Part 11

Nyt olisi Liisan ollut niin hyvä kertoa kaikki, kun äiti itse aloitti. Mutta hän ei hennonut sitä tehdä, ei totisesti hennonut, kun äiti näkyi jättäneen koko huolehtimisen. Ehkäpä Liisa saisi Taunon vielä jostakin käsiinsä ja veisi hänet vaikka käsipuolesta junaan, jos ei ole mennyt vielä. Hän uskoi, ettei Tauno uskaltaisi tulla kotiin näyttäytymään ainakaan lähiaikoina, niin kauan kuin rahat riittivät. Sen parempi: silloin ei äidin tarvitsisi poikaa nähdäkään ja hän kyllä saisi selville Taunon olinpaikan — ainakin Vareisen kautta — ja voisi järjestää kaiken ilman, että äidin tarvitsisi pettyä varmassa toivossaan, varsinkaan, kun asiaa ei enää nyt voinut korjata. Juuri niin!

Kaasuliekki sammui lopsahtaen, kun Liisa sulki hanan ja kantoi sirisevät makkarat paistinpannussa pöydälle.

»Ohhoh, jopa tuo väsyttääkin», huokaili äiti pöydän ääressä istuen. »Paljonhan se tuo kello jo onkin. Taunokin on pian jo puolimatkassa miehistymään. Ettei sillä raukalla vain liene nälkä? Mutta annoinhan minä rahaa...» jatkoi äiti kuin äskeistä puhettaan.

Ei, sitä ei voinut enää sanoa! Jollakin muulla tavalla saisivat asiat nyt järjestyä jälleen.

»Jaa, se Vareinen! Ei sitä olisi uskaltanut enää pitää talossa, kun se sillä tavalla... Mene tiedä, mitä ilkeyksiänsä olisi vielä tehnyt...»

Jenny-rouva muisti myöskin pienen ja punaisen kalvosimennapin, katsoi tutkivana tyttäreensä, mutta ei keksinyt tästä mitään. Vareinen oli päivällä, kun hän jätti napin takaisin — senkö kehvelistä johtuikin mieleen tarjota sitä nappia takaisin — Vareinen oli ollut niin tavallisen näköinen eikä yhtään ihmettelevä, että kai se nappi oli joutunut sänkyyn jotakin muuta tietä. Vaatteitten joukossa kai... — Ja niin Jenny-rouva tunsi voivansa rauhoittua siinäkin asiassa. Ja vaikeatahan olisi mennä Liisasta uskomaankaan mitään sellaista.

»Oli se vain hyvä, että läksin ajoissa pois kotiin», jatkoi hän Liisalle, »täällä onkin vielä paljon siivottavaa huomiseksi. Jos huomenna on kaunis ilma, niin aidan tehdäkin pitkän päivän siellä torin kulmalla. Sunnuntaina on varsinkin iltapäivällä paljon ihmisiä liikkeellä.»

»Älä nyt pane täällä toimeen kovin perusteellista suursiivousta, kun se lääkärikin taitaa pian tulla», koetti Liisa sanoa mahdollisimman välinpitämättömästi eikä vain voinut sanoa Erkin nimeä. »Etkä sinä sitäpaitsi huomenna lähde mihinkään kotoa. Ala nyt vain jo totuttautua siihen ajatukseen, että myyt jäätelökirnusi ja kärrysi ja vuokraat sen myyntipaikan jollekulle toiselle.»

»Ehee-i! Ei ikinä. Olisi sillä sen puolesta jo vuokraajia ollutkin, mutta ei sitä anneta pois.»

»Missään tapauksessa sinä itse et mene sinne enää! Palkkaa joku tyttönen tilallesi.»

Liisan ääni oli niin tinkimätön ja varma, että Jenny-rouva alkoi vähitellen uskoa hänen tarkoittavan täyttä totta.

»Mitäs minä sitten teen?» kysyi hän neuvottomana kuin ei olisi tietänyt, missä ja miten olla sen päivän jälkeen, kun ei olisi enää torille menoa.

