Part 12

Sitten hän häpesi, että oli uneksinutkaan Zenon voivan rakastaa häntä, koska hän halveksi juuri sitä asiaa, jonka tähden hän oli halunnut voittaa hänen rakkautensa. Mutta tätä mielentilaa ei kestänyt kauan. Zoë oli liian urhea antaakseen sellaisen puheen mennä sinänsä, ikäänkuin hän sen hyväksyisi.

"Te olette väärässä", sanoi hän, unohtaen kokonaan, että oli ottanut näytelläkseen orjan osaa. "Teidän pitäisi auttaa häntä, jos vain voitte -- ja te voitte, jos tahdotte."

Zeno katsoi häneen hämmästyneenä. Zoën äänessä oli käskevää sävyä, ja pienet palvelustytöt, jotka Zeno oli unohtanut nurkkaan selkänsä taakse, tuijottivat hämmästyen hänen rohkeuttaan. Ei sanaakaan keskustelusta ollut jäänyt heiltä kuulematta.

"Minä tarkoitan", jatkoi Zoë, ennenkuin Zeno oli ehtinyt löytää vastausta hänen suoraan väitteeseensä, "että jos olette tosi venetsialainen, niin teidän pitäisi haluta sen miehen kukistamista, jonka genualaiset ja turkkilaiset ovat asettaneet valtaistuimelle. Johannes on teidän ystävänne ja teidän kotimaanne ystävä, vaikka hän on heikko mies ja pysyykin sellaisena. Andronikus on Venetsian vihollinen ja sen vihollisten ystävä. Nytkin hän on valmis antamaan heille Tenedos-saaren -- Dardanellien avaimen -- --"

"Mitä?" kysyi Zeno kovalla ja suuttuneella äänellä. "Tenedoksenko?"

Hänen käytöksensä oli muuttunut, ja hän miltei nousi kohoksi istuimeltaan kumartuessaan eteenpäin ja tarttuessaan kiihkossaan Zoën ranteeseen. Zoë oli iloinen ja hymyili hänelle.

"Niin", vastasi hän, "genualaiset vaativat sitä suojeluksensa palkaksi, ja he pakottavat hänet antamaan sen heille. Mutta se ei ehkä ole helppoa, sillä saaren käskynhaltija on uskollinen Johannekselle."

"Kuinka tiedätte kaikki nämä asiat?" kysyi Zeno, yhä pitäen häntä ranteesta ja koettaen katsoa häntä silmiin.

"Tiedän ne vain", vastasi Zoë. "Jollen puhu totta, saatte myydä minut markkinoilla huomispäivänä."

"Kautta evankelistan", vannoi Zeno, "te ansaitsisitte sen."

IX LUKU.

Kuukausi oli kulunut, eikä Zenon elintavassa ollut, ulkoapäin nähden, tapahtunut mitään muutosta. Hän nousi ylös varhain ja kylpi Kultaisessa Sarvessa kauniilla ilmoilla. Hän hoiti liikeasioitaan aamupäivillä ja söi päivällistä Sebastian Polon luona kahdesti viikossa, mutta muina päivinä tavallisesti kotonaan. Ja iltapäivisin hän kävi ratsastamassa yksi ainoa esijuoksija mukanaan, tai pysyi sisällä, jos satoi. Tuskin hänen omat palvelijansa ja orjansakaan huomasivat mitään muutosta hänen tavoissaan, ja he panivat merkille vain sen, että hän usein näytti hyvin miettiväiseltä ja istui joskus parvekkeellaan tuntikauden liikkumatta, katse suunnattuna Blachernaen palatsin torneihin.

