Part 10

Hänhän palveli iltaisin viimeiset tuntinsa »Puisto»-kahvilassa, jossa Tauno aina maleksi. Siellä he olivat tutustuneetkin, ja heidän ensitapaamisensa oli ollut hiukan ikävä. Ihme vain, että Betty oli voinut antaa sen ilman muuta anteeksi ja koettanut unohtaa koko jutun. — Silloin hänen oma palkkansa ei taitanut olla vielä yli kahdeksansadan markan ja vaatteet olivat tietysti senmukaiset. Kahvilassa venyvät puolihumalaiset ja tolkuttomat miehet olivat aina tehneet hänelle tarjouksiaan nähtävästi siinä toivossa, että niihin voitaisiin suostuakin, kun näytettiin niin onnettoman risaiselta ja köyhältä. Mutta muutamat hän oli kuitenkin saanut nolatuksi perinpohjin ja nämä tietysti panivat kaiken muistiinsa, koettaakseen joskus sopivassa tilaisuudessa nolata hänet uudestaan, kun eivät voineet häntä häväistä. Kerran he olivat keränneet kolehdin, taikka oikeastaan biljardissa määräaikana voitettavat rahat koottiin ja aiottiin antaa »sille mustatukkaiselle piialle, jolla on sarkahousut, kengät lintassa ja jonka puseronaukosta kurkistaa likainen piikkopaita». Tuo hölmö, Tauno, oli tietysti ryypyillä narrattu lähetystönä tuomaan rahat hänelle ja ilmoittamaan niiden tarkoituksen. Tauno ei ollut edes nähnyt häntä koskaan ennen ja sen vuoksi tuli. Mutta jouduttuaan Betyn eteen hän olikin sanaton ja änkytti vain, että ne toiset sieltä huoneesta olivat lähettäneet. Poika oli sen tien karannut takaisin sisähuoneeseen ja oli vähällä saada selkäänsä, kun ei ollutkaan toimittanut asiaansa täydellisesti. Betty itse oli sitten toisilta tarjoilijoilta saanut kuulla koko jutun, oli luullut Taunon keksineen sen, vaikka tämä viime hetkessä olikin jänistänyt, meni Taunon eteen ja haukkui hänet, minkä itkultaan kykeni — hän oli silloin vielä niin koulaantumaton ja herkkä, että saattoi itkeä sellaisestakin. Mutta joku usutti tuota juopunutta nulikkaa ja tämä ei toisten nähden rohjennut olla heittämättä markkaa hänen kaula-aukostaan sisään ja sanomatta:

»Tuoss' on markka, mene ja pese paitasi!»

Ja hän oli tämän jutun antanut anteeksi sen vuoksi, ettei tuo toinen ollut siitä myöskään koskaan maininnut mitään, sillä se oli kai hänestäkin liian viheliäinen tapaus muisteltavaksi. Mutta nyt se velka oli maksettava — ei sen vuoksi, että se olisi häntä vaivannut, vaan sen vuoksi, ettei tapaus enää uudistuisi jossakin toisaalla ja toiselle ihmiselle.

»Kuulepas, muistatko sinä vielä sen juomarahajutun 'Puistosta'? Mitä sinä oikein ajattelit silloin? Luulit kai, että meidän leipämme on niin helpossa, että me vain huviksemme kuuntelemme kaikkien tyhjäntoimittajien häpäisyjä? Luuletko meidän istuvan vain näytteillä kioskissa tai tarjoilevan kahviloissa ihmisten irvisteltävinä. Etkö sinä käsitä, että se on meidän leipämme, ja jos me olisimme niin rikkaita, että voisimme ostaa teidän mieleisenne ryysyt päällemme, niin silloin emme enää olisi siellä teidän edessänne.»

