Part 6

Ensimmäinen henkilö, johon silmäni käytävässä sattuivat, oli syvään kumartava herra maisteri Asser Äyrämö, L. Kr.

En voinut sille mitään, että kolme, neljä sekuntia tuijotin pelästyneenä esimieheeni. Matkatoverini pesupuuhat osastossamme palauttivat todellisuustajuntani.

»Hyvää huomenta, Varpu! Olet nyt siis paluumatkalla Siirilään. Oliko hauskaa Helsingissä?» kysyi L. Kr. Hänen hymynsä oli oudon hillittyä ja surullista.

»Oli», vastasin yksikantaan. Varmuuden vuoksi tarkastin hänen kätensä. Ei niissä mitään puukkoa ollut.

»Minäkin olin pari päivää siellä. Enpä sattunut sinua tapaamaan.»

»Tapasitkos rouvasi?» höyrysi kysymys hammasrivini takana. Äänekäs kysymykseni sentään kuului vain: »Onko Aina-Siviä mukana?»

L. Kr. kaiveli taskujaan kuin hakien jotakin olematonta esinettä.

»Ei. Hän meni käymään kotonaan Uuhimäellä.»

»Vai niin.» Käänsin selkäni ja katselin vanhaa Viipuria, johon parhaillaan porhalsimme.

»Oikeastaan vaimoni ei tiedä tästä matkastani mitään», selitti E. Kr. epäkohteliaalle selälleni.

»Vai niin.»

»Sinä kai jatkat matkaa aamujunassa Siirilään?»

»En. Ajattelin mennä vasta iltajunassa.»

»Sitten voimme matkustaa yhtä matkaa. Iltajunassa minäkin menen.»

»Ehkä.»

»Mitähän jos menisimme ensiksi Espilään aamiaiselle?»

»Kiitos. Valitettavasti olen luvannut heti mennä tuttavani luo.»

»Päivälliselle voit ainakin tulla?»

»Kiitos!...»

Onneksi työntäytyi seuraavasta kopista ulos käytävän täyttävä herra. Tämän elävän barrikadin selän turvissa otin matkalaukkuni. Asemalla hävisin sinne, minne on miehiltä pääsy kielletty.

Matkaani jatkoin aamujunassa Siirilään. Viipurissa minulla ei ole minkäänkarvaisia tuttavia.

»Missä herra konttoripäällikkö piileksii?» kyselin viattomana työtovereiltani, kun puolenpäivän aikana menin konttoriin itseäni näyttämään.

»Anoppi-muoriaan meni tervehtimään, rouvaansa kotia noutamaan», vastasi konttorin sekakuoro.

»Vai niin!»

»Alapa nyt kertoa Helsingin kuulumisia. Koponen on v. t. konttoripäällikkö. Hänestä ei huoli piitata mitään!»

En viitsi tähän valheitani ikuistaa.

"Niin maailma täynnä on vilppiä, kovin usein oon huomannut sen. Se rikkaita, köyhiä kahlehtii. Mistä uskotun löytänen?"

Tämä värssy ei ole minun neroni tuote. Se vain putkahti esiin muististani sopivaksi ja aatteelliseksi peräkaneetiksi tähän vaatimattomaan tekstiin.

29.

Jäljennän tähän kirjeen, jonka tänään pitkän mietinnän ja harkinnan jälkeen vien postivaunun kylkeen. Kolmen kilometrin kävelymatka edestakaisin edistää terveyttä, siksi en jätä kirjettä parinkymmenen askelen päässä olevaan postilaatikkoon.

Siirilä, 3 p. jouluk. 192..

Tohtorinrouva Friberg.

Suokaa anteeksi, hyvä rouva, että rohkenen vaivata Teitä. Asiani on tärkeä, siksi katson sen voivani tehdä.

Ettei tämän kirjoittajan nimi tuottaisi Teille turhaa muistelemista, ilmoitan kuka olen. Te muistatte kai sen pienen tytön, joka leikki puutarhassa Sadun kanssa. Saman tytön Te koulutitte ja myöhemmin toimititte hänelle paikan Ahon liikkeeseen. Se tyttö olen minä, Varpu Vapaa.

