Part 2

»Sitten olette nähnyt perin vähän maailmaa ja naisia, herra.»

»Sano, Asser ja sinä!»

»Eivät toisetkaan konttorineidit sinuttele teitä.»

»Sinä olet poikkeus, kaunis Kekälesilmä.»

»En halua olla poikkeus.»

»Katsopa tuota pikkulintuparia! Ne suutelevat toisiaan.»

»Ne suutelevat, koska rakastavat.»

»Ja me samoin!»

Hän kumartui ylitseni ja suuteli. Minä hiljaa kuin särki ongessa. Tämä oli nyt kuitenkin sitä, mitä olin halunnut, vaikka se ei toteutunutkaan suunnitelmieni mukaan.

Olimme metsässä koko sen päivän. Hän hajoitti hiukseni, punoi niihin sinivuokkoja, sanoi minua sinipiiakseen. Hän kanteli minua sylissään kuin vuorenpeikko. Me telmimme kuin kaksi lasta paratiisin pientarella, hyväilimme toisiamme, kuin emme saisi siitä koskaan tarpeeksemme.

Hän riisui kengän jalastani. Suuteli nilkkaani. Suuteli polveani.

»Onko sinua kukaan ennen näin suudellut?»

»Ei.»

»Ei muut kuin minä. Minä olen ensimmäinen. Minä olen aina ensimmäinen.»

»Sinä olet myös viimeinen.»

Hän heitti jalkani. Veti kulmansa ryppyyn.

»Siitä ei ole väliä, suloinen Kekälesilmäni. Muistatko, kun kysyin sinulta, osaatko kehrätä? Suloisesti osaatkin. Ja kyntesi olen leikannut, hampaasi tylsyttänyt.»

»Sinä olet ihmeellinen, Asser!»

»Kas niin. Pane kenkä jalkaasi! Meidän on nyt parasta lähteä kotiin.»

Vielä kerran hän nosti minut syliinsä. Suuteli silmiä, suuteli suuta, suuteli sydäntä.

»Sinä teet minut hulluksi, tyttö», mumisi hän. »Et ole niinkuin toiset. Mutta minun täytyi kukistaa tuo sinun ylimielinen ylpeytesi. Se ei antanut minulle rauhaa.»

Hän jätti minut mättäälle istumaan, oikaisi vartalonsa, katseli korkeudestaan minua.

»Minä näin sinut ensisilmäyksellä vaaralliseksi naiseksi. Siksi kartoin sinua. Nyt olen kuitenkin joutunut pauloihisi. Miksi ei vihasi minua kohtaan ollutkaan todellista? Miksi et kynsinyt, miksi et purrut, Kekälesilmä? Se olisi ollut onneksi sinulle ja — minulle.»

Hän kääntyi. Pakeni.

Mutta minä! Minä levitin käteni. Tanssin keijuna sinivuokkojen seassa. Syleilin koivua. Suutelin sen valkokuorista runkoa. Hän, Asser, Luomakunnan Kruunu, rakasti minua. Oli jo ensinäkemästä alkaen rakastanut. Ensinäkemästä! Ja minä en sitä tietänyt! Oli koettanut olla kylmä minua kohtaan. Minä, minä olin sittenkin saanut hänet valtoihini. Hän oli minun, ja minä kyllä osaisin pitää hänet omanani. Minulta ei kukaan voi häntä ryöstää!

6.

Maanantai. Yölle tuntui elämäni, tosin tähtikirkkaalle, mutta yölle sittenkin. Konttoripäällikkö oli mennyt yöjunassa matkoille. Miksi hän ei siitä minulle mitään maininnut?

Keskiviikko. Tähtikirkas yö jatkui. Päiväpostissa tiili minulle pääkaupungin lehti ristisiteenä. Mitä se tarkoitti?

Avasin lehden. Selailin. Ahaa! Perheuutisien kohdalla oli punainen viiva. Siinä lehden tarkoitus.

