Part 5

»On siinäkin mies! Ei osaa nappia itse ommella. Viitsii moisen asian takia räätäliin laukata...»

Miten tuollaiset pienet palvelukset tekevät avioliiton miellyttäväksi!

24.

»Äitini kirjoittaa, joko hän saa lähettää pienokaiset tutustumaan uuteen äitiinsä. He ovat tietenkin suuria rasavillejä, ja äidille on heistä kovasti puuhaa», puhui L. Kr. nähtävästi Vanhan Rouvan kirjettä lukien.

»Ah! Olen kokonaan unohtanut lapset», vastasi vaimo välinpitämättömällä äänellä.

»Sanoithan pitäväsi paljon pienokaisistani.»

»Pidänkin heistä.»

»Sitten kirjoitan heti äidille, että hän tuo lapset tänne.»

»Asser, haluatko todella näin pian lapset luoksesi? Enkö minä enää olekaan sinulle kaikki kaikessa?»

»Oletpa tietenkin. Luulin, että sinä jo haluat tutustua lapsiin.»

»Asser, en halua vielä lapsien tulevan kotiimme. On niin ihanaa olla kahden. Lapset muistuttavat minulle aina ensimmäistä vaimoasi. Suo anteeksi! Soisin, ettei noita lapsia olisi olemassakaan!»

»Vai niin. Morsiamena ollessasi et muusta osannut puhuakaan kuin äidittömistä lapsiraukoistani ja miten niistä pidit.»

»Asser, älä rupea saivartelemaan! Minä pidän lapsista, mutta sinusta pidän enemmän. Rakas, kulta Asser, ymmärrä minua! Rakastan sinua niin, että olen mustasukkainen lapsillesikin.»

Hellä, tunnelmarikas kohtaus.

»Voivathan lapset olla vielä viikon, pari äidin luona. Sitten menemme yhdessä heitä noutamaan. Äiti on vanha. Hän tarvitsee lepoa. En voi rasittaa häntä enää kauemmin lapsillani.»

»Olet oikeassa! Parin, kolmen viikon perästä menemme yhdessä heitä noutamaan.»

Kolmen viikon perästä rouva »sairastui» juuri lähtöpäivänä. Matka lykkäytyi jälleen kolme viikkoa. Sitten täytyi rouvan välttämättömästi matkustaa kotiinsa.

Jo ymmärsi Vanha Rouva yskän. Hän kirjoitti pojalleen pitävänsä lapset luonaan niin kauan kuin he itse halusivat olla hänen ilonaan.

Rouva Aho-Äyrämön mieluisimpia keskusteluaiheita oli silloin, kun ei rakas Asser ollut kuulomatkan päässä, kuinka hänen herttainen anoppinsa ei raskinut laskea lapsia luotaan. Hän taasen ei hennonut ryöstää Vanhalta Rouvalta ainoaa iloa, vaikka hänellä itselläänkin oli sanomattoman ikävä rakkaita pienokaisiaan. Hän oli ystävälleen Sadulle luvannut tämän kuolinvuoteella huolehtia lapsista kuin omistaan, ja olihan hän lasten kummi.

Huom. Viimeinen lause on niin taitava valhe, kuin olisi minun huuliltani pyörähtänyt.

25.

Sunnuntai, maisteri Äyrämön ja rouva Aho-Äyrämön avioliiton viisikuukautismuistopäivä. Seinäni takana olivat tämän johdosta koolla kaikki herrasväki Äyrämön sydänystävät ynnä yksi ei-sydänystävä, minä.

Päivällinen oli syöty. Vieraat istuskelivat keskustelevina ryhminä ympäri huoneistoa. Rouva Aho-Äyrämö istui vänrikki Kopeilevan kanssa sohvalla. Vänrikki Kopeileva on syksyllä paikkakunnalle saapunut suojeluskunnan aluepäällikkö, hyvin tanakka ja hyvin punakka, etenkin nenä. Hän hakee parhaillaan eroa rouvastaan, jota me siiriläläiset emme ole nähneet korvaamattomaksi vahingoksemme.

