Part 16

Zeno ei kävellyt suoraan porttia kohti, vaikka sen lukuisammat valot tekivät sen helposti erotettavaksi läheisistä rakennuksista. Hän kulki avaran pihan poikki viistoon oikealle, talleja kohti, kunnes oli kyllin lähellä nähdäkseen selvästi jokaisen, joka sattui tulemaan jonkun siellä täällä oviaukoissa ja avonaisissa ikkunoissa palavan lampun sädepiiriin. Ennen pitkää hän näki kaartin rakuunan ilmestyvän jokseenkin epävarmoin askelin pimeydestä yhteen tuollaiseen pieneen valopiiriin. Zeno ei voinut olla itsekseen hymyilemättä ajatellessaan, että koko henkikaartissa oli tuskin yhtään selväpäistä miestä valveilla sinä yönä, ja että he kaikki olivat juoneet itsensä älyttömiksi hänen rahoillaan.

Hän saavutti miehen muutamilla harppauksilla ja puhutteli häntä matalalla äänellä.

"Hei, toveri! Sinä joka olet vielä ihan selvä, autahan toveria, joka on kovasti päissään!"

Mies pysähtyi, vakautti asentoaan ja vastasi painokkaan vakavasti:

"Ihan -- hik -- hik -- selvä!"

"Kunpa minäkin olisin!" sanoi Zeno. "Mutta tosi on, että minä olen ylen juovuksissa, vaikk'ei sitä minusta näy. Viini vaikuttaa minussa vain aivoihin, eikä koskaan jalkoihin tai kieleen. Se on perin kummallista!"

"Perin omi-hik-tuista!" vastasi sotilas, koettaen nähdä puhuttelijaansa selvästi, siristämällä silmiään.

"Tavattoman omihiktuista, kuten aivan oikein huomautit", lausui Zeno vakavana. "Mutta seikka on se --"

"Suohan anteeksi -- hik", keskeytti sotilas. "Oletko sinä yksi mies -- hik -- vai kaksi miestä?"

"Yksi mies", vastasi Zeno. "Yksi vain, ja niin juovuksissa, että olen aivan unohtanut tunnussanan."

"Salai-hik-nen", nikotteli mies. "Tunnussana salainen", toisti hän, suunnattomalla ponnistuksella.

"Tässä on kultaraha, rakas ystävä. Autathan toveria pinteessä."

Mies otti rahan innokkaasti ja koetti panna sitä reppuunsa. Sitä tehdessään täytyi hänen taivuttaa päätään alas nähdäkseen hihnat, joilla se oli kiinnitetty. Kesti aikaa ennenkuin hän löysi ne.

"Sanohan minulle tunnussana, ennenkuin panet sen talteen", sanoi Zeno suostuttelevalla äänellä.

"Tunnussanako?"

Mies nosti katseensa häneen älyttömänä.

Hihnain aukaiseminen oli ollut hänelle liian suuri ponnistus ja ajanut veren hänen päähänsä. Hän hoipertui venetsialaista vasten ja koetti puhua. Monien yritysten jälkeen hän äkkiä sai sanat suustaan.

"Humalassa, kautta Moosekseni" huusi hän ihan selvästi, lysähtäessään läjään Zenon jalkoihin.

Harmissaan Zenon olisi tehnyt mieli potkia tuo älytön kasa poikki suuren pihan, mutta hän oli liian viisas tuhlatakseen aikaansa niin hyödyttömästi. Sen sijaan että olisi potkaissut häntä, hän astui poikittain hänen ylitseen, työnsi kätensä tiedottoman miehen kainalojen alle, heilautti hänet ylös kuin jauhosäkin, sai hänet hartioilleen ja kantoi hänet lähimmän tallin avoimelle ovelle, mistä valo tuli. Viisi hevosta seisoi tai makasi parsissaan, mutta kuudes parsi oli tyhjä ja siinä oli vereksiä olkia. Zeno heitti miehen siihen ja katseli ympärilleen nähdäkseen oliko ketään muuta paikalla. Hän oli hetken kahden vaiheilla, sulkisiko oven, mutta päätteli että hän siten tekemällä saattaisi vetää puoleensa jonkun selvän miehen huomion, jos sellainen sattuisi tienoilla olemaan, mikä oli epäiltävää.