»Kihlauksensa ovat julkaisseet ylioppilas Satu Snöfrid Friberg, tohtori G. Fribergin ja vaimonsa Adan o.s. Juslin tytär Uuhimäeltä — — —»

Ai jai, kuinka hauskaa! Satu kihloissa! Minun täytyy ehdottomasti kirjoittaa onnittelukortti. Satu on aina ollut ystävällinen minua kohtaan. Hän on tähänastisen elämäni ainoa valopilkku, hän ja vanhempansa.

Todellakin! Täytyy katsoa, kuka on se onnellinen, joka hänet saa.

»— — — ja konttoripäällikkö, maisteri Asser Iivari Äyrämö Siirilästä.»

Elämä antaa säälittä iskujaan oikein vanhanaikuisen puupuntarin perällä. Eivät ne iskut tapa. Ne huimaavat vain. Ne kovettavat sydämen ja tappavat tunteen. Ne kirkastavat järjen, terästävät tarmon.

Minä en ole onneksi ainoa miesten pettämä nainen tässä maailmassa. Mutta minä en aio kärsimyksistäni veisata valitusvirttä. En kuulu sen lajin naisiin En aio myöskään pukeutua vihulaissäkkiin ja istuutua porolaatikkoon. Kun tuska pistää, niin pistän minä vastaan. Minulla on porolipeässä keitetty pyykkiakan sisu. Jumalan kiitos!

7.

Nykäisin konttorin ovea. Kiinni. Olin siis jälleen ensimmäisenä työssäni. Kello olikin vasta viittätoista vaille kahdeksan. Kaivoin avaimen käsilaukustani. Menin sisälle.

»Ollaan niinkuin pääskyset, pesä laitetaan. Jos vain mua sä lempinet, oon sun ainiaan. Jos sun petturiksi nään, — — —»

Lauloin ja tanssin tyhjässä konttorihuoneessa.

Konttoripäällikön huoneen ovi avautui verkalleen. Ylkä seisoi kynnyksellä. Nimettömässään kiilui keltainen kulta.

»Neiti Vapaa!»

Neiti Vapaa lakkasi laulamasta ja tanssimasta. Hän purskahti iloiseen nauruun.

»Suokaa anteeksi, jos melusin. Luulin todella olevani yksin koko talossa. Herra konttoripäällikkö on siis vihdoinkin palannut kotiin kihlausmatkaltaan. Onnitteluni kihlauksenne johdosta!»

Herra konttoripäällikkö seisoi puutuneena kynnyksellään. Hän ei ollut ehkä kuvitellut ensimmäistä tapaamistamme tällaiseksi. Luuli varmaankin tapaavansa itkettyneen tai vihaisen immen, jolle täytyy antaa monet selitykset. Hän ei virkkanut mitään, kumarsi ja katseli minua kuin olisin ollut outo ulkomaan elävä.

Minä, Varpu Vapaa, en antanut hänen joutilaana töllistellä itseäni. Otin pakan asiapapereita ja pyöräytin ne hänen eteensä. Niinkuin nuo viheliäiset laskut olisivat olleet ihanimpia novelleja, selittelin ja järjestelin niitä esimieheni hyväksyttäviksi.

»Neiti Vapaa, te ette ole siis vihainen minulle?» kysyi hiljainen ääni korvani juurelta.

»Minäkö? Oo! Enhän toki! Päinvastoin hyvin kiitollinen. Te autoitte minua voittamaan erään vedon. Täällä nimittäin väitetään, ettette te ole koskaan alentunut seurustelemaan kenenkään konttorinaisenne kanssa. Löin vetoa, että olisin numero yksi. Toverini lupasivat minulle sata markkaa onnistumisestani. Todisteeksi piti minun tuoda heille kellonperissänne riippuva kultainen terho. Ja senhän te luovutitte minulle, kuten ehkä muistanette. Olkaa hyvä, tässä on terho takaisin! Kiitos lainasta!»

Tämä valhe oli yhtä paksu kuin pitkäkin. Sen keksiminen vaati minulta parin tunnin työn. Palkattomaksi työksi se ei jäänyt.

»Vai sellainen oli teidän päämääränne!» Apollon huulet hymyilivät halveksivasti.