No niin. Rouva Aho-Äyrämö ja vänrikki Kopeileva juttelivat kuten me muutkin vieraat. Oikeastaan rouva jutteli, vänrikki oli kiitollinen, ihaileva kuulija. Toisella korvalla me muutkin kuuntelimme. Rouva näytti siitä olevan mielissään, kun sai levitellä voittoseppeleensä kansan kadehdittavaksi.

»Tekin siis tunnette kapteeni Ovaskan! Kuinka hauskaa! Hurmaava mies! Eikö totta?»

»Kovasti naiset hänestä pitävät.»

»Totta. Seurustelin ennen paljonkin hänen kanssaan. Hän tahtoi melkein väkisin mennä kanssani naimisiin. Toiset naiset olivat hirveän kateellisia. Jos vihaiset silmäykset voisivat surmata, ei minua enää olisi, siksi paljon sain niitä hänen tähtensä.»

»Miks'ei rouva mennyt hänelle? Sadat naiset olisivat sen tehneet teidän sijassanne.»

»Hän ei ollut makuni mukainen. Samaan aikaan eräs venäläinen ruhtinas seurusteli kanssani. Tulinen mies! Totisesti osaavat vanhojen sukujen jäsenet seurustella naisten kanssa. Perintö esi-isiltä, tietenkin. Vanhat ritarit olivat naistenpalvojia. Hänen kanssaan piti minun oikeastaan mennä naimisiin. Olimme jo salakihloissa. Isäni, ankara aatelisvihaaja, venäläisvihaaja, pani jyrisevän vastalauseen. Uhkasi kirouksellaan. Itku ja rukous olivat hyödyttömiä. Isä on itsepäinen karhu kun niikseen tulee. Mies-parka teki itsemurhan. Lehdissäkin siitä puhuttiin. Ne eivät olleet hauskoja aikoja.»

Tässä paikassa nousi aviomies kovasti kolistellen. Isännöitsijä Brun seurasi esimerkkiä. He poistuivat toiseen huoneeseen. Väliovi solui kiinni.

»Luojani», ajattelin nurkassani, »Aina-Siviä on taiteilija! Väärälle uralle joutunut taiteilija. Lausujaa hänestä ei voi tulla, mutta mitä uusia kotimaisia rakkausromaaneja hän voisikaan kokoon kyhätä. Hän on ensiluokkainen valehtelija. Minä olen siinä suhteessa hänen rinnallaan kuin aisakello kirkonkellon vierellä.»

Rouva heitti hellän, hymyilevän silmäyksen miehensä jälkeen.

»Asser on kauhean mustasukkainen luonne. Miesparka ei sille mitään mahda. Me olemme jo kauan tunteneet toisemme. Ensimmäisenä ylioppilastalvenani tutustuimme Helsingissä. Olimme paljon yhdessä. Hän oli korviaan myöten minuun rakastunut. Mutta ruhtinaan tähden annoin hänelle rukkaset. Muutaman kuukauden kuluttua hän meni kihloihin ystäväni Sadun kanssa.»

Rouva Brun koroitti äänensä ja alkoi puhua kuluneesta vähälumisesta talvesta. Tohtorinna Peippo huusi kuin sumusireeni, että saapa nähdä, onko tämä kesä kaunis. Toiset rouvat yhtyivät hartaina tähän ilmatieteelliseen keskusteluun.

En halunnut hukata sanaakaan rouvan ihmeellisestä nuoruudenrakkaudesta. Siirryin röyhkeästi sohvan viereiselle tuolille.

»Asser katui monesti tätä äkkipikaista avioliittoaan ystäväni kanssa. Monet monituiset kerrat luin hänen silmistään, kenelle hänen sydämensä todella kuului. Rohkenipa hän kerran ehdottaa minulle pakoa Amerikkaan. Tukin hänen suunsa muistuttamalla, että Satu oli ystäväni. Luultavasti en koskaan olisi suostunut hänen vaimokseen, mutta ystävä-vainajani pikkulapset vaativat minulta tämän uhrauksen. Olisihan ollut vallan hirveää, jos joku vieras nainen olisi joutunut lasten äitipuoleksi.»

