Part 7

Todellakin! Mikä viaton kysymys! Jos minulla olisi ollut mela, niin vettä olisi lentänyt päin Äyrämön hymyilevää naamaa. Käänsin pääni sivulle. Viiletin sormiani vedessä.

»Siitäkö, että uskallan rakastaa sinua, vaikka olen nainut mies?»

»Puhu muusta tai souda rantaan!»

»Luuletko todella, että olen turhan tähden hiipinyt veneeseesi? En. Nyt et pääse karkuun etkä voi minuakaan ulos ajaa. Puhun suuni puhtaaksi. Sinun on kuunneltava, halusit tai et.»

»Äärettömän ritarillisesti tehty.»

»Ymmärrän katkeruutesi. Toivottavasti se häviää, kunhan kuulet kertomukseni. Rakastan sinua, Varpu. Hymyile vain ivallisesti, se on kuitenkin totuus! Rakastin sinua ensinäkemästä. Koetin voittaa sen. Olinhan salakihloissa Sadun kanssa. Se kävi ylivoimaiseksi, sillä näin sinun rakastavan itseäni. Älä katso noin murhaavasti! Sinä rakastit minua. Silmäsi sen minulle kavalsivat. Muistatko vielä keväistä päivää vuokkoparatiisissa. Voitko vannoa, ettet silloin rakastanut minua? Sitä päivää en ole voinut koskaan unohtaa. Jos morsiameni olisi ollut joku toinen kuin Satu, olisin varmasti luoksesi tullut. Mutta Satua, joka rakasti minua, en voinut edes sinun tähtesi pettää. Varpu, ymmärräthän sen?»

Olen sen jo aikoja sitten ymmärtänyt, että rikasta tohtorin tytärtä on raskaampi pettää kuin köyhää ja orpoa konttoristia.

»Ymmärrän.»

»Vihasin sinua, koska en voinut naimisissakaan ollessani voittaa tunnettani sinuun. Kielsin Satua seurustelemasta kanssasi. Monesti aioin antaa sinulle lähtöpassit konttorista, kun silmäni väkisin tahtoivat kääntyä katsomaan hiuksiasi, jotka loistivat kuin kulta. Mutta en voinut, en voinut päästää sinua luotani. Kun sitten Sadun sairastaessa ja kuoltua huolehdit lapsistani, kuvittelin sinun haluavan sitä tietä tuppautua vaimokseni. En ollut silloin itsekään selvillä, mitä halusin, mitä en. Aina-Siviä osasi mainiosti työntäytyä väliin. Seurustelin aikoinani Helsingissä hänen kanssaan, ja sinun kiusallasi päätin ottaa hänet. Huomasin samassa tehneeni tyhmyyden, päätin sen korjata, mutta epäonnistuin. Ajoit minut ulos kuin rosvon. Nyt olen tullut siihen päätökseen, että Ainasta eroon päästyäni olet sinä tai ei kukaan oleva vaimoni.»

»Kunnia on liian suuri, että voisin nousta edes sinua siitä kiittämään näin vaappuvassa veneessä. Sinä siis ostat itsesi vapaaksi vaimostasi puolella miljoonalla markalla?»

»Hän on alentanut summan sataanviiteenkymmeneen tuhanteen. Sen summan voin hankkia, kun annan koko omaisuuteni hänelle. Varpu, sano, tahdotko tulla vaimokseni!»

»Mitä teen miehellä, joka on köyhä kuin kirkonhiiri. Tiedäthän, ettei minusta ole köyhän vaimoksi.»

Luomakunnan voitokas herra oli vaiti. Hän ei ollut tottunut rukkasiin, raukka.

»Etkö, etkö rakastakaan minua?» »Luulitko rakastavan?»

»Eihän osoittamasi leppymätön viha voi olla muuta kuin loukattua rakkautta. Varpu, polvillani rukoilen ante...»

»Jätä! Veneen pohjalla on vettä. Se voi sammuttaa omankin rakkautesi.»

Hän nojasi airoihin.