»Niin. Teidän päämääränne oli tietysti jalompi!»

En saanut vastausta, sillä henkilökunta alkoi saapua. En sitä kaivannutkaan, sillä tätä pidemmälle en ollut näytöstä etukäteen suunnitellut.

8.

Lapsuuspuutarhani valkea enkeli asuu seinän takana kauniissa kodissaan. Hän ei tiedä, että hänen likainen leikkitoverinsa on niin perin lähellä häntä. En ole halunnut ilmoittautua. Syytä ei ole vaikea arvata.

Ohuen seinän läpi kuulen selvästi heidän lemmenlepertelynsä.

Kuinka he ovatkaan onnellisia seinän tuolla puolen!

Kuinka minä olen onneton seinän tällä puolen!

Olen työntänyt pumpulia korviini, etten kuulisi mitä ei ole aiottu minun kuultavakseni. Mutta sittenkin minä kuulen.

He, Satu ja Asser, ovat vanhoja tuttavia. Isät ovat olleet koulutovereita. Perheet ovat seurustelleet toistensa kanssa. Ja kun panen silmäni kiinni ja kopistelen muistiani, niin muistanpa totisesti nähneeni Asser-herran kasvavana pojankloppina marssivan varpusia metsästämässä lapsuuspuutarhassani.

Minä kävelen kuin varas varpaillani omissa huoneissani. Pelkään pienimmänkin kolahduksen saavan Sadun kysymään, kuka asuu seinän takana. Viattomuudessaan hän paljastaisi koko minun valheelle perustetun rakennukseni.

Oh! Missä tuskassa olen! En minä valehtelemista pelkää. Valehtelijaksi joutuminen minua vain hirvittää. Näen jo kaikki ilkeät, halveksivat katseet itseäni mittelemässä.

Akkunastani näen. Satu poimii astereita. Hän on hento. Yksinäinen asteri näyttää vahvemmalta kuin hän. Onnellinen hymy väikkyy hänen huulillaan. Hän on edelleenkin silmissäni puutarhan enkeli.

Luomakunnan Krunu tulee hänen jäljestään, kädet housuntaskuissa, viheltäen. Hän taittaa tulipunaisen asterin, pistää sen vaimonsa mustiin hiuksiin. Jotta minun tuskani oikein kruunattaisiin, niin he suutelevat toisiaan punastuvan pihlajan varjossa.

Hei, porolipeässä keitetty pyykkiämmän sisu, älä mene karkuun! Nyt sinua tarvitaan.

9.

»Varpu! Varpu Vapaa! Näenkö oikein? Sinä todella täällä! Kuinka tavattoman hauskaa! Sinäkö asutkin seinämme takana? Miksi et ole tullut luokseni? Nyt sinun täytyy heti lähteä. Tunnethan mieheni! Hän on esimiehesi. Varpu-kulta, kuinka hauskaa tavata tuttu tuntemattomassa kylässä.»

»Lähde sinä ensin minun kotiani katsomaan», ehdotin, sillä tahdoin saada Sadun olemaan vaiti menneisyydestäni. Hän ei taipunut. Käsipuolesta hän talutti minut miehensä eteen.

»Asser, miksi et ole kertonut kuka asuu seinämme takana?» heläytti nuori rouva miehelleen.

»Anteeksi, ystäväni, en pitänyt sitä niin tärkeänä.»

»Ah, Asser, tiedätkö, että Varpu ja minä olemme kasvinkumppanit, leikkitoverit, koulutoverit, ystävät.»

»Neiti Vapaa ei ole koskaan sitä maininnut »

»Herra ei ole koskaan minulle puhunut rouvastaan, niin on jäänyt asia mainitsematta.»

»Neiti, herra! Miten hirveän juhlallista! Varpu ja Asser, ettekö voisi sinutella toisianne? Minun tähteni!»

Tämä oli verraton veto. Olisipa ollut hauska tietää, muistiko hymyilevä Apollo tilaisuutta, jolloin viimeksi teimme sinunkauppoja.

»Miksikä ei, jos neiti siihen suostuu.»