Satu kertoi minulle, että hänen häissään Asser oli ensikerran nähnyt Aina-Siviän. Ketä minun tulee uskoa? Asser ei ole myöskään mikään totuuden marttyyri.

Viimeisten vieraitten poistuttua sain yösijaltani kuunnella seuraavan aviollisen keskustelun:

»Aina!» sanoi L. Kr. vaimolleen äänellä, joka konttorissa merkitsi sarvipäätä pukkia kirjoissa. Vaistomaisesti kohosin istumaan.

»Joko sinä taasen alat moittia minua», ymmärsi vaimokin.

»En ainoastaan moiti, vaan kiellän jyrkästi sinua puhumasta julkisesti vanhoista rakkausseikkailuistasi.»

»Olet mustasukkainen, mutta siitä välitän viisi. On terveellistä sinun kuulla, että olisin kelvannut muillekin. Enkä minä siedä ollenkaan sitä, että sinä määräät, mitä minä saan puhua ja mitä minä en saa puhua.»

»Sinun kaltaisillasi hölppähuulisilla naisilla pitäisi olla lukko suun edessä. Te ette häpäise puheillanne ainoastaan itseänne, vaan miehenne ja perheenne. Ja sitä minä en siedä. Mitä luulet vieraittemme ajatelleen jutuistasi?»

»Minulle on suloisen yhdentekevää, mitä heikäläiset pikkusielut ajattelevat. Minä olen taiteilija. Aion esiintyä taiteilijana. On suuri juopa meidän ja teidän välillä. Mikä teistä on kiellettyä, sen sallii meille taiteilijavapaus, Minua et saa pakotetuksi tusinaihmiseksi. Paina se visusti mieleesi, ukkoseni!»

»Aina, en puhu nyt leikkiä. Sinä olet minun vaimoni, ja minä vaadin sinua sinä esiintymään säädyllisesti. Taiteilijahullutuksesi saat jättää, sillä todellista taiteilijaa sinusta ei tule muuten kuin lyömällä kasaan ja tekemällä sinut perustuksia myöten uudestaan.»

»Enkö minä ole todellinen taiteilija?»

»Suuruudenhullu sinä olet.»

»Vai tämmöistä avioliitto onkin. Mies tyrannisoi ja komentaa. Siitä tulee pikainen loppu. Minä en ole tullut tänne sinun enkä kenenkään komennettavaksi. Lähden kotiini.»

»Mene vain, niin saan vähän aikaa levätä!»

»En tule luoksesi, ennenkuin tulet hakemaan.»

»Kyllä routa porsaan kotiin ajaa hakemattakin.»

»En tule ikinä luoksesi.»

»Hauskaa kuulla! Jospa se vain olisi totta!»

»Asser, mitä sanot?»

»Sanon, että sinun pitää ostaa jäykemmät saranat huuliisi, niin et huutele sopimattomia asioita maailmalle. Ehkäpä saat sellaiset isäsi kaupasta.»

»Sinä olet raakalainen, barbaari! Voi, voi, millaisen miehen käsiin olenkaan joutunut.»

Kovaa itkua ja kollottelua.

»Jätä tuo! Palvelijat kuulevat.»

Kovempaa itkua.

»Siitäpähän kuulevat, kuinka herttainen olet vaimollesi.»

Ovi avattiin.

»Leena! Onko Leena vielä hereillä? Leena laittaa rouvan matkatavarat kuntoon. Rouva lähtee nyt yöjunassa kotiinsa. Hänen äidiltään on sappi puhjennut», huusi L. Kr. keittiöön.

»Asser, oletko hullu! Minä en lähde minnekään.»

»Äsken sanoit lähteväsi.»

»Minä en lähde minnekään. Sinä et rakasta minua enää, koska noin kylmäsydämisesti luotasi työnnät. Rakkaus antaa paljon syntejä anteeksi. Yhyy! Sinä et ole koskaan rakastanut minua. Yhyy, yhyy.»

Loppu sama kuin sivulla 105.

Hyvää yötä! Täytyy säästää paperia, niin paperitehtaalla kuin olenkin.

