Part 11

Häntä janotti, ja hän joi suuren lasin kylmää vettä yhdellä kulauksella; ja kaiken aikaa hän tiedottomasti toisti mielessään samaa lausetta:

"Hän saa sen maksaa, hän saa sen maksaa!"

Nämä sanat kaikuivat hänen korvissaan jonkinlaisena yksitoikkoisena nuottina, joka ei ottanut kaikotakseen. Jossakin aivojemme sopessa on ilkeä luonnonluoma posetiivi, ja kun olemme vihastuneet tai rakastuneet tai maahan masentuneet tai muuten poissa suunniltamme, soittaa se jotakin typerää, yksitoikkoista nuottiaan, kunnes olemme tulla hulluiksi. Luulen joskus, että tuo pirullinen soitanto on saanut aikaan sen lopullisen kohtalokkaan ärtymyksen elämää vastaan, joka on ollut monen puolihullun itsemurhaajan kohtalon ratkaisijana.

"Hän saa sen maksaa!" Zoë kuuli näiden sanojen seuraavan hänen liikkeittensä tahtia. Hän käveli hitaammin -- nopeammin, mutta se ei tehnyt erotusta, sillä tuo pirullinen pieni sävel muutti tahtia hänen askeltensa mukaan.

Hänellä ei ollut vähintäkään käsitystä siitä, miten Zeno saisi maksaa sen, että oli saanut hänet niin suutuksiin, eikä se kysymys tunkeutunut hänen mieleensäkään ennenkuin hänen kiintymyksensä oli alkanut lauhtua; silloin hän äkkiä tunsi, kuinka perin avuton hän oli, ja hänen vihansa kuohahti uudelleen. Ainoa keino maksaa velkansa Zenolle, mikä johtui Zoën mieleen, oli heittäytyä ulos ikkunasta Silloin Zeno olisi pahoillaan siitä, mitä oli tehnyt.

Mutta olisiko hän? Hän lähettäisi arvatenkin Omobonon korjaamaan hänen ruumiinsa pois niin joutuin kuin mahdollista. Ja ylihuomenna hän taasen lähtisi tapaamaan Giustina Poloa tämän isän taloon, ja hänen ikkunasta heittäytymisensä olisi tapahtunut turhan takia. Sitäpaitsi se olisi jumalatonta.

Zoë käsitti, kuinka lapsellisia hänen mietteensä olivat, ja istuutui ajattelemaan -- "täysikasvuisen ihmisen lailla", kuten hän itsekseen sanoi. Mutta juuri silloin hän muisti Zenon Omobonolle lausumat sanat. "Älä ajattele koskaan, sillä se ei ole sinun vahva puolesi", oli hän sanonut kirjurilleen; mutta se oli luonnollisesti ollut tarkoitettu hänelle, Zoëlle. Kaikki oli ollut tarkoitettu hänelle. Hän toivoi, että hän olisi saanut kuristaa hänen ruskeaa kaulaansa käsissään ja upottaa siihen pienet kyntensä.

Ruokahalua, todellakin! Oliko kumma, ettei hänellä ollut nälkä? Kuinka voisi kukaan syödä, joka vietti sellaista elämää, suljettuna neljän seinän sisään? -- alakerrassa tyranni, joka ei edes vaivautunut tulemaan itse katsomaan häntä, vaan lähetti tyhmän vanhan kirjurinsa pitämään hänelle seuraa! Mutta Giustina Poloa hän kyllä vaivautui katsomaan!

Tällainen oli siis ajattelemista "täysikasvuisen ihmisen lailla", niinkuin hänen aikomuksensa oli ollut! Hän inhosi itseään ja katseli ympärilleen etsien jotakin, millä askarruttaa ajatuksiaan. Siinä oli makeisia, kaikenlaisia makeisia laatikoittain. Kahdesti oli ne jo tyhjennetty ja täytetty tuoreilla hänen taloon tulonsa jälkeen. Sellaiset olivat Zenon ajatukset siitä, mitä nainen tarvitsi askarruttaakseen ajatuksiaan ja ollakseen onnellinen! Makeisia! Ruusunlehti-hilloketta! Viikunoita siirapissa! Siinä kaikki, mitä Zeno tiesi hänen tarpeistaan.

