Part 9

»Minä se vain olen», kuului oven takana sanovan isännöitsijä, joka oli kuullut askelet eteisessä ja sitten epäröivän viipymisen. »Minä se vain olen ja tulin katsomaan uudelleen, kun täällä oli tänä aamuna niin hauskaa väkeä.» Hän hymyili ovenraossa ja astui eteiseen. »Ymmärtäähän sen vähemmälläkin, miksi vanhatpojat parveilevat tällaisen talon ympärillä.»

Liisa, ajatukset vielä sekavana rykelmänä edellisessä kohtauksessa, tunsi tuon iankaikkisen virren vanhoistapojista ja nuorista naisista edottavan itseään ja oli huutamaisillaan kuin Vareiselle: »Asia selväksi ja menkää sitten tiehenne!» mutta näki myöskin ystävällisen ja sedällisen hymyn ja sai jurosti sanotuksi: »Isännöitsijä astuu sisään.»

»Kiitos vain, mutta minä toimitan asiani tässä vain. Nykyajan henki kai vaatii, että kahdenkeskisissäkään asioissa ei saa kursailla eikä viipyä: soitetaan ovikelloa vain ja eteisessä kuiskaillaan ja kosaistaan ja sitten lähdetään kultaliikkeeseen. — Tuota — eikö rouva olekaan kotona?»

»Soo-o! Vai rouvallekos te aioittekin», jaksoi Liisakin leperrellä samaan tyyliin.

»No, eipä väliä, vaikka tytärkin... Kun minä tänä aamuna unohdin mainita teille, että tämä talo on nyt myyty.»

»Vai niin. No, enhän minä aio kieltää kauppaa», naureskeli toinen.

»Eiköhän vain? Se on surullisempi juttu kuin luulettekaan: tämä talo tulee purettavaksi ja tilalle rakennetaan samanlainen paapelintorni kuin tuonne vastapäätäkin. Ja mikä ikävintä, rupeavat ne rakentamaan sitä uutta jo ennen syksyä, jotta saisivat sen valmiiksikin ennen pakkasia. Jo kuukauden kuluttua ruvetaan tätä purkamaan.»

»Jahah.»

Mies katsoi ällistyneenä: »Jahah, jahah — totisesti kylmäverinen nainen. Jää aivan ilman omaa syytään asunnottomaksi jumalan kirkkaan taivaan alle eikä sano muuta kuin 'jahah'. — Oletteko te noin urhoollinen vai muutatteko meiltä mielellänne? Noissa toisissa asunnoissa on tämän uutisen jälkeen itkeä vollotettu ja minut on haukuttu isoksi porsaaksi. Vaikka ymmärtäähän sen, jotta syytönhän minä siihen olen. Mutta tietysti se on heistäkin toisekseen kamalaa, kun uudesta asunnosta ei ole tietoakaan.»

»En tiedä, onko se urhoollisuuttakaan. Elämä kovettaa, nähkääs, isännöitsijä. Me olemme kyllä aikoneet joka tapauksessa muuttaa ennen pitkää lähemmäksi keskikaupunkia. Kun minäkin kykenen tästä pian taas töihin, niin ajattelimme, että jos tämän huoneiston saisi näin keskellä vuotta vuokratuksi pois, niin muuttaisimme», kertoi Liisa kuin vanhaa asiaa, vaikkei siitä oltu puhuttu koskaan mitään. Ei edes hän itse ollut sitä juuri vielä ajatellutkaan ja sanat tulivat kuin itsestään, niin luonnollisena valheena, ettei hän edes itse sitä huomannut. Heidänhän oli ollut mahdotonta ajatella muuttoakaan, kun vielä tähän päivään asti olivat tulotkin olleet tietämättömissä.

Liisa nojasi kuumaa päätään keittiön oven pieleen ja pyyhki hikeä kasvoiltaan. Se tuntui kuin hukuttavan hänet, mistä lie johtunutkin, ei kylläkään äskeisestä kohtauksesta, vaan kenties pyörtymisen seurauksena.