»Ensin lepäilet muutaman viikon ja tarkastat vain kassan, kun tyttö tuo sen illalla kotiin. Sitten alat hiljakseen pakkailla niitä tavaroita, joita ei myydä huutokaupalla ennen majanmuuttoa. Puuttuvien tilalle ostetaan toisessa paikassa uudet. Sitten opettelet olemaan vaikka kaiken maailman kioskien omistaja etkä niiden myyjä — jos nyt vielä niin välttämättä tahdot läärätä soodavesien kanssa ja laskea appelsiinikiloja ja tupakkalaatikoita.»

»Jaa», myönsi toinen epäröiden kuin ei olisi ymmärtänyt mitään. Huokaisi sitten kuitenkin kuin myönnytykseksi: »Olisihan se mukavaa niinkin. Tuo sydänkin kun yhtenään tuntuu pyrkivän streikkaamaan, kun saa seisoa pitkät päivät kuumassa ilmassa.»

»Vai nii-in?» ajatteli itsekseen Liisa. »Etpä ole tuota ennen maininnut. Mutta nyt se tuli hyvään aikaan.» Ja hän luuli keksineensä nyt hyvän keinon, jolla varmasti saisi äidin pysymään tästä lähtien torilta poissa, jos muut keinot eivät hyvinkään auttaisi.

Hän avasi ikkunan. Liike kadulla oli jo niin hiljaista, ettei ollut pelkoa pölystäkään, joka päivisin tunki sisään. Muutama harva auto, kuin laumasta eksynyt eläin toisia hakien, kulki ohi. Kai maalle sunnuntain viettoon meneviä... Pilven lonkare oli kai mennyt auringon eteen, kun kaikki oli jo niin hämyisää. Ikkunasta valui sisään kylmempi ilma, teki huoneet niin vilpoisiksi ja sai verhot laiskasti huojahtelemaan vedosta. — Kesäiltainen suurkaupungin reuna — silläkin oli oma rauhansa.

»Kyllä se vain on merkillistä!» huokaisi taas Jenny-rouva.

Mutta toinen ei kuunnellut, istui ajatuksissaan pää käsien nojassa ja vasta kotvan kuluttua huomasi äidin sanoneen jotakin ja kysäisi hajamielisenä:

»Mitä?»

»Jaa! Sitä vain, että kyllä tämä kaikki on kummallista.» Jenny-rouva haukotteli pitkään ja nautiskellen.

ILTA

1.

Auringonvalo oli vielä äskettäin hulmahdellut ylimpien pilvien reunoilla, kun ne laiskanpyöreinä kumpuilivat eteenpäin alati muotoaan muutellen. Nekin näyttivät jo laiskistuneen, ja jos jokin pilvenriekale repisikin irti isosta emopilvestä, ei se viitsinyt taivaltaa yksin, vaan tarttui kiinni toiseen ja suli pian siihen.

Vähitellen tuli jo hämäräkin, sellainen pikkupiirteet peittävä sininen usva, jolloin saattoi hyvin nähdä talon seinän harmaana silhuettina kaukana kadun toisessa päässä, mutta ei kuitenkaan voinut enää laskea sen ikkunoita, ne kun olivat sulautuneet yhdeksi viivaksi. Ja kun katujen puolivalot syttyivät, näytti ikkunasta ulos katsoessa yht'äkkiä tulevan paljon pimeämpi, aivankuin jossakin ylhäällä taivaan kartanoissa olisi vedetty iso rullaverho alas. Toistui kallis, kertaviikkoinen tunnelma: kun nyt lauantai-iltana hämärän tullen vääntää valon huoneeseen ja vetää alas oman verhon ikkunan eteen, tuntuu kuin elämä pysähtyisi niinkuin kello koko huomisen päivän yli ja alkaisi käydä itsestään joskus maanantaiaamuna pikkuista ennen heräämistä. — Nyt ei ollut kiirettä eikä huolta mistään, sai vain hiljakseen laskea lorottaa vettä pesuhuoneen ammeeseen, koetella kauan sen lämpimyyttä, pulikoida siinä, kääriä lopuksi pehmoisen kaavun päälleen, kävellä lattiaa vasten niin leppoisesti lipsavissa tohveleissa ja kadota jonnekin toiseen huoneeseen.