Hän heittäytyi taaksepäin tyynyjen keskelle, hänen ruskeat silmänsä hehkuivat vihaisina, huulensa olivat raollaan ja sieraimensa värähtivät silloin tällöin hänen vetäistessään syvään henkeään. Hetken perästä hän kutsui Julian luokseen.

"Mene kirjurin luo", sanoi hän, "ja käske hänen lähettää minulle joku kirja."

"Kirjako?" toisti orjatyttö typerästi, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt naista, joka osasi lukea.

"Niin. Kreikan-, latinan- tai italiankielinen kirja; samantekevä minkä. Minua kyllästyttää tämä joutilaisuus. Ja käske hänen pitää kiirettä", lisäsi hän käskevällä äänellä.

Tyttö sipsutti toimittamaan asiaa ja tapasi Omobonon liiketoimistossa alakerroksessa. Kirjurikin oli huonolla tuulella, mutta hänessä se ilmeni arvokkaan surumielisyyden muodossa. Hänen isäntänsä oli verrannut häntä kanaan, vieläpä kaakattavaan.

"Mihin hän kirjaa tarvitsee?" kysyi hän nyreällä äänellä, nostaen katseensa tileistään.

"Lukeakseen, luullakseni, herra", vastasi tyttönen arasti; "ja hän käski minun pyytää teitä toimittamaan sen hänelle pian."

"Ikäänkuin orja osaisi lukea!" Omobono katseli ympärilleen alakuloisen näköisenä ja nousi ottamaan hyllyltä päänsä päältä kookkaan, ruskeihin nahkakansiin sidotun niteen, jota pienet, vetosolmuun solmitut nahkasuikaleet pitivät suljettuna solkien asemasta.

"Vie hänelle tämä", sanoi hän, työntäen kirjan tytön käsiin.

Julia otti sen, ja ennenkuin hän oli poistunut huoneesta, oli Omobono jälleen kiintynyt vakavana numeroihinsa; mutta joka kerta kuin hän laski yhteen sarekkeen, tuntui summaksi tulevan "kaakattava kana" eikä mitään järjellistä. Mutta Julia juoksi yläkertaan.

Zoë päästi nahkaliuskat solmusta ja avasi kirjan keskeltä. Suuttumuksen ja inhon huudahdus pääsi hänen huuliltaan. Kirjuri, joka ei uskonut hänen todella osaavan lukea, vaikka hän puhuikin latinaa sujuvasti, oli lähettänyt vanhan tilikirjan vastaukseksi hänen pyyntöönsä. Siinä oli sivumäärin merkintöjä ja numerosarekkeita, kaikki siististi kirjoitettuina Omobonon selvällä, pienellä käsialalla vankalle liinapaperille. Siellä täällä oli joku toinen tehnyt muistiinpanon, ikäänkuin tarkastaen hänen työtänsä.

Zoë sysäsi kirjan pois luotaan sohvalle, ja se putosi reunalta alas ja jäi makaamaan suulleen lattialle avonaisena. Sitten äskeinen nuotti alkoi jälleen soida hänen korvissaan.

"Hän saa sen maksaa!"

Nuotti soi soimistaan, ja hän unohti kokonaan, kuinka hän oli halunnut kuolemaa ja kuinka Zenon ensimmäisen käynnin odottaminen oli ollut kamalampaa kuin mikään hänen ennen kärsimiinsä, vilu, nälkä tai kurjuuskaan. Tai jos hän sitä muistikin, niin hän sanoi itselleen, ettei se mies, jonka hän oli nähnyt, ollutkaan sellainen kuin hän oli odottanut, ja ettei hänen tarvinnut tämän puolelta pelätä mitään. Siitä hän oli ihan varma.