»Vaikk’et rakastakaan, niin tule kuitenkin! Olen kaivannut sinua äärettömästi, tyttöni. Molemminpuoliselle kunnioitukselle voimme rakentaa lujemman avioliiton kuin rakkauden huumalle.»

»Oletko niin varma molemminpuolisesta kunnioituksesta, maisteri?»

»Varpu, ethän toki halveksine minua todella?»

»Sydämestäni ja sielustani.»

»Varpu!»

»Ja jos tietäisit minusta yhtä paljon kuin minä sinusta, niin halveksisit sinäkin minua. Avioliittomme on mahdoton. Siitä on turha puhua. Se kiusaa sinua ja minua.»

»Tuo ei voi olla viimeinen sanasi?»

»On.»

»Jokin ääni sydämessäni vakuuttaa sinun rakastavan minua, halveksi tai älä minua.»

»Se ääni vakuuttaa pötyä. Nyt kai olet saanut asiasi selvitetyksi. Ole hyvä ja souda rantaan!»

»Mitä minun pitää tehdä saadakseni anteeksiantosi? Etkö usko minun rakastavan sinua?»

»En. Tiedänhän, kuinka vähän on silmiesi ja huultesi kaunopuheisuuteen luottamista. Jos eläisimme vanhaa, hyvää aikaa, jolloin joutsenien ampuminen Tuonelan joesta oli muodissa, panisin sinut koetukselle.»

»Tulisitko vaimokseni, jos Tuonen joutsen olisi kainalossani?»

»Paljon mahdollista... että sortuisit Tuonelan jokeen, eikä sinulla olisi enää äitiä, joka sieltä ruumiisi ja sielusi kuiville haravoisi. Ja — minä saisin olla rauhassa tunkeiluiltasi.»

»Olet julmuri. Sinusta on hauskaa repiä ja raadella minua. Kuitenkin. Mitä tekisit, jos tulisin luoksesi ja pakottaisin pistävän suusi suudelmin vaikenemaan.»

»Et ehtisi kunnolleen kohota kokkatuhdolta, kun noudattaisin Joukahaisen sisaren esimerkkiä.»

»Tekisitkö todella niin?»

»Sopii koettaa!»

Vaikenimme. Hän käänsi veneen. Voimakkain vedoin lähenimme rantaa.

»Jos herra konttoripäällikkö sallii, pidän edelleenkin paikkani Siirilän tehtaan konttorissa. Toinen tällainen kohtaus pakottaa minut vaihtamaan paikkaa», sanoin rannalle päästyämme.

»Olkaa huoletta, neiti. En rukoile ketään kahdesti.» Hän otti kiukkuisena keppinsä ja hattunsa.

Tien mutkassa hän vilkaisi taakseen, enkö sittenkin osoittanut katumuksen oireita. Katselimme toisiamme. Kumpikaan ei askelella lyhentänyt välimatkaa. L. Kr. kääntyi. Hävisi kukkivan pihlajan taa.

Mitäpä kertoisin itsestäni ja tunteistani? Meitä on tuhansia naisia, jotka olemme samat tuskat kärsineet, ja niiden, joille rakkaudenonni on ollut myötäsukainen, ei tarvitse meidän kärsimyksillämme herkutella tai niitä sääliä. Me olemme ilkeitä, kovia vanhojapiikoja, jotka oomme maailmassa liikoja.

»Tapauksesta» on nyt kaksi viikkoa. Minulla on huonetoveri, kätilö. Oikein sievä ja hauska tyttö. Meillä käy nyt paljon nuoria poikia ja tyttöjä. Täytyy olla iloinen ja irti maasta!

34.

Elinkeinot ovat monet.

Rouva Aho (Äyrämö on hänen täytynyt pyyhkiä pois nimestään) on nyt laillisesti erossa ensimmäisestä miehestään. Ero tuotti hänelle vain 75,000 mk. Jos maisteri Äyrämö olisi eroa vielä viivytellyt, olisi hän loppujen lopuksi päässyt ilmaiseksi koko jutusta.

Rouvalla oli heti uudet pihdit tulessa. Heti eron tapahduttua hän meni kihloihin erään helsinkiläisen Liikemiehen kanssa.