»Jassoo jassoo, sinnehän ne kaikki pyrkivät», jatkoi isännöitsijä äskeiseen. »Olipa hyvä, ettei tämä muutto tuonutkaan teille hankaluuksia. On niin hyvä olla, kun on yksi paikka, jossa ei tämän uutisen jälkeen ruikuteta ja haukuta. Uskokaa pois, hyvää se tekee. — Mutta kyllä te neiti olette vielä heikon näköinen! Ettei vain olisi kuumetta, kun posket noin punoittavat?»

Liisasta hetkisen tuntui kuin hän itse olisi ollut syypää kaikkeen äskeiseen, kun oli viitsinyt olla niin välinpitämätön koko miehestä ja edes samassa huoneessakin, että sellainen kohtaus oli päässyt syntymäänkään. Häntä hävetti, että hänet oli saatu sotketuksi johonkin sellaiseen — aivan niinkuin isännöitsijä muka olisi voinut sen lukea hänen kasvoiltaan. Tyttö tunsi punastuvansa vieläkin enemmän.

»Onko siitä tullut käydyksi lääkärissäkään?»

»On toki, liikaakin.»

»Kas, kas! Taidatte luulla, että lääkärithän ne ovatkin kaikkiin vikoihin syypäät!»

Liisa naurahti: »Jos nyt ei kaikkiin, niin ainakin osaan. Onhan toki itsessäkin syytä.» Häntä huvitti tämä keskustelu niin, että tuli aivan hyvä olla. Puhuttiinhan aivan kuin hänen salaisimmista ajatuksistaan.

»Taitaahan lääkäreissäkin vikaa olla, mutta tekevät ne joskus hyvääkin», myönsi ukko hyvästellen portailla.

»Aivan oikein, tepäs arvasitte», huusi Liisa hänen jälkeensä ja veti oven kiinni.

Isännöitsijä meni myhäillen pihan poikki. Olihan hän aamullakin muistanut tämän muuton, mutta kun oli nähnyt, mikä huoli heillä oli jo vuokrasta, siihen kun ei näyttänyt tulleen rahoja, ei hän ollut hennonut tehdä kahta huolta samalla kertaa, vaan oli tahallaan lykännyt toisen iltapäivään.

Liisa meni hymyillen keittiöön aikoen jatkaa keskeytynyttä järjestelyään, mutta muistikin Vareisen jääneen sisälle ovikellon soidessa. Nähdessään peilistä pörröttyneen tukkansa ja nyt entistään kuumeisemmat kasvonsa hän tunsi jälleen kiukkua ajatuksesta, että isännöitsijä kenties oli arvannut jotakin. Hänen kasvonsa olivat totisesti nyt syyllisen näköiset, ja olivathan he tänä aamunakin olleet Vareisen kanssa kahden koko huoneistossa isännöitsijän käydessä. Hän tunsi vimmattua halua sanoa miehelle jotakin päin kasvoja, ottaa kaikki luulot pois ja haukkua koko tollo, haukkua niin, että kiehuisi. Ja ajatella vielä naimisiinmenoa tuollaisen kanssa — ohhoh! Tai kenties siitä ei voisikaan muodostua mitään muuta kuin luvaton suhde. — Tuollaisen miehen kanssa, joka oli kenties suurissa luuloissaan alkanut pitää itseään moitteettomana herrasmiehenä silloin, kun täysi-ikäisenä kaupunkiin muutettuaan oli ostanut elämänsä ensimmäisen yöpaidan ja hammasharjan.

Tulipunaisena, silmät leimuten ja kädet vavisten vaikka näennäisesti rauhallisena hän avasi oven, pysähtyi kynnykselle ja sanoi:

»Täälläkö sinä vielä oletkin? Sanoin jo äsken, että ala mennä! Tai sano sitten, miten kauan viivyt täällä tavaroinesi, jotta osaan siksi aikaa mennä muualle. Tahdon säilyä rauhassa kaikilta kokeiluilta.»

