Part 3

»Kas niin, Satu! Älä ollenkaan imartele itseäsi, että olet poikkeus! Et ole kummempi toisia nuoria rouvia. Te olette järjestään kaikki samanlaisia. Katsohan! Nuoret rouvat ovat avioliittonsa alkuaikoina kokonaan miehensä palvonnan esineinä. Mies suorastaan on naurettavan epäkohtelias muille naisille. Ovatpa toiset miehet niin hassuja, että ovat vaimostaan mustasukkaisia tämän tyttöystäville. Mutta ei tätä iäti kestä. Mies alkaa vähän kerrassaan palautua entisille raiteilleen, näkee siis jo ympärillään vilisevän kansan. Me sanomme arkikielellä, että kuherruskuu loppuu. Luuletko nuoren rouvan olevan tähän tyytyväisen? Huihai! Hän haluaisi tietysti olla aina miehensä epäjumala eikä proosallinen vaimo. Usko pois, Satu, me konttoriväki iloitsemme suuresti, kun esimiehemme alkaa jälleen erottaa meidät lyijykynien joukosta.»

Kyynelet kuivuivat. Hymy pilkistihe esiin.

»Kuule, onko Asser todella ollut niin huomaamaton konttorissa teitä kohtaan?»

»Onko? Kyllä vaan!»

Jospa ihminen voisi tehdä edes yhden hyvän työn viikossa, niin varmasti pian saisimme nähdä paratiisin putoavan maan päälle! Valitettavasti tämä vaatimaton yritys oli ensimmäiseni. Se sai kuitenkin Sadun taivaan kirkastumaan. Hän alkoi liverrellä pienokaisistaan, miten ihmeen sieviä, viisaita pikku-kultia ne ovat. Koetin olla ymmärtäväinen kuulija, vaikka todellisuudessa kaikki kolmiviikkoiset tenavat minusta ovat yhtä rumia ja tyhmiä.

Nyt kohotan kynän ja kuuntelen.

»Pidän niin äärettömästi pienistä lapsista. Nämäkin kultaset, hellanteltut, ovat minusta kuin pieniä enkeleitä», kaikuu Aina-Siviän ääni ylinnä muita.

Mutta minä en usko tuota.

15.

Outo ja kokematon ei voi lähimainkaan oikein arvioida sitä itkun ja parkumisen paljoutta, jolla yksi vahvakeuhkoinen, kiukkuluontoinen ihmistaimi koettelee kanssaihmistensä kuuloluiden vahvuutta. Jos näitä parkujia sattuu olemaan kaksi, on konsertti väliajaton. Konsertti on aina öisin. Se alkaa täsmälleen vanhempien nukkumaan käydessä, loppuu ylösnousuaikana.

Äyrämön kaksoset seinän takana ovat tässä suhteessa antaneet minulle totuuteen pohjautuvat tiedot ja kokemukset. Ne ovat huutaneet kolmen kuukauden ajan joka ikinen yö. Lääkäri sanoi, että ne vielä huutavat toiset kolme kuukautta joka ikinen yö. Ei uskoisi niin pienistä olioista lähtevän niin paljon ääntä. Ihmeesti ne jaksavatkin. Toinen alkaa ensin itkeä. Sitä hyssytellään, syötetään, pestään, muutetaan kuivaa. Jo uupuu vauva uneen. Silloin juuri alkaa toinen parkua. Sitä taasen hyssytellään, syötetään, pestään, muutetaan kuivaa. Kun sekin on uneen uupumassa, parahtaa toinen vauva unestaan hereille. Seuraa duetto.

Aviomies on jo itkukauden alussa jättänyt yhteisen makuuhuoneen siirtyen talon perimmäiseen huoneeseen. Lasten itku ei saa häiritä hänen hyvinansaittua yöuntaan. Ei iske myöskään hänen ymmärtäväiseen aivokalustoonsa ajatus, että hänenkin pitäisi joskus nousta ja laskea vaimonsa edes hetkeksi lepäämään. Hänen mielestään voivat palvelijat kaita kirkujia. Sitä varten niille palkka maksetaan. Lastenhoito ei ole miesten asia. Mies hankkii rahaa, rahaa ja rahaa.