Kohtalon oikku lennätti minut Siirilään. Seurustelin paljon Sadun kanssa. Te ette sitä tietänyt, sillä pyysin Satua, ettei hän kertoisi minusta Teille. Miksi? En voi sitä tässä kertoa.

Olimme Sadun kanssa ystävät edelleenkin. Niinpä hän pyysi minua huolehtimaan lapsistaan, kun hän ei itse sitä enää voinut tehdä. Lupasin.

Nyt on tämä lupaukseni käynyt minulle raskaaksi.

Kuten tiedätte, on lasten isänäiti, rouva Äyrämö, äskettäin kuollut, ja lapset joutuivat tänne äitipuolensa hoitoon.

Rouva Aina-Siviä Äyrämö ei ole hyvä äitipuoli. Asun herrasväki Äyrämön kanssa samassa talossa ja voin selvästi huoneihini kuulla tapauksia seinäni takaa.

Kun maisteri Äyrämö on kotosalla, on lapsilla siedettävä olo. Kun maisteri on poissa, näyttelee rouva syöjättären osaa. Lapsi-raukat pelkäävät äitipuoltaan ja pakenevat. Pari palvelijaa on saanut lähtöpassit, kun ovat uskaltaneet suojella lapsia rouvan »kasvatustoimenpiteiltä».

En tahdo ollenkaan tässä mainita siitä erimielisyydestä, mikä herralla ja rouvalla on lapsista.

Niin hunajaisia kuin rouva Äyrämön puheet Sadusta ja tämän lapsista ovatkin, ovat ne valheita. Hän vihaa heitä.

Voitte uskoa, hyvä rouva, että äärimmäinen hätä on pakottanut minut turvautumaan tähän keinoon.

En jaksa nähdä lasten pelkoa ja hätää. Lupaukseni painaa kivenä mieltäni.

Te ymmärrätte minut, hyvä rouva. En voi sotkeutua muuten mitenkään vieraan perheen asioihin. Rouva Äyrämö on jo ilman sitäkin vihainen minulle, kun lapset ovat kiintyneet minuun. Nykyisin hän ei salli lasten tulla ollenkaan luokseni.

Jospa tohtorinrouva kutsuisi lapset luokseen! He ovat terveitä, reippaita lapsia ja varmaan viihtyisivät mainiosti isovanhempiensa luona. Heistä on vain iloa.

Harras pyyntöni on, että tämä juorukirje jäisi meidän väliseksi salaisuudeksi.

Kunnioittaen

Varpu Vapaa.

29.

Viikon kuluttua tuli tohtori Friberg vieraisille Siirilään. Mennessään hän vei lapset Uuhimäelle.

»Miten minulla onkaan niitä kultasia ikävä», ruinaa ja ruikuttaa rouva Aho-Äyrämö toisille rouville. Ja minun täytyy hymyillen kuunnella tuota, vaikka mieleni tekisi potkaista häntä leukaan.

Miehelleen hän sentään rehellisesti tunnusti, että »on hauskaa, kun parkuvat riitakapulat ovat poissa».

Minulle hän sanoa paukautti eilen:

»Ihmettelen, miks’ei Asser sinua nainut, kun kuulemma olet hänen leskenä ollessaan uhrautuvaisesti hänen lapsiaan hoitanut.»

»Sitä on luullakseni paras kysyä mieheltäsi», vastasin käverästi.

»Mahtoi sinua kovasti harmittaa, kun huomasit turhaan ponnistelleesi.»

»Vannon, että harmitti kamalasti.»

»Varpu, sinä olet ivallisen näköinen!»

»Tiedäthän, että mahdan ivallisuudelleni yhtä vähän kuin sinä herttaisuudellesi. Ne lienevät meissä synnynnäisiä lahjoja.»

»Varpu, sinä taidat vieläkin rakastaa Asseria?»

»Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi, neuvotaan raamatussa. Miehesi on lähimmäiseni ja sinä myös.»