Liikemies nautti onnestansa.

Yhtenä kauniina päivänä Liikemies tapasi kukkean morsiamensa sattumalta erään toisen miehen matkasta.

Liikemies hyökkäsi toisen miehen niskaan. »Mitä tekemistä teillä on morsiameni yksityisasunnossa tähän aikaan vuorokaudesta?» karjui vähemmän sivistynyt Liikemies.

Toinen mies kumarsi, pitkä tukka löyhähti.

»Anteeksi, onko tämä nainen morsiamenne? Hän on myös minun morsiameni.»

Sanat sakoivat. Asiat selvenivät. Liikemies huomasi tulleensa puijatuksi. Hän vaati kihlauksen purkamista.

»Jaa, kyllä se tapahtuu, mutta se maksaa 25,000 markkaa», vastasi morsian.

Liikemies ei pelannut yhdellä napilla. Hän avasi lihavan lompakkonsa. Kymmenentuhatta hän luki pöydälle uusina, pankista nostettuina seteleinä.

»Enempää ei tipu», lompakko pistettiin taskuun. Liikemies hävisi näyttämöltä.

Tänään oli jälleen lehdessä: Kihlauksensa ovat julkaisseet »taiteilija» (lainausmerkit minun) Maija Aho ja tilanomistaja Albin Hovi.

Albin Hovi parka! Toivottavasti on koko kihlauksesi aprillia, koska se oli aprillipäivän lehdessäkin.

35.

»Neiti Vapaa, tulkaa heti tohtorille! Joku on vahingossa ampunut maisteri Äyrämön», huusi hengästynyt poika esipuheitta oveltani.

Jalkani olivat kuin tinalla lattiaan juotetut. En päässyt paikaltani pykähtämään.

»Herra Jumala!» kiljahti huonetoverini. »Kuka hänet ampui?»

»Joku suojeluskuntalainen, taisi olla Leimu. Ei luullut kiväärissä mitään olevan. Oli varomaton, ase laukesi, luoti sattui.»

»Kuoliko maisteri?»

»Ei ihan. Hän haluaa puhutella neiti Vapaata.»

»Varpu, Varpu! Äyrämö-parka haluaa puhutella sinua», höpätti huonetoverini.

»Joutuin, neiti! Hän voi pian kuolla.»

Tuska, ennen tuntematon, kouristi rintaani Jalkani irtautuivat maasta. Ulkona satoi kuin saavista kaataen. Tiet olivat kevätlikaa kukkuroillaan. En sitä huomannut. Avopäin, puolikengässä, ohuessa puvussa juoksin kilometrin matkan tohtorille.

Talo oli täynnä hätäytyneitä suojeluskuntalaisia. En heitä nähnyt. Märkänä, ropakoisena lensin huoneisiin.

Etuhuoneessa käveli Leimu pidellen päätään ja valitellen surkeasti. Hän lienee ollut sekaisin päästään. Sekaisin olin minäkin. Tempasin vastaanottohuoneen oven auki. Siellä oli Asser, minun Asserini.

Vihani, halveksumiseni, katkeruuteni olivat poissa kuin tuulen riepottamat höyhenet. Tuskasta vaikeroiden vaivuin hänen vierelleen maahan. Hän, Asser, vahankalpea Asser, oli minulle kalliimpi, rakkaampi kuin elämä. Kuinka kaduinkaan kylmyyttäni ja julmuuttani! Nyt oli tuossa enää kylmenevä ruumis, jolle en saanut, voinut rakkauttani lahjoittaa. Kiemurtelin maassa ja itkin ääneen. Mitä välitin tohtorista, mitä välitin tohtorinnasta, mitä koko maailmasta? Minun kaikkeni, kärsimykseni, rakkauteni jättäisi minut iäksi.

Joku kosketti päätäni. Joku koetti nostaa minua maasta. Tohtori? Mitä?

»Rauhoittukaa, neiti! Hän ei ole kuollut. Hän haluaa sanoa teille jotakin.»

Tohtori nosti minut seisomaan. Asser, ah, hän avasi silmänsä. Hän ei ollut vielä kuollut!