Palvelijat ovat isännän kanssa yövalvonnasta eri mieltä. Yön ja pari he kyllä viihdyttävät parkuvia penikoita, mutta sitten he saavat paikan lapsettomassa perheessä ja muuttavat. Katsokoot itse penikoitaan!

Vanha rouva Äyrämö on yrittänyt kuukauden päivät koetelluilla konsteillaan taltutella poikansa lapsia. Ne ovat osoittautuneet tehottomiksi. Hän ei ole ikinä tavannut tuollaisia lapsia. Ovat muka terveitä olevinaan ja sittenkin huutavat. Äitinsä puolelta ne ovat tuon vian perineet. Kun Asser oli pieni, oli hänen itkunsa merkkitapaus perheessä.

»Kuolemaan asti väsyneenä» vanha rouva Äyrämö palasi leskentilalleen.

Omalle äidilleen Satu ei valita lapsistaan. Hiukan rauhattomia ne ovat öisin, hän vain kirjoittaa. Äiti tohtorinrouva on niin perin heikko, että yhden yön valvominen tekee hänet sairaaksi.

»Antakaa lasten huutaa huudettavansa! Väsyttyään ne kyllä nukkuvat», neuvovat tohtori, aviomies, ystävät, naapurit.

Satuko antaisi lastensa jäädä koko yöksi yksin itkemään? Hän, joka, ei salli maan matosenkaan tuskassa kiemurrella? Ei. Välisti hän valvoo kaksikin yötä lasten ääressä. Joka yö hän pistäytyy kolme, neljä kertaa niitä vaalimassa. Hän ei luota hoitajiin. Palkkapaimen saattaa vetää peiton korviinsa vedellen täysiä unia välittämättä lasten huudoista.

Satu on tullut läpinäkyväksi kuin ohut posliini. Mutta valituksen sanaa ei nouse hänen huulilleen. Ei hän soimaa itsekästä miestään. Ei hän palvelijoitaan moiti. Hän on mennyt naimisiin saadakseen lapsia, vaaliakseen niitä. Oma elämä, oma hyvinvointi jää syrjäseikaksi.

Seinän takana nukun minä, salakuuntelua. Nyt ei omatuntoni enää hauku. Se on tyytyväinen rangaistukseeni.

Minun on täytynyt muuttaa nukkumaan toiseen huoneeseeni, sillä lapset on tuotu pitämään öistä serenadiaan tavallisen makuuhuoneeni viereen. Joka ilta tukin korvani pumpulilla, kierrän liinan lujasti päähäni. Monesti sittenkin herään itkuun kesken makeimman unen. Unta saa odottaa, herkutella, herutella. Se maistuisi vielä makealta, se tulisi hiljaisuudessa, mutta nuo vietävän vintiöt seinän takana kirkuvat, kitisevät, parkuvat.

Raivostun. Potkin peittoani. Kääntelehdin kiukkuisesti. Viskaan unilukemiskirjani läsähtäen lattiaan.

Huomenna muutan, varmasti muutan, päätän tuskastuneena. Muuttamatta on sentään jäänyt. Jokin salainen voima sitoo minut näihin huoneisiin.

Nyt Äyrämöltä taasen lähti lastenhoitaja pois. Uutta eivät ole vielä sijalle saaneet. Lasten maine on jo siksi laajalle levinnyt ympäristöön, että kukaan ei mielellään ryhdy niitä hoitamaan.

Keittäjätärtä eivät Äyrämöt uskalla yövalvontaan komentaa, sillä tämä voisi noudattaa lastenhoitajain esimerkkiä. Hän on jo monesti uhannut poistua, kun ei saa lasten itkulta kunnolleen nukutuksi. Runsaat rahat ovat saaneet hänet pysymään paikoillaan.

Hento äiti saa yksin vaalia lapsiaan. Isä, hän makaa niin, että nokka tohisee, sieraimet soivat!