Hän kääntyi sivuttain, loikoessaan siinä sohvalla puolittain makaavansa asennossa, kunnes ulottui tavoittamaan lattialla viruvaa tilikirjaa. Toinen orjatytöistä hypähti matolta auttamaan häntä.

"Mene pois!" huudahti hän ärtyisästi, sillä hän oli saanut kiinni kannesta ja vetänyt niteen sohvan reunan yli. "Minä kutsun, jos tarvitsen jotakin."

Tytöt hiipivät hiljaa pois ja jättivät hänet yksin. Hän käänteli sivuja jonkinlaisella äkäisellä uteliaisuudella, puolittain odottaen löytävänsä jonkun merkinnän, joka koskisi hänen laillaan ostettuja ja myytyjä orjia. Sillä hetkellä hän olisi uskonut Zenon kykenevän mihin hyvänsä.

Mutta vaikka hän löysi suuren määrän outoja sanoja, joita hän ei ymmärtänyt ja jotka koskivat tonnistoa, vakuutusta, voittoa ja häviötä ja kaikkia Itämaan-kauppiaan liiketoiminnan monimutkaisia seikkoja, ei siinä ollut mitään, minkä olisi mahdollisesti voinut tulkita merkitsevän sitä, että Zeno olisi käynyt kauppaa ihmisolennoilla, niinkuin useimmat Konstantinopolissa asuvat venetsialaiset varmasti tekivät. Sebastian Polon nimi esiintyi hyvin usein. Suuria rahaeriä oli maksettu hänelle, ja toisia suuria eriä saatu häneltä. Oli selvää, että nämä molemmat miehet olivat läheisissä liikesuhteissa ja ryhtyivät alinomaa yhteisiin yrityksiin, jakaen keskenään voitot ja tappiot.

Tämähän saattoi selittää Zenon tiheät käynnit kauppias-toverinsa luona, vaikka Zoë ei ollut halukas tunnustamaan sellaista näkökantaa. Päinvastoin hän uskotteli itselleen, että Zeno oli liikeyhteydessä Polon kanssa yksinomaan sitä varten, että saisi sillä verukkeella nähdä useammin tämän tytärtä. Senkin hän saisi maksaa! Tuo nuotinpätkä surisi hänen päässään kiivasta vauhtia.

Hän taputti käsiään.

"Vie tämä takaisin kirjurille", sanoi hän, antaen kirjan Julialle. "Sano hänelle, etten minä ole mikään konttorihiiri, ja että minä tahdon jotakin luettavaa."

Jälleen sipsutti pikku Julia portaita alas ensi kerrokseen. Mutta liiketoimisto oli lukittu, ja miespalvelijat sanoivat hänelle Omobonon menneen kaupungille. Julia ei tahtonut jättää kirjaa heille, sillä hänellä oli taikauskoisen liioiteltu käsitys kaiken kirjoitetun arvosta; sentähden hän hetken epäröityään kääntyi viedäkseen sen takaisin yläkertaan, vaikka ajatus emäntänsä eteen astumisesta ei häntä miellyttänyt.

Ensimmäisellä porrassiltamalla hän oli törmätä yhteen talon isännän kanssa, joka kysyi häneltä, mitä hän kantoi ja minne hän oli menossa. Hän puhui tuimanlaisesti, ja Julia pelästyi ja kertoi hänelle koko jutun, selittäen että Zoë näytti olevan huonolla tuulella ja olisi hänelle vihainen, kun hän tuo takaisin tilikirjan, mutta että se oli Omobonon syy. Kuinka hän uskalsi otaksua, ettei kokóna osaisi lukea? Ja minkätähden hän oli mennyt kaupungille? Ja jollei hän ollut kaupungilla, niin minkätähden miespalvelijat olivat sanoneet hänen olevan?

Tuo pikku orja teki niinkuin kaikki orjat ja palvelijat luonnollisesti tekevät halutessaan päästä isäntänsä suosioon; hän vihjaili siihen suuntaan, että kaikki muut talon palvelijat olivat liittoutuneet tekemään pahaa ja että hän yksin oli oikeuttaharrastava. Zeno silmäili huolettomasti tilikirjan sivuja kuunnellessaan orjatytön kertomusta.

