattia ja hymyili suloisesti lautaselleen, jättäen Zenon asiaksi todistaa väitteensä, mutta tämä ei mennytkään ansaan.

"Sitten teidän kanssanne ei ole helppo elää", tokaisi hän. "Olen iloinen, että se on lopussa."

"Ottakaa hiukan tätä salaattia!" ehdotti Zoë. "Se on todellakin suloista!"

"Huomenna minulle tulee joitakin vieraita päivälliselle", sanoi Zeno kiinnittämättä mitään huomiota hänen kehoitukselleen.

"Minä neuvoisin teitä tarjoamaan heille juuri tällaista salaattia", vastasi Zoë. "Se ei voisi olla sen parempaa!"

"Minua ilahduttaa, että pidätte siitä. Ruokahoidon jätän Omobonon huoleksi. Olen tullut puhumaan toisesta asiasta."

"Ei tarvitse!" nauroi Zoë huolettomasti. "Minä tiedän mitä aiotte sanoa. Säästänkö teiltä vaivan?"

"En voi ymmärtää, kuinka voitte arvata mitä se on --"

"Oh, helposti! Te ette halua ystävienne näkevän minua ja aiotte käskeä minua olemaan katsomatta ikkunasta, kun he tulevat. Eikö se ollut sitä?"

"Kyllä -- enemmän tai vähemmän --" Zeno oli ihmeissään.

"Niin, sitä se oli", nauroi Zoë. "Mutta se on aivan hyödytöntä, herra. Minä tulen mitä varmimmin katsomaan ikkunasta, jollette lukitse minua toiseen huoneeseen. Ja mitä siihen tekoon tulee, niin en alistu siihen muuten kuin väkisin!"

Hän nauroi jälleen, kovasti huvitettuna siitä pälkäästä, mihin hän saattoi Zenon. Ja Zeno ei tosiaankaan aluksi tietänyt, miten vastata hänen itsenäisyysjulistukseensa.

"En voi kuvitella, minkävuoksi te olette niin halukas näyttämään itseänne ihmisille, joita ette tunne", sanoi hän. "Tai ehkä te kuvittelette, että he voisivat olla ystäviänne -- arvelette, että jos he tuntisivat teidät -- mutta sehän on järjetöntä. Olenhan sanonut teille, että jos teillä on ystäviä maailmassa, niin voitte mennä heidän luokseen, ja te sanotte ettei teillä ole ketään."

Zoën puheensävy muuttui jälleen, tullen tyttömäisen juonikkaaksi.

"Eihän se tietysti ole mitään muuta kuin uteliaisuutta!" vastasi hän. "Minä haluan nähdä niitä ihmisiä, joista te pidätte. Onko se niin luonnotonta? kokonaisen kuukauden ajalla en ole nähnyt ainoatakaan teidän ystävistänne -- --"

"Minulla ei olekaan monta. Mutta minä pidän arvossa niitä, jotka minulla on, enkä minä halua johtaa heitä saamaan harhauttavaa käsitystä itsestäni tai elintavoistani."

"Varsinkaan naispuolisia ystäviänne", lisäsi Zoë, puolittain kysyvästi.

"Niitä ei minulla ole", sanoi Zeno, ikäänkuin lopettaakseen lyhyeen sellaisen huomautuksenkin.

"Ymmärrän. Te ette halua miespuolisten ystävienne tietävän, että naisia asuu talossa, niinhän? He ovat epäilemättä kaikki vakavia ja elähtäneitä henkilöitä, jotka kovasti loukkautuisivat ja pahastuisivat kuullessaan teidän ostaneen sievän kreikkalaisen orjattaren. Teistähän oli vähällä tulla pappi, eikö niin? He luonnollisesti asettavat teidät ajatuksissaan hengellisen säädyn yhteyteen, ja syystä tai toisesta te pidätte varsin sopivana itsellenne tai liikeasioillenne, että he niin tekevät! Olen aina kuullut venetsialaisia sanottavan hyviksi liikemiehiksi!"

"Te olette arvattavasti ainoa ihminen maailmassa, joka uskaltaa sanoa tuollaista minulle", sanoi Zeno katsoen häneen.