26.

»Itsellensä sikakin vahingon tekee, kun kaukalonsa kaataa», sanotaan. Niin minäkin.

Kesä on. »Taas välkkyy siipi perhon ja maa on vehreä.» Harras ja uskollinen ihailijani Reino Leimu pyysi minua kanssaan järvelle soutelemaan »kesäisen illan kullassa». Aina tottelevaisena lähdin mukaan.

»Tahdon keskustella vakavasti kanssasi, Varpu.»

»Kuten haluat. Mieluimmin olisin vaiti.»

»Olen viisi vuotta sinua uskollisesti rakastanut. Suudelmaakaan et ole minulle suonut.»

»Olen kieltänyt sinua rakastamasta itseäni.»

»Niin olet. Kuitenkin olet seurustellut kanssani ja antanut minun toivoa. Mutta joka kerta, kun luulen sinun ruvenneen välittämään minusta ja ojennan käsivarteni sinua kohden, vetäydyt kylmänä takaisin. Varpu, tuo tekee minut hulluksi. Sinun täytyy nyt vihdoinkin tulla vaimokseni.»

Koska minä olen jo täyttänyt kaksikymmentäviisi vuotta, koska en ole luotu tuntemaan rakkautta, olen päättänyt mennä järkiavioliittoon varakkaan, hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa olevan, kelpo miehen kanssa. Nuoruusihanteeni olen käärinyt vanhaan sanomalehteen, varustanut lapulla »myrkkyä» ja heittänyt ne ullakon romukoppaan. Vertausten ja tunnustähtien kautta puhuen. Nyt tarjoutui minulle oiva tilaisuus toteuttaa päätökseni.

»Voinhan tulla, koska sitä noin hartaasti haluat», sanoin verkkaan.

Isukko-parka oli nytkin odottanut kieltävää vastausta. Airot mulskahtivat holtittomina veteen. Kaunis ilme, samanlainen kuin rusko pilvenreunassa, kirkasti hänen hiukan, vain hiukan lössäköitä kasvojaan.

»Varpu, rakastatko rakastatko vihdoinkin minua?»

Olen perustanut uuden sukuni valheen liukkaille kiville. Ilmitulemisen pelko on monesti vienyt öitteni unet, saanut päivin hermoni jännityksestä järäjämään. Avioliittoani en ainakaan valheen mukulakiville rakenna.

»En rakasta. Kunnioitan ja pidän hyvin paljon, en rakasta.»

Kaunis ilme hänen kasvoiltaan katosi.

»Miksi sitten menisit kanssani naimisiin?»

»Koska en halua jäädä vanhaksipiiaksi.»

Silmien väliin poimuttui ryppy. Airot kohosivat vedestä. Kädensijaa puristavien käsien rystyt olivat valkeat.

»Miksi suostut juuri minun tarjoukseeni?»

»Miksikäkö? Ehkä siksi, että sinä pidät niin kovasti minusta ja siksi — suo anteeksi, haluan puhua vain totta—, että pääsen varakkaan insinöörin rouvaksi.»

»Varpu, tämä keskustelu ei kai ole leikkiä sinunkaan puoleltasi?»

»Ei. Puhun ja tarkoitan totta.»

Hiljaisuus. Sydämeni sykki tavallistaan taajemmin. Nitistetty omatuntoni oli tyytyväinen. Leimu tuijotteli ohitseni sammuvaan ruskoon. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät. Pohdin, millaisia sanoja hänen suustaan tuleekaan, jahka hän avaa tiukasti yhteenpuristetut huulensa.

»Tule tänne vierelleni istumaan!» komensi hän äkkiä.

»Onko se välttämätöntä?»

»Tulisin luoksesi itse, mutta emme sovi istumaan rinnan kapealla perätuhdolla.»

»Tapahtukoon tahtosi.»

Menin hänen luokseen. Sydämeni hyppi melkein kurkkuun saakka. En inhonnut häntä, vaikka hän suuteli.

»Pikku-Varpuni, rakastathan sinä minua? Älä enää kiusaa! Sano, sano heti!»