»Me voimme olla lähemmin tuttuja, koska kerran talonvaltiatar niin määrää.»

Luomakunnan Kruunu kumarsi hymyillen. Miehillä ei varmastikaan ole omaatuntoa edes sen vertaa kuin jäniksellä häntää. Vähän sitä on minullakin, mutta pisteleväinen se on.

Tämä kohtaus ei käynyt piirustusteni jälkeen. Minun piti tavata Satu kahdenkesken. Asser oli liikaa. Nyt oli viaton ystäväni paljastamaisillaan minut karvaiseksi valehtelijaksi. Hän alkoi näet muistella lapsuuttamme.

»Varpu! Mikä sinulle tuli?» keskeytti Satu äkkiä muistelmansa. »Olet niin kalpea.»

Minun täytyi pelastua häpeästä, häpeästä Luomakunnan Kruunun edessä. Muljautin pari kertaa silmäni nurin. Nuori pari nousi hätäytyneenä.

»Varpu, mikä sinulle tuli?»

Suuni pysyi supussa. Tuijotin kattoon.

»Asser, Asser! Mene hakemaan lääkäri!»

Siunattu, hätäytynyt Asser juoksi hatuttomin päin lääkäriä hakemaan. Hänenä minä kylläkin olisin tarttunut puhelimen torveen, mutta kohtalon sormi ei sallinut minun vielä häpeään joutua. Jäin Sadun kanssa kahden.

Satu, en halua tippojasi. Ei minua mikään vaivaa. Pieni näytös vain, että sain jäädä kanssasi kahden. Haluan puhua sinulle. Asia on tärkeä.»

Satu levitti silmänsä teevadin kokoisiksi. En antanut hänelle suunvuoroa.

»Olet ollut aina hyvä minulle. Nyt pyydän sinua lisäämään pisaralla hyvyyttäsi. Tee se, vaikka sitten halveksitkin minua. Minä olen salannut kuka olen. Syyn tiedät. Mutta kun he eivät jättäneet minua rauhaan, sepitin itselleni uuden, sivistyneen perheen. Sanoin isäni kaatuneen sankarina sodassa. Valehtelin vihamiehen kotini polttaneen. Satu, pyydän, älä tee minusta valehtelijaa! Pidä minua lattialuuttuakin huonompana, mutta vaikene! Lupaatko? Et usko, miten olen ollut onneton ilmitulemisen pelosta.»

Se enkeli otti tuoksuvan silkkinenäliinansa, kuivasi poskilleni puristuneet tuskankyynelet.

»Ymmärrän sinut», kuiskasi hän ja suuteli poskeani.

»Ethän kerro miehellesikään?»

»En kenellekään.»

»Ah, olet enkeli. Tunnen itseni tervatynnyrissä uineeksi syntiseksi.»

»En halua olla enkeli, ystäväsi vain.»

»Koetan palkita sen, jos voin.»

»Ah, tohtori!» muisti Satu.

»Soita puhelimella!» neuvoin.

10.

»Satu! En pidä siitä, että seurustelet niin paljon neiti Vapaan kanssa.»

»Mutta Asser, miksi en saisi seurustella hänen kanssaan?»

»Ilman vain. Eikö minun seurani riitä sinulle?»

»Tietysti riittää, rakkaani. Sinä et vain aina ole luonani. Yksin on ikävä. Varpu on ystäväni. Meillä on niin paljon puhuttavaa toisillemme.»

»Siitäpä juuri en pidäkään. Sinulla ei saa olla kenellekään muulle puhuttavaa kuin minulle.»

»Rakkaani, oletko mustasukkainen? Oletko mustasukkainen Varpulle?»

»Käsitä asia miten tahdot!»

»Varpuhan on tyttö?»

»Tyttöpä niinkin. Mutta minä olen sellainen mies, joka tahdon olla vaimolleni kaikki kaikessa, siis ystäväkin. En tahdo, että joku kolmas henkilö tietää meidän asioistamme.»

»Asser, rakastatko sinä minua todellakin noin?»