Rakuuna oli nyt sikeässä unessa, ja oli vain muutaman silmänräpäyksen työ kiskaista pois hänen pehmeästä nahasta tehdyt jalkineensa ja vetää ne jalkoihinsa, sillä Zeno oli jättänyt omat kenkänsä veneeseen ja kulkenut vain verkasääryksissään; hän riisui sitten sotilaan miekkavyön ja nutun, joka viimeksimainittu oli tulipunaista verkaa ja koristettu vahvoilla hopeapunoksilla, kun taas vyö oli kauttaaltaan hopeasuomuilla peitetty. Juopunut nukkuja örähteli tyytyväisyydestä, tuntiessaan vapautuvansa tarpeettomista vaatteistaan, ja asettautui mukavasti pahnoille, sillävälin kuin Zeno puki nutun oman nahkanuttunsa ylle ja kiristi vyön vyötäisilleen, asetti miehen korkean kreikkalaislakin päähänsä asianomaisesti kallelleen, niinkuin ratsumiehet sitä pitivät, ja heitti sotilaslevätin käsivarrelleen.

Hän saattoi nyt helposti käydä portilla rakuunasta, ja mies, joka on ollut soturina, joutuu harvoin pulaan soturien joukossa, varsinkin jos hänellä on univormu yllään. Vastineeksi siitä, mitä oli ottanut, jätti Zeno, ollen rehellinen liikemies, nukkuvalle miehelle tämän repun kultarahoineen ynnä muine mahdollisine sisältöineen, ja nypittyään huolellisesti pois vaatteisiinsa takertuneet oljenpätkät hän astui tallin ovea kohden.

Hänen suunnitelmansa oli käyskennellä portille ja vetelehtiä siinä kunnes tarjoutuisi tilaisuus avata suuressa portinpuoliskossa oleva pieni yöovi, jonka hän oli pannut merkille kulkiessaan palatsin ohi porttien ollessa auki. Se seikka, että hän oli selvä, melkein kaikkien muiden ollessa enemmän tai vähemmän päihdyksissä, olisi hänelle suurena etuna.

Mutta kun hän kääntyi pois nukkujan luota kävellen pitkin parsiriviä tyhjästä parresta, joka oli viimeinen, sattui hänen silmänsä satuloihin ja suitsiin, jotka olivat sievästi järjestetyt seinistä pistäviin vankkoihin vaarnoihin, kukin valjaskerta sen hevosen parren kohdalle, jolle se kuului. Hän tähysteli avaralle pihalle ja kuulosti. Hyvin kaukaa kuului jonkun ryhmässä lauletun juomalaulun kaiku, heikompana kuin se ääni, jonka synnytti hänen takanaan oleva hevonen ottaessaan juuri silloin suupalan heiniä ja pureskellen sitä niin tunnontarkasti kuin vain eläimet voivat pureksia.

Kaikki oli hyvin hiljaista ulkona. Zeno muutti suunnitelmansa, kääntyi takaisin talliin ja alkoi satuloida ovesta kauimpana olevaa hevosta. Hänen aikomuksensa ei ollut ratsastaa pitkälti, muuten hän olisi valinnut ratsunsa kaikella arvostelukykyisellä asiantuntemuksellaan. Ei tarvinnut tehdä kuin lyhyt syöksähdys, ja oli paljon tärkeämpää, ettei kukaan ohimenevä rakuuna näkisi häntä satuloimassa ja suitsittamassa hevosta, kuin että hänellä jälkeenpäin olisi allaan parhain ratsu. Sitäpaitsi ne olivat kaikki suuria, heinillä ruokittuja elukoita, pehmeitä ja uneliaita, enimmäkseen valkeita tunisilaisia, ja paljon sopivampia juhlakulkueeseen kuin sotaretkelle.