Mutta ne, varsinkin nuoremmat ja levottomammat ihmiset, joilla vielä iti mielessä pienoinen toivo hankkia puoliso, koti, lapset ja kaikki muu, ne alkoivat kumautella ovia, mennä portaita alas kaksi askelta kerrallaan, pysähtyä ulko-ovella hetkiseksi silmäämään, mennäkö tuonne- vai tuonnepäin. Alkoi se päämärätön etsintä ja arvailu, josta ei tiedä, minne vielä illan pitkään joutuu ja milloin tulee takaisin. Eikähän tuota ole väliä tietääkään, kunhan vain on.

Kun kaupunki alkoi virkistyä päivällisenjälkeisestä ruokalevonhorroksestaan, tuli silloin äkkiä pimeä, aivan liiankin pimeä näin kesäiseksi illaksi. Pohjoisen puolelta vyöryi kauaksi kohonneen taivaan eteen ukkospilvi ja väläytteli jo jossakin kaukana salamoitaan. Mutta niiden valot hukkuivat vielä paljon kirkkaampien raitiovaunujohtojen kirpeänsinisiin välähdyksiin ja jyrinää ei kuulunut autojen kiihtyvältä kehräämiseltä. Lämmin päivä alkoi muuttua hiostavaksi ja kiihkeänkuumaksi illaksi.

Hietalan Tauno-herrakin kai oli tuntenut päivänsä vielä vajanaiseksi, kun oli lähtenyt Betyn asunnosta kaupungin halki »Puisto»-kahvilaa kohti. Hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan niin jokapäiväisen huoleton kuin ennen, vaan saattoi melkein luulla hänenkin etsivän jotakin omaa, pientä kipinäänsä — tai olikohan se oikea välähdys, niinkuin rannalla seisova puu saa kirkkaan valonsa merellä kulkevan laivan valonheittäjältä ja näyttää silloin ihmeellisemmältä kuin itse asiassa onkaan.

Tauno käveli kauan »Puiston» ikkunoiden alla, kurkisteli ylös ja koetti punnita rohkeuttaan, mennäkö sisälle vai eikö. Nyt hänestä näyttivät niin ihmeen oudoilta ne varjot, jotka kulkivat edestakaisin kahvilan ikkunaverhoja pitkin. Ja hän itsekin tunsi olevansa täällä nyt kuin vieras — tai entinen itsensä nurin käännettynä aivankuin rikkinäinen palttoo, jonka sisälmyksiä ei hennoisi näyttää toiselle. Hän ei ollut koskaan edes rahattomanakaan ollessaan tyytynyt kävelemään täällä, vaan oli mennyt sisään, sillä jokuhan aina piti varmasti huolen lordin annoksesta — ainakin kanisterin kantopalkkana.

Ja sisään hän meni nytkin aivankuin pakoon ihmisten katseilta, kun tuo kadunkulmassa pyörähtelevä poliisikin näytti hymyilevän pilkallisena häneen silmätessään ja olisi muutenkin saattanut tulla uteliaaksi ja kysäistä hänen edestakaisin kulkemisensa ja ylös tuijottelemisensa syytä. Mutta hän ei mennytkään tapansa mukaan biljardiin ja kassan ohi kulkiessaan sanonut kuluneita viisauksiaan, vaan ketään huomaamatta ja kehenkään katsomatta etsi sivuhuoneesta muutaman tyhjän nurkan ja istuutui sinne.

Mutta Betty ei tullut, niinkuin hän oli luullut, vaan joku toinen:

»Mitäs lordi tänään vierastaa, kun on noin nurkkaan painautunut?»

»Käske Bettyä tänne», sanoi Tauno ynseänä ja koko ajan alas katsoen, aivankuin ei olisi ollut tuntevinaan.