»Varpu!» kuulin kuiskauksen.

»Ah, Asser! Et saa kuolla! Kuulitko, et saa! Minä rakastan sinua. Sinä tiedät sen. En enää koskaan ole julma, en kylmä. Asser, Asser! Ooo, tohtori, te ette saa antaa hänen kuolla. Ette saa!»

»Rauhoittukaa, neiti!» sanoi tohtori toistamiseen, »Haava on vaarallinen, mutta pelastuksen toivo on. Olkaa rohkea! Hillitkää itsenne! Siitä riippuu paljon.»

»Varpu!» kuiskasi haavoittunut. Kumarruin lähelle tohtorin tukemana. »Ei ole... äitiä... joka sieluni... ja... ruumiini haravoisi... Tuonelan joesta.»

»Ah, Asser, ei äitiä, mutta minä olen.»

»Si-nä?»

»Minä, sillä rakastan sinua.»

»Suu-te-le!»

Ja minä suutelin.

36.

Seurasin Asseria Viipuriin, missä häntä hoidettiin läänin sairaalassa. Aluksi hän oli hyvin heikko. Hänen henkiinjääntiään ei uskonut kukaan. Kaikki ne tuskat, jotka olin saanut tuntea ennen tuon saman miehen takia, olivat kuin kääpiöitä uuden tuskajättiläiseni rinnalla. Vihdoin, kahdeksan päivän kuluttua, lääkäri ilmoitti hänen varmasti parantuvan entiselleen. Palasin Siirilään läpinäkyvänä kuin akkunalasi.

Millä kunnioituksella kaikki siiriläläiset minua kohtelivatkaan! Yksinpä konttorimme teräväkielinen naisisto jätti yksityisasioitteni urkkimisen sikseen, vaikka he tavallisesti pitivät amerikkalaista kirjanpitoa toistensa asioista. Koko Siirilän taajaväkinen yhdyskunta piti selvänä asiana, että Varpu Vapaasta oli tuleva konttoripäällikön kolmas rouva. Niin pidin itsekin. Sitä vain kovasti ihmeteltiin, milloin tämä salaperäinen rakkaus oli syttynyt, kun tarkkasilmäisimmätkään naiset eivät olleet sitä huomanneet.

»Kyllä minä tiesin, että maisteri on sinusta aina pitänyt», huomautti rouva Kivi, kun olin eräänä iltana hänen luonaan kahvilla.

Kohotin epäillen katseeni emäntääni.

»Katsos, ennenkuin tulit konttoriin, kulki maisteri aina minun pulpettini ohi. Sinun tultuasi ei hän ole sitä reittiä käyttänyt kuin asiain vaatiessa», selitti rouva hymyillen.

»Tiesitkö minun pitävän hänestä?»

»Luulin sinun pitävän kaikista nuorista miehistä yhtä paljon.»

Siiriläläisille oli kuitenkin vähän iloa läsnäolostani. Muutaman viikon kuluttua sain Asserilta kirjeen, jossa hän pyysi minua jättämään paikkani ja tulemaan heti hänen luokseen. Mieleeni ei noussut sekunnin murto-osaksi epäilys. Noudatin oitis kutsua.

»Mahdatte te olla onnellinen, kun sulhasenne on teihin niin äärettömästi rakastunut», juorusi kiltti hoitaja-neiti. »Hän ei puhu mistään muusta kuin teistä, neiti. Kun hän oli liian heikko puhuakseen, sain selittää hänelle teidän vaatteenne, jotka olivat yllänne, mitä te sanoitte, miltä te minusta näytitte, millaisena teitä pidin. Neiti, aivan kadehdin teitä.»

Tunsin itsekin olevani todella kadehdittava. Nyt, kun Asser makasi kalpeana vuoteessa, uskoin todeksi ne monet hellät silmäykset, jotka olin väläyksinä nähnyt menneinä vuosina hänen silmissään. Monesti silloin kirosin niitä, sillä ne ryöstivät sieluni rauhan, löytäen tuskallisen vastakaiun rinnassani. Vihasin itseäni, vihasin silmäysten lähettäjää.