He eivät tienneet kuinka paljon aikaa hän vietti kauniin kreikkalaisen orjattarensa seurassa; ja he tulivat huomaamaan, että pienet palvelustytöt Julia ja Lucilla eivät olleet taipuvaisia lörpöttelemään tullessaan alakertaan asialle. Omobono arvattavasti tiesi koko joukon, mutta hän piti tietonsa omanaan ja keräsi vilkkaan uteliaisuutensa hedelmät nauttiakseen niistä yksinään, niinkuin saituri nauttii hyödyttömien kultiensa katselemisesta. Kokonaisuuteen katsoen siis oli elämä venetsialaisen kauppiaan talossa jatkunut hyvin entisensä kaltaisena kokonaisen kuukauden senjälkeenkuin Zoë oli sytyttänyt ruutisuonen, joka oli saava aikaan kohtalokkaita tuloksia saavuttaessaan vihdoin räjähdyspanoksen.

Zeno tapasi häntä nyt joka päivä ja usein kahdestikin, ja hän oli tullut osaksi Zenon elämästä ja tarpeelliseksi hänelle, vaikk'ei Zeno uskonutkaan olevansa häneen rakastunut, enempää kuin Zoë olisi myöntänyt rakastavansa Zenoa.

Sillä kumpikin oli yhden vallitsevan ajatuksen pauloissa; ja sattui se, mikä todellisessa elämässä harvoin sattuu, että nimittäin sama teko, jos se voitaisiin suorittaa, tyydyttäisi kummankin toiveet. Zeno, synnynnäinen patriootti ja johtomies, näki että koko hänen kotimaansa vaikutus Itämailla oli kyseessä Tenedos-saaren asiassa; Zoë taas halusi kostaa Mikael Rhangaben, kasvatusisänsä ja lapsuutensa epäjumalan kuoleman.

Jos vangittu Johannes-keisari voitaisiin vapauttaa Amenan tornista, saavuttaisivat molemmat varmasti sen mitä kiihkeimmin halusivat. Johannes antaisi Tenedoksen Venetsialle kiitokseksi vapautuksestaan, ja Konstantinopolin kansa luultavasti repisi Andronikuksen riekaleiksi kilpa-ajoradalla, samalla paikalla missä Rhangabe oli menettänyt henkensä.

He yhtyisivät laillisen hallitsijansa ympärille, jos hänet vain saataisiin pois palatsin alueelta, missä vallananastajalla oli vahvana henkivartiostona ulkomaalaiset palkkajoukkonsa, joihin enimmäkseen kuului tsherkessejä, mingrelejä, avareja ja slavonialaisia. Kansa ei nousisi omasta tahdostaan Blachernaeta valloittamaan, eivätkä kreikkalaiset sotajoukot nousisi omasta aloitteestaan kapinaan; mutta koska he kaikki pelkäsivät muukalaislegionan sotureita, vihasivat he heitä ja heidän herraansa Andronikusta, ja jos Johannes ilmestyisi heidän keskelleen, saisivat he rohkeutta ja lopputulos olisi varma.

Carlo Zenon kaltainen johtaja olisi kyllä voinut menestyksellä piirittää Andronikuksen palatsiinsa; mutta hän tiesi, ja jokainen mies ja nainen Konstantinopolissa tiesi varsin hyvin, että Andronikus ottaisi hengiltä vankina olevan isänsä ja molemmat nuoremmat veljensä heti ensimmäisen vallankumouksen oireen ilmestyessä, jotta ei olisi muuta laillista valtaistuimen perijää elossa kuin hän itse.

Sentähden oli isänmaanystävien ensimmäinen ja tärkein päämäärä toimittaa Johannes salaa vankeuspaikastaan itse kaupungin piiriin tai jollekin saarelle, pois vaaran ulottuvilta, kunnes vallankumous olisi ohi ja hänen poikansa vankina hänen sijastaan; vaikka paljon luultavampaa oli, että viimeksimainittu muitta mutkitta otettaisiin hengiltä maankavaltajana.

Kaiken tämän Zeno oli ymmärtänyt jo ennenkuin Zoë oli siitä hänelle puhunut; mutta hän ei ollut tiennyt, että genualaiset olivat vaatineet Tenedosta Andronikukselta palkinnoksi hänen heiltä saamastaan suojeluksesta turkkilaisia vastaan; sillä keskustelut oli pidetty hyvin salaisina, ja aluksi ei Carlo ollut uskonut tyttöä ja oli arvellut että kertomus oli ehkä pelkkää keksintöä.