"Mitä minun pitäisi pelätä?" kysyi Zoë jonkinlaisella alistuvalla vakavuudella.

"Minun vihaani", vastasi Zeno lyhyesti.

"Kyllä ymmärrän, herra. Teidän vihaanne -- mutta pyydän, armollinen herra, sanokaa minulle miten tuo vihanne ilmenee? Piestäänkö minut, vai pannaanko kahleisiin ja näännytetään nälkään, vai ajetaanko pois talostanne ja myydään huutokaupalla? Nämähän ovat tavalliset rangaistukset tottelemattomille orjille, eivätkö olekin?"

"Minä en ole kreikkalainen", virkahti Zeno kyllästyneenä.

"Jos olisitte", vastasi Zoë, kääntäen kasvonsa poispäin peittääkseen hymyään, "niin te arvattavasti haluaisitte kiskoa kieleni ulos!"

"Ehkä."

"Se olisi viisas varokeino!" nauroi Zoë.

Zeno katsahti nyt häneen terävästi, sillä sanat kuulostivat uhkaukselta, joka oli vain puoleksi leikkiä. Zoë tiesi kyllin paljon voidakseen aiheuttaa hänelle tuhon Andronikuksen taholta, jos kavaltaisi hänet, mutta Zeno ei uskonut, että hän sitä tekisi, ja ihmetteli senvuoksi, mihin hän mahtoi tähdätä, sillä hänen kokemuksensa naisista olivat vähäiset.

"Kuulkaa", sanoi hän, alentaen ääntään vähän. "Minä en ruoski teitä, minä en näännytä teitä nälkään, enkä minä myy teitä. Mutta jos kavallatte minut, niin minä tapan teidät."

Zoë kohotti päätään ylpeästi ja katsoi häntä pelottomana silmiin.

"Minä säästäisin teiltä sen vaivan -- jos koskaan kavaltaisin teidät tai kenen hyvänsä."

"Toinen asia on puhua kuolemasta, toinen kuolla!" Zeno nauroi hiukan epäuskoisena toistaessaan tuon vanhan italialaisen sananlaskun.

"Minä olen nähnyt kuoleman", vastasi Zoë erilaisella äänensävyllä. "Minä tiedän mitä se on."

Zeno ihmetteli mitä hän tarkoitti, mutta hän tiesi olevan hyödytöntä kysellä, ja kotvan aikaa oli äänetöntä. Lamput paloivat tasaisesti liikkumattomassa ilmassa, sillä illat olivat tyvenet ja viileät, ja ikkunat olivat suljetut ja verhoilla peitetyt. Verhojen ja luukkujen läpi kuului hiljaisuudessa ohi soutavan venemiehen laulu, pitkäveteinen, valittava lyydialainen sävelmä, joka oli Zoëlle tuttu lapsuudesta saakka.

Mutta Zeno näki kuinka jännitettynä hän kuunteli sanoja. Zoë risti kätensä tiukasti polvensa ympäri ja kumartui eteenpäin kuullakseen joka nuotin ja tavun.

Veet siniset on kuin keisarin tyttären silmät, Niiden kristallilammiss' on suolaiset kyyneleet. Vesi suolainen on ja makeakin. Tuolle puolen veen luo armahain, tän' yönä, tuolle puolen veen --

Ääni häipyi pois, eikä Zoë enää kuullut selvästi sanoja; hetken perästä hän ei kuullut ääntäkään, mutta kuitenkin hän jännitti kuuloaan vielä muutamia sekunteja. Vene oli varmaan mennyt ohi, alas Bosporiin päin.