Nyt olivat paratiisin portit selkoselällään janoiselle kivikkotien kävijälle. Jo häämöttivät onnen kentät. Pyhä-Pietari hymyili leppeästi.

Istuin tuntikaudet Asserin vuoteen vierellä, käteni hänen kädessään. Hän puhui minulle rakkaudestaan, omaisistaan, elämästään, kodistaan, vaimoistaan, tulevaisuudestamme. Välisti vain katselimme toisiamme.

»Tiedätkö, tyttöseni», sanoi Asser eräänä päivänä, kun hän jo voi istua tyynyjen varassa, »miksi nykymaailmassa on niin vähän onnellisia avioliittoja?»

»Luultavasti siksi, etteivät ihmiset jaksa kauan rakastaa toisiaan.»

»Ei, lemmikkini! Siksi, etteivät aviopuolisot rakenna huonettaan rehellisyyden kalliolle, vaan valheen juoksevalle hiekalle. Aviopuolisoilla ei saa olla mitään toisiltaan salattavaa, silloin he ovat molemmat onnellisia.»

Hätkähdin niin, kuin kipeä luodin reikä olisi ollut omassa rinnassani.

»Sinä hätkähdit. Varpu! Älä käännä pois kasvojasi! Nyt voin rehellisesti katsoa silmiisi. Minulla ei ole mitään, mitä tarvitsisi sinulta salata.»

»Etkö sentään vannonut rakastavasi molempia edellisiäkin vaimojasi, kuitenkin tunnustat pettäneesi molemmat? Voinko minäkään luottaa sinuun?»

Totisesti! Millainen pässinpää olin. Eihän minun noin pitänyt sanoa. Aina-Siviää pilkkasin, ja nyt olin pilkulleen kuin hän.

Asser kohottautui kiivaasti.

»Ah, Asser! Älä Herran tähden! Tiedän sinun rakastavan todella minua. Ilman aikojani vain kiusasin.»

Hän retkahti takaisin tyynyjen varaan, mutta ei näyttänyt kivusta välittävän. Suurin, epäilevin silmin hän tuijotti minuun.

»Varpu, uskotko todella? Ei mikään sureta minua enemmän kuin tieto, ettet luota minuun.»

Elämässä on somia käänteitä. Nyt sain minä puolestani vannoa ja vakuuttaa luottavani hänen sanoihinsa, rakkauteensa, vilpittömyyteensä. Tilanne muistutti elävästi hänen omia vannomisiaan toiselle vaimolleen. En voinut olla hymähtämättä.

»Mitä hymähdit, Varpu?»

»Luulin kuuluvan miesten tehtäviin tällaisten vakuuttelujen.»

Hän muisti toisen vaimonsa hänkin ja alkoi siitä kertoa.

Ja minä, Varpu Vapaa, olin sellainen kana, etten suutani huomautukseen avannut, että olin jutun aikoja omin korvin kuullut.

37.

Olin yksin huoneessani, hotellin hienoimmassa Kaikki lamput paloivat. Keikistelin peilin edessä.

»Sinä olet sievä ilmestys, Varpu Vapaa», puhelin kuvalleni. »Ja sinun pitää tulla yhä sievemmäksi. Olethan saanut haluamasi miehen. Hän rakastaa sinua. Hän jumaloi sinua. Sinä olet hänelle kaikki kaikessa. Sinusta tulee Siirilän hienoin rouva. Sinulla on häät syksyllä. Sitten matkustat miehesi kanssa Italiaan. Kuka olisi sitä uskonut, että pyykkiakan...»

Tuntui kuin joku olisi äänettömästä päästä iskenyt luunyrkillä lapaluuni alle. Kauhistuneena käännyin vilkumaan ympärilleni. Huone oli typötyhjä. Ei ristinsielua edes pitkässä käytävässä.

»Sinä aiot perustaa kristillisen avioliittosi oikein rehellisyyden kalliolle, Varpu Vapaa?»

Ahaa! Omatunto, kerran armotta nitistetty omatunto oli herännyt henkiin. Sen ääni kuulosti kylmältä, pilkalliselta, voitonvarmalta. Se ei tuntunut aikovan antaa tällä kerralla nitistää itseään. Se ei antanut edes suunvuoroa puolustukseen.