Heräsin kuten tavallisesti lasten itkuun. Kello oli kolme. Avonaisesta akkunastani kuulin, kuinka ahkera maamies joen toisella rannalla viikatettaan teroitti. Kaadetun heinän herkullinen tuoksu tunkeutui sieraimiini. Linnut visersivät aamuvirttään.

Olipa siunattu asia, että jätin illalla akkunan auki. Lasten itku ei minua nyt hermostuttanut. Kapsahdin virkeänä vuoteestani. Päätin pukeutua ja mennä loikomaan luonnon syliin.

Menin hakemaan hattuani viereisestä huoneesta. Mitä? Eikö kuulunutkin aikaihmisen nyyhkytys lasten itkun seasta. Satu tietysti. Se raukka oli valvonut lastensa kanssa koko yön. Tämä oli jo kolmas yhteen menoon. Ja mies, peto, nukkui tietysti kuin tukki.

Koputin hiljaa seinään.

»Satu!»

»Oh, Varpu! Olemmeko häirinneet sinun untasi?»

»Kuule, avaa ovi, niin tulen käymään luonasi! Minulla on asiaa.»

Silmät itkusta ja valvomisesta turvonneina Satu laski minut sisään. Raukka koetti vielä hymyillä.

»Nyt sinä rupeat kiltisti nukkumaan, Satu-äiti. Minä viihdytän näitä parkujia.»

»Sinä olet niin hyvä, Varpu-kulta!»

»Mitä joutavia. Mutta enhän voi antaa sinun tappaa itseäsi näiden parkujien viereen.»

Annettuaan minulle tuhannenmoisia käyttöohjeita Satu meni nukkumaan.

En seurannut Sadun käyttöohjeita. Siinäpä vasta puuha olisi ollut. Minulla oli oma metodini. Pakkasin molemmat kirkujat lasten vaunuun ja työnsin posetiivin ulos. Aioin antaa aamukonsertin Siirilän tehdasyhdyskunnalle. Nyt oli herrasväellä tilaisuus huutaa niin paljon kuin oli voimissa varaa, ilmassa oli tilaa. Luuletteko niiden käyttäneen vapauttaan? Vielä mitä! Ne inisivät ensin vähän aikaa, sipristelivät silmiään ja nukkuivat.

Minulla on niin vähän soitannollisia kykyjä, etten saa edes tällaista elävää posetiivia soimaan.

Niin kävi sitten joka yö. Kun otin lapset hoitooni, nukkuivat ne kuin kaksi pientä possua. Mutta kun ne jäivät äitinsä hoteihin, huusivat ne kelvottomat kilpaa. Välisti itki äiti kolmantena. Minun ei auttanut muu kuin uhrautua. Sadun tähden sen tein. Näin voin parhaiten lyhennellä vanhoja velkojani.

Kuulkaapa, mitä kiitollinen aviomies sanoi minulle!

»Varpu, sinä olet todellinen ystävä.»

Ja allekirjoittanut niiasi imarreltuna koettaen maksaa samalla mitalla takaisin.

»Minulla on suuri kunnia saada sinun huuliltasi tällainen ansaitsematon tunnustus, etenkin kun itse olen häikäilemättömästi tunkeutunut sellaiseen hommaan, jonka suorittaminen kuuluu aviomiehen erikoistehtäviin.»

En jäänyt tarkkaamaan sanojeni tehoa. Mies kismittää minua siksi paljon, etten voinut voidessanikaan pitää suutani kiinni.

16.

Minulle tarjottiin insinööri Leimun rouvan virkaa. Kieltäydyin.

Leimu ei ole enää aivan nuori. Kolmekymmentäviisi on hänen ikänsä. Hiukan lihava ja hiukan kalju. Varakas, kuten kaikki kitupiikit vanhatpojat. Suutarin poika alkuperältään. Sopisimme sukujemme puolesta hyvin yhteen. Suutarin poika ja pyykkiakan tyttö! Siinä voi sanoa olevan sointua.