Hän oli tullut jälleen Zoën luo seuraavana päivänä, ja jälleen hän oli turhaan koettanut saada selville, kuka Zoë oli ja missä ylhäisessä fanariootti-perheessä hänet oli kasvatettu. Oli mahdotonta saada sanaakaan Zoëlta tämän asian valaistukseksi; ja Zoë varoitti häntä, että sitä mitä hän oli kertonut, ei saanut toistaa yhdenkään genualaisen kuullen eikä kenenkään henkilön kuullen, joka oli tekemisissä hovin kanssa. Genualaisten tarkoitus oli, ettei kukaan saisi tietää sopimuksesta ennenkuin se olisi pantu täytäntöön ja Tenedos olisi heidän hallussaan; sillä paikka oli hyvin vahvasti varustettu, kuten he itse myöhemmin joutuivat kokemaan, ja Andronikus tarvitsi heidän apuaan liian kipeästi menettääkseen heidän suosionsa varomattomalla menettelyllä.

Nämä vaitiolon teroitukset saivat Carlon yhä enemmän epäilemään Zoën kertomuksen todenperäisyyttä, ja hän sanoikin sen hänelle suoraan, vaatien todistusta; mutta Zoë vastasi vain samoin kuin ensi kerrallakin.

"Jos se ei ole totta", sanoi hän, "niin polttakaa otsani poltinraudalla niinkuin varkaiden otsat, ja myykää minut julkisilla markkinoilla."

Ja jälleen suuttui Zeno ja vannoi todellakin tekevänsä hänelle niin, jos kertomus oli valhetta; mutta Zoë hymyili luottavasti ja nyökäytti suostumuksensa merkiksi.

"Jos ette pelasta keisaria", sanoi hän, "niin teidät venetsialaiset ajetaan pois Konstantinopolista ennenkuin montakaan kuukautta on kulunut. Ja jos Genua kerran saa haltuunsa Tenedoksen, niin kuinka voitte koskaan enää purjehtia Dardanelleja ylös?"

Monet kerrat hän oli kuullut Mikael Rhangaben puhuvan tähän tapaan ystävilleen, ja hän tiesi sen olevan viisasta puhetta. Sen tiesi Zenokin ja ihmetteli rahalla-ostetun orjansa tietoa. Niin hän kävi kerran toisensa perästä Zoën luona, pohtien tuota suurta kysymystä aivoissaan. Ja Zoë odotti hänen tuloaan ilolla, koska hän näki Zenon heränneen liikkeelle ja koska oikeudenmukaisen koston kaipuu oli ylinnä hänen ajatuksissaan. Siten nämä kaksi ihmistä soluivat yhä lähemmäksi toisiaan, kohtalon auttaessa. Kuitenkaan ei Zeno kertonut Zoëlle mitään niistä toimenpiteistä, joihin hän niin nopeasti ryhtyi senjälkeen kuin kerran oli mielessään tehnyt toimintapäätöksen.

Zoë ei enää kysellyt häneltä, mitä hän aikoi tehdä hänelle. Hän ei enää lähettänyt hakemaan kirjuria välittääkseen olonsa ikävyyttä. Hän ei enää ollut kärsimätön palvelustyttöjään kohtaan. Hän näytti olevan täysin tyytyväinen olemassaoloonsa.

