Part 1

ÄLÄ NUOLAISE ENNENKUIN TIPAHTAA!

Romaani

Kirj.

HILJA VALTONEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1927.

Rakas Asser.

Sanoit kerran tuntevasi minut ja sieluni. Pelkään, että erehdyit silloin. Lue tämä mukana seuraava vihko! Se on pala todellista sieluani. Lue, ymmärrä ja anteeksi suo!

Sinua iäti rakastava _Varpu Vapaa_.

1.

Olen orpo. Ei ole mulla sukua, ei perhettä. Se onkin siunattu asia. Nyt saan suurentaa sukuni, laajentaa lajini, perata perheeni sellaiseksi kuin itse haluan. Harvoille on onni niin myötäsukainen.

Oli kerran mies, jota minun täytyi nimittää isäkseni. Juoppo retku, äidin suru, minun kauhuni, lähimmäisten mieliharmi. Äitini pesi pyykkiä selkä koukussa aamusta iltaan. Jos isä rupesi liiaksi reuhaamaan, sai hän märällä lakanalla ympäri korviaan. Pyykkipadan porinaan heräsin. Pyykkipadan porinaan nukuin.

Asuimme kunnanlääkärin pyykkituvassa. Kaunis puutarha oli pyykkituvan ja lääkärinasunnon välillä. Mutta jos taitoin ihanan kukan tai poimin viekoittelevan marjatertun, niin sain vihlovan piiskasaunan.

»Hyvä Jumala», rukoilin minä, sillä äitini oli uskovainen ja kertoili minulle ihmeellisiä asioita taivaasta. »Hyvä Jumala, ota tämä puutarha tykösi taivaaseen tai lähetä pieni, valkea enkeli, joka antaa minun poimia yhden kauniin kukan ilokseni ja muutaman marjatertun syödäkseni!»

Puutarha ei lentänyt taivaaseen. Pieni, mustakutrinen, valkopukuinen enkeli sensijaan tepasteli sen käytävillä.

Hiivin luokseen. Lauloin. Tanssin. Heitin kuperkeikkoja. Saavutin valkean enkelin suosion. Hän ojensi minulle valkean kätensä ja pyysi leikkimään kanssaan.

Silloin lensi valkean ruusupensaan varjosta lihava, kaksileukainen akka.

»Kuinka sinä, likainen kerjäläiskakara, uskallat tarttua tohtorin Sadun käteen! Ulos tielle! Siellä on teikäläisten koti.»

Viisi paksua sormea raateli raivokkaasti keltaisia palmikoitani.

Huusin. Huusin voimieni takaa. Pieni, valkea enkeli huusi myös.

Tohtorinrouva riensi apuun valkeasta rakennuksesta. Äitini riensi apuun pyykkituvasta. Molemmat äidit nostivat itkevät kultasensa syliinsä.

»Mikä on hätänä?» kysyivät he.

»Stiina löi vierasta lasta, joka leikki kauniisti kanssani», sanoi mustakutrinen enkeli.

»Tuo lihava akka ei anna minun leikkiä enkelin kanssa, vaikka minä hänet tänne Jumalalta pyysin», selitin minä.

Tohtorinrouva hymyili. Hän tukki viittauksella puolustautuvan palvelijansa suun.

»Mikä sinun nimesi on?» kysyi hän minulta.

»Varpu. Ja minä tahdon leikkiä enkelini kanssa. Jumala lähetti hänet antamaan minulle kukkia ja marjoja.»

»Valpuri hänen nimensä on, mutta me sanomme häntä Varpuksi», selitti äiti.

»Sinä saat leikkiä Sadun kanssa», lupasi ystävällinen tohtorinrouva ja taputti päätäni. Minusta näytti hänkin suurelta, valkealta enkeliltä. »Mutta Satu ei ole enkeli. Hän on pikkutyttö kuten sinäkin. Hän antaa sinulle kukkia ja marjoja.»