Kyynelet pusertuivat kuin varkain yht'äkkiä esiin ja hän niiskutti kuin lapsi. Hän ei käsittänyt, miten voi itse noin hermostua itkemään, että pilasi koko asian, vaikka oli tahtonut nujertaa toisen. Mutta miehellä tuntui itkunniiskutuksen kuultuaan olevan paha olla, koskapa hän hyvin välinpitämätöntä teeskennellen kääntyi seinään päin ja sanoi kuin puoliunissaan:

»Älä viitsi. Anna sen olla.»

Tyttö käsitti väärin eikä ymmärtänyt sitä anteeksipyynnöksi, koskapa kimmahti pystyyn huulet vavisten, takertui toisen kaulukseen ja veti hänet istualleen sängyssä:

»Kyllä minä sinulle näytän, ettet pilkkaa ihmisiä siitä, että he tekevät työtä! Sinä häpäisit silloin kahvilanpiian, mutta letkottelet täällä saman piian luona kuin mato. Mitä sinä täältä haet? Sitäkö minun ihovoidetta juodaksesi, kun ei itselläsi ole rahaa ostaa ryyppyjä? Olisit säästänyt edes sen markkasi... Vai sitä toistako haet, samaa, mitä hyvät lähimmäisesi ostelivat minulta kahvilan portailla, kun iltaisin viimeinkin kotiin pääsin? — Voi hyvä jumala, mies, minulta ei tule mitään, ei sinulle eikä muille, vaan lennätte portaista kuin kintaat — moisetkin köyhien auttajat!»

Tytöstä tuntui kuin tämä kaikki olisi ollut helvettiä, aivankuin hän olisi pelännyt voivansa yhtäkkiä suudella toista sen sijaan, että piiskasi. Mutta hän pakottautui kestämään loppuun asti, aivankuin tästä hetkestä ja hänen kestävyydestään olisi riippunut kaikki. Ääni ensin särähti ja petti alussa, mutta hän puri hammasta jatkaessaan:

»Ja mikä sinä itse olet? Eräälle toiselle tytölle olit kertonut olevasi ylioppilas, kahvilan laskuissa olit konttoristi ja minulle sinä ensin näyttelit olevasi niin rikas, ettei sinun muka tarvitse mitään tehdä. Äitisi kerroit olevan nimismiehen lesken, mutta hän on poliisin leski ja myy torin laidassa jäätelöä ja hedelmiä ja ansaitsee siten tupakkarahaa herra pojalleen. Minä tunnen sinun äitisi ja olen tuntenut alusta lähtien, vaikk'et sitä luullut. Kuule, minä tunnen hänet ja olen puhunut harva se ilta hänen kanssaan, kun menen kahvilaan.»

Tuli pitkä hiljaisuus. Tauno makasi kasvot seinään päin ja tyttö istui leposohvan reunalla hänen selkänsä takana ja pidätteli kyyneleitään. Häntä alkoi jo hytisyttää ja siksi hän koetti rauhoittua ja tulla levollisemmaksi, muuten hänkään ei olisi enää kestänyt, vaan olisi voinut pian jäädä tappiolle, jos toinen olisi hyökännyt vuorostaan — tai ei hyökännyt, vaan noussut ja kävellyt ovesta ulos. Betty muutti äänensä paljon lempeämmäksi, tai lieneekö se muuttunut itsestään, ja puoleksi rukoillen hän nuhteli nyt aivankuin lempeä mamma lellikkilastaan:

»Kuule, mitä varten sinä kuvittelet kaikkea tuolla tavalla? Kerro minulle, miksi sinä esimerkiksi kuvittelet olevasi työssä, kun et kuitenkaan tee muuta kuin vetelehdit? Uskotko sinä itse tosiaan olevasi joku lordi, kun toiset ovat keksineet sen sinulle pilkatessaan? Etkö huomaa, että kaikki jätkätkin nauravat sinulle ja sinun työttömyydellesi, sillä he sentään ovat siinä sinusta edellä, että ovat itse ansainneet ne markat, jotka he panevat menemäänkin. Milloin sinä alat ymmärtää sen, että sinusta ei tule tuolla tavalla mitään?»