Tein täyskäännöksen ja marssin matkoihini, sillä kärsivällisyyteni ei ole ohjasnuorasta lopultakaan.

30.

On minulla Siirilässä vihamieskin. Rouva Leimu. Hän ei jaksa kärsiä minun pientä olemustani lähellään. Jos satun hänen kanssaan samaan kylään, lähtee hän mielenosoituksellisesti pois. Onneksi konttoristineiti ei ole yhteiskunnallisesti niin tärkeä henkilö kuin insinöörinrouva, joten hänet voidaan tarpeen vaatiessa ilman muuta syrjäyttää.

Miestään rouva Leimu vartioi kuin koira luuta. Rouva-parka on tehnyt itsensä vallan naurettavaksi juostessaan vartioimassa miestään tämän työssäkin ollessa. Iltapäivin ja vapaahetkinä ei tule kysymykseenkään, että herra saisi yksin lähteä kylään. Ei. Pysy kotona tai ota rouva mukaan.

Luulikohan Leimu saavansa minusta huonomman vaimon kuin perhetyttärestä?

Tänään sain kuulla, että rouva Leimu oli pyytänyt konttoripäällikköä erottamaan minut konttorista. Mutta ei edes vanha rakkaus auttanut. Konttoripäällikkö oli kuivasti huomauttanut, että aikoiko rouva laskea kaikki Siirilän miehet tohvelinsa alle, eikö hänelle yksi nöyrä orja riittänyt.

Jokohan lämmitetään Siirilässä minulle, poloisen pojalle, niin kuuma sauna, että on parasta lähteä käpälämäkeen koko paikkakunnalta.

31.

Tämä on kertomus Siirilän herrasväen naamiaisista ja niiden seurauksista.

Siirilän herrasväki päätti viettää laskiaissunnuntain ilossa, nautinnossa ja elämänkoreudessa. Se päätti pitää naamiaiset. Naamion turvissa voi näet riemuita vapaammin kuin omalla naamallaan. Naamiaisiin pääsivät vain harvat ja valitut. Ne eivät olleet siis mitkään julkiset kemut.

Rouva Aho-Äyrämö oli naamiaisten akseli ja napa, jonka ympärillä kaikki pyöri. Hänen uskollisina apulaisinaan hyörivät tohtorin ja apteekkarin rouvat, rouva Leimu ja puolikymmentä neitoa, perhetyttöjä. Naimattomat herrat olivat työjuhtina ynnä insinööri Leimu, jota rouvansa ei voinut jättää yksikseen.

Kahteen viikkoon ei Siirilässä puhuttu muusta kuin naamiaisista.

Laskiaissunnuntain aattona pakkasin matkalaukkuni koko Siirilän ihmeeksi.

»Matkustan Viipuriin tuttavani häihin», valehtelin reilusti kaikille.

»Etkö aio ollenkaan tulla naamiaisiin?»

»En. Siirilän rouvat saavat kerran nauttia täysin siemauksin onnestaan.»

Kun Viipurin juna porhalsi asemalle, en ollut uskoa enää näköelimiäni ja kuuloluitani. Rouva Leimu tuli asemakonttorista suoraan minua puhuttelemaan.

»Päivää, neiti Vapaa! Matkustatteko pois?» Ikäänkuin se kelmi ei olisi jo asemakonttorissa lipunmyyjältä ottanut selvää matkani määrästäkin!

»Matkustan.»

»Ettekö sentään tule naamiaisiimme huomenna? Siellä on varmasti hauskaa.»

»Valitan, mutta en ehdi. Tulen vasta maanantaiaamuna takaisin.»

Rouvan naama loisti hyvästä mielestä kuin kuparikattilan kylki. Pääsipäs hän kerrankin eroon kiusanhengestään. Huomenna ilo ilolle tuntuisi. Ei tarvitsisi miestään paimentaa, ei pelätä tämän kaihoisasti muita katselevan. Oli Vapaalla sentään hiukan tervettä järkeä.