Vai ihminen Satu oli! Samanlainen hän ei ollut kuin minä. Mutta minä sain leikkiä hänen kanssaan. Sain poimia kukkia hänen luvallaan. Sain syödä marjoja hänen seurassaan. Sain pukeutua hänen vanhoihin vaatteihinsa. Hän, Satu, aina antoi. Minä en voinut koskaan antaa.

Välisti tuli puutarhaan kolmas tyttö. Hän oli punainen, sininen, keltainen tai kirjava, valkea harvoin. Hän juoksi kukkasaran poikki, hän viskeli marjoja käytäville, hän nipisteli Satua. Minua hän kivillä heitteli. Kun häntä toruttiin ilkeydestään, osoitti hän minua ja sanoi:

»Lainamekko sen teki.»

Minä vihasin kolmatta tyttöä, joka oli punainen, sininen, keltainen tai kirjava, valkea harvoin. Nähdessäni hänen tulevan juoksin tavallisesti piiloon.

Kolmas tyttö oli Aina-Siviä Aho, rikkaan kauppiaan ainoa tytär.

Kasvoin. Satu kasvoi. Aina-Siviä Aho oli aina päätänsä pidempi meitä.

Satu sai kotiopettajan. Mitä oli Sadulla, sitä piti olla Aina-Siviälläkin. Minä jouduin kansakouluun. Harvoin enää yhtehen yhdyimme, harvoin puutarhassa leikimme. Minä olin köyhä lapsi, minun täytyi jo työhön ryhtyä. Elämän ankarat aivoitukset niin viittoivat tieni.

Vastapäätä tohtorin valkeaa taloa, maantien toiselle puolen, perustettiin uusi koulu, oppikoulu. Sitä koulua kävivät varakkaiden lapset, herrasväen lapset. Siinä koulussa kasvatettiin herroja ja neitejä. Sinne kouluun Satu ja Aina-Siviäkin joutuivat.

Minun äitini oli sen koulun lämmittäjä ja puhdistaja. Ja minä auttelin äitiäni niissä hommissa.

»Äiti, enkö pääsisi minäkin tähän kouluun?» uskalsin kysyä.

»Ole hulluttelematta!» kivahti äiti. Siihen se asia raukesi.

Ei tullutkaan seuraavana vuotena tarpeellista määrää oppilaita ensiluokalle. Silloin tuli tohtori pyykkitupaan.

»Teidän on pantava Varpu yhteiskouluun», sanoi tohtori.

Sydämeni loikki kuin iloinen sammakko toukokuulla.

»Ei ole varoja», sanoi äiti sävyisästi, sillä hän kunnioitti suuresti tohtoria, joka antoi meidän ilmaiseksi asua pyykkituvassa. Tohtori äidille toimitti koulun siivoamisenkin.

»Varpu pääsee vapaaoppilaaksi.»

»En jaksa kirjoja ostaa.»

»Ostan hänelle kirjat.»

No, niin. Pääsin yhteiskouluun ja kävin sen läpi. Useimmat tovereistani menivät kaupunkiin jatkamaan lukujaan yletäkseen ylioppilaiksi. Minä pääsin myyjättäreksi Ahon kauppaan.

Sinä talvena äitini sai keuhkokuumeen ja kuoli.

Isä vaati palkkaani juomisrahoikseen. Kun en siihen suostunut, haukkui hän minut, olisi pieksänytkin, mutta kauppias Aho ehti väliin. Sen jälkeen en tiennyt isästä, ennenkuin kuulin hänen saaneen kurjan kuolemansa kapinassa.

Kapinatalvena pääsin Ahon konttoristiksi. Uusi asemani oikeutti minut syömään isäntäväkeni kanssa samassa pöydässä. Sangen visusti piti minun kuitenkin muistaa, etten puheeseen puuttunut muulloin kuin kysyttäessä. Monesti, varsinkin Aina-Siviä-neidin kotona ollessa, sain kesken aterian nousta suorittamaan piioille kuuluvia askareita. Mutta minä opin pöytätavat.

Minä olen kaunis tyttö. Vartaloni on pieni, mutta se on kaikin puolin siro ja sopusuhtainen. Hiukseni ovat kullankeltaiset. Kulmani ovat kuin hiilellä piirretyt, ja silmiäni on sanottu kekälesilmiksi.