Olen seurustellut paljon Leimun kanssa. Hän on sopiva jurrikka minunlaiseni tytön seuraan. Ei pakkaile kahdenkesken ollenkaan puristelemaan käsiä, silittelemään käsivarsia, suutelemaan. Siksi olenkin mielelläni hänen kanssaan. Sanoin sen suoraan hänelle itselleen. Olen antanut hänelle lempinimenkin »Isukko».

Tänään hän yllätti minut kosia säväyttämällä silmää räpäyttämättä. Tietysti annoin liikutetut rukkaset, sillä en ole edes hoksannut kuvitella Isukkoa aviomiehekseni.

Näin se kosiminen tapahtui:

Työntelin puutarhan tapaisessamme Äyrämön toivehikkaita jälkeläisiä. Ne eivät kirkuneet. Huolehdin myös siitä, etteivät ne saaneet nukkuakaan. Satu ja L. Kr. olivat Brunilla kyläilemässä. Lapsenpiiat saavat aina sulhasia. Niin minäkin. Portti rapsahti. Isukko seisahtui lastenvaunujen vierelle.

»Onko herrasväki Äyrämö kotona?»

»Vanha herrasväki on isännöitsijän luona kahvilla. Nuori herrasväki on tässä vaunussa. Kumpaa haluat tavata?»

»Nuorta herrasväkeä.»

»Ole hyvä!»

»Kas pikkusia, miten suloisesti tutuvat.»

»Ylös, unikeot! Tervehtikää herra insinööriä!»

»Ai, ai! Anna kultaisten nukkua!»

Enkä antanut nukkua. Olen keksinyt tepsivän keinon, miten saadaan lapset nukkumaan yöllä. On pidettävä heidät valveilla päivällä, niin kyllä yöllä jäävät huudot huutamatta.

»Pidätkö lapsista, Varpu?»

»En.»

»Rouva Äyrämö kertoi aivan toista. Hän sanoi sinun erikoisesti pitävän lapsista.»

»Pidän hiukan hänen lapsistaan. Muuten pidän enemmän kauneista koirista.»

»Kaikki tytöt eivät sinun laillasi katsoisi ja hoitaisi vieraita lapsia.»

»Ahaa! Koetat saada huomaamaan omat hyveeni. Turha vaiva, Isukko! Näen ne osoittamattasikin.»

»On synti, että kaltaisesi nainen istuu homehtumassa konttorissa. Kodissa, lasten parissa, on sinun paikkasi.»

»Se ei luullakseni ole minun syntini. Nuoret miehet laskekoot sen kontolleen!»

Jos minulla olisi ollut aavistuskaan niistä hauteista, jotka hän oli sielussaan keittänyt, en olisi puhunut noin vaarallisesti. Isukko pyyhki näet heti synnin pois omalta kontoltaan pyytää paukauttamalla minua rakkaaksi insinöörinrouva Leimuksi. Hän oli vielä niin tosissaan, että kaljukin oli punainen.

»Ei käy päinsä», vastasin jyrkästi. »Sinä olet hyvä mies, liian hyvä minulle. Mutta en mene koskaan naimisiin, vaikka mies eteeni suoraan taivaasta tipahtaisi.»

»Oletko ehkä onnettomasti rakastunut?»

»Näytänkö todella kuihtuvalta rakkaustautiselta?»

»Et. Olet kuin pihlajanmarjaterttu pääsi päällä, kaunis ja elämää uhkuva. Jos et ole rakastunut, miksi et sitten mene naimisiin?»

»Siksi juuri, että en ole rakastunut.»

»Onko se totta?»

»Totta.»

»Kunniasanallasi?»

»Kunniasanalla! »

»Sitten odotan. Ehkäpä kerran pidät minusta sen verran, että voit tulla omakseni.»

Hän kohotti lakkiaan loikkien tiehensä, ennenkuin ehdin puhua järkeä toivojen turhuudesta. Isukko-parka, hän ei kuulu niihin miehiin, joihin voisin rakastua, vaikka olisimme kahden autiolla saarella.

Ah, Asser, kauniskasvoinen, jumalvartaloinen, siroliikkeinen, miellyttävä-ääninen Luomakunnan Kruunu, sinä olet minulle, sinä ja avioliittosi, havainnollinen, elävä esimerkki, joka varoittaa minua kauneimmaltakin näyttävästä avioliittokakusta!