Hänen hyväilynsä huumasivat. Olisi ollut ihmeen helppoa valehdella. Mutta huumaus ei ole rakkautta, joka kestää pahoina päivinä ja kun vastoinkäymiset tulevat. Sen minä tiedän.

»Ah, Reino, etkö usko? Pidän sinusta. En rakasta.»

Hän työnsi minut luotaan käsivarsiensa ulottuville. Synkkä epäluulo loisti hänen silmistään.

»Etkö rakasta ketään toistakaan?»

»Rakastin kerran. Se on jo ohi. Siitähän juuri tiedän, etteivät tunteeni sinua kohtaan ole rakkautta.»

»Et rakasta häntä enää?»

»Vihaan! Niin. Vihaan!»

»Minua et voisi vihatakaan noin?»

»En tietystikään.»

Hänen käsivartensa oli edelleenkin vyötärölläni. Oli. Hellä puserrus puuttui.

»Varpu, ehkäpä voit oppia rakastamaan minua. Luuletko voivasi?»

»En lupaa mitään. Rakkaus on asia, jota ei voi itse määrätä. Ystävyyttä, uskollisuutta, rehellisyyttä, tuota kaikkea lupaan, koska ne ovat omassa vallassani. Rakkaus on korkeampi mahti kuin me. Tiedät sen itse.»

»Tiedän.»

Emme keskustelleet enää. Aurinko oli jo mennyt mailleen. Soudimme rantaan. Vaikka kesäyön kaikki salaperäiset, huumaavat tuoksut kietoutuivat ympärillemme, ei hän tarttunut edes käsivarteeni. Kuitenkin, kaikitenkin! Millä riemulla olisinkaan heittäytynyt hänen syliinsä, jos hän olisi vähänkin koskettanut minua! Oli kevät, ja minä olin nuori.

Veräjällä hän sanoi hyvästi, niinkuin ei olisi koskaan minulle helliä sanoja sanonut, niinkuin ei koskaan olisi minua kohtaan helliä tunteita tuntenut.

En tiedä mitä hän minusta ajatteli. Ehkä tuomitsen häntä väärin. Minusta tuntuu, kuin hän pitäisi minua hävyttömänä, röyhkeänä onnenonkijana, joka tarjosin itseni korvaukseksi koroituksestani.

Elämä nöyryyttelee minunlaisiani kekkaniskoja.

Makasin portaillani ja itkin.

Jotta tulisin oikein pohjamutia myöten kerrankin taasen nöyryytetyksi, laskeutui hämärästä kesäyöstä hyväilevä käsi hiuksilleni ja untuvaa pehmeämpi ääni kuiskasi korvaani:

»Kuka on tohtinut noin mielesi pahoittaa?»

Haa, siltä taholta en sääliä ja lohtua kaivannut! Olen vain pyykkiakan tytär, jolta hankittu sivistys ja hienous elämän ankarissa käänteissä häviää kuin tina tuhkaan.

»Konna, pidä kyntesi luonasi! Minä en ole mikään lutka, jota jokainen saa kalakoprineen hyväillä! Anna köyhän raukan olla rauhassa.»

27.

Juhannus.

Kolme viikkoa on tasan siitä päivästä, jolloin lupauduin rouva Leimuksi, mutta en kelvannutkaan. Mitään selvitystä en ole saanut — enkä ole pyytänyt. Suuressa kaaressa hän kiertää ohitseni. Koko Siirilä on elävänä kysymysmerkkinä, sillä he ovat viime aikoina pitäneet päätettynä asiana Leimun ja minun yhteenmenemistä. Ovatpa tytöt kysyneet suoraan itseltäni, miksi en enää seurustele Leimun kanssa.

»Kysykää Leimulta! Hän syyn parhaiten tietää.»

»Annoitko hänelle todellakin rukkaset? Olet sydämetön. Hän on vuosikausia häärinyt ympärilläsi uskollisena varjona. Olisit mennyt, vaikk’et rakastaisikaan!» Tällaisia neuvoja ja ohjeita antavat toverit.

»Hän ei huoli minua.»