Olisi rouvan kattilankirkas naama pahasti nokimustaksi synkistynyt, jos hän olisi jollakin tavalla aavistanut Viipurin häihin menijän nousevan jo seuraavalla asemalla pois. Matkalippu minulla oli kyllä Viipuriin, sillä rouva Leimun pettäminen vaati rahallisia menoja.

Kävelin pari kilometriä matkalaukkuineni ja tulin erääseen taloon. Olen siinä talossa välisti käynyt lepuuttelemassa »hermojani». Talossa on kokoiseni ja ikäiseni tytär. Hän on hyvin iloinen, hyvin mukava tyttö.

Minua pidettiin talossa kuin piispaa pappilassa. Syötiin, juotiin, tarinoitiin, kylvettiin ja käytiin levolle. Laskiaissunnuntaina pantiin varsa valjaihin, ja minä kokoiseni ja ikäiseni, iloisen, mukavan talontyttären kanssa kävin laskiaista ajamassa.

Semmoiset ne »häät Viipurissa» todellisuudessa olivat.

* * * * *

Siirilän seuratalo oli komeasti valaistu sisältä ja ulkoa. Kun Demoni ja Nunna tulivat sinne, kuhisi talo vieraita täynnä. Demoni-parka luuli ensin tulleensa taivaan esipihaan, niin oli rouvien onnistunut pahvipylväillä muuttaa huoneisto. Siellä oli salaperäisiä komeroita mitä salaperäisimpine valaistuksineen. Loistavapukuiset naamiot leijailivat paikasta toiseen. Soittoa, laulua, puheensorinaa, naurua, tanssia, — simaa —, suudelmia pimentopaikoissa.

Valkea Nunna ja punainen, pitkähäntäinen Demoni, jonka puku välähteli kuin salama, pyörähtelivät joukon jatkona, mutta aina vain keskenään.

Jos joku rohkea kaunotar uskalsi mielistellä Demonia tai leikitellä hänen kanssaan, niin kauhukseen hän sai huomata tämän kylmässä hiiltyneen sormen jättävän mustan tahran valkeaan pukuun tai ihoon. Demoni ei sietänyt myöskään, että kukaan liehakoi Nunnaa. Armotta hän ryösti Nunnansa pois piirittävien herrojen keskeltä. Vihlova ivanauru kaikui silloin kautta salin.

»Hyi!» sanoi eräs keskiaikainen daami. »Demonia ei olisi pitänyt laskea juhlaan. Hän saa naurullaan tuntemaan, etteivät tällaiset juhlat ole oikein sopivia.»

Joka paikassa Demonin häntä häilähtikin. Missä luvaton suudelma kalvensi huulia, siinä jo Demonin punainen suomupuku välähteli. Missä simapullon korkki poksahti, siinä Demoni tanssi pirunpolskaa naurunsa säestyksellä.

Huvitteleva, joka paikassa varpaillaan hiipivä Demoni kävi siinä määrin arkatuntoisten herkille hermoille, että muutamalla taholla vaadittiin hänen poistumistaan. Syvään kumartaen veti Demoni vaaleanpunaisen kutsukortin näkyviin. Hän oli kunniavieras. Häntä ei voitu potkia ulos. Mutta kuka? Ken hän oli?

Voitonriemuinen Demoni tarttui häntäänsä kutittaen sillä kiemailevasti ahdistelijansa leukaa. Notkeana kuin tanssitaituri hän hypähteli yli tuolien, sohvien, pöytien Nunnan luo, jonka valkeaan pukuun ei hänen sormistaan jäänyt pienintäkään tahraa.

»Kuka on Demoni? Mieskö? Nainenko? Kuka on hänen Nunnansa?» pohtivat naamiaisvieraat, joilla ei ollut tärkeämpää hommaa.

»Jos en itse olisi omin silmin nähnyt Vapaan nousevan junaan ja nähnyt hänen ostavan lipun Viipuriin, niin totisesti tuo Nunna olisi hän. Mutta kuka on Demoni? Kuka on Nunna?» jupisi rouva Leimu, jonka romuluita ei edes pönkkähame voinut piilottaa.