Kokonaisen kuukauden hän oli istunut tässä samassa huoneessa samaan vuorokauden aikaan, ja monet kerrat hän oli kuullut miesten laulavan veneissään, joskus tuota samaa vanhaa lyydialaista sävelmää, mutta kertaakaan eivät he olleet lausuneet noita merkitseviä sanoja. Monet monituiset kerrat hän oli souturetkillään sivuuttanut Amenan tornin, mutta tähän päivään saakka ei hän ollut koskaan nähnyt yksinäistä kalastajaa istumassa laiturin reunalla sen juurella, ja hän oli huiskauttanut vapaansa kolmasti veden yli hänen ohi kulkiessaan. Ja nyt hänelle selvisi sisäisen näkemyksen tietä yhdellä välähdyksellä, että laulaja oli tuo kalastaja eikä kukaan muu, ja että laulu oli tarkoitettu hänelle eikä kenellekään muulle; ja se oli merkki, jonka hän saattoi ymmärtää ja johon hänen oli vastattava, jos vain voi; ja oli vain yksi keino, millä vastata, nimittäin näyttää jotakin valoa.

"On kuuma", sanoi hän, viitaten Julialle. "Avaa suuri ikkuna selälleen vähäksi aikaa, että raitista ilmaa pääsee sisään."

Julia totteli vikkelästi. Yö oli hyvin pimeä.

"Sitäpaitsi", jatkoi Zoë huolettomasti, kun Zeno katsoi häneen, "tuolla miehellä on kaunis ääni, ja me saamme vielä kuulla hänen lauluaan."

Ja todellakin, kohta kuin ikkuna oli avattu, kuului laulu jälleen, jonkun matkan päästä:

Tuolle puolen veen, luo lemmittyin, hän valvovi nyt, hänen silmänsä tähtien joukossa näen.

Mä pimeässä täällä nyt olen, armahain, mut huomenna päivän sun kasvoistasi näen,

Mä keskipäivän loisteen silmistäsi näen, ja auringon säihkeen sun hiuksistasi.

Tuolle puolen veen, yli sinisen veen, yli suolaisen veen ja makeankin --

Jälleen ääni häipyi kuulumattomiin ja heikko airojen loiske ilmoitti Zoëlle, että sanoma oli ilmoitettu kokonaan ja että Gorlias oli mennyt pois, jatkaen matkaansa virtaa alas.

Zeno, jonka äidinkieli ei ollut kreikka, ei voinut arvattavasti ymmärtää paljoakaan laulusta, sillä sellaisilla vanhoilla sävelillä laulettuja outoja sanoja voi vain syntyperäinen korva erottaa, ja sekin vain, jos se on erittäin herkkä. Zoën antamaa merkkiä totellen tyttö sulki ikkunan jälleen ja veti verhot eteen.

"Ymmärsittekö mitä mies lauloi?" kysyi Zeno, itse asiassa hyvillään sen johdosta, että keskustelu oli keskeytynyt.

"Kyllä", vastasi Zoë kevyesti, "niinkuin tekin luullakseni ymmärtäisitte italialaisen kalastajan laulua. Mies lähetti sanoman teille, armollinen herra. Tulkitsenko, mitä hän sanoi?"

"Voitteko?" Zeno naurahti.

"Hän sanoi, että jos te ette koeta pakottaa Arethusaa pysymään poissa ikkunan äärestä huomenna, niin hän luultavasti tekee niinkuin haluatte -- luultavasti!"

"Teidän ystävällänne on totta tosiaan hyvät korvat!" Zeno hymyili. "Mutta hän sanoi vain 'luultavasti'. Se ei ole vielä lupaus."

"Miksi luottaisittekaan halvan orja-raukan lupaukseen, herra? Ette uskoisi Konstantinopolin ylhäisintä naistakaan samanlaisessa tapauksessa, vaikka hän vannoisi neljän evenkeliumin kautta! Kuinka voisi kuvitellakaan, että kukaan nainen jättäisi käyttämättä tilaisuutta katsoakseen toista, josta hän on utelias!"

"Kuka on tuo toinen?" kysyi Zeno, ei erittäin mielissään.

"Hän on nuori ja kukkea kuin kevät. Hänen tukkansa on samanlainen kuin kaikkien venetsialais-naisten --"

"Kun kerran olette nähnyt hänet, niin miksi olette niin halukas näkemään häntä uudelleen?"

"Ahaa! Kas niin! Se on hän! Tiesinhän sen! Hän tulee huomenna tänne isänsä kanssa."