Ahon konttorissa en tiennyt olevani kaunis. Myyjätoverit, talollisten pojat, kepuliherrat, parveilivat ympärilläni makeita sanoja huulillaan. Annoin heille palttua. Koska olin käynyt oppikoulua, tahdoin saada miehekseni herran, oikean sivistyneen herran, joka ei juopottelisi kuten isäni, joka palvelisi vaimoaan kuten tohtori, joka voisi tarjota ylellisen kodin kuten kauppias Aho, joka olisi nuori ja kaunis kuten maisteri Berg. Äitini kaltaiseksi orjaksi en halunnut enkä halua tulla.

Eräänä päivänä kauppias lähetti minut asemalle viemään kiireellistä, tärkeätä kirjettä junaan. Oli hiukaisevan kuuma heinäpäivä. Hatutta, takitta hyppäsin pyörälle ja ajoin asemalle. Juna oli lähtemäisillään. Jätin pyörän huolettomasti maahan. Juoksin postivaunun luo. Lopsis. Tärkeä, kiireellinen kirje oli ehtinyt junaan.

Huohottaen kuljin junan sivua pyöräni luo.

»Onpa siinä saakelin sievä tyttö», sanoi eräs herra vaunun portailta.

Vilkaisin ympärilleni nähdäkseni minäkin kerran »saakelin sievän tytön». Ei vaunun portailla eikä koko asemalla ollut yhtään naista.

»Eikä se lapsi-parka näytä edes olevan selvillä omasta kauneudestaan, koska noin uteliaana ympärilleen vilkuilee», kuulin vielä saman herran sanovan poistuvan vaunun portailta. Sitten hän lähetti minulle lentosuukon.

Silmäni aukenivat. Moni seikka selveni. Ymmärsin, miksi tuntemattomat herrat, jotka aterioivat isäntäni pöydässä, olivat aina aluksi minulle ystävällisiä ja kohteliaita, mutta lakkasivat heti seurustelemasta kanssani, kun ystävällinen isäntäväkeni oli heille hyväntahtoisesti selittänyt sukujuureni. Sinä päivänä selveni minulle, etten koskaan kotiseudullani sukuni tähden pääsisi siihen yhteiskunnalliseen asemaan, johon kauneuteni oikeutti ja haluni veti. Se päivä, se heinäpäivä, synnytti minut uudestaan.

Onni ja menestys kukkikoot kantapäissäsi, mies, joka minua »saakelin sieväksi» tytöksi sanoit!

Koko palkkani säästin kuin saituri ja tuhlasin sen kallisarvoisiin koruihin, hienoihin alusvaatteisiin, jotka erottavat sivistyneen ihmisen nousukkaasta. Niinpä kun vuosi vierähti, oli laatikossani samanlaiset helyt kuin Aina-Siviällä mennessään tohtorin kemuihin. Kotikulmilla en aikonut helyilläni komeilla. Mutta päivä oli valkeneva, jolloin ne saisivat nousta laatikoistaan arvoani ylentämään yleisön silmissä.

Ja se päivä valkeni.

Lehdestä näin, että Siirilän paperitehtaan konttorissa oli maan molempia kieliä taitavan naiskonttoristin paikka avoinna. Palkka oli neljä kertaa suurempi kuin omani.

Minä en jäänyt tuumimaan. Heti työstä päästyäni tungin hakemukset valokuvani keralla kirjekuoreen. Huolehdin visusti siitä, että papinkirjassani oli vain konttoristi ja että perhesuhteet jätettiin kauniisti mainitsematta. Rovastin apulainen oli nuori ja teki pyyntöni mukaan.

Kahden viikon kuluttua sain kutsun saapua Siirilään.

Ahon naama venähti pitkäksi, kun sanouduin irti, Lupasipa koroittaa palkkaanikin kahdellakymmenelläviidellä markalla, jos jäisin. Mikä raha on nykyään 25 markkaa. Uudelle konttoristilleen hän saisi maksaa 25 kertaa 25 markkaa enemmän kuin minulle eikä saisi vielä sittenkään kunnollista paikantäyttäjää. Kiitin niiaten. Jäämään en suostunut.