Satuloituaan hevosen hän talutti sen toisten parsien ohi, pysähtyen juuri ennen ovelle tuloaan sammuttaakseen sisäänkäytävän yläpuolella riippuvan öljylampun. Sen tehtyään hän pisti käsivartensa suitsien mutkaan ja poistui tallista. Hän suuntasi askeleensa aution pihan poikki palatsia kohti, kunnes oli melkein keskellä pihaa ja vastapäätä isoa porttia, jota hän tähysteli tarkasti jonkun tuokion, koettaen sisäpuolelta heikosti kajastavan valon heiastuksesta saada selville, olivatko kaariholvin alla olevat portinpuoliskot auki vai kiinni. Sekin mahdollisuus oli olemassa, että ne olisivat auki. Sitä kannatti koettaa; ja toisekseen, vaikka ne olisivat olleet teljetytkin, hän oli varma että hän saisi vahtisoturit petetyksi aukaisemaan ne. Käskemään tottunut mies ei epäile, etteikö häntä toteltaisi, kun hän pontevasti vaatii.

Zeno nousi kookkaalle ratsulleen, joka oli yhtä rauhallinen kuin joku vanha sirkuskoni, joka on opetettu antamaan tanssijattaren hypätä nuoraa leveällä selällään. Zeno hoputti sen kävelystä pikkuneliin ja pikkunelistä jyrisevään laukkaan, joka sai koko pihan kajahtelemaan.

Lähelle tullessaan hän näki että portti oli kiinni, mutta hän ei hiljentänyt vauhtiaan ennenkuin oli ajanut melkein säikähtyneitten vahtisotilaitten päälle. Silloin hän kiristi ohjakset äkkiä, kuten oli senaikuisen ratsastustaidon yleinen tapa, ja kookas tunisilainen heittäytyi takamuksilleen etujalat sojossa, samalla kuin Zeno huusi vahdille.

"Keisarin palveluksessa!" karjaisi hän. "Portti auki, ja pian!"

Vahtisoturit olivat jokseenkin selvät, sillä he eivät voineet saada täyttä osaansa viinivirrasta ennenkuin vahtivuoronsa päätyttyä. Mutta heitä sopii tuskin moittia siitä, että he tottelivat Zenon käskevää määräystä. Ei ollut todennäköistä että heidän kaartiinsa kuuluva rakuuna, joka halusi pujahtaa kasarmista öisiin huvituksiin, pukeutuisi täyteen univormuun ja tulisi laukkaa ajaen ja karjuen portille, eikä myöskään että yksikään henkikaartiin kuuluva rohkenisi väittää liikkuvansa keisarin asioilla, jos se ei olisi totta.

Molemmat vahtisoturit eivät sentähden epäröineet, vaan asettivat pitkät ratsumiespeitsensä pystyyn muuria vasten kummallekin puolelle, ottivat telkipuomin alas ja tarttuivat raskaisiin portinpuoliskoihin, kumpikin omaansa, heittäytyen taaksepäin koko painollaan saadakseen ne liikkeelle. Kerran alkuun päästyään kääntyivät puoliskot hitaasti mutta huokeasti taaksepäin saranoillaan. Zeno istui liikkumatonna satulassa, valmiina syöksähtämään eteenpäin niinpiankuin olisi kylliksi tilaa hänen päästä läpi. Hän oli pysähtynyt juuri niin kauas, että portinpuoliskot pääsivät parahiksi kääntymään auki koskematta hänen ratsunsa päähän, kun niitä vedettiin sisäänpäin. Se oli kiperä hetki.