Hänen miehellään, unkarilaisella hevospaimenella, näkyi olevan sama luulo kuin rouvalla. Hän yritti lähennellä Nunnaa. Demoni ja madame Pönkkähame tekivät lähentelyn mahdottomaksi. Madamen suojelu näytti olevan vielä tehokkaampi kuin Demonin.

Kello kahden paikkeilla ap. oli ilo ylimmillään. Vanhempi ja rauhoittavampi väki oli mennyt jo silloin yöpuulleen. Sima ja rakkaus olivat tehneet nuorelle väelle samaa kuin säikäys virmalle varsalle. Eräskin perhonen oli niin siman raukaisemana salaperäisessä nurkassa, että kukkaset saivat kulkea häntä suutelemassa. Pienijalkaiset kiipeilivät isojalkaisten syliin. Kenelle ei syliä riittänyt, roikkui kaulassa.

Pikku Nunnaa alkoi jo väsyttää. Demoni livahti tarjoiluhuoneeseen hakemaan teetä hänelle.

Sillä aikaa hyökkäsi väsyneen Nunnan kimppuun musta Munkki. Tämä arvoisa isä oli uskollisesti istunut simapullon ääressä muiden arvoherrojen seurassa ja antanut palttua pienijalkaisille. Nyt hän oli vapautunut seurastaan ja rahjustautunut pelästyneen Nunnan vierelle istumaan. Sima oli vapauttanut arv. isän selibaattisäännöstä. Demoni ehti parahiksi kuulemaan hänen lemmenkuiskutustaan.

»Sinä olet Varpu. Tuntisin sinut, vaikka verhoisit itsesi säkkiin ja vetäisit säkin suun kiinni. Tunsin heti, kun näin sinun kulkevan pöytäni ohi. Älä riuhdo! Ei meitä kukaan näe. En ole niin humalassa kuin luulet. Älä riuhdo! Näin naamiaisissa ei pieni suukko ole luvaton. Kas niin. Otan väkisin. Oletko sinä todella niin perin siveä? Eikö pieni lankeemus tekisi hyvää? Et tiedä, miten nämä käsivarret ovat janonneet sinua. Muistatko, kuinka kerran sallit minun kannella... Helvetti! Kuka perrr...» Munkki päästi Nunnan irti. Demoni oli pistänyt arv. isää nuppineulalla. Musta käsivarsi kohosi opettavaiseen iskuun. Demoni ei väistynyt. Nopeasti hän tarttui naamioonsa ja veti sen pois kasvoiltaan.

Opettavaiseen iskuun kohonnut käsi painua retkahti alas. Hän tuijotti Demonin paljastettuihin kasvoihin, kuin tämä olisi ollut todellakin demoni. Irvistettyään täydellä hammasrivillään pani Demoni naamion paikoilleen.

»Tule!» virkkoi häntäniekka Nunnalle. Tämä kääntyi tottelevaisena. Molemmat hävisivät hämmästyneen munkin näkyvistä.

* * * * *

Maanantaiaamuna astuin unisena ulos junasta. Hämmästykseni oli rajaton. Maisteri Äyrämö käveli asemalla turkinkaulus pystyssä. Rouva Leimu nojaili hiihtopuvussa suksisauvoihinsa pakaasihuoneen vierellä. Molemmat näyttivät olevan vastassa jotakuta rakasta sukulaista tai tuttavaa, koska eivät nousseet junaan. Junasta ei kuitenkaan jäänyt asemalle muita kuin kuusi työmiestä ja minä.

Rouva Leimu käänsi heti suksensa. Hän ei halunnut kysellä minulta, oliko häissä hauskaa. L. Kr. kohotti hattuaan.

»Huomenta! Terveisiä Viipurista», visersin säteilevänä. L. Kr. muistutti surukirjeen reunaa.

»Huomenta! Olitko todellakin siellä?»

Kohotin kummastuneet silmäni herra esimieheen.

»Missä olisin ollut?» kysyin ylhäisimmällä äänensävylläni.

»Oh, niin. Tietysti olit Viipurissa.»

Tartuin matkalaukkuuni, mutta L. Kr. tarjosi minulle paikan reessään. Kiitin ja suostuin. Olihan kyytimies kolmantena.