Hän meni ulos milloin häntä halutti sievässä veneessä Omobonon valvonnan alla, toinen tytöistä aina seuranaan; ja hän istui mukavalla pehmoisella istuimella niinkuin ylhäiset naiset mennessään soutelemaan Makealle Vedelle, ja niinkuin hän oli istunut monet kerrat ennen muinoin, kyria Agatan rinnalla. Kirjuri istui pienellä siirrettävällä istuimella keskipaikoilla venettä, joka oli rakennettu melkein täsmälleen nykyaikaisen venetsialaisen gondolin malliin, kuomukattoa vaille, ja orjatyttö istui pohjalla emäntänsä jalkain juuressa. Zoë, protosparthoksen kasvattitytär, oli liikkunut ulkona verhoamattomin kasvoin, mutta orja Arethusa oli tiheästi hunnutettu, vaikka sellainen ei ollutkaan yleinen tapa. Ja usein hän kevätiltoina vesillä lipuessaan sivuutti ihmisiä, jotka hän oli tuntenut vain vuosi toista takaperin, ja jotka ihmettelivät miksi hän piti kasvonsa peitettyinä, tai sanoivat toisilleen, kuten jossakin määrin totta olikin, että hän oli joku kaunis valkoinen orjatar, jonka kauneutta hänen mustasukkainen isäntänsä ei sietänyt nähtävän. Sillä selvää oli, että Omobono oli vain hänen valvojakseen asetettu vanhanpuoleinen luotettava henkilö.

He keskustelivat tavallisesti latinaksi, ja kirjuri kertoi hänelle etsimisistään, joita hän oli pannut toimeen löytääkseen kyria Agatan, lapset ja vanhan Nektarian. Zoë ei ollut kertaakaan näyttänyt kasvojaan Omobonolle orjaksi-tulonsa jälkeen, ja hän uskoi, ettei tämä arvannut asettaa häntä sen ryysyisen tytön yhteyteen, jonka hän oli nähnyt kumartuneena sairaan naisen vuoteen yli kerjäläiskorttelissa. Hän oli teroittanut Omobonolle mitä tarkinta vaitioloa siinä tapauksessa että hän löytäisi tuon pienen perheen, ja Omobonoon nähden oli sellainen teroittaminen aivan tarpeetonta, sillä ulkonainen varovaisuus on luonteenomaista uteliaisuudelle, joka on sisäisesti vähimmän hienotunteisia vikoja. Ihmiset; jotka kurkistelevat avaimenreiästä, kuuntelevat verhojen takana ja lukevat toisten ihmisten kirjeitä, eivät tavallisesti koskaan puhu siitä mitä he sillä tavoin saavat tietoonsa.

Kirjurin etsinnät olivat toistaiseksi jääneet tuloksetta, mutta hän oli jo kauan sitten päättänyt mielessään, että Zoë oli kyria Agatan tytär. Pyhän Bakkuksen länkisäärinen kirkonvartija oli auttanut häntä tähän johtopäätökseen ilmoittamalla hänelle, että Rustan Karaboghazdzhi ei ollut muutamaan aikaan käynyt kirkossa hartautta harjoittamassa; tarkemmin sanoen, oi kertaakaan sen perjantai-iltapäivän jälkeen, jolloin Omobono oli häntä tiedustellut.

Kirjuri oli etsiskellyt kerjäläiskorttelin, mutta turhaan. Hän muisti varsin hyvin tuon raunioituneen talon resuisine ikkunaluukkuineen, joihin oli kiinnikkeiksi solmittu sateenvalkaisemia nuoranpätkiä. Siinä asui nytkin ihmisiä, mutta ne eivät olleet samoja kerjäläisiä; sen asujamena oli nyt itse kerjäläisten päälääkäri, jonka tehtävänä oli valmistaa kurjuutta yleisön silmien nähtäväksi, määrämaksusta. Sillä todella puutteenalaisten joukossa eleli pieni heimokunta ammattivaivaisia, jotka näyttelivät kauhistavien sairauksiensa inhottavuuksia kirkkojen ovilla kautta koko Konstantinopolin. Lääkäri oli taitava alallaan, ja vaikka hän pitikin parempana todellista raajarikkoa tai todellista haavaa, kehittääkseen niitä taitonsa avulla, kykeni hän saamaan terveisiinkin jäseniin ja eheään ihoon molemmanlaatuisten vammojen valhehahmoja, vaikka menetelmä olikin kalliimpi. Suurempien kustannusten vastapainona oli hänen potilaillaan kuitenkin kyky kulkea yksinään pitkiä matkoja ja siten vaihdella työmaataan. Näin he sieppasivat itselleen ne armeliaisuuden murut, joiden olisi pitänyt joutua todellista puutetta kärsiville, joista useimmat tuskin kykenivät raahautumaan suurille liikepaikoille useammin kuin kerran tai kahdesti viikossa, silloinkin henkensä kaupalla. Valhekerjäläisellä on aina ihmeellinen voima tehdä taivalta, mutta todellista vaivaista on yleensä aina etsittävä hökkelistään, jossa hän viruu henkimenossa. Omobono oli oppinut kerjäläisistä paljon sellaista, mitä hän ei ollut ennen tiennyt, mutta etsimistään ihmisistä hän ei ollut löytänyt jälkeäkään.