Varpu Vapaa, pyykkiakan ja humalaisen hulttioimen jälkeläinen, nousi tavaroineen koti asemallaan kolmannen luokan matkustajavaunuun. Kotiseutu jäi. Kaupungissa matkatavarani hienostuivat. Hienostui itse Varpu Vapaakin. Helyt olivat nousseet ylös laatikoistaan.

»Kukahan lienee tuo kaunis ja hieno neiti», ajattelivat varmaan kaikki toisen luokan matkustajat, kun loppumatkan kuljin hienoston seurassa.

Hyvästi menneisyys!

Varpu Vapaa on nyt todella vapaa!

2.

Hohhoo! Miten tämä armas maailma muuttuukaan, kun pääsee kunnolliseen eroon entisyydestään!

Siirilässä minut vietiin tehtaan isännöitsijän, insinööri Allan Brunin eteen. Minulle ei ole tähänastisessa elämässäni yhteensä niin monta kertaa kumarrettu, kuin hän nyt parissakymmenessä minuutissa taivuttelihe edessäni. Komea ja kohtelias mies, tämä nykyinen isäntäni. Mutta minulle hän on kuitenkin miellyttävä sivuseikka, koska hän on nainut mies.

Minut esiteltiin myös herttaiselle rouva Lilli Brunille. Koetin käyttäytyä niin kuin Satu tällaisessa tilaisuudessa käyttäytyisi. Kohdistin koko huomioni ja herttaisuuteni rouvaan. Ja katso, tämä sivistynyt koti avasi minulle ystävällisesti ovensa. Sain asua isäntäni perheessä, kunnes huoneeni konttoripäällikön rakennuksessa saataisiin asuttavaan kuntoon.

Kohtalo itse aukaisi minulle ovet siihen elämään johon olin kaivannut ja halunnut. Rouva Brunin siipien suojassa tutustuin Siirilän sivistyneistöön. Se otti minut epäilyksittä vastaan.

Mutta niin herttainen kuin rouva Brun olikin, oli hänellä eräs taipumus, josta en pitänyt. Hän kyseli alinomaa perheestäni, kodistani, entisyydestäni.

»Vieläkö vanhempanne elävät?»

»Eivät. Olen orpo.»

»Lapsi-parka!»

Vielä kerran kiitän sinua, kohtalo, että perheeni hautaan syöksit!

Ja minä kerroin rouva Brunille äidistäni, joka kuoli keuhkokuumeeseen. Ainoa totuus, minkä hänestä voin kertoa. Muuten kuvasin äitini tohtorinrouvan kaltaiseksi. Kerroin myös kauniista puutarhastamme, jossa ruusut, kielot ja narsissit kukkivat. Kerroin siitä kauniista kukkasateesta, joka äitini haudan peitti.

»Lapsi-parka!» sanoi rouva Brun. Hänen valkea kätensä hyväili omaani niin hellästi, että kyynelet herahtivat silmiini. Ja minusta tuntui, kuin olisin puhunut totta koko ajan, vaikka tiesin, ettei äitini haudalle laskettu kuin yksi katajaseppele, johon kukat oli laitettu valkeista karamellipapereista.

»Isäni menetin sodassa. Hänen kuolemansa oli kamala. En muistele sitä mielelläni.» Ensimmäisen kerran vuodatin kyyneliä isäni muistolle. Ah, kuinka katkerasti olisinkaan häntä kaivannut, jos hän olisi ollut sellainen, jollaiseksi hänet kuvasin!

Kotini! Ah, millaisen maallisen paratiisin siitä loinkaan! Ihmeellisintä oli, että todella tunsin kertoessani eläneeni sellaisessa kodissa. Nautin kuvauksestani, nautin naurustani, nautin itkustani. Itkustani ehkä enimmän nautin.