»Älä valehtele! Olet pahin keimailija, mitä on olemassa. Kehtasitkin särkeä kunnon miehen sydämen. Poika-parka, aivan sääliksi käy! Taivaastakohan sinulle pitäisi mies heittää, että olisi mielestäsi tarpeeksi hyvä?»

Tytöt ovat vihaisia minulle, ja kuitenkin olen syytön. Mutta sitä he eivät usko. Rouvat näyttävät myös paheksivan menettelyäni. Onneksi he eivät hyökkää suorin sanoin kimppuuni, vaan vihjailevat. Vihaan vihjailuja!

Tänään ällistytettiin minua ja koko Siirilää.

En ollut vielä viimeöisen tanssin ja remuamisen tuottamaa väsymystä ehtinyt tarpeeksi unella korvata, kun rouva Aho-Äyrämö rynkytti oveani.

»Insinööri Leimu on kihloissa», ilmoitti hän muistamatta tervehtiä. Aina-Siviä lienee ainoa siiriläläinen, joka uskoo minun saaneen Leimulta potkut.

»Vai niin!» — Vai niin on mainio sana, sopiva tällaisiin tilaisuuksiin, jolloin ei ehdi keksiä henkevämpiä sanoja.

»Mitä sinä tästä tuumit?» Aina-Siviä koetti kaivautua sieluuni. Turha jurina. Sieluni on siksi vanhanaikaista »ränttiä», ettei sitä kaikki kykene lukemaan.

»Mitä minä! Onhan hauskaa, että Leimukin saa vaimon.»

»Saa? Mitä sillä tarkoitat?»

»No, ottaa vaimon, koska et ymmärrä uudenaikaista puhetapaa. Kenet hän ottaa?»

»Neiti Peipon.»

Vihelsin. Nyt ei ollut väliä millään! Vai Aura Peipon Leimu ottaa! Sitä en olisi uskonut. Sillä jos ketä, niin Auraa Leimu oli pilkannut edessä ja takana.

»Älä nyt!»

»Totta! Tohtorinrouva juuri äsken ilmoitti uutisen minulle ja käski tulla katsomaan, miten se sinuun vaikuttaisi.»

»Vai niin.»

Aina-Siviä heittäytyi tuttavalliseksi.

»Varpu, onko Leimu sinua kosinut?»

»Minua! Johan nyt! Tietysti olisin mennyt hänelle, jos minulla olisi ollut siihen tilaisuus.»

»Mutta täällä on vallalla toinen luulo. Kuule, voit hyvin minulle tunnustaa! Ei se tästä sen edemmäksi levene.»

»Luulo ei ole tiedon arvoinen. Sitäpaitsi toivon tuon turhan luulon häviävän. Me naiset emme anna koskaan sydämestämme anteeksi sille naiselle, jolla luulemmekin kerran olleen etusijan aviomiehemme sydämessä.»

»Pikkusielut ovat sellaisia. Minä esimerkiksi tiedän mieheni sydämessä olleen naisia kymmenittäin ennen minua. Kertaa en ole siitä miehelleni sanallakaan maininnut.»

»Kaikki eivät ole sinun kaltaisiasi.» Varmuuden vuoksi menin kääntämään kukkaani akkunalla. Silmäni olisivat voineet pettää isäntänsä.

Puoli tuntia istui rouva Aho-Äyrämö luonani koettaen naarata tietoja ilmoille sielustani. Luultavasti hän tiesi lähtiessään yhtä paljon kuin tullessaan.

Sydämeni on eheä. Se tarvitsee kirveen iskuja haletakseen ja särkyäkseen. Mutta ylpeyttäni kirvelee. Tullapa nyt syrjäytetyksi sellaisen ruman, harvahampaan marakatin tähden! Hiis!

28.

Pohjolan häihin ei kutsuttu Lemminkäistä. Reino Leimun ja Aura Peipon häihin ei kutsuttu Varpu Vapaata.

Joku runollinen sielu sepitti tapauksesta runon, joka ilmestyi nuorisoseuralaisten lehdessä, herättäen Siirilässä vilkkaamman huomion kuin yksikään Juhani Ahon lastu.