"Entä sitten? Jos se onkin hän, niin mitä sitten?" kysyi Zeno kärsimättömästi.

"Ei mitään. Kun kerran myönnätte, että se on hän, en välitä ollenkaan nähdä häntä. Olen kiltti, eikä teidän tarvitse teljetä minua lukkojen taakse."

Sitten hän kumartui pöydän yli ja alkoi syödä jälleen, nirsosti, mutta kuitenkin niinkuin hänen olisi yhä ollut nälkä. Zeno katseli häntä ääneti jonkun aikaa, tuntien ettei hänen kohtaamistaan naisista kukaan ollut niin helposti vaikuttanut häneen, kukaan ei ollut niin läikytellyt hänen tunteitaan kuin Zoë, tehden hänet kärsimättömäksi, rauhattomaksi, vihaiseksi ja anteeksiantavaksi vuorotellen neljännestunnin kuluessa. Muutama minuutti sitten hän oli ollut niin harmistunut, että hänellä oli ollut raaka halu lyödä häntä korville; ja nyt hän olisi paljon mieluummin suudellut häntä, eikä kuitenkaan huolinut ajatella, kuinka perin helppoa ja laillista hänen olisi ollut tehdä niin. Tämä oli yksi hänen monia pulmiaan; jos hän puhui Zoëlle kuin vertaiselleen, sanoi hän olevansa orja, mutta jos hän kohteli häntä vähääkään siihen tapaan kuin orjaa, niin hänen ylpeä pieni päänsä keikahti pystyyn ja hänen ilmeensä oli kuin kuningattaren.

Zoë ei ollut koskaan ollut enemmän kuningattaren näköinen kuin tänä iltana, ajatteli Zeno, vaikka ei ollutkaan mitään erittäin ruhtinaallista hänen tavassaan syödä hyvin tahmeaa mansikkaa, jonka hän nosti sakeasta siirapista haarukkapäisellä hopeapuikolla. Hän teki sen kieltämättä viehkeästi, kääntäen puikkoa taitavasti, niin että iso siirappipisara levisi marjan ympärille juuri oikeassa silmänräpäyksessä, lainkaan valumatta. Zeno oli usein nähnyt keisari Kaarlen puolison syövän muhennettuja luumuja sormin, mikä ei ollut siistiä eikä miellyttävää nähdä, vaikka se saattoikin olla ruhtinaallista, koska hän oli oikea keisarinna. Mutta se mikä enimmän Zenoa miellytti ja saattoi ymmälle, ei ollutkaan Zoën viehkeys eikä hänen hienostuneet tapansa; salaisuus oli pikemminkin hänen äänensä pelottomassa sävyssä ja päänsä ylpeässä asennossa, milloin hän oli loukkautunut, hänen urheiden silmiensä säihkyvässä vastauksessa ja herkän suunsa jalossa kaaressa; sillä nämä ovat synnynnäisiä eivätkä opittuja, ja jos niitä lainkaan voitaisiin opettaa, ei niitä opetettaisi orjille, tuumi Zeno.

Zeno laski päänsä tuolinsa selustan nojaan ja toivoi monta asiaa, jokseenkin epäyhtenäisesti. Kerrankin elämänsä aikana hän tunsi suurempaa viettymystä mihin muuhun hyvänsä kuin toimintaan tai vaaraan, tai johonkin äkilliseen muutokseen; ja tuossa ilkeässä, luontaisessa velvollisuuden ja viettymyksen ristiriidassa sattui niin, että juuri tänä iltana hän ei voinut jäädä paikoilleen kuluttamaan, pari kolme tuntia huolettomassa keskustelussa, kunnes olisi aika mennä alakertaan ja levolle. Tapa viettää iltansa sillä tavalla oli jo juurtunut häneen viimeksikuluneen kuukauden aikana enemmän kuin hän arvasikaan; mutta tänä iltana hän tiesi täytyvänsä murtautua siitä irti, ja kukaties huomennakin ja pitkän aikaa sen jälkeen, jollei ainiaaksi. Siinä oli yksi syy, minkä takia häntä oli harmittanut tavatessaan Zoën huonolla tuulella.