»Katsos! Oletko saanut arpajaisvoiton, kun noin herroiksi...?»

»Hae Betty tänne!» huusi Tauno kuin epäillen toisen kuuloa ja vieläkään katsettaan pöydän kannesta nostamatta.

»Kiitos. Ja tahtooko herra vielä muuta?» kysyi isorintainen tarjoilijatar teeskennellyn nöyränä ja ojensi reunoistaan kuluneen ja nurkistaan taittuneen ruokalistan hänen eteensä.

»Lasi teetä ilman leipää.»

»Mutta täällä sinä et rupea sekoittelemaan ihmisten nähden... Mene muualle istumaan.»

»Mene sinä hiiteen!»

Toinen meni, ja kesti kauan, ennenkuin Betty tuli hitaasti, asteli hänen pöytänsä viereen, seisoi siinä, hypisteli pöydältä ottamaansa ruokalistaa kädessään ja naputteli sen kulmalla pöydänkanteen.

»Mitä varten sinä et mennyt?» hän kysyi viimein hiljaa ja surullisesti.

Toinen istui hiljaa, vastaamatta, katsomatta ja kuin ei olisi kuullut tytön tuloakaan, mutta vain tietäen hänen olevan siinä — seisovan siinä edessä kuin omatunto odottamassa tilintekoa.

»Mitä varten sinä tulit tänne? — Vastaa nyt edes.»

»Sitä varten, kun minä en voinut mennä.»

Hietalan lordi oli nyt varmasti joutunut elämänsä tähän asti kovimpaan tilintekoon ja hän kai itsekin tiesi sen, koskapa äänestäkin oli poissa entinen, toista ihmistä eksyttävä varmuus ja jäljellä vain antautumista ja tunnustamista tarkoittava voimaton alakuloisuus. Ja tuo tyttö huomasi sen, koskapa hän ei näyttänyt olevan vihainen, vaan ainoastaan totinen, ja jos he eivät olisi olleet täällä, niin hän olisi yhtä hyvin voinut olla surullinenkin. Siksi hän kysyikin vielä yhtä lempeänä kuin äskenkin:

»Ja miks'et voinut mennä? Sinähän lupasit...»

Tauno puristi kulmansa ryppyyn ja huulensa yhteen, kohotti sitten päänsä ja katsoi rävähtämättä toista silmiin eikä edes ääni vavahtanut sanoessa: »Siksi, etten voinut ottaa näitä sinun rahojasi, vaan läksin tuomaan ne pois.»

Samalla hän veti kätensä taskustaan, työnsi nyrkkinsä naisen kämmenen sisään ja jätti sinne saman setelitukon, jonka oli häneltä saanutkin. Ja nainen katsoi ymmärtämättä nyt yhtään tuota edessään olevaa miestä, vaistoten vain, että tämä ei ollut nyt ihan tavallista, ja hänen äänestään olisi voinut löytää monta eri vivahdusta iloa, hämmästystä, ihmettelyä ja toivoa, kun hän sanoi:

»Mutta Tauno!»

Kun toinen oli hiljaa, kysyi hän uudestaan: »Tauno? — Minähän lainasin nämä sinulle!»

»Siksipä juuri. Ota ne pois.»

Ja kun nainen oli tottunut kaikkein ensiksi aina epäilemään, ei hän nytkään voinut olla kysymättä:

»Oletko sitten saanut muualta?»

»En mistään.»

»Oletko ollut yksissä hankkeissa Vareisen tai jonkun muun kanssa?»

»En ole ollut, tulin suoraan sinun kotoasi. Päätin odottaa sinua siellä, mutta en voinut jäädä, kun Dagmar tuli kotiin.»

»Vannotko, ettet ole ollut missään muualla?»

»Pitääkö minun vielä sekin tehdä, ennen kuin minua uskotaan?» hymähti toinen katkeran ivallisena hymyillen.

»No odota minua sitten niin kauan kuin pääsen täältä pois», sanoi nainen nyt kylmemmin, kääntyi ja meni.