Nainen tunsi nyt itsensä voittajaksi jo sen perusteella, että Tauno oli kuunnellut eikä ollut mennyt. Betty huomasi hänen toisen poskensa, josta vain osa korvan ympäriltä näkyi, olevan tulipunaisen. Hikipisara lähti hänen tukastaan jostakin korvan tienoilta ja vieri leukaan päin. Betty otti nenäliinansa ja pyyhki sen pois. Vaikka Taunosta ei huomannut mitään muita elonmerkkejä kuin sen, että hän hengitti, mutta ei edes huokaissut, taipui hänen kätensä hiljakseen sohvan päällystä pitkin, ja tyttö pian huomasi sen etsineen hänen oman kätensä.

»Sano nyt vuorostasi minulle», puhui Tauno hiljaa, harvakseen ja ääni matalana, »miksi sinä sitten olet minun kanssani ja miks'et aja minua ulos?»

Betty aikoi vastata jotakin, mutta silloin hänenkin luontonsa petti ja hän alkoi jälleen itkeä, tällä kertaa hellyydenpuuskasta eikä loukkauksesta ja kiukusta. Hän puristi toisen kättä, mutta ei vastannut kysymykseen, vaan sanoi yhtä hiljaa kuin toinenkin äsken:

»Olenko minä ollut sinulle paha?»

Mutta samassa hän huomasi heltyneensä taas liikaa ja kysyi uudestaan, ääni paljon kylmempänä ja varmempana:

»Miten paljon sinulta puuttuu matkarahaa? — Viisikymmentäkö? — Minä annan sen sinulle lainaksi siksi aikaa.»

Hän meni pöytälaatikolleen, veti sieltä kirjeiden ja paperien lomasta pienen setelitukun ja työnsi Taunon liivintaskuun kuusikymmentä markkaa.

Huoneessa oli hiljaista. Nainen istui vuoteen reunalla kuin odottaen, että toinen olisi kääntänyt edes kasvonsa ja näyttänyt silmänsä. Hän olisi nyt tällä hetkellä tahtonut katsoa niitä silmiä. Mutta kun hän sai odottaa turhaan, täytyi hänen nousta ja kuiskata korvaan:

»Minä menen nyt työhön. Kyllä — kyllä kai me joskus tapaamme vielä. Ehkäpä sinä käyt täällä kaupungissa, syksyllä kenties... Voi hyvin.»

Tauno ei voinut vastata mitään. Tyttö kuului kävelevän ovelle, pysähtyi sinne ja hetkisen kuluttua tuli takaisin. Hän ei sanonut mitään, mutta Tauno tunsi hänen kumartuvan ylitseen nähtävästi vain katsomaan.

Sitten tyttö samassa jo nousi, aivan liian pian. Tauno olisi tahtonut vielä sanoa jotakin, mutta liian myöhään. Ovi kumahti jo kiinni ja hissi kuului surisevan.

5.

Isännöitsijän ja Vareisen mentyä Liisa loikoi pitkät ajat kattoon tuijottaen ja nähden siellä vain kolme kärpästä, jotka tanssivat, laskeutuivat alas, ottivat vauhtia ja puskivat päänsä katon pinttyneeseen ja halkeilleeseen maaliin. Kyllästyttyään siihen ne siirtyivät lamppuun, pyörivät aikansa karusellia sen ympärillä, kyllästyivät pian siihenkin ja lensivät kukin taholleen. Hyödytöntä puuhaa...