Ah, Asser! Tiedän, että kylässä, vieraiden ihmisten nähden, olet ruumiillistunut kohteliaisuus, miellyttävyys, rakastettavuus naisia ja eritoten vaimoasi kohtaan. Vaimosi käsilaukku putoaa. Sinä nostat sen ylös. Vaimosi värähtää, noudat liinan harteilleen, suljet vetoisen akkunan. Eteisessä häärit kuin tasavallan ensimmäinen tampurimajuri presidentin takin kimpussa. Ah, Asser, mikä mallikelpoinen aviomies olet — kylässä!

Ja Siirilän rouvat sanovat kateellisina miehilleen:

»Jospa sinä olisit yhtä kohtelias minulle kuin Äyrämö on rouvalleen, niin kelpaisi tässä elää. Sinä olet sellainen tomppeli, joka et ymmärrä, miten miellyttäväksi tuollaiset pikku huomaavaisuudet tekevät avioliiton.»

Neitoset huokaavat:

»Jospa minäkin kerran saisin Äyrämömäisen miehen! Ah!» Sitten he kääntävät silmänsä kattoon ja ovat tunteellisia.

17.

On kulunut täsmälleen vuosi ja vuorokausi siitä, kun viimeksi elämyksiäni paperille piirtelin. Muistan sen Leimun kosinnasta, joka sattui kolmannentoista päivän kohdalle. Nyt on neljästoista. Pihlajanmarjat ovat jälleen punaisia.

Paljon on ehtinyt tapahtua vierähtäneenä vuotena. Satua ei ole enää. Hän on mennyt sinne, jonne hän kuuluikin, enkelien siskoksi. Hyvät ihmiset ovat kerrassaan liikaa maailmassa. He kiusaavat kauniilla elämällään meitä syntisparkoja. Ei ole hauskaa tuntea itsensä ala-arvoiseksi toisen rinnalla.

Mutta mitäpä minä rupean filosofeeraamaan, kun en osaa sitä kunnolleen kumminkaan tehdä! Nollia pyörittelevän konttoristin aivot eivät riitä sellaiseen hommaan. Ne kykenevät vain kertomaan, numeroilla sittenkin paremmin kuin sanoilla.

Huhtikuussa Satu kuiskasi jotakin miehelleen, kuiskasi niin hiljaa, ettei salakuunteluakaan hiljaisessa huoneessaan sitä kuullut, aavisti vain. Miehen, L. Kr:n, vastaus kuului sitä selvemmin.

»Sinähän olet kuin kaniini.»

Jos minun juoppo isärenttuni olisi äidilleni noin sanonut, niin se olisi ollut ymmärrettävä asia. Tuomarin pojan, sivistyneen miehen huulilta pulpahtaneena se oli hirveämpi kuin haiseva kissanraato valkeassa asteripenkissä.

Ravasin huoneessani kuin raivostunut leijona häkissään. Häkkileijona voi edes kiljua. Minä en osannut. Voimattomassa raivossani leikkelin toistasataa maksavan pöytäliinantekeleen kelvottomaksi lattialuutuksi. Jospa L. Kr. olisi ollut pöytäliina!

L. Kr. katui ajattelemattomia sanojaan. Katui kauniisti. Minä kuulin. Seuraavana päivänä totesin, ettei aviomies ollut kyennyt hyväilyillään, hellillä sanoillaan raapimaan pois raakojen sanojensa raamua vaimonsa sydämestä. Sadun kaltaisten naisten sydän on kuin arvokas peili. Se ei säry kovastakaan kolhaisusta, mutta siihen jää hieno, poislähtemätön naarmu, jota ei tottumaton silmä huomaa.

Parin viikon kuluttua Satu sairastui. Lääkäri totesi: keuhkotauti.