Ja kun Betty yhtenään joutui kulkemaan sen huoneen läpi, jossa Tauno istui, ei hän kertaakaan edes katsonut Taunoon, vaan kulki ohi toimekkaana ja totisena kuin mies ei olisi merkinnyt hänelle mitään. Ja Taunon mielestä olikin parempi, ettei hän katsonut.

»Vai Vareisen kanssa?» hymähti tämä vielä itsekseen halveksivana kuin olisi tiennyt Vareisen par'aikaa istuvan kaulaansa myöten likaviemäriaukossa.

»Hei lordi!» tervehti joku biljardiin menevä arpihuulinen. »Kestävätkö henkselisi vielä pari erää?»

»Ei niistä ole ohjaksia aiottukaan», vastasi Tauno ja istui edelleen.

»Tuo lordi on tänään kuin sammakon niellyt», huomautti se isorintainen tarjoilijakin katsellen häntä kuin säälien. »Oletko saanut selkääsi sen eilisen humalan ja tappelun takia vai saitko rukkaset?»

»Antaa hänenkin nyt kantaa ristiään», ajatteli itsekseen Betty, joka kuuli toisten sanat, muttei itse puhunut mitään.

Mutta kun Tauno ei enää viitsinyt vastailla kenenkään huomautuksiin, sai hän loppuajan istua rauhassa.

* * * * *

Mutta Betty ei ollut niin välinpitämätön kuin näytti. Häntä oli liikuttanut kovasti, että Tauno oli lähtenyt tuomaan takaisin hänen lainaamiaan rahoja. Vaikka hän ensin oli ollutkin pahoillaan huomatessaan, ettei ollut voinut vaikuttaa Taunoon edes niin paljoa, että olisi saanut tämän matkustamaan, näki hän nyt jo kuitenkin päivällä antamansa opetuksen seuraukset. Ja Bettyä jo hiukan kadutti, että oli pidellyt poikaparkaa niin kovakouraisesti. Mutta minkäpäs hän sille voi. Hänen täytyi kestää vielä tämä ilta ja pysyä edelleen yhtä lujana. Silloin voisi ehkä vielä jotakin toivoakin.

Ja kuitenkin kuin rangaistusta lieventääkseen Betty ei voinut olla sivu kulkiessaan sanomatta Taunolle ystävällisenä:

»Heti päästään, odota vielä hetkinen. Mene tuohon kadunkulmaan, niin siinä tavataan.»

Vähän myöhemmin Tauno maksoi ja meni, heittäen kysyvän silmäyksen kassan vierellä seisovalle ja rahojaan tilittävälle Betylle. Tämä näkyi pistävän omat juomarahansa käsilaukkuunsa, nyökkäsi Taunolle ja hymyili, ja niin Tauno astui keventyneenä portaita alas ja odotti kadulla.

Kun Betty joutui, astelivat he kaupungin reunalle päin, aivan päinvastaiseen suuntaan kuin olisi pitänyt. Sitä he eivät edes huomanneet, sillä tuntui yhdentekevältä, mihin mentiin, kunhan vain olisi keksinyt, miten lopettaa tämä ikävä tilanne. Betty oli sitäpaitsi huomaavinaan, että Tauno oli jälleen hutikassa, mutta hän ei viitsinyt mainita siitä, oli vain yhä pettyneempi ja arveli Taunon taas valehdelleen, että oli muka tullut suoraan hänen asunnostaan. Tietysti hän oli taas tavannut jonkun jalon toverinsa, saanut tältä ryypyt ja lisäksi vielä rahoja, jotta pääsisi nyt Betyn edessä näyttelemään parannukseen tullutta.

»Sinä kai myönnät, että teit hyvin väärin, kun ensin lupasit lähteä ja sitten kuitenkin ilmestyit minun eteeni kuin kerskuaksesi, että uskalsit jäädä. — Jos et olisi tehnyt enää tätä, niin minä olisin melkein jo uskonut sinut mieheksi. Ja kuitenkin sinä vain näyttelit minulle äsken siellä meillä...»