Sekunti vielä, ja aukenevien portinpuoliskojen välillä olisi ollut tilaa. Mutta tuo sekunti ei ollut vielä kulunut, kun kookas upseeri tulipunaisessa puvussa ryntäsi huutaen vartiohuoneen avoimesta ovesta ja tarttui Zenon suitsiin.

"Pysäyttäkää hänet!" kiljui luutnantti. "Sulkekaa portti!"

Molemmat sotilaat tekivät parhaansa totellakseen heti, mutta ovipuoliskot olivat neljän tuuman vahvuisista kypressilankuista ja pronssilla päällystetyt, ja ne olivat nyt avautumassa nopeampaa vauhtia saamansa työnnön vaikutuksesta. Oli mahdotonta pysäyttää niitä yhtäkkiä, ja määräys oli tuskin lausuttu, kun Zeno näki niiden välissä olevan kyllin tilaa ratsastaa läpi.

Hän olisi antanut vaikka kaikkensa, jos hänellä olisi sillä hetkellä ollut pari arabialaisia kannuksia, mutta hän iski korkojensa syrjät hevosen kylkiin kaikella voimallaan ja miltei nosti sen kohoksi suitsista samalla kertaa. Kookas tunisilainen vastasi voimiensa ponnistamis-kehoitukseen paremmin kuin ratsastaja oli uskaltanut toivoakaan; se jännitti itsensä ja kohotti etupuolensa, pudistellen päätään rajusti vapautuakseen käsistä, jotka olivat tarrautuneet oikeanpuoleiseen ohjakseen läheltä kuolaimia, ja sitten se syöksähti eteenpäin suoraan portinpuoliskojen välitse, heittäen upseerin maahan ja raahaten hänet väkivalloin mukanaan voimalliseen, pitkäotteiseen laukkaansa.

Nähdessään mitä tapahtui vahtisotilaat syöksähtivät takaa-ajoon täyttä vauhtia, seuraten enemmän ratsun kenkien töminää mukulakivillä kuin mitään silmin nähtävää, sillä ulkona oli sysipimeä.

Upseeri, joka oli hyvin ketterä eikä näyttänyt vähääkään piittaavan asemansa tavattomasta vaaranalaisuudesta, piti yhä kiinni suitsista, pääsi jälleen jaloilleen, juoksi keveästi laukkaavan hevosen rinnalla ja näytti aikovan hypätä ylös ja käyden käsiksi Zenoon kiskaista hänet alas satulasta. Zenolla ei ollut nyt mitään asetta saatavillaan, sillä hänen puukkonsa oli hänen omassa vyössään, vaatteitensa päällä olevan vyötetyn nutun alla, ja hänen oli mahdoton saada sitä käsiinsä. Mutta upseerikin oli asestamaton, sillä hän oli hypännyt suoraan vuoteeltaan, ja jalan juostessaan hän oli paljon epäedullisemmassa asemassa.

He kiitivät eteenpäin leveälle, pimeälle kadulle. Zeno kumartui alas ja koetti tarttua vastustajansa kaulukseen oikealla kädellään, mutta upseeri väisti hänen otteensa ja tempoi ohjaksesta epätoivoisella tarmolla, saaden tunisilaisen seisahtumaan vielä yhden rajun laukan otettuaan. Samassa Zeno kuuli takana juoksevien molempien vahtisotamiesten askeleet, ja hän oivalsi että heitä oli kolme yhtä vastaan eikä hänellä ollut minkäänlaista asetta kädessään. Sotilailla tietysti oli kreikkalaiset sapelinsa. Jos hänen ei onnistuisi paeta, täytyisi hänen joutua joko elävänä kiinni otetuksi tai siihen paikkaan palasiksi hakattavaksi, vain paljaat kädet puolustusneuvonaan.

Hän ei epäröinyt. Kiskoessaan ratsun päätä alas koko ruumiinsa painolla pysäyttääkseen sen, oli upseeri yhden tuokion melkein polvillaan, oikealla puolen tietenkin, ja sotilaat eivät olleet vielä heitä saavuttaneet. Zeno päästi ohjakset irti, hyppäsi alas satulasta ja juoksi henkensä edestä.