He tuntuivat peräti kaukaisilta Zoën ajatellessa heitä. Hän ihmetteli, mahtoiko kukaan heistä kaivata häntä, paitsi Nektaria-vanhusta, kun heillä nyt oli lämpimät vaatteet ja yltäkyllin syötävää. Uhraus oli ensin ollut kovin hirmuinen, -- nyt se ei tuntunut sellaiselta. Ja Zoë tiesi, että sinäkin iltana hän soutelemasta palattuaan kuulostaisi Zenon askelia eteisestä ja aika hänen tuloonsa saakka tuntuisi pitkältä.

Mutta Omobono oli hankkinut koko joukon tietoja Zoësta tuttavaltaan kirkonvartijalta, jonka hän vahvasti epäili olevan liitossa Rustanin kanssa, ilmoittaakseen tälle milloin kerjäläiskorttelissa oli jotakin ostamisen arvoista; sillä bukaralainen oli paljopuuhainen mies, eikä hänellä ollut aikaa tuhlata harvinaisten kauppatavarain etsiskelemiseen, eikä myöskään, milloin sellaista oli saatavilla, olisi ollut soveliasta hänen eduillensa, että häntä olisi usein nähty sen läheisyydessä. Siispä hän maksoi kirkonvartijalle, jotta tämä pitäisi asemaa silmällä hänen puolestaan sillä aikaa kuin hän puuhaili toisella taholla. On luettava Rustanin oivallisen liikemiesälyn ansioksi, ettei hänen käyttämänsä menettelytapa ole kehittynyt sen pitemmälle viidessäsadassa vuodessa; sillä kun nykyaikaiset orjakauppiaat tekevät vuotuiset matkansa hankintakeskuksiin, tapaavat he siellä kaiken valmiina heitä odottamassa, niinkuin mikä muu kauppamatkustaja hyvänsä.

Tultuaan ymmärtämään Rustanin menettelytavan oli Omobono urkkinut kirkonvartijalta kaiken mitä tämä tiesi Zoësta ja kyria Agatasta, mutta se ei kuitenkaan ollut paljon. He olivat asuneet raunioituneessa talossa kolme tai neljä viikkoa, tai ehkä kuusi; hän ei voinut muistaa tarkalleen. Alussa he kävivät kaikki kirkossa, mutta sitten he olivat myyneet vaate-pahaisensa ja omaisuus-vähänsä. Viime kerran tullessaan oli tyttö ollut yksin ja hänellä oli ollut hartioillaan huopapeite suojana kylmää vastaan. Se oli ollut iltahämärissä. Sitten Rustan oli ostanut hänet, ja pian sen jälkeen lie varmaan olivat muuttaneet pois. koska kerjäläisten lääkäri nyt asui siinä talossa. Mitäpä mielenkiintoa kirkonvartijalla oli heidän vaiheisiinsa? He olivat menneet, ja Konstantinopoli oli laaja kaupunki. Ei, kuollut ei nainen ollut, sillä sen hän olisi tullut tietämään. Kun ihmiset kuolivat, niin heidät haudattiin, vaikkapa olisivat kuolleet nälkäänkin kerjäläiskorttelissa.