»Peilaile sinä vain ja kuvittele tulevasi onnelliseksi, onnellisemmaksi kuin edeltäjäsi, onhan sinulla hänen rakkautensa, jota ei heillä kummallakaan ollut! Nauti miehesi rakkaudesta ja kunnioituksesta! Mutta minä, omatuntosi, olen seisova mustana mörkönä takanasi aina, kuuletko, aina. Minä vedän esiin ne keskustelut, joita ennen seinän takaa salaa kuuntelit. Et voi nauttia miehesi luottamuksesta, sillä aina olen kuiskaava: 'Tuon sinä kuuntelit seinän läpi!' Tuhansissa eri muodoissa kiusaan sinua.»

»Armoa, armoa!» huusin. Tunsin omantunnon todella tekevän niin. Huh, miten kasvonikin vääntyivät rumannäköisiksi! »Armoa! En voi, en voi tunnustaa sulhaselleni olleeni niin alhainen, halpamainen, että kuuntelin.»

»Ei mitään armoa! Vai haluat vielä näyttää paremmalta kuin olet. Aina-Siviää sinä halveksit, pidit petturina. Mikä itse olet? Petturi, tekopyhä viekastelija.»

»Armoa! Tunnustan sitten, kun olemme naimisissa.»

»Haha! Älä luule voivasi pettää minua! Jos et nyt voi tunnustaa, et tee sitä naimisissakaan ollessasi. Kyllä syitä lykkäämiseen silloinkin löytyy. Olet kekseliäs. Mutta painan vuorena mieltäsi, poltan nokkosena sieluasi, liimaudun miehesi kirkkaaseen otsaan, rehellisiin silmiin, hellään ääneen. Entä valheet suvustasi, jalo neiti! Oletko ne unohtanut? Kuvittelepa, että herrasi saa tietää, kuka oikeastaan olet! Ja sen hän saa tietää. Ethän voi enää salassa pysyä. Et voi enää uhkauksilla tukkia Aina-Siviän suuta. Et voi Asserin appivanhempia estää paljastamasta totuutta. Mitä luulet rakkaan miehesi sinusta silloin ajattelevan?»

Heittäydyin tuolille. Millainen raukka olin! Annapa nyt yhden joutavan äänen sielussa pitää tuollaista mekastusta. Hullu! Aina-Siviällä oli suurempiakin syntejä omallatunnollaan, eikä hän koskaan antanut niiden häiritä rauhaansa.

»Älä hae lohtua rikollisista ihmisistä! Se on heikko lohdutus, joka pettää kuin keväinen jää. Varpu Vapaa, tunnusta!» Ääni muuttui hyväileväksi kuiskaukseksi. »Asser rakastaa sinua niin paljon, että hän antaa sinulle anteeksi kaikki. Tuo tuntuu sinusta raskaalta nyt. Pian se menee ohi. Ajattelehan, miten ihanaa tulee elämäsi olemaan, kun voit olla täysin oma itsesi. Sinun ei tarvitse rakkaaltasi mitään salata. Ei tarvitse aina olla sydämen vavistuksessa ilmitulemisen pelosta. Rakas Varpu, tunnusta! Pyydä anteeksi!»

»Jos hän ei lakkaisikaan minua rakastamasta, niin hänen kunnioituksensa, ihailunsa kadottaisin ainiaaksi.»

»Jos hän on sellainen mies, minä nyt häntä pidät, antaa hän arvon tunnustuksellesi. Ellei, on sinun helpompi nyt tehdä selvä kaikesta kuin myöhemmin.»

Olen tottunut tuskaisena heittelehtimään vuoteellani aamuun asti. Tästä yöstä ei tahtonut loppua tullakaan, se oli pitkä kuin nälkäisen mustalaisen jouluyö. Aamulla olin asiasta yhä epävarma. Vielä lähtiessäni tapaamaan sulhastani en ollut ratkaisua rakentanut.