»Uskalsitpa sinä ennen olla.»

»Elukka! Ihmeellisiä nuo tämän talon miehet: toinen kuvitteli itse mahdottomia itsestään ja uskoi ne tosiksi. Mutta siitä hullusta jo päästiin. Nyt toinen alkaa kuvitella muista ja uskoo ne. Taidat tosiaan luulla minua vaikka — vaikka — miksi ja luulet tietysti, että olet minun kanssani tehnyt jotakin. Ja ainakin näyt aikovan näännyttää minut siihen.»

Vareinen seisoi häneen selin ikkunan vieressä kuivaillen yhä kasvojaan nolona, vaikkei voinut sitä myöntää. Miten lie noin käynytkin, eihän hän nyt ollut suorastaan sitäkään aikonut? Hullu tikki. Mutta minkäpä hänkään voi sille, että tuo nainen oli niin ärsyttävä ja kiihoittava — vartalo, liikkeet ja kaikki, niin että voi menettää järkensä. Mutta pitäköön sen kaiken sitten omana syynänsäkin. — Ja päätään kääntämättä hän virkkoi:

»Ette te ole vielä päässeet yhdestäkään hullusta, älä ole hyvilläsikään. Mutta toinen luultavasti lähtee omasta halustaankin. — Vareisesta kyllä aina pääsette, kun vain pidätte huolen siitä pienemmästä. Älä luule, että se mies missään on! Ja jos onkin, niin vain tässä kaupungissa.»

»Mitä?»

»Vasta vajaa tunti sitten hän makasi humalassa jonkun husun luona eikä ollut aikeissakaan lähteä mihinkään!»

»Se on taaskin vale!»

»Eikä ole. Näinhän sen itse!»

Vareinen huomasi puhuneensa taas liikaa, mutta saakoon nyt tuonkin vasten silmiä, jotta vähemmän häntä itseään haukkuu, kun on koiria muualla lähempänäkin. Mutta Liisa astui hänen eteensä ja saneli:

»Vai näit sen itse! Olitte samassa paikassa molemmat pyhimykset. Ja tämä on nyt sinun tekeleitäsi, Vareinen. Ala koetakaan puhdistaa enää itseäsi. Eikö sinun tajusi sanonut, että pojan piti matkustaa kun kerran niin sanottiin. Ja sinä aivan ihmeellisen taitavasti näyt pyrkivän järjestelemään tämän talon asioita. Sinun piti houkutella Taunokin jäämään että voisit edes jollakin tehdä kiusaa. Ja kuule nyt sinä kävelet tiukkaa vauhtia sinne ystäviesi luo ja lähetät Taunon tänne tai junaan. Ymmärrätkö, hölmö? Ja jos ei niin käy, niin ei kestä kauan, ennenkuin minä tulen poliisien kanssa jäljestä. Te molemmat näytte olevan jo siinä tilassa, että oman turvallisuuden vuoksi on parempi toimittaa teidät poliisin huomaan.»

Ovi jälleen kumahti kiinni ja Liisa meni kuin haamu pakoon kiukun kyyneleiden kihotessa silmiin. Vareinen tunsi tehneensä jotakin tyhmää: oli tahtonut siirtää huomion itsestään toiseen ja saikin silmilleen kaksinkertaisen kuuron. Peilin edessä kauluksiaan korjaillessaan hän muisti myöskin sen, miten hän tänä aamuna oli seisonut juuri samassa paikassa, tuntenut yhtäkkistä hellyyden- ja hyväntyönpuuskaa. Nyt se vaikutti pienenä pistoksena tunnossa ja toi tappion synnyttämää harmia. Aivojen läpi välähti kuin jotakin sellaistakin, että hän oli kaikesta huolimatta pitänyt tuosta naisesta suorastaan pirullisen paljon, että se teki aivan kipeää. Ja sen kipeän vuoksi, sen lievittämiseksi tämä kaikki oli syntynytkin. Hän tunsi jotakin kateuden- ja katkeruudentapaista, ettei ollut saanut aikaan mitään muuta, vaikka oli tänä aamuna niin herttaisin toivein aloittanut päivänsä. Häntä raivostutti, ettei hän ollut tyytynyt siihen samaan kuin ennenkin, vaan oli pyrkinyt pitemmälle, ettei ollut pitänyt sormiaan irti koko asiasta...