Vaikka yhtä hyödytöntähän tässä oli kaikki muukin. Miksi turhaan vaivata päätään sellaisella, jota ei kuitenkaan saa ajatusten vatkaamisella sen paremmaksi. Jokin hetkessä tekaistu hellittämätön päätös, muutamat tinkimättömät sanat ja niitä seuraava teko paransivat asiaa useinkin paljon enemmän kuin päivien ja viikkokausien pituiset pohtimiset. Miksi kiusata itseään puoli vuotta jollakin ajatuksella, kun heti silloin, kun lopulta luulee kaiken keksineensä, tulee tapaus, joka tekee kuin pilkkaa kaikesta ja näyttää: vain noin yksinkertainen on tämä elämä ja maailma eikä ollenkaan niin monimutkainen kuin minkä aioit siitä tehdä. Miksi kärsiä puutetta ja laihduttaa itsensä pelkällä keinojen miettimisellä, kun maailma on niin keskeneräinen ja rahaa tuottavaa työtä siinä yllinkyllin. Niin, ja miksi maata kykenemättömänä ja neuvottomana sängyssään tähän päivään asti, kun olisi voinut nousta ylös jo eilen ja tehdä valmiiksi kaiken sen, mikä nyt on joutunut vasta tänään. Miksi sietää jotakuta tunkeilijaa ja kiusaantua hänestä, kun tänään on keksinyt oivallisen keinon eroon pääsemiseksi: osoittaa ovea. Miksi nähdä silmiensä edessä vasten mielistä ihmistä ja tahdotonta, velttoa luikertelijaa, kun on tilaisuus antaa hänelle kyyti. Ja jos hän näyttäisi tahtovan ilmestyä takaisin, niin eikö ole helppo keino kyydittää hänet uudelleen.

Liisa ei ollut koskaan ennen heittäytynyt sattuman ja niin sanotun kohtalon varaan. Ja nyt, juostuaan konttorista toiseen etsimässä paikkaa ja työtä ja rukoilemassa omahyväisesti hymyileviä ja rykiviä pikkusatraappeja, nyt sitten tuli kielto, ettei sinun, ihmisrukka, ole lupa tehdä työtä laisinkaan. Pitkien vaivannäköjen jälkeen tulee tilaisuus kuin itsestään ja puoliväkisin: Tässä saat nyt rahaa ja huvia, ota ja maksa pois sitten, kun haluttaa!

Liisa oli eiliseen saakka tuntenut olevansa kuin umpikujassa eikä keksinyt mitään pääsykeinoa, vaikka kuinka vaivasi päätään. Ja nyt oli niin helppo olla ajattelematta mitään. Kun hän tänään ensitöiksi nauroi eilisille päätöksilleen, oli tie selvä taas ja oli luultavasti ollutkin. Toisilleen aivan vieraat asiat ja tapahtumat olivat kuin ketjussa keskenään. Niin oli ollut hänenkin itsepintainen työ- ja rahahuolensa ja Erkin itsepintainen kellonsoittaminen heidän ulko-ovellaan lääkärin kuulotorvi kainalossa.

Erkki! — Liisa kavahti istualleen ja huomasi kellon olevan jo yli puoli viiden. Hänellä oli työtä vielä paljon ja aikaa hirvittävän vähän. Mutta kaikki oli saatava vielä kuntoon. — Hän tarttui jälleen käsiksi huonekaluihin, sysi ne oikeille paikoilleen, tomutti ja pölisteli ja silmäili sitten tyytyväisen näköisenä aikaansaannoksiaan, muutti vielä jonkin kohdan, sitten keräsi omasta ja äitinsä käsilaukusta rahaa sen, minkä niistä saattoi löytää, jysäytti ulko-oven kiinni ja helmat ja avonainen takki tuulessa liehuen hävisi portista kadulle.

Kampaajalla hän viipyi ainakin kokonaisen tunnin, istui ensin kärsimättömänä vuoroaan odottaen ja sen saatuaan katseli hienon hieno häpeä, epävarmuus ja toivonpuute mielessään jouhimaisen kankeita ja kiiltäviä, ohimoilleen valuvia harjaksia, hiestä kiiltävää otsaansa, nenän juureen ja silmien alle ilmestyneitä varjoja ja parransänkimäistä niskaansa. Hän kuvitteli käsissäänkin tuntevansa happamen leivän, kaalin ja sillin hajua ja pyyhkäisi niitä vaistomaisesti valkoiseen kankaaseen. Kaula näytti kolmisärmäiseltä, olkapäissä kuumottivat luut koholla ja käsivarret olivat niin laihtuneet, että kyynärpään nivel näkyi paksuna kuin pyöreä luupallo.