XII LUKU.

Zoë istui pimeässä juuri Zenon talon avonaisen oviaukon sisäpuolella, marmoriportaiden edustalla. Hän värisi kylmästä nyt kun vaara hänen itsensä puolesta oli ohi, ja hän oli tuskasta uupunut, vaikka tuskin tiesikään loukkaantuneensa; sillä hän oli tietoinen vain levottomuudestaan Zenon puolesta. Jos Zeno pääsisi pois tornista ja saapuisi kotiinsa, niin hän varmasti tulisi sisään tästä ovesta, koska hän oli jättänyt sen auki ja maanpuolella oleva oli teljetty; ja veden reunaan saattoi päästä talon ympäri astumatta portista sisään ja kulkematta esipihan kautta.

Zeno oli tietämättään astunut Zoën ruumiille koko painollaan veneestä noustessaan, Zoën maatessa kätkeytyneenä veneen pohjalla, mutta Zoë olisi mieluummin kuollut kuin ääntänyt tai väännähtänyt painon alla. Ja nyt hänen kylkeensä koski ja kipu jatkui alas polveen ja jalkaan saakka, niin että hän oli hädin tuskin kyennyt kävelemään sittenkuin Gorlias oli auttanut hänet maihin.

Oli ollut mahdotonta estää häntä pääsemästä veneeseen, kun hän oli juossut alas rantasillalle silläaikaa kuin Zeno muutti vaatteitaan; ei ollut ollut aikaa, eikä Zoë ollut odottanut väitelläkseen kysymyksestä, vaan oli yksinkertaisesti kuiskannut Gorliakselle tulevansa mukaan, käskien tämän kätkeä hänet niin hyvin kuin taisi eikä hiiskua mitään. Gorlias ei ollut niitä miehiä, jotka helposti ällistyvät, ja hän arveli, että kun Zoë kerran tiesi salaisuuden ja juuri hänen vaikutuksensa oli saanut Zenon vihdoinkin toimimaan, niin hänestä mahdollisesti voisi olla hyötyä; niinkuin jälkeenpäin todella osoittautui olevankin. Sitäpaitsi Gorlias piti todennäköisenä, että Zeno oli kertonut Zoëlle koko suunnitelmansa, vaikka ei halunnutkaan ottaa tätä mukaansa; sillä tähtienselittäjä ei ollut lainkaan selvillä isännän ja orjattaren välillä vallitsevista suhteista.

Zoë istui yksinään ja väristen pimeässä. Gorlias oli jättänyt hänet ja kiiruhtanut takaisin tornin juurelle poistaakseen kaikki epäonnistuneen yrityksen jäljet ennen päivänkoittoa, heittämällä kuolleen ruumiin veteen paino mukana ja kuljettamalla pois viettävälle siltamalle jääneet vehkeet. Zoë ajatteli, että Gorliaksen täytyi olla raudasta. Hän oli ollut vedessä vaatteineen jonkun aikaa ja oli arvatenkin saanut enemmän tai vähemmän tuntuvia kolhaisuja kamppaillessaan ja vieriessään kivitystä alas, joskaan ei lopullisesti veteen pudotessaan. Mutta hän näytti yhtä rauhalliselta ja maltilliselta kuin konsanaan, eikä hänellä nähtävästi ollut ajatustakaan kuivata itseään ennen aamun tuloa.

Zoë ajatteli häntä vain hyvin epämääräisesti Zenon kanssa yhteydessä olevana henkilönä, sillä koko maailma kiersi vain Zenon ympärillä senjälkeenkuin hän oli tullut tietämään Zenon rakastavan häntä; ja mielikuvituksessaan Zoë seurasi häntä senjälkeenkuin hän oli saapunut tornin ikkunaan toistamiseen ja viheltänyt merkkihuudon, joka ilmoitti hänen olevan turvassa sitä myöten.