"Sinä puhut liian paljon", huomautti hän, kun tyttö pysähtyi. "Mene yläkertaan."

Sitten hän käänsi tytölle selkänsä ja pujahti raskaan oviverhon alitse omaan huoneeseensa, vieden kirjan mukanaan ja jättäen Julian jokseenkin hämmentyneeseen tilaan. Tyttö katseli lohduttomana oviverhoa jonkun hetken ja lähti sitten hitaasti nousemaan toista porrasjaksoa naisten huoneistoon.

Muutamia minuutteja myöhemmin Zeno itse seurasi häntä, toinen kirja kädessään. Hän koputti vaatimattomasti ulommaiselle ovelle, ja Lucilla tuli avaamaan, sillä Julia oli yhä selittämässä emännälleen mitä oli tapahtunut. Tyttö astui syrjään päästääkseen isännän menemään eteisen läpi, joka erotti sisähuoneet porraskäytävästä. Zeno kohotti oviverhoa ja astui sisään.

"En ole mikään erinomainen lukumies", lausui hän, astuen sohvaa kohti, "mutta tuon teille tämän vanhan kirjan. Se ehkä huvittaa teitä. Sen tekijä on kuollut yli viisikymmentä vuotta sitten, ja minun mielestäni hän oli hullu; mutta jotakin täytyy hänen runoteoksessaan olla, koska sitä jäljennetään yhä uudelleen ja uudelleen. Tämän antoi minulle keisari Kaarle, kun olin hänen kanssaan Venetsiassa."

Zoëlla oli aikaa tointua hämmästyksestään ja tutkia Zenon kasvoja ja käytöstä tämän puhuessa, ja jälleen hän tuli vakuutetuksi siitä, että Zeno oli hiukan ujo hänen lähellään. Jos Zoë lainkaan vaihtoi väriä, ei Zeno sitä nähnyt, sillä vaikka hän vilkaisi häneen pari kolme kertaa, katsoi hän enimmäkseen käsissään olevaan kirjaan. Päätettyään puheensa hän laski kirjan Zoën käsiin, ja heidän katseensa yhtyivät.

Mahdollisesti Zoë oli arvannut, että jos hänen onnistuisi saada aikaan hälyä talossa lähettämällä sanoja Omobonolle, ilmestyisi vihdoin isäntä itse omassa persoonassaan; ainakin hän tunsi pientä voitonriemun väristystä, kun Zeno seisoi hänen edessään tuoden kirjan ja puhellen leppyisästi, ikäänkuin sovitusuhrina pitkäaikaisesta laiminlyönnistään.

"Kiitos", sanoi Zoë, hyvin vienosti. "Ehkä teidän armonne haluaa istua?"

Julia oli työntänyt esiin ison kääntötuolin, ja Zoë viittasi häntä ja hänen toveriaan istumaan huoneen nurkkaan. Zeno luuli hänen lähettäneen heidät pois huoneesta, ja hän katsahti taaksensa ja näki heidät istua kyyköttämässä matollaan vierekkäin.

"Käskenkö heidät pois?" kysyi Zoë, suloisesti hymyillen.

"He eivät ole tiellä", vastasi Zeno kylmästi; sillä hän tunsi, että he saattaisivat olla, jos ymmärtäisivät, mutta hän ei olisi millään suostunut lähettämään heitä pois juuri silloin.

Seurasi lyhyt äänettömyys, jonka aikana Zoë avasi käsikirjoituksen ja luki koristellun nimilehden.

"Teillä on täällä ikävää", virkkoi Zeno kömpelösti.

Zoë ei edes katsahtanut ylös ja oli vastaavinaan hajamielisesti, kuunnellessaan kirjan lehtiä.