»Neiti on taitanut olla sairaana, kun ei ole näkynyt?» kysäisi entinen ja vanha tuttava kampaajakin katsellen työmaataan.

»Niin, eikö näytä vähän siltä — lohduttomalta», vastasi toinen ynseänä peläten kaikkien parantelemisyritysten menevän hukkaan.

Mutta kun tukka lyheni ja niska sileni, näytti Liisa jo hieman iloisemmalta. Kun hiusten paksu jouhimaisuus ja rasvankiilto pestiin pois, uskoi hän voivansa hyvin tavata Erkin vielä toisen kerran tänään. Kun kasvojen kiilto hävisi ja sprii sai tuoksuville sekoituksineen keltaisen ihon alta kuumottamaan jo terveempää punaistakin väriä, oli hän jo tyytyväinen.

»Kun neidin poskiin on sairastaessa tullut tuollaiset kuopat, niin eiköhän muutettaisi kampausta hiukan toisenlaiseksi kuin ennen?»

»Tehkää se.»

Tukka alkoi lainehtia. Sen ympärille ilmestyi pienistä, irtonaisista ja ohuemmista hiuksista valoa vasten hennon näköinen, vaalea ja pehmeä utu. Sitä oli Erkki aina pitänyt niin hyvänä. — Jauhe teki kaulan pyöreämmäksi ja kulmien varjot tasaisemmiksi. Silmien ympäristön tummuus sai itse silmät näyttämään vain kirkkaammilta ja sinisemmiltä.

»Kas noin! Eiköhän se ole nyt hyvä?»

Mutta vielä hetkisen liikkuivat naisen kädet Liisan pään ympärillä vikkelinä ja kuin taikoen. Näytti kuin hänellä olisi ollut edessään muovailuteline ja sen päällä ihmisen pään kokoinen pino savea. Hän viimeisteli vielä ihmisenpäätään, antoi sitten soikean peilin Liisan käteen ja odotti kysyvänä.

Liisa nousi, antoi hymyilevän katseensa viipyä kuvassa ja kierrätti pientä peiliä niskansa taitse. Hän nyökkäsi naiselle tyytyväisenä ja läksi.

* * * * *

»Kah, Liisa! Mistäs sinä nyt noin?» kysyi äiti jäätelökärryjensä takaa. »Mihin olet menossa?»

»Tulin sinua hakemaan. Arvelin, että sinua on niin harvoin tultu kesken päivän pelastamaan työstä pois. — Katsos, viime näkemisestä on jo tapahtunut niin paljon kaikenlaisia asioita, että tulin kertomaan niitä välillä vähemmäksi, ennenkuin kerkiää tapahtua niin paljon, ettei niitä kaikkia kerkiä luetella, kun jo unohtuvat.»

»No?» katsoi äiti ihmeissään ja odottavana. Mitähän ikävää taas olikaan mahtanut tapahtua.

»En minä nyt tässä. Mutta etkö voi lähteä kotiin, niin jutellaan sitten.» Hän alkoi ottaa äitinsä tavaroita ja latoa niitä kärryjen kaappiin. Jenny-rouva katseli epäillen ja epäröiden. »Tule pois nyt vain, niin saat kuulla hauskaa ja ikävääkin. Enemmän kuitenkin hauskaa.»

Mutta vieläkään ei äiti näyttänyt jaksavan ymmärtää, miten oli voinut tapahtua jotakin sellaista, jonka vuoksi hänen pitäisi jättää päivänsä kesken. Ja jos sittenkin oli jotakin tapahtunut, niin mikä saattoi tuoda sellaisia yllätyksiä, että Liisa oli lähtenyt niitä asianalkaen kertomaan. Hän katseli ensin ympäri toria ja huokaisi kuin siten valmistautuen kuulemaan jotakin ikävää. Sitten hän katseli Liisaa, tutki vaieten tämän kasvoja ja huomasi hänen käyneen kampaajallakin ja valmistautuneen kuin juhlaan. Ja hän myöntyi lähtemään.