Zoë kiitti Omobonoa näistä tiedoista ja pyysi häntä jatkamaan etsiskelyjään. Omobono ihmetteli, minkätähden hän ei puhjennut kyyneliin, ja päätteli, että Zoë oli joko aivan sydämetön tai oli rakastunut Zenoon, tai molempia. Jälkimmäinen teoria tuntui kirjurista uskottavammalta. Rakkaus, niin hän tuumi itsekseen kaikella keski-iän kokeneisuuden vakaumuksella, oli itsekäs intohimo. Zoë rakasti Zenoa eikä välittänyt siitä, mihin hänen äitinsä oli joutunut.

Sitäpaitsi Omobono tiesi, että Zoë oli mustasukkainen. Hän oli kuullut Giustinasta ja oli päättänyt nähdä hänet. Hän oli vaatinut soutamaan venettä vasemmalle, Kultaista Sarvea ylös, ja oli näytättänyt kirjurilla Sebastian Polon talon. Se oli pieni palatsi, puolisataa syltä Blachernaen puutarhoista alaspäin, ja siinä oli marmoriportaat, niinkuin Zenon talossakin. Tyttö, jolla oli värjätty tukka, istui varjossa yläkerran parvekkeella; hänen tukkansa oli punaisen ruskea, niinkuin venetsialaisnaisten, ja kasvonsa valkoiset, mutta sen enempää ei Zoë voinut nähdä. Hän toivoi, että hänellä olisi ollut haukan silmät. Omobono sanoi, että se saattoi olla Giustina, mutta koska tällä oli paljon ystäviä, saattoi se olla joku heistäkin, sillä useimmilla venetsialaisnaisilla oli senvärinen tukka.

Vielä kauemmaksi soudettuaan he lähestyivät Blachernaeta ja tulivat ensin korkealle Antenan tornille, jonka perustukset seisoivat vedestä viettävästi kohoavalla kivilaiturilla. Zoë katseli ylös, koettaen arvata ylimpien ikkunoitten korkeutta vedenpinnasta, mutta hänellä ei ollut kokemusta, ja ne olivat hyvin korkealla -- ehkä sata kämmenystä, ehkä viisikymmentä -- Zeno tietäisi. Pääsisiköhän Zeno sinne köyden avulla? Zoë tuumi, ja hän ajatteli miltä hänestä tuntuisi, jos hän itse riippuisi ylhäällä ilmassa yhden ainoan köyden varassa sileää seinää vasten. Sitten hän mielikuvituksessaan näki Zenon kiipeämässä puolivälissä, ja joku katkaisisi köyden ylhäältä, sillä hänet oli huomattu, ja hän putosi. Viiltävä väristys kulki Zoën kaulaa ja selkää ja jäseniä pitkin, ja häntä puistatti.

Tuolla korkealla ylimmässä kerroksessa oli Johannes ollut vankina kohta kaksi vuotta. Ikkunat eivät tarvinneet mitään rautaristikkoja, sillä alas hyppääminen olisi tuottanut kuoleman, eikä kukaan voinut kiivetä sinne seinää myöten. Kivilaituri tornin alapuolella vietti virtaan, ja sen alin reuna ulottui niin kauas, ettei kukaan olisi voinut voimakkaallakaan hyppäyksellä välttyä sille putoamasta jos olisikin uhmaillut veteen paiskautumisen kamalaa vaaraa.

Yksinäinen kalastaja istui viettävän laiturin reunalla, missä nähtävästi alimman, pystysuoran kivikerroksen pieni ulkonema esti häntä veteen luisumasta. Hänen ruskeat säärensä olivat paljaat korkealle polvien yläpuolelle, hänellä oli yllään ruskea kalastajan mekko, villaisesta, vanuttamalla valmistetusta, huovan tapaisesta vaatteesta; leveä olkihattu, jonka lieret oli ommeltu pienen, tervatusta purjekankaasta tehdyn kopan ympärille, riippua lupsotti hänen korvillaan. Hän onki hitaasti virtaavasta vedestä pitkällä vavalla ja lyhyellä siimalla.