"Oi, ei!" sanoi hän. "Ei vähintäkään, sen vakuutan!"! Hän käänsi jälleen nimilehden esiin ja luki ääneen: "'Dante Alighierin Jumalainen Näytelmä' -- olen kuullut tuota nimeä mainittavan. Sisilialainen hän kai oli? Vai lombardialainenko? En voi muistaa. Oletteko lukenut runoelman? Maalaukset ovat aika somat, näenmä. On paljon enemmän eloa italialaisessa maalauksessa kuin meidän jäykissä, kultataustaisissa kuvissamme. Tietysti niissä on jonkinlaista lapsellista yksinkertaisuutta, eikä niissä näy kouluutusta eikä hyvien mestarien esimerkkiä eikä vanhan taiteen kunnioitusta! Mutta ne esittävät jotakin olevaista, kun taas meidän kreikkalaiset kuvamme esittävät sellaista mitä ei ole koskaan ollut olemassa. Oletteko samaa mieltä kuin minä?"

Hän oli puhunut huolettomaan sävyyn, leikkien kirjalla ja katsahtaen ylös ainoastaan tehdessään kysymyksen, odottamatta vastausta. Kun hän vihdoin pysähtyi, oli hän tehnyt niin monta kysymystä, että Zenon mieleen kiintyi vain viimeinen.

"Te pitäisitte Venetsiasta", sanoi hän, "mutta vielä enemmän pitäisitte Firenzestä. Siellä on hyviä tauluja, minä luulen."

"Ettekö ole nähnyt niitä itse?"

"Oh, olen kyllä! Mutta minä en ymmärrä sellaisia Tämä Alighieri kuvaa joitakin niistä kirjassaan. Hän oli firenzeläinen."

Zenon osoittautuessa halukkaammaksi puhelemaan, näytti Zoë käyvän välinpitämättömämmäksi. Hän laski viereensä kirjan, nojautui taaksepäin ja katseli ulos ikkunasta, kääntäen päänsä puolittain poispäin Zenosta. Tämä oli ensi kerta kuin Zeno oli nähnyt häntä päivänvalossa hänen taloon-tulonsa jälkeen, ja voimakas iltapäivän valo hehkui hänen valkoisella ihollaan, hänen silmissään ja ruskeassa tukassaan. Zeno olisi nähnyt pienimmänkin epätäydellisyyden hänen poskessaan, neulan kärjen suuruisenkin, mutta sellaista ei siinä ollut. Hän katsoi Zoën herkkää suuta; ja voimakkaassa valonhohteessa hän olisi huomannut pienimmänkin roson hänen huulissaan, jolleivät ne olisi olleet sileät kuin tuore hedelmä. Lisäksi oli korvanseudun ja kaulan muodostama viiva todellakin yhtä täydellinen kuin se ensi näkemällä oli näyttänyt. Zoën hienopiirteinen, jalomuotoinen nuori käsi lepäsi hänen vaatteensa laskoksilla, Zenon ulottuvilla, ja Zenon teki hyvin mieli tarttua siihen ja pitää sitä käsissään. Hän ei muistanut kenenkään naisen läsnäolon järkyttäneen häntä samalla tavalla, eikä hän ollut koskaan empinyt niinä harvoina kertoina elämässään, jolloin hän oli tuntenut halua tarttua naisen käteen. Hänellä oli täydellisimmät oikeudet, mitä keisarikunnan lait saattoivat suoda, sillä Arethusa, kuten hän Zoëta nimitti, oli hänen omaisuuttaan kauttaaltaan, ja jos hän, Zeno, äkkiä kuolisi, myytäisiin tyttö huutokaupalla samalla kuin huonekalutkin. Kuitenkaan hän ei jostakin kerrassaan selittämättömästä syystä varsin uskaltanut koskea Zoën sormenpäihinkään.

"Olen kuullut, että te olette sankari", huomautti Zoë, katsomatta Zenoon. "Onko se totta?"

Sitten hän käänsi katseensa Zenoon ja hymyili hieman pahanilkisesti, kuten Zenosta näytti, ikäänkuin olisi arvannut Zenon arkuuden hänen äänettömyydestään.