Silloin sain ihailla L. Kr:n äärimmäistä huolenpitoa vaimostaan. Satu eristettiin heti. Hän ei saanut tavata lapsiaan, etteivät nämä rasittaisi häntä. L. Kr:lle itselleen ilmestyi konttorissa ylimääräisiä tehtäviä. En ymmärrä mitä. Kun aamulla menimme työhön, oli konttoripäällikkö siellä, kun illalla lähdimme kotia, jäi hän konttoriin.

Tulisella innolla L. Kr. hommasi vaimoaan parantolaan. Hän ei osannut Sadulle muusta puhua kuin parantolasta.

»Kuolisin mieluimmin kotona luonasi!» kuiskasi lakanoitakin kalpeampi vaimo.

»Kuka tässä nyt kuolemasta puhuu!» kivahti L. Kr., vaikka hyvin tiesi, ettei Satu ollut enää pelastettavissa.

Viikon vierittyä tuli parantolasta tieto, että sinne sai tulla. En ole koskaan ollut läsnä niin surkeassa tilaisuudessa kuin Sadun lähdössä. Tuo tavallisesti nöyrä ja tottelevainen olento ei olisi millään halunnut lähteä. Hän itki, rukoili, kerjäsi. Mies pysyi järkähtämättömänä päätöksessään.

»Varpu, taivuta sinä hänet. Minä en parane missään. Haluan kuolla kotona. On kuolemaa kauheampi joutua kuolemaan kauaksi omistaan», rukoili hän minuakin.

En voinut kieltää, niin vastenmielistä kuin onkin toisten asioihin sotkeutuminen.

»Te naiset olette hulluja joka sorkka. Onko sinusta parempi, että hän tartuttaa tautinsa meihin kaikkiin?» ärähti esimieheni, ärähti niin äänekkäästi, että Satu kuuli sanat kamariinsa.

En virkkanut enää mitään. Vihaisen miehen voi lepyttää, kostonhaluisen hillitä, rohkean lannistaa, mutta pelkuri mies on pelkuri. Hänelle ei kukaan voi mitään. Käänsin hänelle vihasta vavisten selkäni En voinut mennä Sadun luo. Minulla ei ollut sydäntä ilmoittaa hänelle miehensä sydämettömiä sanoja Istuuduin viereiseen huoneeseen.

Satu hoippui luokseni.

»Älä itke, Varpu!» sanoi hän. »Minä menen. Ymmärrän, että minun on mentävä. En ole ollenkaan muistanut tartuntavaaraa. Nyt käsitän mieheni.»

»Satu, vien sinut kotiisi, isäsi ja äitisi luo. He eivät pelkää tartuntaa.»

»Ei, Varpu. Teen kuten mieheni määrää.»

Kuinka rohkeasti pieni, kelmeä haamu katseli kaameata kuolemaa kasvoihin. Ei hän saanut edes viimeistä suukkoa antaa jäähyväisiksi pienoisilleen. Mutta hän ei itkenyt.

»Varpu, pidä huolta lapsistani, kun olen poissa!» sanoi hän hiljaa, kun peittelin häntä rekeen.

»Niinkuin olisivat omiani», lupasin.

Kuolinsanoma yllätti meidät aikaisemmin kuin aavistimmekaan. Kesäkuun ensimmäisenä Satu kuoli. »Keuhkojensa puolesta hän olisi voinut elää syksyyn asti», sanoi parantolan lääkäri minulle, kun kävin noutamassa Sadun kotiin. »Sydän aiheutti kuoleman. Hän suri ja ikävöi liiaksi kotiinsa.»

Mutta mies, Luomakunnan Kruunu, nukkui kotona omatunto puhtaana. Hän oli tehnyt vaimonsa hyväksi kaiken, mitä rakastava, uhrautuva mies voi tehdä. Hän toimitti vaimolleen parhaan mahdollisen hoidon. Hän kirjoitti hänelle kortin kuudesti ja kirjeen kerran viikossa. Joka toinen viikko hän pistäytyi tervehtimässä. Hän lahjoitti kukkia ja hedelmiä. Mitä hän olisi voinut enemmän tehdä? Ei mitään.

18.