Hän nousi ylös ponnistautuen, ja melkeinpä huoaten.

"Minun täytyy lähteä", sanoi hän, seisoen sohvan vieressä. "Hyvää yötä."

Zoë oli nostanut hämmästyneenä katseensa, kun hän nousi istuimeltaan, ja nyt hänen kasvonsa kävivät vakaviksi.

"Nytkö jo? Täytyykö teidän jo mennä?" kysyi hän.

"Täytyy. Minulla on sopimus täytettävänä. Hyvää yötä."

"Hyvää yötä, messer Carlo", vastasi Zoë vienosti ja hiukan surumielisesti.

Hän ei ollut koskaan puhutellut Zenoa tällä tavoin, niinkuin vertainen ja venetsialainen, ja tuo sanontatapa sekä äänensävy, millä se lausuttiin, kiinnitti Zenon huomiota ja pysähdytti hänet juuri kuin hän oli pois kääntymäisillään. Hän ei virkkanut mitään, mutta hänen katseessaan näkyi kysymys.

"Olen pahoillani, että suututin teidät", sanoi Zoë, kohottaen kasvonsa häntä kohti ja hymyillen tuollaista liikuttavaa, epäröivää pikku hymyä, jolla hento olento pyytää anteeksiantoa ja poikkeuksetta saakin sen, jollei mies ole suorastaan raaka.

"Olen pahoillani, että annoin teidän nähdä harmini", vastasi Zeno yksinkertaisesti.

"Jollen minä olisi ollut niin typerä, niin te ette lähtisi näin varhain!"

Zoën äänensävy oli katuva ja surullisen miettiväinen, ikäänkuin selitys olisi ollut, vastaanväittämätön mutta nöyryyttävä. Eeva oli, kokonaisuuteen katsoen, hyvä nainen ja hänen uskotaan olevan paratiisissa; kuitenkin sukeutui hänestä sillä mitättömällä harjoituksella, jonka muutaman minuutin keskustelu käärmeen kanssa hänelle antoi, täysitaitoinen viettelijä, ja hänen maalaismainen mieltymyksensä omeniin on lähettänyt lukemattomia miljoonia sammumattomaan tuleen. Oli pelkkä sattuma, että varhaisissa kreikkalaisissa Luomiskirjan käännöksissä Eevaa aina kutsuttiin Zoëksi, ja että Zoë Rhangabe oli perinyt vaarallisen yhdenkaltaisuuden tuon ensimmäisen kauniin -- ja yritteliään -- ihmiskunnan äidin kanssa.

"Minä jäisin, jos voisin", sanoi Zeno. "Mutta minulla on todellakin sopimus, ja minun täytyy lähteä."

"Onko se hyvin tärkeä, hyvin -- hyvin tärkeä?"

Zeno hymyili nyt Zoëlle, mutta ei vastannut heti. Sen sijaan hän käveli ikkunan luo, avasi luukut jälleen ja katsoi ulos. Yö oli hyvin pimeä. Siellä täällä tuikki pieniä valoja Peran taloista, ja liki vedenreunaa olevat valot loivat pieniä juovia mustaan virtaan. Sittenkuin hänen silmänsä olivat tottuneet pimeyteen, saattoi Zeno erottaa, että lähellä marmoriportaita oli vene, ja hyvin heikko vedessä liikkuvien airojen synnyttämä ääni ilmaisi hänelle, että venemies meloi hiljaa pysyäkseen kohdalla verkkaan soljuvassa virrassa. Zeno sulki ikkunan jälleen ja kääntyi takaisin Zoëhen päin.

"Kyllä", sanoi hän, vastaten Zoën viimeisiin sanoihin tämän väliajan jälkeen, "se on hyvin tärkeä. Jollei se olisi, en menisi ulos tänä iltana."