"Kuka on kertonut teille sellaista lorua?" kysyi Zeno nauraen, sillä Zoën kysymys oli murtanut jään -- tai ehkä tukahduttanut tulen hetkiseksi. "Minä olen aivan tavallinen mies!"

"Sitä minä epäilen, herra", vastasi Zoë, nauraen hänkin, vaikka ei paljoa.

"Teillä ei ole kokemusta miehistä", sanoi Zeno. "He ovat kaikki samanlaisia kuin minäkin, sen vakuutan. Lampaat laumassa eivät ole enemmän toistensa kaltaisia."

"Minäpä en olisi otaksunut teitä tavalliseen laumaan kuuluvaksi. Sitäpaitsi minä tiedän teidän teoistanne Italiassa ja Kreikassa, ja kuinka taistelitte turkkilaista armeijaa vastaan kourallisella miehiä kokonaisen vuoden --"

"Olen tietysti kokenut hiukan taisteluakin", vastasi Zeno. "Mutta se kuuluu kaikki menneisyyteen. Minä olen nyt vakava, rauhaarakastava venetsialainen kauppias, enkä mitään muuta."

"On varmaankin hyvin ikävää olla vakava, rauhaarakastava venetsialainen kauppias", sanoi Zoë, heikosti matkien hänen puheensävyään.

"Rahan ansaitseminen on liian kovaa työtä ollakseen ikävää."

"Taitaa olla. Ja sitten", lisäsi Zoë suurenmoisen rauhallisesti, "olen aina kuullut sanottavan, että ahneus on vanhuuden intohimo."

Zeno meni ansaan.

"Hyväinen aika!" huudahti hän hämmästyneenä. "Kuinka vanhaksi luulette minua?"

Zoë katsoi häneen levollisesti.

"Minulla ei ole kokemusta miehistä", sanoi hän täysin vakavana, "mutta käytöksestänne päättäen minä arvostelisin teidän olevan -- noin viidenkymmenen korvilla."

Zenon naama piteni, sillä Zoë puhui niin luonnollisesti ja tyynesti, ettei hän voinut uskoa tämän tekevän pilaa hänestä.

"Minä täytän elokuussa yhdeksänkolmatta", vastasi hän.

"Vasta yhdeksänkolmatta?" Zoë oli olevinaan hyvin hämmästynyt. "Minä olisin luullut teitä paljoa, paljoa vanhemmaksi! Oletteko ihan varma?"

"Olen." Carlo nauroi. "Ihan varma. Mutta minä taidan näyttää teistä hyvin vanhalta."

"Kyllä, hirveän vanhalta!" Zoë nyökäytti vakavasti puhuessaan.

"Tehän olette seitsemäntoista, eikö niin?" kysyi Zeno.

"Mistä ihmeestä minä tietäisin?" kysyi Zoë. "Eikö minun ikäni ole kirjoitettu kuittiin, jonka Rustan antoi teille minun mukanani? Kuinka orja tietäisi oman ikänsä? Ja jos tietäisimmekin sen, niin luuletteko kenenkään meistä voivan puhua totta muuten kuin kidutettaessa? Eihän kannattaisi vääntää käsivarsiani pois sijoiltaan ja polttaa jalkojani kuumilla raudoilla vain sitä varten, että saataisiin tietää kuinka vanha olen, vai kuinka? Ettehän voisi minua enää myydäkään, jos minua olisi kerran kidutettu!"

"Millaisia kauheita ajatuksia teillä on! Kuinka voisi kiduttaa tätä pikku raukkaa!"

Tämän sanottuaan hän ilman varoitusta tarttui Zoën käteen ja katseli sitä. Zoë teki heikon, vaistomaisen liikkeen vetääkseen sen pois, mutta sitten se oli Zenon kädessä aivan hiljaa ja alistuvana.

"Olen varma, etten koskaan voisi kestää tuskia", sanoi Zoë hymyillen, "Minä sanoisin heti kaikki! Minusta ei koskaan tulisi hyvää salaliittolaista. Te olette varmaankin haavoittunut joskus, nuorena ollessanne. Sanokaa, koskiko se hyvin kovasti?"