Betyn äskeinen heltymisenpuuska oli nyt jälleen mennyt ohi ajatellessa, että poika siellä sohvalla maatessaan olikin kenties koko ajan salaa vain irvistellyt hänelle, ja hän oli kaiken lisäksi vielä itkenyt tuon lurjuksen takia!

He olivat joutuneet kaupungin reunaan asumattomalle, korkealle kalliolle ja pysähtyivät siihen Betty seisoi alempana ja Tauno kallion huipulla, ja Betty näki hänet siinä kuin silhuettina juuri sytytettyjä katulamppuja vasten.

»Etkö voi vastata?» kysyi Betty uudestaan.

Tauno ei katsonut häneen, vaan kaupunkiin, puhuessaan aivan hiljaa, niin ettei sanoja tahtonut kuulua:

»Ethän sinä kuitenkaan usko minua, puhuinpa mitä tahansa. Ja minähän jo äsken sanoin, miksi en lähtenyt. Jos et sitä usko, niin en voi auttaa. Silloin meillä ei ole täällä mitään tekemistäkään, vaan voimme mennä pois.»

»Me emme mene mihinkään, ennenkuin minä saan tietää, mikä sinä olet miehiäsi. Me olemme täällä vaikka aamuun asti, mutta Tauno Hietalan on sitä ennen näytettävä, kuka hän on. Vaikka minä olenkin vain kahvilan piika, olen silti kunniastani kiinni pitävä ihminen, niinkuin kaikki muutkin. Siksi tahdon tietää, kehen minä olen tähän asti koettanut luottaa. Ja jos sinä et voi minulle näyttää olevasi mitään muuta kuin pelkkä kapakkalordi, niin saat olla varma, että me emme tämän yön jälkeen vaihda sanaakaan toisillemme. Ala puhua! Kerro ensiksi, miksi söit lupauksesi tänään. Sitten saat kertoa kaiken muun jäljestä.»

Tauno näytti haluavan puhua, mutta hänen oli vaikea alkaa. Kun tuo toinen ei olisi tuolla tavalla kiristänyt, olisi hän omasta vapaasta tahdostaan voinut sanoa paljonkin, mutta nyt hän ei totisesti keksinyt mitään sanoja. Hän katsoi toisaalle ja huomasi vain, miten yht'äkkiä alkoi tuulla. Irtonaista hiekkaa ja kuivia heinänkorsia pyyhälsi heidän ohitseen ja vinha pyörre nostatti ne vähän kauempana ilmaan. Betyn takin liepeet näkyivät lepattavan, hame kääriytyi tiukasti jalkojen ympäri ja hän koetti, pitää niitä kiinni. Sitten Betty tuli aivan toisen viereen ja tiukkasi yhä:

»Ja miksi sinä tulit humalassa kahvilaan, vaikka minä piilotin pullon? Se oli minun suljetussa laatikossani ja sinulla ei ole asiaa mennä penkomaan sitä!»

Hän tarttui Taunoa molemmin käsin takin rintamukseen ja puristi. Poika näkyi pelkäävän nuttunsa rutistumista ja koetti vääntää Betyn ranteita irti. Samaan aikaan välähti jo korkealla kallion yläpuolella kirkas salama, valaisten heidätkin sinisenä välähdyksenä. Ja siinä valossa Tauno näki Betyn silmät kahtena mustana pisteenä, niiden ilme oli tiukka, melkeinpä hurja, aivankuin hän olisi tahtonut huutaa rakastavansa, mutta olisi voinut samaan aikaan vaikka repiä toisen kasvot riekaleiksi.

Sadekuuro pyyhkäisi heidän ylitseen. Molempien kasvot valuivat vettä. Betty heitti irti toisen rintamuksen ja pyyhkäisi päällystakkinsa hihalla otsaansa kuivaksi. Tauno luuli heidän lähtevän pois ja astui sen vuoksi kalliolta alemmaksi, mutta nainen ei liikahtanutkaan. Tämä oli saanut hurjan halun kostaa: kun ei voinut itse muuten mitään, tahtoi seisottaa tuota keikaria sateessa vaikka aamuun asti nähdäkseen, miten kurjannäköinen hän silloin olisi.