Ikuistan ensimmäisen värssyn:

»Kun kukkia riisteli syksyiset säät, oli Siirilän tehtaalla insinöörin häät. Ovat rinkilät, kaakut oivat. Mut Varpu hän huolta vieraille toi, kun kotona kupistaan kahvia joi. Kuule, kielikellot ne soivat! Ne soivat.»

Meikäläinen orpo konttorineitsyt, jolla ei ole sukua, ei perhettä, ei nauti kesälomaansa kesän aikana. Hän säästää silloin ja tekee joka kuu työtä kahden edestä. Mutta kun tulee syksy, kokoaa hän säästönsä ja matkustaa pääkaupunkiin viettääkseen siellä viikon, pari loisteliasta hotellielämää kuin paraskin pohatta. Rahojen loputtua häviää hän jälleen maaseudun hämäriin.

Järkevät ihmiset haukkuvat tällaista menettelyä. Heidän mielestään pitäisi rahat viedä säästöpankkiin ja kuoltuaan lahjoittaa ne vaikkapa jollekin »Iloa ilottomille»- tai »Taidetta saunoihin»-yhdistykselle, joita ylellisyydessä piehtaroivat henkilöt perustavat saadakseen työtä työttömään elämäänsä, nimensä aikakirjoihin ja voidakseen puhtaalla omallatunnolla elää komeasti köyhien keskellä.

On Siirilässäkin tällaisia yhdistyksiä, on monta. Helsingistä tulee hengen innoittama puhuja, ja kohta on yhdistys valmis. On kunnia-asia sivistyneen ihmisen kuulua moneen yhdistykseen. Ei saa olla niin itsekäs, että oma minä on kaikki kaikessa. E-ei! Sellainen ihminen on barbaari, punikki. Kaikki, mitä armas pääkaupunkimme meille tarjoo, se pitää maalaisen irvistämättä niellä, jos mielii olla sivistynyt.

No, me siiriläiset koetamme olla sivistyneitä. Me kuulumme kaikki »Iloa ilottomille»-, »Taidetta saunoihin»-, »Tuberkuloosin vastustamisyhdistys»-, »Martta»-, »Lotta»-, nuorisoseura-, suojeluskunta-, eläinsuojelus-, luonnonystävä-, osuustoiminta-, lastenhuolto-, kotikasvatus- ja syöpäläistenhävitysyhdistykseen. On tuossa urakkaa kerrakseen. Jos on huono laskutaito, niin sormet eivät riitä. Ei sitten ole ihmeenä pidettävä, jos virkeästi toimivan »Iloa ilottomille»-yhdistyksen vuosikokoukseen ei ole muistanut muita jäseniä tulla kuin puheenjohtaja ja sihteeri.

Sitten kun minä lakkaan kylvämästä rahojani turhuuteen ja rupean säästämään ja tulen rikkaaksi, sitten minä perustan yhdistyksen, jolle annan nimeksi »Kaikkien hyvien ja hyödyllisten yhdistysten yhdistys», ja tämän yhdistykseni tarkoituksena tulee olemaan: hyvän tekeminen sen paikkakunnan eduksi, jossa yhdistys on.

Puhun tietysti jälleen järkevien ihmisten mielestä kuin keitetystä pässinpäästä. Yhtä hauskaa! Tämä kaikki onkin kirjoitettu nitistetyn omantuntoni pimitykseksi, sillä se tosiaankin neuvoo minua panemaan rahani pankkiin ja jättämään niiden kylvämisen toisten ihmisten hyvinvoinnin edistämiseksi.

Tekomieli ei päässä kestä sen paremmin kuin kaivossa kannettu vesi.