»Sitäpaitsi on vielä olemassa eräs toinenkin syy, miksi en pidä ystävyyttäsi neiti Vapaaseen suotavana.»

»Mikä sellainen toinen syy on?»

»Ei ole niinkään varmaa, onko hän hyvä tyttö. Hänen kaltaisensa kauniit tytöt, joilla ei ole perhettä, ovat useimmiten jonkinjoutavia hepsankeikkoja.»

»Varpu ei ole hepsankeikka.»

»Se on sellainen asia, jota sinä et tiedä. Luota vain miehesi sanaan!»

»Mutta tiedäthän, että rouva Brun pitää kovasti Varpusta. Jos hän olisi hepsankeikka, niin varmasti rouva ei seurustelisi hänen kanssaan.»

»Oli miten oli. Sinä tiedät tahtoni.»

»Mutta Asser...!»

»Kas niin! Ei puhuta asiasta enempää. Sinä olet kiltti tyttö ja teet kuten sanoin.»

Mitä minä, salakuuntelija, seinän takana ajattelin ja tunsin, sitä ei sovi paperille panna. Kehoitan vain muistamaan todellista sukuani ja omenaa, joka ei kauaksi puusta putoa.

11.

Minunkaltaisellani pahalla pakanalla on omatunto liika komento. Siitä ei ole vastaavaa hyötyä. Kiusaa kelpo tavalla.

Kun istun yksin huoneissani ja koetan ottaa elämän mahdollisimman keveältä kannalta, kiertää omatunto ympärilläni kiljuvana jalopeurana raapien terävällä koukkukynnellään milloin miltäkin sielun sivulta.

Se on saanut päähänsä ajatuksen, että minun muka olisi koottava kamppeeni ja muutettava toiseen huoneistoon. Välisti se on saanutkin minut jo niin taipuvaiseksi, että olen pannut lakin päähäni ja lähtenyt uutta asuntoa tiedustelemaan. Mutta veräjällä olen jälleen torhistautunut komentajalleni sanoen: »Muuta itse majaa, kun et voi kanssani asua.» Ja sitten omatunto ja minä haukumme toisiamme tähän tapaan:

»Sinä olet lurjus, kun kehtaat asua tällaisissa huoneissa, joissa kuulet toisten salaiset puheet.»

»Kohtalo on minulle määrännyt nämä huoneet.»

»Vieritä vain syy kohtalon niskoille! Se on muidenkin raukkojen tapa. Jos olisit rehellinen ystävääsi kohtaan, sanoisit hänelle, että välttäisi puhelemista arkihuoneessa. »

»Sitä en tee nyt enää, koska en sitä heti alussa tehnyt. Syyt ymmärrät.»

»Muuta!»

»Mutta silloin tulee näihin huoneisiin joku toinen asuja. Onko parempi, että hän kuuntelee ja levittää tietonsa maailmalle?»

»Sinä voitit minut väittelyssä. Minä huudan sittenkin: Sinä teet väärin!»

»Minä olen väärässä, mutta en muuta. Osoita minulle ihminen, joka tuollaisen seikan tähden muuttaisi!»

»Sitä on vaikea osoittaa.»

»Siinä sitä ollaan. Et voi osoittaa, mutta kylläpä voit pauhata.»

»Tiedät, että pauhaan vain totuuden puolesta. Totuuden puolesta aina.»

»Tee tahtosi! Muuta minä en.»

Tällaista meillä on aina, kun olen omantuntoni kanssa kahdenkesken.

Aviopuolisot keskustelevat. Minä kuuntelen. Omatunto vaikenee.

12.

Rakkaat siiriläläiset pitävät minua hepsankeikkana, jonka pääharrastuksina ovat: olla ehdottomasti viimeisen muodin mukaan puettu, kiekua kukkona tanssiaisissa ja näytelmissä, metsästellä kaikkia naimakelpoisia nuoria miehiä siksi, kunnes nämä kyllästyneinä kääntävät napittoman puolensa ja naivat toisen.