Silloin tuli mieleen taas sekin paikka-asia, kerran taas... Nyt häntä alkoivat nämä hullun-yritykset jo peloittaa. Oli koko päivän ollut niin huono tuuri, ettei kannattaisi riskeerata enempää. Jos jättäisikin koko yrityksen sikseen? Kaikki voisi vain pilautua, hän voisi joutua veneineen kiinni ja vähäiset pennit sulaisivat siihen. Mies tulisi pahasti prikatuksi ja ihmiset voisivat silloin päästä omahyväisinä ilkkumaan: »Johan minä arvelin, ettei tuosta hyvää seuraa!» — Parasta olisi tosiaan mennä maalle, ruveta rengiksi velimiehelle...

Mutta jospa se onnistuisi! Ensin hän tulisi varoihinsa, sitten rikkaaksi, ostaisi talon, auton ja muuta siihen tarvittavaa, olisi jouten, ansaitsisi vuokrilla ja saisi sievän naisihmisen. Tilaisuus olisi päästä niin rikkaaksi kuin haluttaisi, jos ei tyytyisi vähempään. Silloin ei tarvitsisi kuulua laitakaupungin asujaimistoon, vaan saisi elää kuin muutkin ihmiset. Silloin ei myöskään tarvitsisi kuulla loukkauksia tällaisilta kuin tänään, noilta, jotka pitävät itseään jollakin tavoin sivistyneempinä, vaikka ovat niin onnettoman köyhiä, ja ovat ylpeitä ja koppavia nälkääkin nähdessään. — Jumaliste, siihen toiseen joukkoon pitää päästä, jossa rahalla saa mitä haluaa ja jossa haluaa vain sitä, mikä kelpaa!

Vareinen punnitsi ja huomasi, että eteenpäin saattoi päästää vaikka miten pitkälle, mutta taaksepäin ei kovinkaan paljoa. Voittamisen mahdollisuudet olivat suuret, mutta tappion sittenkin pienet, vaikka mitenkin hullusti kävisi.

»Saakeli vie, yrittää täytyy!»

Ja jokin tuntui lohduttavan niin, ettei hän tuntenut enää yhtään noloksi itseään astellessaan keittiön halki, kun Liisa seisoi siellä aivan sen näköisenä kuin olisi odottanut vain hänen menoaan ja kyllästynyt viivyttelyyn. Mutta nytpähän hän jo meni, tulkoot vain kaikki muut toimeen omillaan...

4.

Vareinen ajatteli ensin mennä Taunon luo, mutta muuttikin sitten mieltään ja kääntyi rantaan. Oli vielä tosin paljon aikaa viiteen, mutta hänellä oli paljon valmistuksiakin sitä ennen: hän rasvaili ja puhdisteli konetta, katsoi melkein jokaisen nappulan ja ruuvin, että ne olivat paikoillaan ja kestivät, avasi kynttilät ja pani uudet ja luotettavat tilalle, kantoi polttoainetta ja öljyä kaksi kertaa sen määrän, mitä hän arveli matkalla kuluvan. Sillä mistäpä tiesi, pääsisikö hän suorinta tietä takaisin kotiin vai saisiko ajella ympäri saaristoa ja pakoilla jossakin luodon kupeessa vaikka kuinka kauan. Akkumulaattorissa oli häkää tarpeeksi, ja pumppu, lamput ja valonheittäjä toimivat hyvin. Mutta jos tuo kaikki sittenkin pettäisi, olisi vielä mahdollista heittää lasti mereen ja soutaa vene lähimpään saareen. Aikaa oli onneksi vaikka kokonainen viikko. Ainoa viipymisen este oli vain auto, joka pitäisi toimittaa rannalta takaisin korjauspajalle ennen aamua.