Aurinko ei päässyt enää paistamaan torille ja puistikkoon, kurkisteli läheisen talon kuparikaton reunasta ja valaisi vain viereisten talojen yläkerrosten ikkunat, saaden ne välähtelemään kirkkaankeltaisina kuvastimina, joista valo heijastui taas toisaalle ja valaisi siellä, missä aurinkoa ei muuten näkynyt. Autopirssissä lojui kuin väsähtäneinä pari vaunua ja samoin niiden penkeillä puolimakuulla ja hattu silmillä kuljettajat. Puistikon penkeillä istui muutamia ihmisiä, arvatenkin tietämättä, milloin lähteä ja mihin mennä. Torin halki työnsi Jenny-rouva kumipyöräisiä, kiveykselläkin äänettömästi kulkevia kärryjään Liisan astellessa vieressä vaiteliaana ja katsellessa kesäillan rauhallista katukuvaa. Olihan lisäksi lauantai ja kaikki liikkeet jo kiinni, siitä tuo äänettömyys ja ihmisten rauhallinen, kiireetön kävely.

»Päivällä meillä kävi Erkki — muistathan — tai oikeastaan hän kävi jo aamulla, mutta minä en päästänyt häntä sisään. Hän tuli päivällä uudestaan, kertoi nyt valmistuneensa ja menevänsä paikkaan kunnanlääkäriksi.»

Jenny-rouva ajatteli, että kovinpa kaukaa uutinen hipoi häntä ja ettei nyt olisi oikeastaan tuon vuoksi kannattanut jättää iltaa kesken ja lähteä kotiin. Liisaan se oli kai vaikuttanut paljonkin, koskapa hän oli ehtinyt jo muuttua noin paljon kasvoiltaankin. Vaikka eipä silti, hyvähän oli, että Liisa oli käynyt jättämässä pois kaikki sairautensa jäljet. — Ja arvaten Erkin käymiseen liittyvän vielä jotakin muutakin kerrottavaa Jenny-rouva kiirehti toista jatkamaan:

»No mitä hän sanoi?»

»Erkki oli hyvin entisensä näköinen. Oli kenties hiukan lihonut ja tullut lääkärimäisemmäksi, miehekkäämmäksi. Hän tutki minua ja kielsi kaiken työn, kirjoittamisenkin, ja määräsi lepäämään ainakin kuukaudeksi.»

No niin, eihän tuo nyt niin kovin iloista ollut, niinkuin Jenny-rouva oli arvannutkin. Mutta hän koetti kuitenkin näyttää tyytyväiseltä siksi, että Liisa itse oli hymyilevä.

Sen jälkeen Liisa mainitsi, että heidän pitäisi lähiaikoina koettaa saada pieni huoneisto jostakin kivitalosta keskemmältä kaupunkia ja äiti voisi sitten jättää tämän kärryjen työntämisen ja myymisen jonkun toisen tehtäväksi.

»Mutta hyvä lapsi, miten me voimme ajatella muuttoa kalliimpaan, kun tänään ei ollut millä maksaa huokeatakaan vuokraa?»

»Mutta meidänhän on oikeastaan pakko muuttaa. Isännöitsijä kävi jo ilmoittamassa, että ne alkavat pian purkaa koko taloamme.»

Kärryt pysähtyivät. Äiti katsoi kummastuneena ja säikähtäneenä tyttäreensä:

»Hyvä isä! Taivasalleko me nyt?»

»Autanko minä työntämään?» — Liisa tarttui aisaan.

»Älä tule, kyllä minä jaksan.»