Oli kiduttavan tuskallista ajatella Zenon vaaraa. Zoë ei uskonut hänen voivan mitenkään päästä pakoon vankilasta palatsin alueen kautta; tavalla tai toisella hänen varmaan onnistuisi kavuta jälleen muuria alas, ja Gorlias löytäisi hänet ja toisi hänet kotiin. Mutta kun hän oli sanonut tämän tähtienselittäjälle, oli tämä pudistanut päätään. Oli painavia syitä estämässä Zenoa yrittämästä tuota uhkarohkeata alastuloa sinä yönä, kun alhaalla oli juuri ikään ollut hälyytys, jonka tulosta oli mahdoton saada hänelle tiedoksi. Sitäpaitsi ei kukaan tiennyt, oliko se mies, jota Zoë oli lyönyt, uponnut ja hukkunut, vai oliko hän torjunut iskun käsivarrellaan ja onnistunut uimaan rantaan. Ei Gorlias eikä Zoë tienneet sitä vielä, eivätkä he kenties koskaan saisi sitä tietää.

Zoë odotti, mutta ei äännähdyskään häirinnyt kolean yön hiljaisuutta. Talossa kaikki nukkuivat; molemmat orjatytöt käpröttivät matollaan nurkassa, mihin Zoë oli heidät jättänyt, eivätkä heräisi ennen aamua; Omobono nukkui vanhurskaan unta pienessä makuukammiossaan konttorihuoneen takana, nähden unta neljän ja viiden varpaan salaisuuksista ja sammuttaen vihdoinkin kyltymätöntä uteliaisuuttaan mielikuvituksen ylitsevuotavasta lähteestä. Palvelijat ja orjat taas uinuivat kaikki sikeästi, lajinsa tavan mukaan. Mutta Zenoa ei tullut. Zoë istua kyyrötti oviaukossa ja veti pitkän kreikkalaisviittansa liepeet pienten jalkainsa ympärille enemmän kuin puoleksi vaistomaisesti, sillä hän ei välittänyt vaikka olisi paleltunut kuoliaaksi, kun Zeno ei tullut.

Hänessä syttyi hurja halu lähteä ulos kaupungille etsimään häntä pimeiltä ja hiljaisilta kaduilta; hänhän saattaisi virua jossakin haavoittuneena ja yksinään, kukaties kuolleeksi luultuna; jollei Zoë löytäisi häntä, jatkaisi hän matkaansa aina Blachernaen suurelle portille asti; ja hän oli varma että hän osaisi sinne, vaikka se olikin kaukana. Hän pujahtaisi sisään vahtien huomaamatta; hän esiintyisi palatsin väestöön kuuluvana, minne kyria Agata oli hänet usein vienyt mukanaan entisinä onnen päivinä; hän muisti suuren tornin paikan kauimmassa pihan kulmassa oikealla, ja hän voi melkein nähdä sen oven, vaikka hän itse asiassa tuskin koskaan oli sitä huomannutkaan. Zeno oli jossakin sen takana, jossakin sisäpuolella, ylempänä tai alempana maanpintaa, loukkuun joutuneena, odottaen kuolinpäivänsä valkenemista. Sillä Andronikus ei antaisi hänen jäädä elämään. Jos hänet oli saatu kiinni, olivat hänen hetkensä luetut. Hänen täytyisi kuolla Mikael Rhangaben kuolemalla; ei ollut toista sen julmempaa.

Zoën ajatellessa tätä siinä yksinään vilussa värjötellen, viilsi hänen sydäntään pistävä tuska, ja pimeässä hän ei enää erottanut valkeita marmoriportaita, valkea- ja mustaruudullista kivitystä eikä Peran viimeisiä sammuttamattomia, veteen heijastuvia valoja; hän ei nähnyt mitään, ja hän vaipui takanaan olevaa porrasaskelmaa vasten tajuttomana ja tiedottomana.