»Kerro nyt aluksi sukusi historia. Ethän ole itse hänelle perheoloistasi mitään kertonut. Voit kysyä, tietääkö hän elämäsi entisistä vaiheista. Todennäköisesti hän valheesi tuntee. Oikaise se! Sinä osaat sen tehdä siksi kauniisti ja liikuttavasti, että sulhasesi heti ymmärtää sinut ja antaa anteeksi. Toisella kerralla voit kertoa rikoksesi», neuvoi ääni.

Riemastuin. Noin teenkin. Sehän on sentään helppo tunnustaa. Sen Asser ymmärtää. Ja sehän se aina ilmitulemisellaan rauhani sotki. Kuunteluni. Se oli yksin minun salaisuuteni. Siltä taholta ei minua kukaan voinut ilmaista, kun itse osaisin vain vaieta.

»Tunnustan sukuvalheeni», päätin keventyneenä.

38.

»Oletko nukkunut huonosti, tyttöseni?» oli Asserin ensimmäinen kysymys.

»En», livautin. Olen niin syntisen taipuvainen valehtelemaan. Se livahtaa, ennenkuin ehdin edes harkitakaan, onko se tarpeellista vai ei, »— — nukkunut ollenkaan», tuli kangerteleva totuus perästä.

»Rakas pienokainen, ethän liene sairas? Kovin ovat mustat renkaat silmiesi ympärillä.»

»En. Olen aivan terve, ystäväni. Ilkeät ajatukset kiusasivat minua.» Työnsin hänen kauniit ruskeat suortuvansa pois otsalta.

»Yhäkö sinä epäilet rakkauttani?»

Luojani! Luuliko tuo rakas mies, etteivät minun omat tekoni ja puheeni kykenisi luomaan ilkeitä, untakarkoittavia ajatuksia? Miten olikaan raskasta syöstä oma ihannoitu kuvansa toisen silmissä lokaan, juuri sen silmissä, jonka kunnioitusta ja rakkautta on elämänsä janonnut kuin sokea valoa.

»Asser, älä kiusaa minua enää tuolla!»

»Suo anteeksi, Kekälesilmäni! En tee sitä enää koskaan. Sinähän tunnet koko elämäni. Minulla onkin vain yksi tunnustus tehtävä, niin elämäni kaikki mainittavat tapahtumat olen sinulle kertonut. Haluatko kuulla sen nyt?»

»Kerro!» Olipa hyvä. Hänen kertomuksensa aikana saisin miettiä, miten parhaiten paljastaisin oman salaisuuteni.

»Olen pitänyt monesta tytöstä, tiedät sen. Heidän lukunsa on hiukan hämärä käsite. Harvoja olen rakastanut. Niinkuin sinua en ketään toista. Oli kuitenkin tyttö, nuori kuin sinä, vaalea kuin sinä, kaunis kuin sinä. Hän oli minulle rakas. Ehkäpä aluksi kiinnitit siksi huomiotani, että olit tuon kadottamani tytön näköinen. Jos kova kohtalo ei olisi tullut väliin, olisi hänestä tullut minulle se, mikä sinä nyt olet.

Olimme koulutovereja. Olimme yhdessä aina. Naimisiinmenomme oli jo niin varma, että olin tytön vanhemmille esitetty hyväksyttynä vävynä.

Silloin puhkesi sota maassamme. Minun onnistui monen seikkailun perästä päästä valkeiden puolelle. Kukaan ei liene taistellut sen innokkaammin kuin se, jolla oli morsian punaisten puolella.

Eräänä iltana lähdin parin toverini kanssa partioretkelle. Meidän onnistui päästä pimeän turvin lähelle erästä mökkiä, jossa tiedettiin olevan punaisia. Mökistä kuului naisen kirkuminen. Hiivimme akkunan taa. Verhottomasta akkunasta näimme tuvassa olevan neljä miestä ja naisen, jolle roikaleet olivat tehneet väkivaltaa. Parastaikaa nainen taisteli yhtä raakalaista vastaan.