Kuinka monta kertaa ihmislapsi saakaan katua ajattelemattomasti annettuja lupauksiaan!

Kuka käskee tekemään sellaisia lupauksia, huudahtavat ajattelevat ihmiset. Haluaisin kuitenkin nähdä läheltä sellaisen naisihmisen, joka voisi jyrkästi sanoa: en, kun kuolemaisillaan oleva ystävä pyytää huolehtimaan lapsistaan. Minä en ainakaan sitä voinut tehdä, ja siksi saan nyt mukisematta kantaa ristini.

Sadun sairauden aikana olivat kaksoset äidinäitinsä luona. Tyttärensä kuoltua tuli tohtorinrouva niin heikoksi, että lapset tuotiin kiireen kaupalla takaisin isänsä luo. Vanha rouva Äyrämö jätti leskentilansa ja tuli hoitamaan poikansa lapsia ja taloutta, Lapset ja palvelijat olivat tottuneet minun apuuni. Ei Vanha Rouvakaan minua vieronut. Päinvastoin hän erikoisesti piti minusta. Lapset olivat kuin takiaiset aina kimpussani.

Oli ensimmäiset pakkaset. Luntakin hiukan heitteli. Siirijärvi oli jäätynyt. Sileänä peilinä se viekoitteli siiriläisiä pinnalleen pinnistelemään kilpaa tuulen keralla. Innokkaina lie sinne riensivätkin. Eihän sitä tiennyt, kuinka kauan luistinkeli kestäisi, kun ilma näytti noin uhkaavalta.

»Varpu, lähde sinäkin luistelemaan!» pyysi Isukko. Hän yhtyi ruokalassa seuraani kävellen reippaasti sivullani roustelikkoisella tiellä.

»Lähtisin kyllä, mutta lupasin mennä Äyrämölle neuvottelemaan ompelijan kanssa lasten puvuista.»

Leimu ei heti virkkanut mitään. Vihelsipähän vain pari kertaa.

»Sinä aiot siis oikein toden teolla rouva Äyrämön seuraajaksi?» sanoi hän äkkiä purevasti.

Oli kuin maantie olisi nauskahtanut poikki varpaitteni edestä. Pysähdyin.

»Sano se vielä kerta! Taisin kuulla väärin.»

»Kyllä kuulit oikein. Eikä siinä minun mielestäni olekaan mitään pahaa, että autat Vanhaa Rouvaa hoitamaan äidittömiä lapsia. Äyrämö on tavoittelemisen arvoinen mies. Ja mikäs lesken sydämen sen paremmin naiseen kiinnittää kuin huomio, että tämä rakastaa edeltäjänsä lapsia. Sinun ulkonäkösi auttaa vielä asiaa arvaamattomasti. Saat uskoa, ettei kukaan toivo menestystä sinulle hartaammin kuin juuri minä. Naiset eivät vain voi oikein sulattaa sitä, että sinä niin häikäilemättömästi ja rohkeasti seurustelet Äyrämön perheessä.»

Välähtipä sielussani totuuden häikäisevä salama. Nyt tajusin työtovereitteni pistopuheet ja kompasanat! Nyt tajusin Siirilän rouvien muodollisuuden ja lämmön alenemisen heidän ystävällisyydessään. Olin epäitsekäs ja hyvä ystävä, kun äidin eläessä lapsia vaalin, nyt olin muuttunut itsekkääksi miehenmetsästäjäksi, joka punoin paulojani lesken pyydystämiseksi. »Kyllä on maailma-makea kuin hunaja ja mesi!»

Entä L. Kr. itse? Hän eli tietysti saman hurskaan luulon vallassa. Kuinkas muuten. Jo ymmärrän hänen matkustushalunsa. Tärkeät asiat muka vaativat! Tärkeät asiat vaativat päästä pakoon avioksi tuppautuvaa konttoristineitiä! Tuon tähden hän oli minua kohtaan kankea ja virallinen kuin vasta »tärkätty» kaulus.

Hyvä! Tulen näyttämään, etten aio hänelle tuppautua väkisin enkä mielisuosiolla.