Suotakoon rakkaille siiriläläisille luulemisen oikeus. Minun ei pälkähdä päähänikään selittää heille asiaa omalta näkökulmaltani. Olen siksi kauan käynyt repaleissa ja toisten tähteissä, että minulla on oikeus nauttia omilla rahoillani hankituista puvuista. Minulla on oikeus tanssia ja olla iloinen. Nuoruus ei kauan kestä kumminkaan. Mutta ne tekevät minulle veristä vääryyttä, jotka väittävät mun lemmellä leikkivän. Sitä en tee. Hakkailen hiukan ja siinä kaikki.

Joskus, kun olen oikein kyllästynyt vaatteihin, tanssiin, hakkailuun ja kun olen perin juurin unohtanut pettymykseni, menen naimisiin. Ja kun sitten pahat päivät, kovat koettelemukset tulevat, kärsivällisyys loppuu, silloin kaivan romukopasta nämä rivit, jotka olen kirjoittanut muistiin opiksi ja nuhteeksi, nitistettyäni omantuntoni henkihieveriin.

13.

L. Kr. tässä kirjoituksessa ei suinkaan merkitse Lauri Kristiania. Olen laiska kirjoittamaan pitkiä sanoja moneen kertaan. L. Kr. = Luomakunnan Kruunu — konttoripäällikkö = maisteri Asser Iivari Äyrämö.

Ja nyt minä pistän röyhkeästi lusikkani toisen puurokuppiin.

Sadun ja L. Kr:n avioliitosta on kapissut liika tunteellisuus. Äitelyyksiä inhoava salakuuntelija voi ottaa huoleti pumpulit pois korvistaan. Salakuuntelija on tosin kuvitellut, että ylitsekuohuva rakkaus ryöppyileisi astioissaan ainakin pari vuotta ja sitten muuttuisi tavalliseksi, virkistäväksi arkielämäksi, johon pienet kuohahdukset antaisivat siunauksellista vaihtelua.

Totuus on toista.

Kuudentena kuukautena häitten jälkeen voi salakuuntelija keinutuolissaan todeta seuraavanlaisia aviollisia vuorokeskusteluja.

»Satu! Kenen luvalla sinä olet avannut minun kirjeeni?»

»Rakas Asser! Sehän on isältäni ja tarkoitettu minulle yhtä paljon kuin sinullekin.»

»Se ei muuta asiaa. Kun kerran kirjeessä on minun nimeni, niin sinä jätät sen kauniisti avaamatta. En siedä, että edes vaimoni sensuroi kirjeitäni.»

»Älä ole vihainen, kultaseni! En tee sitä toista kertaa.»

Parin päivän kuluttua.

»Mitä kyyhkyseni niin hartaasti kirjoittelee?»

»Kirjoitan isälle ja äidille.»

»Annapa, kun minäkin vilkaisen kirjettäsi.

»Ei siinä ole mitään erikoista. Tuossa on, jos sinua sen lukeminen huvittaa.»

Salakuuntelijan korviin saapuu äkillisiä rasahduksia, jollaisia tavallisesti aiheuttaa paperin repiminen pienempiin osasiin.

»Asser, mitä nyt teet?»

»Kuinka sinä viitsitkin kirjoittaa vanhemmillesi tuollaista! Milloin minä olen kieltänyt sinua lukemasta kotoasi tulleita kirjeitä?»

»Eihän siinä niin ollutkaan! Käsitit väärin. Pyysin isää vain osoittamaan kirjeensä minun niinelleni, sillä sinä voit unohtaa kirjeet taskuusi, enkä minä saa lukea niitä kuin joskus aikojen perästä.»

»Se voi kyllä olla tarkoituksesi, mutta se ei käynyt kirjeestäsi ilmi. Vanhempasi luulevat pian, että olen sellainen despootti, etten anna sinun edes heidän kirjeitään lukea. Kirjoita uusi kirje ja pane siihen tähän tapaan: Olisin iloinen, jos sinä, isä, lähettäisit meidän kirjeemme minun nimelläni. On ihanaa saada ihan itselleen osoitettu kirje.»

»En kirjoita mitään.»