»Kävitkö teatterissa?»

»Illalla kävin.»

»Mitä näyteltiin?»

»Kaino rakastelija», vastasin empimättä. Olin päntännyt »Karjalan» ulkomuistitiedoksi. L. Kr. ei vaivannut minua muilla päiväntapahtumia koskevilla kysymyksillä.

»Millaista oli häissä?» kysyi hän sentään, ettei näyttäisi epäkohteliaalta. Minä lohkaisin hänelle muutamia hyviä juttuja, jotka lienevät joskus tapahtuneet tai tulevaisuudessa tapahtunevat. En tiedä, kuunteliko L. Kr. ollenkaan juttujani. Minusta hän näytti nukkuvan komean pystykauluksensa sisässä. Kyytimies ainakin kuunteli.

Konttorissa olivat kaikki odottamattoman virkeitä. Naisisto otti minut avosylin vastaan. Valmistauduin valehtelemaan ummet ja lammet.

»Varpu, Varpu, tiedätkö, mitä on tapahtunut?»

»Teillä oli hurmaavaa naamiaisissa.»

»Ei, ei! Konttoripäällikkö on ajanut rouvansa pois kotoaan.»

Olen tottunut yllätyksiin elämäni kirjavina kuukausina. En hämmästyisi, vaikka maa hetkeksi luiskahtaisi jalkojeni alta.

»Vai niin.»

»Etkö ole utelias tietämään miksi?»

»Sanottehan sen utelemattakin.»

»Maisteri oli tavannut rouvansa kotona rakastelemasta erään oudon miehen kanssa, jonka rouva oli kutsunut naamiaisiin. He olivat jo hävinneet naamiaisten alussa pois seuratalolta, vaikk'ei sitä kukaan huomannut. Pahaksi onneksi eivät rakastavaiset muistaneet seurata ajan kulua, ja niin yllätti aviomies vaimonsa rakastajan sylistä. Armotta oli ajanut molemmat ulos.»

»Mistä te sen jo tiedätte?»

»Äyrämön palvelija oli herännyt huutoon, itkuun ja ampumiseen. Hän luuli talossa olevan varkaita. Hätäpäissään hän juoksi naapureita apuun hakemaan.»

»Kuka ampui?»

»Sitä ei tiedetä. Kun naapurit uskalsivat mennä varkaita karkoittamaan, tapasivat he maisterin yksin kotona. Hän oli ollut niin raivostunut, että varkaiden karkoittajat kiittivät kauppojaan päästessään ehjin nahoin pois hänen kynsistään.»

»Mistä tiedätte varmasti hänen ajaneen rouvansa pois kotoa?»

»Rouva Aho-Äyrämö pakeni rakastajansa kanssa majataloon. Siellä he ovat vielä nytkin. Päiväjunassa matkustavat Helsinkiin.»

Puhetta olisi piisannut ties minne saakka, mutta konttoripäällikkö astui huoneeseen. Pakinoivat painuivat töihin.

Työpöytäni sijaitsee siten, että näen esimieheni komean profiilin, kun vain viitsin nostaa pääni ja venyttää kaulaani kolme senttiä. Harvoin teen sen. Osaan L. Kr:n siksi hyvin ulkoa. Nyt en malttanut malttaessanikaan olla venyttämättä kaulaani. L. Kr. parka! Hän oli kalpea. Pohmelo ja petollinen vaimo olivat imeneet veren pois poskilta. Kulmien välissä oli syvä ryppy. Mahtoi olla raskasta hänenkaltaiselleen itserakkaalle luonteelle nähdä vaimonsa pitävän toista miestä parempana. »Oppia ikä kaikki.» Olen siksi ilkeä, että täydestä sydämestäni suon hänelle tämän nöyryytyksen. Maailman edessä mulistan silmäni nurin ja osaaottavana huokaan: »Maisteri Äyrämö parka, rukka, raiska!»

Hölytään Siirilässä paljon muutakin. Kahvipannut porisevat, kielet kilisevät.