Hän asteli harvakseen ja oli totinen. Liisa oli hajamielisen näköinen ja pitkien selitysten ja monien katkeilemisten jälkeen muisti kertoa, että Erkki oli tarjonnut heille kymmenentuhannen markan lainaa ja tulisi piakkoin puhumaan siitä äidin kanssa — kun tyttären kanssa muka oli turhaa neuvotella mistään.

Jenny-rouva laski, kuinka kauan se raha riittäisi vuokriin, varsinkin jos hän jättäisi myymisen ja tämän kärryjen työntämisen lopultakin jonkun muun tehtäväksi, niinkuin Liisa oli sanonut, mutta huomasi, ettei kestäisi kauan, ennenkuin hän saisi alkaa sen uudestaan taas. Raskailtahan nämä tuntuivat kyllä työnnellä, mutta ainahan niistäkin sentään jotakin sai. Vaikka eipä silti, ettei hän olisi jättänyt niitä hyvinkin mielellään jonakin aamuna paikoilleen portaiden viereen ja jäänyt itse kotiin. Siitä päivästä olisi tullutkin juhlapäivä, sillä hän oli saanut työnnellä näitä jo tarpeeksi kauan. — Mutta Jenny-rouva ei uskonut niin suureen hyvään, kun se hyvyys oli jo viipynyt näin kauan. Sen vuoksi hän oli yhä varovainen ja tuntui edelleenkin luottavan omiin — kärryihinsä.

Kuin lohduttaakseen Liisa sanoi enempää miettimättä — ja huomasi sitten sanansa viisaammiksi kuin oli luullutkaan: »Vuokraa keskikaupungilta kioski tai useampia ja palkkaa niihin myyjät.»

»Mutta hyvä lapsi, oletko sinä aivan tosissasi? Luuletko niiden kymmenentuhannen riittävän kaikkeen tähän? Ja maksettavahan nekin kerran on.»

»Minähän saan siihen mennessä paikan ja maksan palkallani. Ja uutta rahaa aina jostakin saa.»

Hän ei huomannut itsekään, miten valoisana hän näki tänään kaiken. Vielä tänä aamuna tosiaankin olivat vuokrarahat tietämättömissä ja nyt hän ei epäillyt enää mitään. Hän oli saanut jo hyvää uskoa ja itseluottamusta, joka oli jo ehtinyt sammua kokonaan. »Tervehtyvän se jo näkyy», ajatteli itsekseen Jenny-rouva, »tuollainen se oli ennen sairauttaankin.» Ja kun heille ei aikaisemmin ollut koskaan tullut mitään kommelluksia sen johdosta, että olivat seuranneet Liisan keksintöjä ja päähänpistoja, alkoi äiti jo nytkin hiukan peräytyä omissa vaatimuksissaan ja uskoa, että kaipa kaikki kävisi hyvin nyt, kuten oli käynyt aina ennenkin tuon tytön puuhatessa mielitekojensa kanssa.

He tulivat kotiin.

Eteisessä äiti oudoksui sen valoisuutta ja vilkaisi peiliin kuin tutkiakseen, oliko hän vielä se sama Jenny-rouva, joka oli tässä seisonut päivällä lähtiessään. Kummallista, ettei hänkään ollut tullut ajatelleeksi noita pieniä muutoksia... Mentyään keittiön halki kamariin hän paheksuen kysyi Liisalta:

»Mutta Vareinen? Luuletko Vareisen tyytyvän tuolilla nukkumaan?»

»Itsehän sanoit Vareisen irti ja hän muuttaa jo huomenna pois. Yöksi hän ei kuitenkaan tule tänne. Eikä tarvita!»

»No ei nyt sentään olisi silti tarvinnut noin ehättää asioiden edelle», murisi äiti vain jotakin sanoakseen, mutta muisti sitten, että hänelläkin oli tässä vielä jotakin tehtävää: »Niin, sehän on totta. Meidänhän piti maksaa se Vareisen velka. Tuhlasin kuitenkin jo osan rahoista laskuun ja nyt pitää mennä puhumaan ja kysymään Niemiskältä, jos hänellä olisi...»