Tuo oli meistä liikaa. Ryntäsimme tupaan. Meitä tosin oli vain kolme, mutta uskalsimme uhitella juopunutta ylivoimaa. Kahakassa voitimme. Kolme kaatui, yksi heittäytyi maahan ja kerjäsi armoa. Emme olleet tiikereitä. Annoimme miehen jäädä henkiin. Hän puhui kauniisti vaimostaan ja tyttärestään. Sanoi itse tulleensa viekoitelluksi kapinaan. Käski kysyä tohtori Fribergiltä Uuhimäeltä kunnollisuuttaan. Koska tunsin tohtorin, päätin kysyä asiaa häneltä, ja jos tämä puoltaisi miestä, antaisimme hänelle vapautensa.

'Ei mitään armoa', huusi äskeinen nainen selvittyään kauhustaan. 'Hän on pahin heistä kaikista. Ei kai kukaan osaa kuvata kauhua, joka täytti mieleni nähdessäni naisen. Hän, roistojen uhri, oli morsiameni. Tuijotimme kivettyneinä toisiimme. Se oli kaamea hetki keskellä verta ja kuolemaa. Äkkiä tyttö liikahti. Ennenkuin ehdimme tajuta hänen tarkoitustaan, hän tempasi mauserin toverini kädestä. Pamaus. Tyttö-parka kaatui hengettömänä lattialle.

Vihani leimahti kuin tuleen päässyt heinäpieles. Tartuin pistoliini. Sodassa ei laiteta patoja ja sulkuja kuohuville tunteille. Pari paukkua pilasin. Neljäs roisto teki seuraa tovereilleen.» —

Olin kuin salaman runtelema koivu. Latva maassa, arvet rungossa. Elämä tuntui lakanneen sykkimästä. Sillä ei ollut enää mitään viehätystä minulle tarjottavana. Tuolini siirtyi niin kauas sängystä, että siinä makaava mies näytti pieneltä pilkulta.

»Varpu, koskiko kertomus sinuun noin? Varpu, mihin tuijotat? Varpu, vastaa! Rakkaani, kätesihän värisevät. Mikä sinun on? Sinä olet sairas. Näin sen jo heti tultuasi. Neiti, neiti!» Asser haki soittokelloa kutsuakseen hoitajattaren.

»Älä soita!» ehkäisin. Ääni ei ollut minun. »Kertomuksesi koski minuun.»

Koski! Raateli olisi ollut parempi sana.

Olin päättänyt tunnustaa Asserille sukuni todelliset vaiheet. Tunnustuksen alku tuntui hankalalta. Nyt oli rakas sulhaseni poistanut tuon esteen. Minun olisi vain tarvinnut vaatimattomasti huomauttaa, että tuo hänen viimeksi ampumansa mies oli isäni. Haa, olisi minun pitänyt huutaa. Elämäni on draama. Tuossa olin minä menemäisilläni naimisiin isäni tappajan kanssa. Haa!

Jos olisin ollut hienoa sukua, niin luultavasti olisin pyörtyä rempsahtanut tai silmät kamalasti muljahdellen saanut hysteerisen huutokohtauksen.

Pyykkiakan tytär ei kykene sellaiseen. Hän ryömi polvillaan rakkaansa luo, suuteli ja soperteli:

»Asser-parkani, miten säälin sinua!» ja sitten me siirryimme puhumaan muista asioista. Sukuselvityksen! jäi.

Kun tulin iltapäivällä huoneeseeni, oli ruumiini kylmä kuin jää. Yksi ainoa selvä ajatus oli aivoissani. Varpu Vapaa, sinä et tule koskaan olemaan Asser Äyrämön kolmas vaimo. Sitten kiristelin hampaitani ja puin nyrkkiä julmalle Jumalalle. »Isäin pahat teot kostetaan lapsille...» En voinut rukoilla, en kerjätä, mutta haukkua, kirota, sitä minä voin, ja tein sen täydestä sydämestäni.

Ja sitten kun ilta hämärtyi kesäyön unelmaksi, melu lakkasi, tuli paholainen luokseni. Se heilutteli punaisia pellintupsuja. Aa tuuti, noissa soma keinua pois!

Leikkasin pellin punaiset tupsut ja poltin ne.