Oli kuuma ja päässä tuntui jälkihumalan pakottava turtuminen ja kaikenlaisten selvittelyjen ikävä jälkimaku. Hän riisui takkinsa, veti paidanhihat ylös ja veneen laidan yli kurkottaen kasteli päänsä kokonaan ja antoi valua vettä selkäänkin paidan alle. Se virkisti hyvin. Tukkansa hän kampasi kiiltävän sileäksi ja jäi odotellen istumaan veneen perään.

Koko laituri oli täynnä puuhaa ja touhua. Laiva kulki ohi ja sai kaikki moottorit, soutu- ja purjeveneet heilumaan tasaisesti aivankuin ne olisivat kirjavissa puvuissa tanssineet yhteen jotakin rytmillistä tanssia. Ihmisiä, miehiä valkoisissa paidoissaan ja naisia kirkkaanvärisinä, kaikki kevyimmissä vaatteissaan, tuli ja meni. Jossakin vierellä hurahti moottori käyntiin ja puhaltui ulos pilttuustaan, toisaalla koetti purjevene, purjeet riippuen, mutta laivan laineiden työntämänä, päästä omalle paikalleen rantaan. Kauempana puhalsi iso, valkea laiva, ja kun se tuli lähemmäksi, oli sen kansi väkeä kirjavanaan. Takana näkyi ilma korkeiden talojen kattojen yllä väreilevän kuumuudesta, ja näytti kuin itse kattojenkin ruskeat, punaiset ja harmaat pellit olisivat lainehtineet. Mereltä tuli puuskittain hienoinen tuuli ja tuntui virkistävän päätä ja ajavan kaiken harmin pois. Lähiympäristö oli melkein rasvatyyntä, mutta kaukana, vanhan linnoituksen tuolla puolen saattoi olla hyväkin aallokko. Ja voisihan tuonne taivaanrantaa kohden mennä niin kauaksi kuin alkaisi tuulta vastaan virkeämmin ja raittiimmin. Kun hyvin tarkasti katsoi uloimpiin saariin, saattoi nähdä, tai ainakin kuvitella näkevänsä, valkoisten hyökyjen vierivän pitkin laakeata kalliorantaa — jossakin tuolla hyvin kaukana, missä saarten vihreän metsän ja nurmen alle kätkeytyvät pitkät ja yksitoikkoiset betonivallit ja näennäisistä kallionpoukamista pistävät esiin pitkät putket ja niiden ammottavat kidat. — Mutta eiväthän ne häntä nielisi...

Vareinen katseli aavalle ja mietti, että kaikkein hauskinta olisi sittenkin mennä aivan yksin ja juuri nyt. Silloin saisi olla hetkisen rauhassa ja kääntää peräsintä mihin halutti. Tai vaikkapa ei menisikään millekään asialle, niin voisihan käydä ajelemassa jossakin tuolla veden ja taivaan yhtymäpaikoilla ja palata takaisin. Sen huvin nyt aina saattoi järjestää itselleen, kun oli hyvä tilaisuus.

Rannatonta ulappaa katsellessa tuntui äskeinen kiukku ja sappi kokonaan katoavan. Oli niin kummallinen olo, että hän jo ajatteli: jos olisi tänä aamuna tullut tänne katselemaan ja pohtimaan asioita ja sitten vasta mennyt niitä toimittamaan ja järjestelemään, niin varmastikaan ei olisi käynyt niin huonosti kuin nyt. — Hän veti esille merikartan, vertaili sen saaria mereltä näkyviin, veti sormellaan pitkin väylää: tuosta oli mentävä.