Syyskuun kaksi viimeistä viikkoa elin helsingittärenä, nautin taiteesta, ruoasta ja juomasta, hienoista vaatteista, laiskurin elämästä. Ja miksi en kertoisi kaikkea, rehellisyys maan perii, ensiluokkaisen keikarin hovitempuista. Kuinka valehtelinkaan sille valkorintaiselle pääskyselle! En ollut köyhä, en halpasukuinen. Äitini koroitin aatelissäätyyn, Se kävi helpommin kuin Ruotsin kuninkaalta. Isästäni tein isomahaisen manttaalipösön. Keikari-parka luuli saaneensa oikean kultakalan onkeensa, viattoman kultakalan, joka ei sallinut edes paljasta olkapäätään suudeltavan. Hihihi! Oli siinä minulla kullalla silattu luomakunnan kruunu! Oikea malliherra miesten »muotipakinaan».

Kahden viikon kuluttua kurkistin kukkarooni. Se sanoi suorasukaisesti, että oli paras aika neidin koota kamppeensa ja matkustaa Siirilän tehtaalle. Tein kukkaroni neuvon mukaan. Minulla oli kyllä seuraavaksi päiväksi sovittu kohtaus »muotipakinain» malliherran kanssa. Se sai jäädä. Parasta oli kadota hänen elämänsä kronikasta yhtä salaperäisesti kuin olin siihen ilmestynytkin. Kävin ostamassa matka- ja makuuvaunuliput. Maksoin kauniin laskun hotelliin. Annoin runsaat juomarahat. Vein tavarani pakaasiin. Junan lähtöön oli vielä runsas tunti. Ostin pari kymppiä maksavan romaanin. Koska kukkarossani oli vielä jäljellä rahaa 11 mk 35 p:iä, päätin juoda lasin teetä.

Tuumasta toimeen. Istuin jäähdytellen teetäni toisen luokan asemaravintolassa. Ihailin paistinleikkaajamiehen valkeaa lakkitöntteröä. Minkälaisen sankarin virassa tuokin valehdellee kotolaisilleen hommivansa Helsingissä?

»Kas tässä, rakkaani, saamme vielä hetken rauhassa keskustella», sanoi miesääni takanani.

Hämmensin lasiani ja koetin matkia Castrénin patsasta Kansallismuseon kupeella. En silmääni kääntänyt vasempaan, en oikeaan. Korvani viritin kuiskauksetkin kuulemaan.

»Täytyykö sinun nyt todella lähteä?» jatkoi sama mollisointuinen miesääni hempeästi.

»Täytyy. Ajattele, mikä hämminki syntyisi, jos mieheni joutuisi ennen minua vanhempieni luo ja saisi kuulla, etten ole vielä siellä käynytkään. Ei, rakas Erik, minun täytyy lähteä.»

Castrénin kuvapatsaan osan esittäminen voi välisti olla ylivoimainen tehtävä. Minusta ei ole teatteriin. Naisen ääni oli niin yllätyksellisen tuttu, että pääni kääntyi ehdottomasti sitä tajuamahan, tähyämähän.

Kenpä siinä takanani istui?

Naisen selkä oli minuun päin, mutta hyvän tutun tuntee ryhdistä, vaatteista. Rouva Aina-Siviä Aho-Äyrämö takanani istui. Vastapäätä istuvalla rakkaalla Erikillä ei näyttänyt olevan silmiä muuta maailmaa varten. Siinä he puputtivat kuin jänikset keväthangilla.

Rakas Erik ei puheista päättäen ollut ystävä eikä toveri. Kadun sydämestäni, että olen voinut Aina-Siviän sulhasjuttuja pitää valheina. Nyt olen siinä suhteessa muuttunut oikeauskoiseksi.

Entä L. Kr.! Kuinka itsetietoisesti hän kerran vakuuttikaan olevansa aina ensimmäinen suutelija! Olivatkohan hänen mielipiteensä muuttuneet? Tai oliko Aina-Siviän onnistunut vetää häntä huulesta? Tämä kysymys kaipaisi mielestäni tieteellistä tutkimista.

Yöllä näin hirveätä unta. L. Kr. seisoi edessäni pitkä puukko kädessään uhaten kaulani katkaista, ellen puristaisi totuutta hänen vaimostaan esiin. Uni oli elävä. Pukeutuessani vaunun ahtaudessa se sai puistatuksen kulkemaan pitkin selkäpiitäni.

Hymyillen oudolle unelleni astuin osastostani käytävään.