»Kapinalliset polttivat kotini. Kaikki meni. Yksin jäin köyhyyteen. Opintoni jäivät kesken. Täytyi ryhtyä leivän eteen työskentelemään! Oh! Elämä on niin tuskallista!» Hymyilin kyynelien läpi ja koetin näyttää urhoolliselta.

»Anteeksi, ystävä-kulta, että herätin näin tuskallisia muistoja! En tee sitä enää toiste», sanoi rouva Brun. Sitä minä juuri halusinkin.

»Ei mitään! Olen liian herkkä ja vaikutuksille altis. Minun pitää karaista itseäni. Arvet ovat kuitenkin vielä niin arat, etten niitä mielelläni koskettele. Mutta onhan teillä oikeus tietää, millaisista oloista olen lähtöisin, sillä nykyinen konttoriväestö on niin kirjavaa. Monen syntyperä on hämärä. Heidän kanssaan ei mielellään ole läheisemmissä tekemisissä », puhuin minä.

Saavutin tarkoitukseni. Kukaan ei kiusannut minua kyselyillä perheestäni. Rouva Brun levitti tiedon seurapiiriin, kuinka julma on kohtalo ollut Varpu Vapaalle, miten surulliseksi hän tulee, kun siitä ruvetaan puhumaan. Minun ei tarvinnut itseni monistaa valhettani.

Varpu Vapaa parka, rukka!

3.

Kun ensikerran astuin työhöni konttoriin isännöitsijä Brunin saattamana, kohtasi katseeni siellä ensitöikseen miehen, jolle sieluni heti antoi nimen Luomakunnan Kruunu. Hänellä oli voimistelijan vartalo, Apollon pää, tanssitaiturin liikkeet ja näyttämösankarin miellyttävä ääni. Hän ei ollut minulle sivuseikka. Hän oli nuori mies.

»Konttoripäällikkö, maisteri Äyrämö», esitteli isännöitsijä minulle Luomakunnan Kruunun.

Esimieheni kumarsi hymyillen. Sen jälkeen esiteltiin tulevat työtoverini, joukko näivettyneitä vanhojapiikoja ja muutamia kaislamaisia nuoria miehiä.

»No, neiti Vapaa, mitä pidätte konttoripäälliköstä?» kysyi rouva Brun heti aamiaispöydässä minulta.

»Kyll’ on kakku päältä kaunis, kuorelta ylen korea», vastasin Kullervon tunnetulla lauseella.

»Eikö totta! Mutta hänellä on myös kaunis sielu. Tavallisesti kauniit miehet ovat mamselimaisia. Herra Äyrämö on miehekäs», ylisti rouva.

»Kuka hänen sielunsa kauneuden on nähnyt?» kysyi isännöitsijä pilkallisesti.

»Olethan itse myöntänyt, että hän on tunnontarkka virkamies ja hoitaa ensiluokkaisesta tehtävänsä.»

»Jaa. Sen voi tehdä yhtä hyvin rumasieluinenkin mies.»

»Allan ei pidä siitä, että Äyrämöä kehutaan. Totta on, että Äyrämö on kohtelias, ystävällinen, herttainen, avulias niin köyhille ja rumille kuin rikkaille ja kauneille. Kerran hän kantoi vanhan, likaisen naisen sylissään tohtorille, kun nainen langetessaan jäätikölle katkaisi jalkansa eikä päässyt omin voimin liikkumaan.»

»Sellainen sankari teidän esimiehenne on, neiti Vapaa. Kaikki naiset ovat hulluina hänen peräänsä. Älkää vain te rakastuko häneen. Hän rouhii rikki naisten sydämiä kuin hyvä pähkinänsärkijä.»

»Olkaa huoletta! En ole tulenarka.»

Mutta minä olin tulenarka. Tuskin olin istunut kuukauden päivät häntä vastapäätä, kun olin sydänjuuriani myöten häneen rakastunut. Hän oli aurinkoni. Kun hän oli huoneessa, oli päivä. Kun hän meni pois, tuli yö. Hän oli pilkulleen sellainen sivistynyt herra, jollaisen halusin miehekseni. Maisteri, tuomarin poika, varakas, hyväpalkkainen, komea, kohtelias.