»Sinä et mene nyt mihinkään, kun minäkin tämän kestän! Sano pian, mistä joit?»

Ja likomärkänä, hihat käsivarsiin liimautuneina seisoi Tauno ja tunnusti:

»Panin sitä konjakkia omaan pulloon, ennenkuin sinä veit sen.»

»Ja mitä varten rikoit sanasi etkä matkustanut?»

»Siksi, etten voinut — hyvä isä, etkö ymmärrä — siksi, etten voinut pitää sinun rahojasi! En ota niitä nyt enkä koskaan muulloinkaan yhtään penniä. Kuulitko! Ja minä en ole ollut iltapäivällä kenenkään kanssa enkä huoli kenenkään muunkaan rahoja.»

»Älä taas valehtele!»

»Jos et usko, niin tarkasta! Katso kerrankin kaikki niin tarkkaan, että uskot ja minä saan viimeinkin mennä rauhassa! Tutki nyt! Riisunko nämä märät ryysyni viimeiseen riepuun, jotta en peittele sinulta mitään?»

Hän levitti kätensä kuin ollen valmis vaikka alastomana seisomaan tuon naisen edessä, joka näkyi ottaneen määräkseen tänä yönä kiristää hänen sielunsa nähtäväkseen. Ja siinä kädet ylhäällä seisoessaan, avopäin ja tukka päähän liimautuneena, silmät avoimina ja hellittämättä naiseen katsoen hän muistutti valojenheijastusta ja taivasta vasten elävää ristiä. Sen huomasi nainenkin. Samaan aikaan taas välähti rikkinäinen salama hänen takanaan. Näytti kuin se olisi leimahtanut Tauno Hietalan sisältä ja hänen oma sielunsa olisi siinä riipaistu tuhansiksi riekaleiksi.

Betty hätkähti, tarttui toista ranteesta, painoi kädet alas ja veti Taunon viereensä:

»Tauno, minä uskon sinua ilmankin. Eihän minulla ole oikeutta riisua ja raadella sinua. Jos sen tekisin, niin samaahan saisit vaatia sinäkin. Mutta minä tahdoin tämän kaiken vain siksi, että — etkö ymmärrä minua — että voisin sinuun luottaa, kun minä tahtoisin luottaa. Olihan kysymys meidän vanhasta ja tulevasta ystävyydestämme tai sen kieltämisestä Siksi...»

Mutta toinen ei näyttänyt kuulevan häntä.

»Tauno! Istu tuohon minun viereeni, niin puhutaan kiltisti. Puhutaan sinusta. Koetetaan yhdessä ajatella keinoa, millä kaiken korjaisimme. Sano, haluatko?»

»Tee, mitä ikinä tahdot. Minä kestän vielä tämän yhden yön vaikka missä! Anna kuulua, mitä maailma minun selkäni takana on ajatellut.»

»Älä ole enää vihainen. — Sinä siis tahdot kuulla. — Hyvä! Ja uskon tämän puhumisen olevan sinulle hyvää, sillä eihän kukaan muu ihminen viitsisi sitä tehdä. Kukaan mies ei kehtaisi kuunnella, vaikka tahtoisit joskus ripittäytyäkin, ja kotonasi ovat molemmat naiset niin läheisiä sinulle, että sinä pelkäät puhua heille mitään. — Niin, eihän meillä lapsiraukoilla taida olla ketään muita kuin toisemme...»

Hänet valtasi taas melkeinpä tuskallinen hellyydenpuuska. Sitten hän puhui ensin itsestään, työstään, köyhyydestään ja muusta. Sen jälkeen hän siirtyi Taunoon ja tämä kuunteli levollisena, vaikka siellä täällä tulikin vastaan jokin kipeä kohta ja paljastui jokin ikävä asia, jonka hän oli luullut pysyneen salassa, jokin suuri valhe tai teko. Mutta nainen puhui niin ymmärtämyksellä, paljastaen samalla oman itsensäkin siinä sivussa ja tehden vertailuja heidän kahden välillä, niin ettei Tauno voinut edes loukkaantua toisen rehellisistä sanoista.