Zoë katseli häntä tarkkaan veneen soluessa hänen ohitseen, ja hän näki, että mieskin katseli häntä omituisen hattunsa velton lieren alta.

Zoën vasen käsi riippui veneen laidan yli, ja kalastajan kohdalle tultuaan hän kasteli sormiaan ja nosti ne huolettomasti huulilleen, ikäänkuin maistaakseen pisaroiden makua. Mies vastasi heti huiskauttamalla vapaansa kolme kertaa veden yli, heittäen lyhyen siiman veteen joka kerta. Zoë oli nähnyt hänen suunsa ja leukansa ja harvan partansa hatun riippuvan reunan alta ja oli kuvitellut tuntevansa hänet; nyt hän ei sitä enää epäillytkään. Yksinäinen kalastaja oli Gorlias Pietrogliant, tähtienselittäjä.

Omobono oli häntä tuskin huomannutkaan, sillä hänen oma luontainen uteliaisuutensa sai hänet tähyilemään yhtenään korkealle tornin ikkunoihin, siinä toivossa että keisarillinen vanki sattuisi katsomaan ulos juuri silloin. Hän oli nähnyt keisarin pari kertaa ennen vallankumousta ja tuumi mielessään, oliko hän mahtanut paljon muuttua pitkän vankeutensa aikana. Mutta niiden kauniiden, parrakkaiden kasvojen sijaan, jotka olivat kirjurin muistissa, ilmestyi ikkunaan nainen, katsellen hetkisen Peraan päin ja vetäytyen sitten kiiruusti takaisin, nähtyään veneen; hän oli lihavahko, punaposkinen nainen, ja hänellä oli kreikkalainen yläluokan naisten päähine. Niin paljon Omobono näki yhdellä silmäyksellä, vaikka ikkuna oli yhdeksänkymmentä jalkaa hänen yläpuolellaan, ja nainen oli ollut näkyvissä vain muutaman sekunnin. Omobonolla oli aina ollut hyvät silmät.

Mutta näkemättä ollenkaan koko naista oli Zoë oivaltanut, että tiedonantoja vangin ja ulkomaailman välillä toimitettiin Gorliaksen kautta, ja että hänen välityksellään voisi lähettää viestin suoraan keisarille. Zoë ei puhunut ennenkuin vene oli kulkenut koko palatsin sivu ja kääntyi Makeaa Vettä kohti.

"Muistattehan sen tähtienselittäjän?" sanoi hän. "Miks'ei hän ole tullut toista kertaa?"

Omohono lupasi lähettää hänelle sanan heti seuraavana päivänä. Sen jälkeen oli jonkun aikaa äänetöntä, ja vene lipui virtaa ylös, kunnes kirjuri puhui jälleen, oikaistakseen viime sanomaansa.

"On parempi ettei hän tule huomenna. Minä käsken hänen tulla ylihuomenna."

"Miksi?" kysyi Zoë, hiukan hämmästyen.

"Huomenna", sanoi Omobono, "tulee messer Sebastian Polo päivälliselle isännän luokse. Talossa tulee olemaan hämminkiä."

"Hämminkiä, yhden päivällisvieraan takia?" Zoë puhui epäuskoisesti.

"Minä luulen", sanoi Omobono hiukan arastellen, "ettei hän tule olemaan ainoa vieras."

"Hän tuo siis tyttärensä mukanaan?" Zoë tunsi värinsä muuttuvan hunnun alla.

"En tiedä", sanoi kirjuri liehevästi; "mutta useampia vieraita tulee."

Zoë kääntyi kiihkeästi häntä kohti.

"Te saatte määräyksen pitää minut poissa tieltä niinkauankuin he ovat talossa", sanoi hän. "Isäntä lähettää minulle teidän kauttanne käskyn olla näyttäytymättä ikkunassani!"