Hän makasi siinä yksinään, aivan hiljaa; mutta Zenoa ei tullut. Kun hän jälleen avasi silmänsä, luuli hän nukahtaneensa ja oli harmissaan itselleen ajatellessaan, että oli voinut nukkua silloinkuin Zeno oli hengenvaarassa. Hän lähtisi kaupungille etsimään häntä, käyköön kuinka käy. Sitten hän koetti nousta jaloilleen ja hämmästyen huomasi, ettei kyennytkään. Kylmästä kohmettunut ja ruhjoutunut kun oli, ei hän voinut liikuttaa jäseniään, ja hän ajatteli kauhistuneena saaneensa halvauksen. Mutta hän oli vielä urhea, ja jonkun ajan kuluttua hän sai käännytyksi kyljelleen, ja käsillään kylmään porrasaskelmaan nojaten hän pääsi vaivaloisesti polvilleen. Tunto palasi ja sen mukana tuskat, ja hetken kuluttua hän kykeni kohottautumaan oven reunasta pidellen, ensin toiselle polvelleen, sitten jaloilleen. Mutta siihen se loppuikin, ja hän tiesi ettei hän voinut sen enempää. Ehkäpä hän voisi ryömiä portaita ylös jonkun ajan kuluttua, levättyään vähän.

Hän seisoi hiljaa pitkän aikaa, pidellen ovesta ja epäröiden, sillä kiihkeässä levottomuudessaan hänestä tuntui mahdottomalta ajatellakaan sikseen jättämistä ja levolle menemistä. Zenon täytyisi tulla. Saattaisi mennä myöhäiseen, saattaisi päiväkin koittaa, mutta hänen täytyisi tulla; sillä jollei hän tulisi, merkitsisi se että hän oli joutunut kiinni, ja jos hän oli joutunut kiinni, täytyisi hänen kuolla.

Jälleen kouristi tuska hurjasti hänen sydäntään, mutta hän pusersi huulensa yhteen ja tarrautui oveen molemmin käsin eikä antanut itsensä pyörtyä.

Voisihan hän ainakin herättää Omobonon ja talonväen ja toimittaa heidät kaupungille etsimään isäntää. Hän oli jo heittämäisillään irti ovesta astuakseen ensimmäisen askeleen, kun vasta-ajatus pidätti hänet. Keisarin vapauttamis-yritys oli tehty suuressa salaisuudessa; jos hän kutsuisi kirjurin ja palvelijat ja orjat, paljastaisi hän tuon salaisuuden, ja jos jonkun ihmeen kautta Zeno vielä olisi vapaana ja turvassa, voisi joku kavaltaa hänet. Joku oli jo varmaan kavaltanut hänet, muuten eivät vartiat olisi karanneet hänen kimppuunsa juuri ratkaisevimmalla hetkellä. Nuo kolme miestä olivat väijyneet läheisyydessä, odottaen kunnes hän olisi toisen kerran köyttä kapuamassa ja toivoen saavansa hänet kiinni verekseltään hänen tuodessaan ulos vankia. Kuka oli kavaltaja? Arvattavasti joku talossa olijoista. Ei olisi sittenkään viisasta kutsua palvelijoita.

Kaiken toivottomuus ilmeni nyt ylivoimaisena yksinäiselle tytölle ja hän oli jo antamaisillaan itsensä vaipua takaisin portaille odottaakseen päivänkoittoon saakka, jos niiksi tulisi, tuota hirveää sanomaa, joka varmaankin saatettaisiin hänelle liiankin pian. Gorlias toisi sen, eikä kukaan muu.