Nuori insinööri Ekberg muuttaa paikkakunnalta pois. Väitetään hänen naamiaisissa suudelleen isännöitsijän rouvaa. Tämä tietysti joutui hyvässä järjestyksessä isännöitsijän korviin. Perhekohtaus kolmessa näytöksessä: I. Mies syyttää vaimoaan. II. Vaimo peseytyy liljan valkeaksi syyttäen nuorta miestä ryöväriksi. III. Nuori mies saa potkut.

Konttoristi Jaatinen kuuluu myös vannottavan nuorella rouvallaan kerran päivässä, ettei kukaan vieras ole rouvaa naamiaisissa sormipaukullaankaan nykäissyt. Mies ei usko sittenkään. Rouva laihtuu ja on onneton.

Pappi on huhujen mukaan antanut veljellisen selkäsaunan sisarelleen. Tämä oli näet veljen kielloista piittaamatta mennyt filistealaisten kemuihin. Sisar on matkustanut pois paikkakunnalta.

Siirilä on siiriläläisten mielestä maailmankaikkeuden keskipiste.

32.

Herra Asser Äyrämö tahtoo avioeroa.

»Jaa», sanoi rouva Aho-Äyrämö kirjeellisesti, »sen tulet saamaan heti, kun lasket käteeni 500,000 mk.»

Mitä L. Kr. tähän vastasi, siitä ei ole Siirilän historiassa säilynyt suullisia eikä kirjallisia tietoja. Jos L. Kr. olisi pyykkimuijan sukua edes kolmannessakaan polvessa, uskoisin hänen vastanneen vaimolleen:

»Mene helvettiin!»

Kaikessa tapauksessa ei herra L. Kr. ole suostunut maksamaan rouvalleen Smk. 500,000.

Rouvan helsinkiläinen ihailija ei myöskään ottanut huolehtiakseen lemmittynsä elinkustannuksista.

Kauppias Aho, sydämetön isä, saatuaan kuulla tyttärensä avionrikkojana ajelehtivan maailmalla, tempasi tyttären edessä ovensa kiinni, osoitti tietä ja sanoi sen olevan leveän ja sannoitetun. Kiukkupäissään oli ukko luvannut testamentata omaisuutensa »pahantapaisten naisten ojennuslaitokselle», koska kerran hänen lapsistaan oli tullut juopporenttuja ja avionrikkojia.

Näin oli synkkä maailman ranta rouva Aho-Äyrämölle.

Kun ei siis muu auttanut, pukeutui rouva säkkiin ja palasi katuvin mielin miehensä luo.

Seinäni takaa kuului miehinen huudahdus. Aluksi en hoksannut sitä ollenkaan tervehdykseksi. Tulipalo loimuavine liekkeineen syttyi silmiini. Kiiruhdin aarrelaatikolleni.

»Enkö ole sinua kieltänyt ilmestymästä silmieni eteen!» jyrisi ukkosääni seinän takana.

Aarrelaatikko sai jäädä paikoilleen. Verkalleen kohosi tajuntani tilanteen tasalle.

»Rakas As...!»

»Älä lausu sitä sanaa käärmekielelläsi! Matele tiehesi tai heitän sinut ulos!»

»Anna minun selittää!»

»Ei mitään selityksiä! Joko menet heti, tai heitän.»

»Heitäpäs! Koetapa heittää! Koska et maksa minulle pyytämääni rahamäärää, en halua kuulla minkäänlaista puhetta ulosheittämisestä. Asun täällä kuten ennenkin sinun kanssasi.»

»Älä koske minuun saastaisine käsinesi!»

»Ovatko omasi sitten puhtaat?»

»Se ei kuulu tähän! Menetkö sinä?»

»En.»

»Hyvä! Asu tässä! Tuhat markkaa saat kuussa rahaa. Syö tai juo se! Minä muutan heti.»

Tunnin kuluttua ajoi kuusi hevosta pihaan. Rouvan estelyistä huolimatta suurin osa huonekaluja vietiin pois. Hänen omat tavaransa vain jäivät.