»Katsopa pikkuista! Oikeinko pikku suu meni mutruun? Ja kyyneliäkin silmissä! Kuka on nyt noin lapsellinen, että itkee moisesta joutavuudesta! Elämässä on raskaampiakin suruja itkettäväksi. Kas niin. Tästä saat pari suukkoa. Joko nyt on pikkuisen taivas kirkas. Istupa tuohon polvelleni! Siinä kirje isälle syntyy itsestään.»

»Ah, Asser! Kuinka herttainen olet!»

Salakuuntelija: Ah, Asser, kuinka herttainen sinä olet! Suutelen kättäsi!

Ja niinkuin Saara oli Aabrahamille alamainen ja kutsui häntä herraksi, niin Satu oli L. Kr:lle alamainen.

»Satu, tuo pari puhdasta nenäliinaa!» »Satu, haepa tohvelini sängyn alta!» »Satu, ojennapa Helsingin Sanomat!» »Satu, harjaa päällystakkiin!» »Satu, nappi luiskahti paidan hihasta!» »Satu, ojenna tänne kuulotorvi!» J.n.e.! J.n.e.! Siinä on koko liuta niitä pikku palveluksia, jotka tekevät avioliiton niin miellyttäväksi.

Satu sanoo ehkä kerran kuussa L. Kr:lle:

»Asser, ole ystävällinen ja ojenna virkkuukeräni. Se vierähti tuolisi alle.»

Sanomalehteen hukkunut E. Kr. vastaa hermostuneesti:

»Etkö voi olla edes silmänräpäystä hiljaa.»

Tai lyhyesti:

»Ota itse!»

Tai vielä lyhyemmin:

»Mm!»

Ah Asser! Suutelen kättäsi!

14.

Olen sairas. Minun täytyy niellä pillereitä ja lusikkalääkkeitä niin, että huomenna olen todella sairas.

Ähä kutti! Kuka käski, kuka käski ruveta valesairaaksi!

Enpä lääkkeitä nielekään. Kaadan ne kauniisti likaämpäriin.

Minkätähden sinä, Varpu Vapaa, olet tekeytynyt sairaaksi? Minkätähden loiot lukematon roskaromaani kourassasi? Minkätähden kaadat 54 mk 35 p:iä maksavat lääkkeesi hyödyttöminä likaämpäriin?

Seikka on sellainen, että kun antaa pahalle, tässä tapauksessa valheelle, pikkusormensa, niin se vie koko miehen, tässä tapauksessa naisen. Niin sanotaan. Niin on.

Seinän takana on tapahtunut iloinen perhetapaus. Hyvinkin iloinen. Haikara toi Tanskan kuningaskunnasta nuorelle parille pojan ja tytön. Nyt on seinän takana ristiäiset. Siellä on koko Siirilä. Siellä on koko Sadun ja L. Kr:n suku. Siellä pitäisi minunkin olla. Mutta minä en ole, koska olen sairas.

Toissa päivänä palasin työstäni. Huhtikuun aurinko siivitti sieluni. Tunsin olevani nuori ja vapaa. Huomisen huolet olivat haipuneet.

»Kukkuu, kukkuu!» heläytti käki urpuihin puhkeavissa puissa.

»Käki on tullut!» huudahdin ääneen. Jos vielä olisin ollut likainen tenava, viisi kuperkeikkaa olisin sulasta riemusta kiepsauttanut.

»Käki on tullut!» kuulin tutun äänen sanojani toistavan lähimmän naapurini avatulta akkunalta. Ääni ei ollut kaiku.

Sadun kamarin akkunalaudalla punaisen kukkivan pelargonin vierellä istui punaista, sinistä, keltaista, kirjavaa. Totisesti! Siinä istui Aina-Siviä Aho kädet taiteen kaikkien sääntöjen mukaan kohti taivasta kohotettuina.

Elämäni kaikki katkerat muistot pyörähtivät piiriksi ympärilleni. Siinä istui hän, joka minua lapsena kivitti, puri, potki, haukkui. Sama, joka koulussa minua sorti, painoi, pilkkasi. Sama, joka minua piikana kohteli isänsä konttorissa. Niin, siinä istui hän, joka varmasti minulle selkänsä seurassa kääntäisi, säälittä sukuni paljastaisi, jos eteensä ilmestyisin.