»Pysy nyt, hyvä ihminen, paikoillasi ja jätä se minun huolekseni!»

»Mutta ethän sinä mitään tee Niemiskän luona...»

»En minä sinne menekään.»

Jopas osasi sotkea toisen puuhat... Hän oli aina ihaillut tyttärensä rohkeita tuumia, suunnitelmia ja toimeliaisuutta, vaikk'ei ollutkaan itse aivan samanlainen. Ylioppilaaksi päästyään ja paikan saatuaan Liisa oli iltaisin, kotona päivänsä päätyttyä vain lukenut kieliä ja harjoittanut pikakirjoitusta. Niinpä hän nyt lukikin ranskalaiset, saksalaiset ja englantilaiset kirjat yhtä hyvin kuin suomalaisetkin. Jenny-rouvasta, joka ei itse tiennyt niistä mitään, se oli jotakin erikoista. — Sitten vain oli tullut se nuori mies ja vienyt aivan kokonaan Liisan ajan ja itse tytönkin pois kotoa. Mutta eipä silti, tarvitsihan Liisakin virkistystä, ja hyvä oli, kun vain pääsi ja oli vielä niin kunnollinen toveri. — Kun Erkkiä ei ollut sitten enää kuulunut, arvasi Jenny-rouva kysymättäkin hyvin, mistä Liisan alakuloisuus, myöhemmin ärtyneisyys ja haluttomuus olivat johtuneet. Ja pahaksi onneksi vielä samaan aikaan tuli sekin sairaus.

Ja nyt tänään sitten! Hän hymyili salaa Liisan puuhille juuri tänään. Ja omastakin mielestään hänen täytyi tunnustaa tämä lauantai-iltapäivä jo pieneksi juhlaksi. Olihan jo jotakin oikein hyvin. Vaikkapa ei vielä tänään voisikaan juhlia kaikkia Liisan äsken yksinänsä tekemiä päätöksiä, niin olihan ainakin yksi syy: tytär oli päässyt jo entiselleen ja kykenisi kohentamaan — varmasti — koko perheenkin, — Mutta se Tauno-poika sitten? — No niin, olihan sitäkin huolta jo vähennetty. Eiköhän sekin ajan oloon vielä järjestyisi.

»Onpas täällä merkillisen valoisaa ja avaraa!»

»Niin, kun tänne ei hävennyt pyytää enää ihmisiäkään sisälle... Mutta ajatteles, miten väljää meillä kahdella nyt on liikkua?»

Liisa mietti, puhuako mitään Taunosta ja särkeäkö äidin vaikeasti saavutettu hyvä mieli. Ajatellen, että äiti saisi sen kuitenkin vielä tietää ja kenties vielä sopimattomampanakin hetkenä, hän aloitti varovaisesti:

»Vareinen oli täällä ja lisäksi aivan sikana. Se mies ei ole taitanut olla koko päivänä työssä, vaan juomassa vain.»

»Niin, mikähän siihenkin niin yhtäkkiä meni? Ensin oli kuin kuvanmies, mutta sitten muuttui. Jo monta päivää se on ollut hyvin omituinen. Ja nyt oli humalassa? — Oli se vain hyvä, että Tauno saatiin pois maalle, niin eivät ruvenneet yhdessä rylläämään. Eihän tästä olisi uskaltanut liikkua kotoa enää mihinkään siinä pelossa, että poissa ollessa tekevät koko talosta kapakan. — Mutta kyllä Taunostakin siellä maalla nyt mies tulee, sen takaan. Ja heti, jos se vain ilmestyykin tänne kotiin takaisin eikä aio ryhtyä muuhun kuin vetelehtimään, lähetän sen sotaväkeen suorittamaan asevelvollisuuttaan ja kirjoitan sinne, että pitäkööt poikaa vain niin kovalla kuin ilkeävät. Sisu pois miehestä, niin hyvä siitä vielä tulee.»