Pahinta oli, ettei hän rakastunut minuun. Hän suorastaan karttoi minua. Hän saattoi tuhlata hymyn jollekulle näivettyneelle työtoverilleni, minua hän katseli kulmat kurtussa kuin tekisin paljaita pukkeja työhöni. Kuitenkin olin ehdottomasti kaunein nainen Siirilässä. Sen ilmaisi minulle peili, naisten kateus ja miesten ihailu. Nuoret miehet liehuivat ympärilläni kuin kiusalliset kärpäset. Ylpeyden kärpäslätkällä karkoittelin heitä matkoihinsa. Minä en halua köyhää miestä, en halua nousukasta, en juoppoa. Halusin Äyrämön. Itkin vuoteellani. Halusin olla ruma noita-akka, koska kerran kauneudestani ei ollut niin paljon hyötyä, että se olisi kiinnittänyt minuun haluamani miehen.

Mitä korkeammalle tuskani kohosi, sitä pystympään pääni nostin. Tämän seurakunnan ei tarvinnut tietää, että minä rakkauden tuskissa kiemurtelin. Eei! Armollisesti vastasin esimieheni tervehdykseen.

Yhtenä päivänä levisi konttorissa huhu, että Äyrämö seurusteli tohtori Peipon sisaren kanssa.

»Näin omilla silmilläni, kuinka he suutelivat Putkosen veräjän suulla», vannoi konekirjoittajatar.

Minä istuin laskukoneeni ääressä. Viereisen huoneen ovi oli raollaan. Näin Äyrämön sukivan hiuksiaan peilin edessä. Kuulkoon nyt kerran kunniansa!

»Ja te olette nyt kateudesta kahtia halkeamassa, Kun neiti Peippo-raukkakin kerran sai suudelman. Täytyyhän maisteri Äyrämön tasapuolisesti kohdella ihailijattariaan. »

Konttoripäällikkö ilmaantui kynnykselle.. Tytöt hävisivät kuin siivellä lakaistuna.

Äyrämö asteli suoraan luokseni. Nousin seisomaan.

»Mistä puhelitte, neiti?»

»Puhuimme suudelmista, herra.» Vaikka sydämeni pomppi kaulassa, niin tuijotin kiinteästi, ylpeästi esimiestäni silmiin.

Hän astui askelen lähemmäksi, niin lähelle minua, että tunsin hänen saippuansa tuoksun. Hänen kulmansa kurtistuivat:

»Mitä te, pikkutyttö, suudelmista tiedätte?»

»Anteeksi, minä en ole pikkutyttö.»

Hän kumarsi virallisesti.

»Anteeksi, mitä armollinen neiti tietää suudelmista?»

»Että väkisin-suutelijaa saa purra.»

»Kas, kas pikku kissimirriä! Kai te sentään kehrätäkin osaatte?»

»Ja kynsiä myös.»

»Totisesti. Siltä tuntuu. Ettehän pahastu, armollinen neiti, jos rupean näyttelemään eläintenkesyttäjän osaa?»

»Teidän elämänne, herra Äyrämö, ei liikuta minua. Kesytelkää vaikka hiiriä!»

Hänen silmäluomensa painuivat puoliumpeen. Hätkähdin, peräydyin. Niin katselee kissa hiirtä, jonka se pitää varmana saaliinaan.

»Älkää olko noin hemmetin koppava, se voi tulla teille kalliiksi!» sanoi hän venytellen.

»Teiltä en ainakaan tule rahoja lisää kerjäämään.» Osasin tässä minäkin kulmiani kurtistella.

Hän kohautti hartioitaan. Meni kolme askelta.

Katsahti minuun. Hymähti. Meni pöytänsä ääreen.

Iloitse, sieluni! Hän, Asser Äyrämö. Luomakunnan Kruunu, näkee minut!

4.