Hän aikoi siis lähteä ulos kaupungille. Zoë tiesi, että hän harvoin poistui talostaan pimeäntulon jälkeen, eikä hän voinut olla asettamatta hänen lähtöään Pololle ja tämän tyttärelle seuraavaksi päiväksi annetun kutsun yhteyteen. Zoën mielikuvitus punoi heti langan epätodennäköisyyksien kuilujen yli ja riensi tuota keijukaissiltaa pitkin niiden takana olevaan mahdottomuuksien maahan. Zeno kihlautuisi huomenna Giustinan kanssa, hänen täytyi nyt lähteä järjestämään jotakin naimasopimuksen kanssa yhteydessä olevaa tärkeää seikkaa; tai hän oli jo kihloissa; niin, ja hän viettäisi häänsä huomenna ja toisi morsiamensa kotiin; Zoë kuulisi yksinäisiin yläkerran huoneisiinsa alhaalla juhlivien häävieraiden iloisen hälinän --

Kun lanka katkesi, jättäen hänet keskelle epätodellisuutta, värähtelivät hänen huulensa ja hän oli hiukan kalpea. Zeno seisoi hänen vieressään, pitäen hänen kättään.

"Hyvää yötä, Arethusa", sanoi hän äänellä, joka säikytti Zoëta.

Sanat kuulostivat siltä, kuin olisivat ne olleet "jää hyvästi", sillä sitä ne saattoivat merkitä; Zeno tiesi sen, ja Zoë arvasi sen.

"Te menette pois!" huudahti Zoë, hypähtäen pystyyn ja nykäisten kätensä pois Zenon kädestä tarttuakseen hänen ranteeseensa.

"En, jos vain voin sitä auttaa", vastasi Zeno. "Mutta te ette ehkä näe minua huomenna."

"Enkö illallakaan?" kysyi Zoë suuren levottomuuden vallassa. "Enkö sittenkään kuin he ovat menneet?"

"En voi sanoa", vastasi Zeno vakavasti. "Ehkä ei."

Zoë päästi irti hänen ranteensa ja kääntyi poispäin.

"Te menette naimisiin", sanoi hän matalalla äänellä. "Minä olin varma siitä."

"En!" vastasi Zeno painokkaasti. "En suinkaan!"

Zoë kääntyi jälleen häneen päin; hänen mieleensä ei johtunut epäillä Zenon sanaa, ja hänen silmänsä tekivät toisen kysymyksen kiihkeän levottomina, mutta Zeno ei suostunut vastaamaan siihen. Hän toisti vain nuo kolme sanaa, hyvin hellästi ja vienosti:

"Hyvää yötä -- Arethusa!"

Zoë tiesi, että se merkitsi jäähyväisiä, vaikk'ei Zeno tahtonut sitä sanoa; hän ei nyt enää arvaillut Zenon tarkoituksia. Mutta hän oli ylpeä. Zeno ei saisi nähdä, kuinka kovasti häneen koski.

"Hyvää yötä", vastasi hän. "Jos menette pois, niin -- hyvästi."

Hänen äänensä oli murtua, mutta hän puristi huulensa tiukasti yhteen saatuaan lausutuksi viimeisen sanan, ja vaikka kyynelet tuntuivat polttavan hänen aivoissaan, ei hän tahtonut vuodattaa niitä niinkauankuin Zeno katsoi häneen.

"Jumalan haltuun", sanoi Zeno, niinkuin sanotaan pitkälle matkalle lähtiessä.

Jälleen hän oli kääntymässä pois Zoën luota, aikomatta katsoa taaksensa; mutta se oli enemmän kuin Zoë jaksoi kestää. Pelon ja tuskan sisällisessä myrskyssä hän oli äkkiä tullut tietämään, että hän rakasti todella Zenoa enemmän kuin omaa sieluaan, ja juuri samalla hetkellä tämä oli lähdössä hänen luotaan pitkäksi aikaa, ehkä ainaiseksi. Hän ei voinut sitä kestää, ja hänen ylpeytensä murtui. Hän tarttui Zenon käteen juuri kuin hän kääntyi lähteäkseen, ja piti siitä kiinni.

"Ottakaa minut mukaanne!" huusi hän. "Oi, älkää menkö pois ja jättäkö minua tänne!"

Kolmen sekunnin äänettömyys.