Rouva Aho-Äyrämö koetti saada miestänsä mielenmuutokseen. Hän kulki talosta taloon. Itki. Vaikerteli. Katui syntejään.

»Ehkäpä hän sentään ostaa haudalleni ruusuja, kun suruun kuolen», oli hänen katumuspuheensa kaihoisa loppulause.

Kului viikko. Kului toinen. Ei L. Kr:n päätös vieläkään horjunut. Rouvan kuulut katumuskyynelet eivät kyenneet sulattamaan routaa hänen paatuneen sydämensä ympäriltä.

Neljä, viisi kertaa tuli rouva tapaamaan miestään konttoristakin, mutta aina ehti L. Kr. näpsäyttää ovensa lukkoon. Rouva sai palata tyhjin toimin.

Eräänä päivänä olin juuri viemässä muutamia laskuja konttoripäällikölle, kun puhelin hänen pöydällään soi.

»Halloo. Äyrämö puhelimessa!»

Puhelin oli hyvä. Toisessa päässä olija huusi niin, että langattakin olisi ääni kilometrin päähän kuulunut.

»Rouvanne putos akkunalasin kansa muaha. Tulukee het’ häntä kahtomaa!»

»Särkyikö akkunalasi?» kysyi esimies järkkymättömän tyynesti.

»Ettäkö mitä?» kiljui piika puhelimessa.

»Särkyikö akkunalasi?»

»Särky se.»

»Hyvä! Voitte ostaa uuden laskuuni! Soitan siitä tehtaan kauppaan.»

»Entäs rouva? Tuletteko työ?»

»Toivoisin pian voivani vaihtaa hänetkin uuteen.» Hän pani rauhallisesti kuulotorven paikoilleen.

Persoonalliset tunteeni hukkuivat pariin siunattuun aivastukseen.

»Sinä nauroit, Varpu?»

Olin punainen kuin kukonheltta. En osannut puolustautua.

»Mielestäsi olen ansainnut kaiken tämän, niinkö?»

»Salli minun pitää mielipiteeni ominani! Ole hyvä, laskuja!»

33.

Istuin veneen perässä, jonka kokka oli nuoralla laiturissa kiinni. Pienet väreet vierivät venettä vastaan. Nuori kaisla huojutti uneksien päätään. Sudenkorentojen siivet surisivat. Kalanpojat telmivät vastapuhjenneen lumpeen vierellä. Aurinko paistoi. Oli sydänkesä riemuineen.

»Pium, poum poum, pium poum!» kumisivat kellot tornissaan.

Mitä kuolemattomia säkeitä tämä kaikki olisikaan synnyttänyt runoilijan sielussa, koskapa minäkin, Varpu Vapaa, ajattelin elämäni runottomuutta kaihoten.

Elämäni on ollut suurin piirtein katsottuna nuolemista ennenkuin on tipahtanut. Vaikka olen vasta kaksikymmentäkuusivuotias, on sieluni näivettynyt pistäväksi vanhanpiian sieluksi. Hakkailuun, komeuteen, valheeseen, nollien kirjoittamiseen olen perin pohjin kyllästynyt. Ainoa iloni on, ettei maailma tiedä sieluni konkurssista mitään. Niin, onhan minulla toinenkin ilo, ilo toisten ihmisten vahingoista.

»Mitä näet vedestä?» kysyi tuttu ääni veneen kokasta.

Hätkähtäen huomasin veneeni liukuvan kaukana rannasta. Olinpa todella tylsistynyt, kun en ollut huomannut saaneeni seuraa. Pakoonpääsy oli mahdotonta.

»Et suinkaan aikone järveen hypätä, kun noin hätäytyneenä ympärillesi vilkuilet?» kysyi L. Kr. tarttuen airoihin.

»Niin vastenmielinen ei toki läsnäolosi ole», vastasin kylmästi.

»Minne saan soutaa?»

»Rantaan takaisin, jos todella tarkoitat mitä kysyt.»

»Et siis halua lähteä kanssani soutelemaan?»

»Mitä huvia siitä olisi.»

»Mistä olet noin vihainen minulle?»