Olen muuttanut omaan asuntooni konttoripäällikön rakennuksessa. Toisessa huoneessani ovat seinäpaperit punaruusuisia, toisessa ruusut ovat sinisiä. Muutenkin tuntuu elämäni ruusuiselta. Elän täyttyvien toiveiden toukokuuta. Maailma on ihana, ihmiset hyviä, menneisyys haipumassa hautaan.

Rouva Brun lahjoitti minulle toiseen huoneeseeni vanhan korikalustonsa. Toiset rouvat ovat antaneet mikä mitäkin, niin että uusi kotini on nyt sangen viihtyisä. Työtovereiltani olen saanut kukkia, maljakkoja, tauluja. He ovat hauskoja ihmisiä hekin, vaikka aluksi luulin joutuneeni kapakalojen joukkoon. Itse olen hankkinut asuntooni leposohvan ja ison, hyvän peilin, josta voin nähdä itseni yhdellä silmäyksellä kiireestä kantapäähän. Sen edessä opettelen liikkeiden siroutta, asentojen kauneutta. Koska olen pieni ja hento, sopii keijumaisuus minulle. Miksi en auttaisi luonto-äitiä?

Ja seinäni takana ovat esimieheni autiot huoneet. Koska hän on poikamies, asuu hän täyshoidossa pappilassa. Mutta nyt on talo täynnä maalareita ja verhoilijoita, jotka kunnostavat huoneita. Hän, Asser muuttaa seinäni taa! Ah!

Olen aivan varma, että kohtalo on määrännyt minut esimieheni vaimoksi. Hyväinen aika! Eihän se mikään yliluonnollinen asia ole. Onhan ennenkin sellainen ihme tapahtunut, että esimies on nainut alaisensa kauniin tytön. Niin kävi Ruck’in »Virallisessa morsiamessa» ja monessa muussa kirjassa. Viime aikoina on minusta alkanut tuntua, että elämäni tulee olemaan merkillisempi kuin monien kanssaihmisieni, sillä en ole jokapäiväinen ihminen. En tahdo olla. Luin eräästä kirjasta, että ihminen on sitä, mitä hän tahtoo. Ja minä tahdon Asserin rakastetuksi vaimoksi.

Eräässä toisessa kirjassa sanotaan, että »jos haluat pauloihisi miehen, älä anna hänen olla varma itsestäsi». Niin, Asser Äyrämö, Luomakunnan Kruunu, sinä haluat ehkä hiukan hakkailla kaunista konttoristiasi, mutta tämä ei alennu sellaiseen. Suutele Aura Peippoa vain Putkosen veräjällä, kävele perhetyttöjen kanssa kuutamopolulla, Varpu Vapaata et koske, ellet ensin kosi!

Pehmenee kivikin, kun sitä vuoroin kuumentaa, vuoroin kylmällä vedellä valaa. Työssä, visiiteillä, huveissa olen esimiestäni kohtaan herttainen. Oh, se on niin hirveän helppoa, paljon helpompaa kuin olla tasapuolisesti herttainen muille herroille juorujen välttämiseksi. Ja varovainen on Asserkin, vaanivathan kaikkien naisten silmät hänen jokaista liikettään, hymyään, katsettaan.

Eilen illalla iltamassa hän tanssi kanssani pari kertaa.

»Jospa voisin aina tanssia kanssanne, neiti!» kuiskasi hän. Koetin hymyillä, vaikka mieleni teki itkeä onnesta. Hänen kosketuksensa oli kuin hyväily, hänen äänensä lempeä etelätuuli. Ja minun järkeni kutistuu niiden vaikutuksesta pieneksi kuin lumipallo lämpimässä vedessä.

Mutta kun hän toisen kerran tanssiessaan pyysi minua odottamaan itseään Kuusikkokujan suulla, jäätyi järkeni. Sillä olipa hän juuri äsken tarjoutunut saattamaan tohtorin sisarta, Aura Peippoa. Kuulin sen omin korvin, vaikk'ei hän minua huomannut, koska hänellä ei ollut silmiä selässä.