Zeno päästi vastatessaan hänen kätensä valahtamaan alas, ja Zoë veti sen pois ja piilotti väljän hihansa alle.

"Terävän miekan viilto tuntuu kuin jääkylmällä vedellä valelu", vastasi hän. "Pisto läpi lihan tuntuu kuin suuren okaan pisto, ja samanlainen pisto tuntuu taas, kun kärki tulee ulos toiselta puolen. Jos saa pahan haavan päähänsä, ei sitä tunne kuin hyvin vähän, tai ei ollenkaan, sillä silloin huumaantuu heti; särky jälkeenpäin se vasta todella koskee. Jos saa haavan keuhkoihinsa, ei tunne mitään, mutta veren tulva tahtoo tukkia kurkun, ja silloin täytyy kääntyä heti suulleen, jotta ei tukehtuisi. Luunmurtumat koskevat jälkeenpäin tavallisesti enemmän kuin ensiksi, mutta omituinen tunne on, kun kahdenkäden-miekalla isketään solisluu murskaksi --"

"Armahtakoon!" huudahti Zoë. "Millainen luettelo! Kuinka tiedätte miltä mikin tuntuu?"

"Minä muistan", vastasi Zeno yksinkertaisesti.

"Oletteko haavoittunut kaikilla noilla eri tavoilla, ja elätte vielä?" Zeno hymyili.

"Kyllä; ja te ymmärrätte nyt, minkätähden näytän niin vanhalta."

"En minä tarkoittanut totta", sanoi Zoë. "Te tiesitte kyllä, etten tarkoittanut. Teidänhän tarvitsee vain katsoa itseänne peilistä nähdäksenne että tein pilaa."

"En minä niin kovin syvästi loukkautunut siitä, että minua luultiin viisikymmenvuotiaaksi", vastasi Zeno, hiukan vastoin totuutta.

"Oh, ei toki!" nauroi Zoë. "En voi kuvitellakaan, että minun mielipiteeni teidän iästänne teitä mitenkään liikuttaisi. Se oli typerää minun puoleltani -- mutta niin monia seikkailuja kokeneeksi mieheksi te näytätte mahdottoman nuorelta!"

"Sitä parempi, koska soturipäiväni ovat ohi."

"Ja koska olette vakava, rauhaarakastava kauppias", sanoi Zoë jatkaen hänen lausettaan. "Mutta oletteko ihan varma siitä, herra? Eikö mikään saisi teitä paljastamaan miekkaanne jälleen ja panemaan henkeänne alttiiksi taistelussa? Eikö mikään?"

"Ei mikään, mikä ei koskisi omaa kunniaani, se on vilpitön uskoni."

"Ettekö tekisi sitä naisen tähden?" Zoë kääntyi häneen päin, tarkatakseen hänen kasvojaan, mutta niiden ilme ei muuttunut.

"Kolme asiaa voivat tehdä viisaankin miehen hulluksi -- viini, naiset ja arpapeli."

"Tosiaankin! Teidän armonne luettelee meidät hyvässä seurassa. Mutta se ei ole vastaus kysymykseeni."

"Onpa sentään", sanoi Zeno nauraen. "Miksi tekisin naisen tähden sellaista, mitä en tekisi arpanoppien tai viinin tähden?"

"Mutta arpanopat ja viini eivät ole koskaan vietelleet teitä", vastusti Zoë.

Zeno nauroi kovemmin.

"Eikö koskaan? Kun olin ylioppilaana Paduassa, möin kaikki tyyni, kirjanikin, saadakseni rahaa niihin molempiin. Vasta kirjat menetettyäni minä rupesin soturiksi ja opin maailman suurinta uhkapeliä. Siihen verrattuna arpanopat ovat nukutusainetta ja viini unijuomaa."