Mutta hän oli liian ylpeä antaakseen kokonaan perään, jollei hän suorastaan pyörtynyt. Se oli kidutusta, mutta hän tahtoi kestää sen, niinkuin Zenokin kestäisi, jos joutuisi kiinni. Ehkäpä häntä juuri sillä hetkellä kuulusteltiin Andronikuksen edessä, vääntäen hänen sorjia jäseniään kunnes nivelet murtuivat, tai pitäen hehkuvan kuumia rautoja hänen rakoille korventuvien jalkojensa lähellä. Hän purisi hammasta ja vaalenisi, mutta hän ei puhuisi; hänet revittäisiin pala palalta kuoliaaksi, mutta hänen kiduttajansa eivät saisi häneltä sanaakaan, ei tavuakaan. Yhä uudelleen ja uudelleen Zoë tunsi nuo tuskat mielikuvituksessaan; mutta hän toivoi että hän saisi tuntea ne todellisuudessa Zenon puolesta ja olla hänen sijallaan sillä hetkellä, jos hän kärsi kidutusta. Piinapenkin ja hehkuvien rautojenkin tuottamat tuskat olisivat pienemmät kuin se kidutus, jota voimattomuus häntä auttamaan aiheutti.

Milloin tuntui aika loppumattomalta, milloin taas tunti kului joutuin valve-unessa, jolloin Zeno ilmestyi elävänä hänen eteensä ja hän eli uudelleen ne hetket, joina hän Zenon huulten kosketuksesta oli tullut tietämään totuuden. Sitten maailma jälleen pimeni ja hän oli yksinään vilussa värjötellen ja tuskaisessa levottomuudessa sen ainoan elävän olennon tähden, jota hän rakasti.

Zenoa ei tullut. Pohjoiset tähdet painuivat länteen, eikä hän tullut; ne vaipuivat taivaanrantaan, mutta hän ei tullut; jääkylmä henkäys edelti tulevaa aamunkoittoa, ja vieläkään hän ei tullut, mutta Zoë odotti yhä.

Sitten tähdet himmenivät ja taivaan mustuus vaaleni, ja Zoë luuli päivän olevan tulossa; mutta se olikin Bosporin yli kohoavan kuunsirpin heikon valon kajastusta. Ei ollut nytkään valoisaa, mutta sankka pimeys oli tullut läpikuultavaksi; sen läpi saattoi nähdä, ja Zoë näki veneen laskevan hiljaa rantasiltaman viereen. Tulija oli Gorlias; hän kiinnitti veneen joutuisasti ja tuli ylös portaita. Zoë oli tuntenut hänen ulkopiirteensä, koska hän odotti häntä, ja hän astui askeleen häntä vastaan, vaikka liikkuminen koskikin hyvin kipeästi. Gorlias lähestyi nopeasti ja varmasti niinkuin ainakin sellainen ihminen, joka näkee pimeässäkin, kuten kissat ja metsäeläimet. Kuvittelipa Zoë hänen lähestyessään, että hänen silmistään hohti omaa heikkoa valoa pimeässä, mutta hänen mielikuvituksensa oli epäilemättä ruumiillisen kivun ja hirveän mielenjännityksen hämmentämä.

"Eikö hän ole tullut vielä?" kysyi Gorlias matalalla äänellä.

Kysymys saattoi merkitä vain sitä, että Zeno oli joutunut kiinni, ja Zoë tarttui tähtienselittäjän käsivarteen äkillisen pelon vallassa.

"Hän on hukassa!" huudahti hän. "He tappavat hänet huomenna!"

"Ei ole helppo tappaa Carlo Zenoa", vastasi Gorlias, hieroen kangistuneita käsiään ja sitten verkalleen vetäen joka sormea vuorotellen, niin että nivelet naksuivat. "Hän ei ole kuollut vielä", lisäsi hän.

"Ei vielä!" kertasi Zoë epätoivoisesti.

"Ei", sanoi Gorlias, "sillä hän pääsi pois palatsista."

"Pääsi pois? Oletteko varma?" Zoë olisi voinut kirkua ilosta; käänne tuli melkein liian äkkiä.