»En ymmärrä, miten Satu noin julkisesti seurustelee pyykkiämmän tyttären kanssa», sanoisi hän ympäröiville rouville nenäänsä nyrpistäen.

Painuin kuusien suojaan kuin pahantekijä. Hiivin tielle. Häivyin metsään. Hämärä teki tutut tuntemattomiksi, kun kotia tulin.

Ja aamulla ilmoitettiin minut konttorissa sairaaksi. Tehtaan puolesta kävi lääkäri tutkimassa ja totesi: angiina ja vatsa epäkunnossa. Huh! Vieläkin värisyttää, kun muistelen, miten tein kurkkuni punaiseksi ja vatsani epäkuntoiseksi. Olen tartuntavaarallinen. Hoitajatar käy pari kertaa päivässä katsomassa sairasta.

Tänään pujahti Satu minua tervehtimässä. Hän on hento ja kalpea kuin metsän sydän varjossa kasvanut oxalis, ketunleipä.

»Älä tule! Tauti voi tarttua», varoitin.

»En toki ole pelkuri», vastasi hän istuutuen vuoteeni laidalle. Sitten hän katseli hyvin tarkasti minua. Minä näin hänen teeskentelemättömistä katseistaan että hän tiesi yhtä hyvin kuin minä itse, millainen tämä sairauteni todellisuudessa oli. Hän ei antanut minun sitä huomata, ystävä-kultani. Hän ei tietänyt olevansa läpinäkyvä.

»Aviomiehesi voi vihastua, jos hän näkee sinun uhmaavan lääkärin kieltoa», huomautin.

Satu kohautti hartioitaan. Niin nöyrästi kuin hän yleensä seuraakin aviomiehensä määräyksiä, ei hän ole lakannut seurustelemasta kanssani. Olen koettanut helpottaa tätä ristiriitaista käskyä. Minä olen vähentänyt seurusteluani hänen kanssaan. Minulla on aina kiire.

»Aviomies ei huomaa poissaoloani. Hän meni näyttämään Aina-Siviälle tehdasta», sanoi Satu, ja hänen äänensä värähti oudosti.

Kohosin istumaan. Oliko, oliko Satu mustasukkainen?

»Etkö pidä Aina-Siviästä?»

Pieni, suloinen leuka tärisi. Suuret sinisilmät täyttyivät kyynelillä.

»Minä olen niin paha, Varpu», kuiski hän nyyhkien olkaani vastaan. »Mutta en — — en voi sille mitään. Kun Aina-Siviä häärii aina mieheni ympärillä, hänelle hymyy, hänelle puhuu, niin minun on paha olla.»

Minun teki mieleni kimmota sängystä taluttamaan Aina-Siviä tukasta junaan. Se käärmeystävä luikerteli joka paikkaan.

»Älä huoli hänestä, Satu! Hän on aina ollut sellainen miehille», oli heikko lohdutukseni.

»Enhän hänestä väiltäkään, mutta kun Asser ei näe muuta kuin hänet. Kukaan ei ole ystävälleen varmaan niin ilkeä kuin minä.»

»— — ajattelemme ja puhumme hänestä hyvää ja selitämme kaikki parhain päin», luetaan katekismuksessa.

Meikäläinen syntinen käyttää harvoin kieltään ja mieltään tämän pyhän kehoituksen jälkeen. Kieli on taipuvaisempi toimimaan päinvastaiseen suuntaan. Sitä ei voi arvata näin yhtäkkiä, millä riemulla olisin nytkin E. Kr:n ja Aina-Siviän mustaksi maalannut Mutta tuossa vierelläni istui itkien ainoa ihminen, jota kunnioitin, josta pidin. L. Kr:n ja Aina-Siviän mustaaminen olisi mustannut ystäväni elämäni.

Elämässä on tilaisuuksia, jolloin on pakko toimia oikein.