Muotoni muuttui. Enkö minä ole yhtä arvokas saatettavaksi kotiin kuin joku miestämetsästävä, arkinaamainen tohtorin sisar? Oliko seurani niin alentava, että vain salassa uskalsi kanssani kahden olla? Ei, Asser Äyrämö! Sinun tulee kohdella minua kuin kuningatarta, vaikka vain olenkin konttoristisi.

Nyt oli kylmän veden vuoro.

»Jos maisterilla on jokin määräys annettavana, niin ettekö voisi sanoa sitä nyt? Tytöt eivät varmastikaan jää kanssani Kuusikkokujalle, ja yksin en missään tapauksessa odota. Herra maisteri unohtaa, että nyt on jo yö.»

Maisteri vilkaisi ympärilleen ja näytti hiukan nololta, sillä sanoin lauseeni kovasti.

»Niin. No. Voinhan sanoa asiani toistekin, te pieni pasuuna.»

Mikä on hänen asiansa? Jospa, jospa hän hyvinkin olisi jo pyytänyt minua vaimokseen? Mitäpä muuta asiaa hänellä voisi minulle olla? Olin oikea hölmö, kun en sittenkin odottanut häntä Kuusikkokujalla. Toiselta puolen! Malttia, Varpu! Hyvää ei odoteta koskaan liian kauan. Muista se!

Halloo, huoneet seinäni takana! Olkaa iloisia, olkaa toivorikkaita! Te ja minä elämme täyttyvien toiveiden toukokuuta.

5.

Ihana kevätsunnuntai. Teki aivan kipeää rinnassa. Linnut rakastelivat silmujaan aukovien koivujen varvuilla. Kimalaiset pörisivät onnellisina pajunkukissa. Sinivuokot lempivät taivasta. Minusta yksin ei kukaan välittänyt.

Istuin maahan sinivuokkojen viereen, kiersin käteni koivun rungon ympärille. Itkin.

Kaksi kättä tarttui käsivarsiini irroittaen ne koivun ympäriltä.

»Mitä pienokainen niin haikeasti itkee?»

Maassa vierelläni polvillaan oli esimieheni, Asser Äyrämö, Luomakunnan Kruunu. Riuhtaisin käteni irti. Itkin entistä kovemmin. Nyt ilosta itkin.

Hän nosti minut syliinsä kuin höyhenen.

»Kuinka tyhmää on istuutua märkään maahan! Istukaa kauniisti sylissäni ja kertokaa, mikä teitä noin haikeasti itkettää!»

»Päästäkää minut heti irti! Te rypistätte pukuni.»

Hän vangitsi molemmat huitovat käteni. Kimmurtelin vieläkin vastaan. Tämmöinen väkirynnäkkö ei ollut mieleiseni. Siten sopi kohdella piikoja ja pyykkiämmien tyttäriä, mutta ei kaltaistani kunniallista, sivistynyttä tyttöä. Kosiomiehen täytyi lähestyä minua arkana, rukkasia peläten, olipa hän sitten vaikka rakastamani Asser Äyrämö.

»Kun olen kerran saanut teidän kaltaisenne pikkulinnun syliini, en laske sitä niin helpolla irti. Älkää rimpuilko tai suutelen!»

»Te olette konna, jos suutelette turvatonta tyttöä, jota ette rakasta.»

»Kuka on sanonut, etten sinua rakasta, Kekälesilmä!»

»Kuka on antanut teille luvan sinutella minua?»

»Hän, joka käskee minun suudella kimmeltäviä vesipisaroita silmäripsissäsi.»

»Päästäkää! Pelkään teitä!»

»Sanopa, pieni Kekälesilmä, onko kukaan suudellut ennen väräjäviä huuliasi!»

»Se ei kuulu teihin!»

»Se kuuluu juuri minuun. En suutele koskaan sellaista naista, jota on jo toinen mies suudellut.»

»Sata miestä on suudellut minua.»

»Valhe! Sinä et tiedä vielä, millainen todellinen suudelma onkaan.»

»Säälikää minua! Päästäkää minut.»

»Sinä olet suloisin nainen, mitä olen koskaan nähnyt.»