Silloin hän sai uuden päähänpiston, heitti kartan kajuuttaan, avasi hanat, väänsi vivut ja nykäisi koneen äkkiä käyntiin. — Lippu piti olla — lippukin sai toki olla paikoillaan niin hauskasti lepattamassa! Mutta ennenkuin hän ehti vielä päästää köysiä auki ja antaa veneen solua ulos laiturista, kuului ääniä takaa, kolahdus, ja vene heilahti, kun Betty hyppäsi siihen laiturilta ja aikoi auttaa heikkoa Taunoa veneeseen.

»Minä en voi nyt ottaakaan teitä mukaani, vaan menen yksin», selitti Vareinen heti toisille.

»Mutta hyvä inshinööri, itsehän te pyysitte minuakin huviajelulle! Mitä tämä nyt sitten merkitsee?»

»Minäkö? En totisesti! Taunon kanssa kenties olette sopineet siitä, mutta minä olen koko ajan kyllä tiennyt, etten minä voi ottaa teitä mukaan, kun...»

»Astukaa purkistoon!» komensi Tauno itseään ja olisi astunut laiturin ja veneen väliin, jos nainen ei olisi auttanut. Mutta sittenkin hän koetti olla sukkela ja selitti: »Tuo Vareinen on nyt vain juovuksissa ja silloin se aina oikuttelee.»

Mutta Vareinen epäsi rauhallisena, vaikka häntä suututtikin jo: »Sinä ainakaan et lähde tuossa kunnossa mihinkään. Minulla on muutakin tekemistä kuin pidellä sinua pystyssä. — Ja teitä, neiti, minä pyydän kyllä varmasti joskus toiste mukaan. Sillä nyt minä en tiedä edes itse, milloin voin tulla takaisin ja mitä tietä. Voin viipyä vaikka monta päivää.»

Hän valehteli hyvin kohteliaana ja hymyili. Mutta kun Tauno yritti tarttua kiinni jo irroitettuun köyteen, meni hän tämän eteen ja sanoi vasten kasvoja:

»Viitsit pyrkiäkin miesten matkoille tuollaisena riepuna! Sitäpaitsi minä kävin äsken kotona ja perheesi naisväki käski sinun tulla heti sinne. Ja jos et mene, niin mammasi tulee hakemaan ja antaa piiskaa karkaamisesta. Neiti Bettykään ei kykene pelastamaan sinua Jenny-mamman kostolta nyt! Ja ala laputtaa, hahhahhaaah!»

Moottori hurisi äkkiä kiihkeämpänä ja liukui pois toisten nenän edestä. Vareinen silmäsi vielä taakseen, huiskutti Betylle kuin hyvitelläkseen tätä ja tunsi tehneensä kuin suuren hyvätyön, kun oli jättänyt tuon keskenkasvuisen ja pehmeän nulikan rannalle. Eihän siitä olisi mitään apua ollutkaan ja nyt ainakaan ei kukaan pääsisi sanomaan, että hän oli houkutellut tuota tahdotonta pentua. Toiset seisoivat yhä laiturilla katsellen, miten vene eteni, pieneni ja sukelsi salmeen.

»Mitä tuo mies meinasi», kysyi Betty silmät levällään ja ihmeissään, kun hän ei ollut koskaan tottunut siihen, että miehet noin kylmäverisesti kietaisivat häneltä jotakin mielitekoja. »Viitsiikin minulta — minulta», hän korosti toisen kerran, »kieltää pääsyn mukaan.»

»Anna sen mennä», lohdutti toinen, vaikka häntä itseäänkin kaiveli ajatellessa, että hänen hieno kuvitelmansa oli lyyhistynyt kasaan: — mennä »insinööri» Vareisen kanssa huviajelulle ja järjestellä liikeasioitakin, ennenkuin hän huomenna matkustaisi kesälomaansa viettämään maalle. Häntä harmitti sekin, että Vareinen oli Betyn kuullen irvistellyt hänelle: mammasi antaa selkään karkaamisesta. Tarttuen Betyn käsivarteen hän koetti saada tämän pois koko laiturilta ja tunsi kovaa halua halventaa koko Vareisen lurjus olemattomiin:

»Ann' mennä, mokoman! Se on niin kummallinen mies, ettei sen perille pääse.» Ja kun toinen ei edes kuunnellut häntä, tahtoi hän kateellisena Vareiselle kiinnittää naisen huomion itseensä: »Mikä lie koko mies. Omituinen ja sellainen ap-apnormi, mikä lienee. En oikein usko, että hän on ihan oikea insinöörikään. Epäilen, ettei tuo matkakaan ole oikea. Oli hyvä, ettei sinne menty. Olisi voitu joutua vaikka kiikkiin.»

»Missä?»

Ja Tauno ei voinut mitään sille kostonhalulle, jonka Vareinen oli nostattanut hänessä: »Yksinkertainen! Tullimoottori tietysti ottaisi...»

»Ahaa-aa!» hän venytti pitkään ja alkoi aavistaa tarkoituksen. Mutta kääntyikin katsomaan totisena Taunoa silmiin, tarttui tätä olkavarresta ja hampaat välähtivät kuin vihaisella koiralla:

»Ja sinä olisit vienyt minut mukaan, vaikka tiesit koko jutun! Luuletko, että minä olen viinankauppias, mitä? Ja mitä sinä itse olisit tehnyt siellä mukana, kun tiesit koko tämän retken tarkoituksen? Etkö kuullut, kun tuokin toinen pilkkasi sinua, ämmä? — Olitko osallinen tässä yrityksessä? Sano pian taikka minä uitan ihmisten nähden sinut tuossa altaassa.»

»Kun minun piti tänään matkustaa maalle kesähuvilaan...» alkoi toinen varmana itsepuolustuksien sarjan.

»Älä valehtele!»

»... piti erääseen kartanoon...»

»Älä va-leh-te-le!»

»No olkoon sitten vaikka saunakamari, kun et kuitenkaan usko.»

»Sinä kerrot nyt, mutta et tapasi mukaan kuvittele mitään etkä kerro satuja.»

»Minun piti matkustaa, kun Vareinen pyysi, että jatsin huomiseen ja menisin tänä iltana hänen mukanaan merelle, mutta nyt se lurjus valehteli ja meni yksin, petti perhana!»

»Pettiperh... Etkö käsitä, ettei sinua tarvittu tuolla matkalla, etkä mene vastakaan — viinasaksaksi Pontikkalordi...!»

»Älä huuda, ihmiset kuulevat! Minun piti matkustaa, ja nyt ne kotona luulevat, että minä olen mennyt. Mutta tuolle äijälle minä kostan tämän valheen, kun...»

»Sinäkö, paitaressu? Ethän pysy omin voimin seisoallasikaan! Ovatko pojun pöksyt märät?»

Tauno sieti sen, että Betty haukkui ja pilkkasi häntä, mutta ei olisi antanut toisten sitä kuulla: »Ole hiljaa!» hän kuiskasi aivan toisen korvaan ja jokaisen kirjaimen erikseen.

»Älä tule niin lähelle! Mutta kun sinä pelkäät ihmisiä, niin nyt mennäänkin meille ja puhutaan siellä.»

Hän otti Taunoa käsipuolesta ja läksi nopeasti kohti autopirssiä. Ja Betyn ankaruudessa Tauno oli näkevinään nyt jotakin niin hellää ja hauskaa, että olisi nauranut, jos olisi uskaltanut. Vaikka tuo nainen sättikin häntä, tuntui se toisekseen vain hivelevän. Muuten ihmeellisiä nuo naiset: kotona äiti haukkui, mutta piti kuitenkin hyvänä, Liisa taas sätti vielä kovemmin kuin äiti ja Bettykin, mutta ei koskaan pyrkinyt silittelemään jälkeenpäin, murjotti vaikka viikkokausia. Betty haukkui kuin vimmattu, mutta taisi olla niinkuin äitikin, että toisinaan kiittikin sentään ja piti muutenkin niin hyvää huolta.