»Näin olen ajatellut asioita minä», Betty lopetti. »Ja niin niitä katselee jokainen muukin, joka pitää itseään kunnollisena ihmisenä. Jumalan kiitos sentään, että olen minäkin vielä jaksanut kestää tällaisena, vaikka se on joskus vaikeaa ollutkin. Jos minulla ei olisi ollut näin paljon sisua, olisin varmasti jo aikoja sitten tarttunut johonkin ansaan ja olisin mennyttä. — Ja nyt tarvitaan sisua sinussakin. Onhan tietysti äärettömän paljon ihmisiä, jotka pitävät sinua aivan yhtä hyvänä kuin itsekin pidät ja olisivat pitäneet minuakin kunnon naisena, jos olisin juuri heidän kanssansa menettänytkin kunnianvähäiseni. Mutta nuo ihmiset ovatkin juuri se sinun tavallinen seurasi, koko lauma sellaisia suuria ihmishämähäkkejä! — Ja kun minä olen aina jaksanut varjella itseäni heidän satamarkkasiltaan ja välttynyt tulemasta katunaiseksi, samaten on sinunkin jaksettava nyt sanoa hyvästi ikuisiksi ajoiksi koko joukolle ja kuljettava omin päin.»

Tauno ajatteli koko tätä päivää. Siitä oli tosiaan tullut kummallinen. Ennen ei koskaan ollut aivoilla tarpeeksi työtä ja hän oli itse saanut keksiä ja kuvitella kaikenlaisia ajatuksia, että niitä pohtiessa olisi aikakin kulunut. Nyt tuo nainen oli tänään koko päivän häntä vain kiristänyt, soimannut ja kiittänyt niin, ettei hän voinut muuta kuin noudattaa hänen tahtoaan ja kuunnella. Kotonaankin oli pauhannut siitä markanrahasta niin kauan, että hän tunsi olevansa kuin pakotettu viemään rahat takaisin. Ja nyt! — Tänä päivänä olivat asiat totisesti selvinneet paljon ja pitkästä aikaa oli päivä, jolloin jotakin tapahtui Ja tuo nainen istui tuossa hänen vierellään sitten tyytyväisenä kuin kehräävä kissa!

Ja kaiken tämän jälkeen Tauno tunsi itsensä niin ihmeellisen läheiseksi tuon naisen kanssa, jonka kanssa hän ei tähän asti ollut koskaan vakavissaan keskustellut. Nyt se tuntui olevan kuin puolet hänen omista ajatuksistaan. Hänet valtasi jonkinlainen ystävyydenpuuska, hän olisi tahtonut paljastaa itsensä vieläkin perusteellisemmin tuon toisen nähtäväksi, mutta ei tiennyt miten. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin, millä osoittaa luottamustaan ja tunnustustaan, sillä Betty oli ensimmäinen nainen, joka oli puhunut hänelle tuollaista. Ja hän oli aina pitänyt tuota ja muitakin naisia joko sellaisina harakkoina, joita on hauska hakkailla, taikka sellaisina itsetietoisina ja kuivina itsekasvatuskokeilijoina niinkuin Liisa. Ja kun hän tahtoi, mutta ei oikein tiennyt sanoa muuta hellempää Betylle, virkkoi hän kuin puoleksi leikillään ja kärttäen:

»Sinun suusi on nyt saanut soimata minua kyllikseen. Anna minä suutelen sitä.» Ja hän kumartui katsomaan Betyn silmiä ja hymyili. Tämä tunsi yhdentekeväksi, että voisi sen luvatakin, mutta ei yhä vielä sitkeänä pysyen tahtonut antaa palkintoa, ennenkuin parannuskaan oli täydellinen, ja sanoi:

»Ei, ennenkuin sinusta on tullut mies. Tule sitten pyytämään uudelleen, niin mietitään.»