"Kuinka voitte ajatellakaan sellaista?" huusi Omobono torjuen. "Olen varma, että isäntä mieluummin pyytää vieraitaan tulemaan sisään talon toiselta puolen, kuin tuottaa teille sellaista, hankaluutta."

Jos hänen tarkoituksensa oli kiukustuttaa Zoëta, niin oli se hänelle onnistunut, mutta jos hän odotti Zoën päästävän kiukkunsa purkautumaan, niin hän erehtyi. Zoë oli liian ylpeä, ja hän jo pahoitteli lausumiansa kiivaita sanoja. Sitäpaitsi ilmoitti hänen suuttumuksensa hänelle jotakin, mikä hämmästytti häntä ja haavoitti hänen itsekunnioitustaan. Hän ymmärsi ensi kerran, kuinka mustasukkainen hän oli, ja ettei hän voinut tuntea sellaista mustasukkaisuutta jollei hän ollut rakastunut. Hän ei ollut lapsi, ja ilman kovanonnen iskua hän olisi näihin aikoihin ollut naimisissa jo ainakin kaksi vuotta. Tämä ei ollut mitään haaveksivaa ja verkkaan hiipivää nuoren tytön päivänsarastusta; hänen päivänsä oli noussut yhdellä leimauksella vihaisten pilvien keskeltä, niinkuin se nousee Intiassa kesäkuun puolivälissä, kun lounaismonsuuni on puhkeamaisillaan ja sade on ihan lähellä.

Ömobonon sanottua lauseensa Zoë nojautui taaksepäin istuimellaan ja veti vaippansa poimut tiukemmin ympärilleen, ikäänkuin täydellisemmin erottaakseen itsensä Omobonosta, eikä hän puhunut enää mitään pitkään aikaan. Kirjuri puolestaan ymmärsi asian, ja sen sijaan että olisi pahoitellut Zoën moittivaa äänettömyyttä, hän oli hyvillään, kun hänen uteliaisuutensa oli saanut taas otetuksi askeleen eteenpäin löytöjen maassa.

Hänen mieleensä johtui, että olisi sangen mielenkiintoista toimittaa Zoë ja Giustina näkemään toisensa, joskaan ei sen lähempiin tekemisiin toistensa kanssa. Zeno ei ollut sanonut, että hänen vieraansa tulisivat maitse eikä vesitse; kirjuri oli vain päätellyt, että hän pyytäisi heitä tekemään niin, jotteivät he näkisi Zoëta, jos tämä sattuisi olemaan ikkunansa ääressä. Omobonolla oli valtuus tehdä mitä hän katsoi tarpeelliseksi taion ja sen sisäänkäytävän kunnossapitämiseksi neuvottelematta kenenkään kanssa. Se oli osa hänen velvollisuuksiaan.

Oli tavallista korjata tie keväällä. Omobono valitsi juuri sen hetken työn teettämiseksi, hankki paikalle joukon työmiehiä ja antoi joitakin yksinkertaisia määräyksiä. Ennenkuin Zeno liesi niitä oli tekeillä, oli pääsisäänkäytävälle johtava tie sellaisessa kunnossa, että siitä oli mahdoton kulkea, vaikka kapea käytävä oli jätetty keittiön ovelle palvelijain ja orjien käytettäväksi. Kirjuri oli äkkiä huomannut tien olevan niin surkeassa kunnossa, että oli tarpeellista kaivaa sitä paikoitellen puoli syltä syvältä, missä maa oli pehmeätä, joten muodostui joukko kuoppia, joiden yli ei voinut mitenkään hevosella päästä.

"Mikä kumma sai sinut ryhtymään tähän nyt?" kysyi Zeno harmissaan. "Minähän sanoin sinulle, että messer Sebastian tyttärilleen tulee huomenna luokseni päivälliselle, ja muutamia muita tuttuja lisäksi."