Autossa Betty alkoikin tenttiä uudestaan:

»Minne sinun piti matkustaa?»

»Lampelaan.»

»Lampelaan, hassu! Tarkoitin: millä junalla? Mistä minä sinun Lampelasi tiedän.»

»Ensiksi Kouvolaan ja siitä Savoon.»

»Jahah, joko selvenee! Tänä iltana lähtee vielä kaksi junaa. Ja katso, että olet matkalla silloin.»

»Mutta en minä nyt pääse...»

»Pääset, kun on käsketty!»

»Ei minulla ole niin paljon rahaa enää. Kulutin jo osan», tunnusti toinen, vaikka se näyttikin tiukkaa tekevän. Mutta hänellä oli hienoinen toivo saada Betyltä apua siinä.

»Mene ja kerjää, niin tunnet luissasi, että olet jäänyt tahallasi junasta ja juonut rahasi. — Kerjää aseman kioskillakin, niin minä annan sinulle kaksikymmentäviisi penniä ja sylkäisen. Olisipa sekin totisesti näky: tuollainen iso mies kerjäämässä pienipalkkaiselta tytöltä rahaa! Sinusta se kai olisi varsin luonnollista...?»

He tulivat takaisin Betyn asunnolle. Tauno oli saamastaan löylystä jo niin selvennyt, että itse kykeni hyvin nousemaan portaat, lisäksi vielä hyvin sanattomana. Tai kenties hän ei ollut äsken niin päissään ollutkaan kuin oli itse kuvitellut. Betty taas oli kiukuissaan siksi, että oli ainaisessa suulaudessaan mennyt tarjoutumaan väkisin mukaan. Mutta häntä suututti myöskin tuo mies, kun se ei ollut mitenkään estellyt ja olisipa ilman tunnonvaivoja vienytkin hänet seikkailemaan. Ja juuri tuon miekkosen puheesta hän oli saanut selvän vain huvimatkasta ja tuppautui. Tämän terveellisen keskustelun Taunon kanssa hän arveli kyllä jo kerrakseen riittävän ja totesi syrjäsilmällä ja salaa hymyillen, miten hyvän vaikutuksen se oli tehnyt. Hän kyllä oli pelännyt, että poika suuttuisi, kääntäisi selkänsä ja astelisi tiehensä, jolloin hänen hyvä saarnansa olisi mennyt aivan hukkaan. Mutta eipäs! Miksi Tauno jäi ja kuunteli? Miksi hän ei mennyt? — Sitä Betty ei osannut sanoa, mutta ajatteli, että jos hänellä olisi enemmän aikaa ja he olisivat enemmän yhdessä, niin ei kestäisi kauan, ennenkuin miehestä lähtisivät kaikki liiat luulot ja kuvittelut pois.

He tulivat sisään, ja sanaakaan sanomatta Betty riisui Taunon takin ja vei hänet itsensä leposohvalle nukkumaan. Tauno totteli, se tuntui niin hyvältä, sillä kotona hänelle ei koskaan oltu tehty mitään tämäntapaista. Sitten Betty siivosi paperossin jätteet pöydältä pois ja vei pullot mennessään. Tauno surumielin katsoi niiden menoa ja ajatteli koko päivän ikävää päättymistä: oli niin suurin toivein puhuttu matkasta Vareisen kanssa, oli juhlittu koko keksintöä ja sitä jännittävyyttä, mikä oli jo itse matkan ajatuksessakin. Tuskinpa Tauno oli ehtinytkään vielä syventyä muuhun kuin jännittävyyteen, muusta kaikesta viisi. Ja hukkaan olivat menneet kaikki hänen auliit juhlanjärjestelynsä: Vareinen petti ja ilkkui...

Betty olisi jättänyt toisen kiusaamisen jo sikseen, ellei huonetta järjestellessään ja siivotessaan olisi muistanut erästä pientä tapausta, joka hänen mielestään oli nyt samalla maksettava takaisin.