Hän vain hymyili nyt naurunsa jälkeen, mutta hänen puhuessaan oli hänen kasvoillaan ilme, jonka Zoë silloin näki ensi kerran ja jota hän ei unohtanut, vaan muisti elävästi nähdessään sen toiste. Se oli vain hieno häive ja olisi miesten kesken voinut jäädä huomaamatta, mutta se puhui tytön sukupuoliominaisuuksille ja sai hänen nuoren verensä värähtelemään. Hän ei olisi mistään hinnasta suonut Zenon arvaavan, mitä hän tunsi sillä hetkellä.

"Taistelu houkuttelisi teitä taistelun itsensä takia, jollei mikään muu voisi sitä tehdä", vastasi Zoë rauhallisesti.

"Hm -- ehkä, ehkä", vastasi Zeno miettivästi. "Mutta te tarvitsisitte asian, vaikka mitättömänkin, ja teillä ei ole mitään täällä, vai onko?"

"Ei mitään, jota välittäisin ottaa ajaakseni."

"Te voisitte löytää jotakin, minkä puolesta taistella -- tuolla puolen veden", vihjasi Zoë, korostaen sanoja hiukan ja tarkaten hänen kasvojaan.

Lause ei merkinnyt Zenolle mitään.

"Tuolla puolen veden?" toisti hän huolettomasti. "Kotona Venetsiassa, tarkoitatte. Niin, jos Venetsia tarvitsisi minua, ei minua tarvitsisi kahdesti kutsua!"

Oli aivan selvää, ettei hän kiinnittänyt mitään merkitystä Zoën käyttämiin sanoihin, ja tämä seikka soveltui tähtienselittäjän aamulliseen kertomukseen siitä, kuinka Zeno oli ollut kuuro kaikille vangitun keisarin puoluelaisten lähenemisyrityksille.

Zoë nojautui hetkisen äänettömänä taaksepäin, miltei ummessa silmin, ja hän näki, että Zeno katseli häntä ja että ilmeinen ihastuksen ilme hiipi hänen kasvoilleen. Zoë tuumi, mahtaisiko se koskaan muuttua joksikin merkitsevämmäksi, ja näkisikö hän koskaan Zenon silmiin leimahtavan hänen tähtensä sen taistelunhehkun, joka niissä oli välähtänyt hetki sitten pelkästä taistelun muistelemisesta. Mitä tekivät naiset, saadakseen miehet rakastamaan heitä? Tyttöjen elämässä on ikäkausi, jolloin he uskovat, että rakkautta tarvitsee vain kutsua, kuten kesyä kyyhkystä, jolloin se lentää ikkunasta sisään; ja toinen kausi, jolloin se tulee heille kutsumatta. Jos nuo kaudet olisivat samat kaikille, säästyisi paljon huolia. Zoë oli ehkä kummankin keskivälissä, mutta hänellä oli yhä se usko, että oli olemassa jokin määrätty sääntö, jonka mukaan taitavat naiset menettelivät saadakseen miehet rakastumaan heihin, nuo huonot naiset, joita nuorille tytöille kuvaillaan "vehkeileviksi", ja joiden otaksutaan tietävän tarkalleen, ihan hiuksenhienosti, minkä vaikutuksen he milloinkin voivat miehiin tehdä.

Zeno lopetti pitkän äänettömyyden odottamattomalla puheella, mikä kovakouraisesti herätti Zoën mietteistään.

"Mitä tulee tuohon Johannes-keisariin, jonka hänen poikansa on pannut lukkojen taakse", sanoi hän, "niin hänen ystävänsä ovat tehneet parhaansa saadakseen minut kiintymään hänen asiaansa. Onpa hän lähettänyt minulle sanojakin, pyytäen minua auttamaan häntä karkaamaan. Miksi? Mitä eroa sillä on minulle, hänkö vai hänen poikansa kuolee Amenan torniin? He ovat mitättömiä miehiä molemmat, ja minun puolestani Johannes saa menehtyä kahleisiinsa ennenkuin minä tahdon nostaa sormeanikaan!"

Zoë huokasi ja puri huultaan hillitäkseen itseään, sillä Zenon vapaaehtoinen selitys oli murskannut hänen toivojensa palatsin maan tasalle silmänräpäyksessä.