»Leimu», leimahdin purevasti puhuvalle miehelle, »koska näytät olevan rouvien ja neitojen luottamushenkilö, niin saat olla minunkin. Vannon, kautta kiven ja kannon, että Äyrämöä en huoli, vaikka tämä maassa mahallaan mataen minua toiseksi vaimokseen rukoilisi. Mutta olen luvannut hänen ensimmäiselle vaimolleen huolehtia lapsista ja sen teen, kunnes minua ei enää tarvita, vaikka Siirilän naiset sylkisivät silmilleni. Ymmärrätkö?»

Seuralaiseni tarttui pimeän turvissa käsivarteeni.

»Varpu, anna anteeksi! En aikonut sitä sinulle sanoa. Tuota! Tuota! Kun sinulla ei ole enää ollut aikaa minua varten, niin... Ymmärräthän?»

»Koetan ymmärtää. Olen kiitollinen, että sanoit. Nyt osaan hoitaa asiani. Jos tulet puolen tunnin kuluttua meille, lähden jäälle kanssasi.»

»Varpu, sinun ei pidä lähteä, jos et todella halua. Rakastan sinua, mutta en tahdo olla leikkikalusi.»

»En leiki sinun enkä kenenkään kanssa. Sen verran toki minäkin rakkaudesta tiedän, ettei se sovi leluksi. Sinun on parasta haudata houreesi, mikäli minua koskevat. En aio sinuun rakastua. Kas niin. Näkemiin!»

Olen ehkä julma Reino-paralle, mutta... ei voi auttaa, ei voi auttaa. Hän voisi olla veljeni tai isäni, muuta ei.

Vedin urheilupuvun ylleni. Kaivoin luistimet kätköistään. Sieluni kävi kuin kilon pullataikina, jossa on kolmenmarkan hiiva. Minun piti vielä samana iltana näyttää L. Kr:lle, etten häntä pyydystele.

Menin luistimineni Äyrämön puolelle. Vanha Rouva parsi poikansa sukkia. Lapset leikkivät uunin edessä. L. Kr. luki sanomalehteä. Ompelija ei ollut vielä tullut. Harvoin ompelijat määrälleen saapuvat. Ilmoitin asiani lyhyesti.

Vanha Rouva kohotti silmälasit päälaelleen. L. Kr. nosti katseensa lehdestä. Ansaitsematon kunnianosoitus hänen puoleltaan.

»Ette suinkaan mene yksin jäälle? Se voi olla vielä heikkoa. Voitte pudota jäihin», huolehti vanhus.

»Kyllä se kestää. Rouva on aivan huoleti.»

Ihme.

»Lähden mukaasi, jos odotat hetken», virkkoi L. Kr. pannen lehtensä pöydälle.

Voiko enää tarjoutua parempaa tilaisuutta naiselle, joka tahtoo selvästi ilmaista kantansa ja periaatteensa miehelle?

»Kiitos», virkoin yliolkaisen kylmästi ja välinpitämättömästi, »älä vaivaudu tähteni!»

»Lapsi-kulta», sujautti mummo väliin, ennenkuin ehdin lausua loppuun sanottavani, »ottakaa hänet vain mukaanne! Kahden on aina turvallisempi. Jäällä voi olla petollisia paikkoja. Sitäpaitsi Asser tarvitsee liikuntoa raittiissa ilmassa. Hän istuu liian paljon sisällä.»

»Miks’ei, voithan tulla, jos haluttaa. Jäällä on paljon ihmisiä. Minä en kylläkään voi enää jäädä sinua odottamaan, sillä lupasin olla täsmällinen kerrankin. Nyt olen jo viisi minuuttia myöhästynyt. Ehkä saan sentään anteeksi, kun kauniisti pyydän.»

L. Kr. painui tuolilleen, Varpu Vapaa livahti ulos.

19.

»Onnittelen!»

»Onnea! Et ole turhaan ponnistellut.»

»Sydämelliset onnitteluni! Elä kauemmin kuin edeltäjäsi!»

»Toivotan onnea, vaikka sydäntäni särkevätkin täyttymättömät toiveet!»