Part 12

Ja kun hän ei ollut kovin vakavissaan pyytänytkään, ei kieltokaan ollut pettymistä. He vain istuivat hiljaa, kun vesi rapisi kalliolle ja valui sen kielekkeeltä liristen alas.

»Mitä sinä nyt aiot tehdä?» kysyi Betty.

»En tiedä. Minulla ei ole mitään työtä. Kai jään tähän ja odotan päivännousua. Niin, huomennahan on sunnuntai... Kai minun täytyy kuljeskella jossakin huominen päiväkin ja seuraava yö ja sitten maanantaiaamuna pyrkiä johonkin», vastasi Tauno huomattavasti masentuen ja neuvottomana niinkuin vain se, jolla ei ole edessään mitään.

»Niin, kyllä sinun täytyy maanantaina yrittää jotakin», huokaisi Bettykin. »Mutta ethän sinä voi siihen asti, poika parka, kuljeskella täällä sateessa niinkuin juoksukoira. Minäkään en voi pyytää sinua luokseni, kun Dagmar... Mutta etkö voi mennä kotiisi!»

Taunoa puistatti vilu ajatellessa, että hänen pitäisi viipyä ulkona maanantaihin asti, vaikka jo nyt palelsi, kun likomärät vaatteet tarttuivat ihoon kiinni. Ja kotiin menoa ei kannattanut ajatella.

»Ei. Enkä minä voisi tulla sinunkaan luoksesi. Anna minun jäädä tänne vain...»

»No, kyllähän me jollakin lailla neuvotelemme siihen asti... Poika parka, kyllä maailma meitä koettelee, mutta ei välitetä! — Mutta nyt sinulla on kylmä. Annahan minä lämmitän!»

Hän avasi kostean takkinsa, veti toisen lähemmäksi itseään ja kietoi takin toisen liepeen Taunon ympäri. Siinä he vilusta hytisten ja toisiinsa kiinni painautuneina lämmittivät toisiaan ja silloin tällöin pyyhkäisivät kasvonsa kuiviksi sadepisaroista. Heillä kahdella oli nyt sellainen heidän elämänsä ensimmäinen yö, jolloin he unohtivat olevansa mies ja nainen ja olivat pikemminkin kuin kaksi lasta, joita elämä paleltaa ja jotka ovat joutuneet lainaamaan lämpöä toisiltaan — luottavaisina ja hoivaavina ja toistensa suojaan kyyristyneinä.

* * * * *

Tähän samaan aikaan, kun ukkonen oli jo mennyt ohi ja jäljessä kulki hienoinen sateenropina, istui Vareinen moottorin perässä, katseli kaukaa näkyviä kaupungin valoja ja vielä kerran harmitteli koko matkalle lähtöään. Mutta hän tiesi, että kun pääsisi noiden saarten lomitse ja sen jälkeen vielä muutaman viidentoista minuutin matkan, alkaisi hänen työpäivänsä vähitellen olla loppumassa. Ja joka kerran, kun kaupungin valot tai linnoituksen betonivalleilta tulevat ja rauhallisina siirtyilevät valonheittäjien suihkut alkoivat häntä peloittaa, joka kerran hän silloin maistoi veneen penkille pistämästään kaupanpäällispullostaan ja päätyi sitten yhä uudelleen laskemaan tämänpäiväisiä tulojaan. Ensin niin paljon, sitten moottorinvuokra niin paljon, ja jäljelle jäisi vielä kolmen tai neljän kuukauden palkka entisiin tuloihin verrattuna. Ja tuo ajatus antoi rohkeutta. Oli vain hyvä, että Taunokin oli jäänyt pois, kun hän oli muutenkin selvinnyt niin hyvin. Oli hyvä, ettei ollut ketään ystäviä osakkaina. — Kyllähän tässä kai jo selviäisi kunnolla rantaan, kun sade suojasi häntä näkymästä ja kun moottorikin kävi niin hyvin ja tasaisesti.

Pahin kohta oli kaupungin lähiseutu, kun sieltä pimeästä saattoi yhtäkkiä ilmestyä tullivene aivan huomaamatta oman veneen viereen. Mutta hyvin hän pääsi siitäkin pelosta. Kaupunki jäi jo taakse vasemmalle, edessä näkyi tumma ranta, läheni, viimeiset minuutit olivat pitkiä, mutta ranta läheni kuitenkin. Parin minuutin kuluttua voisi jo vähentää vauhtiakin.

— Ja auto? — Sitä ei näkynyt vielä, mutta se kai oli niin hyvin metsän suojassa.

Vareinen laski varovasti rantaan, pysäytti koneensa vasta sitten, kun ensin huomasi rannalla puiden varjossa auton ja tien kaikin puolin selväksi. Olisi tehnyt mieli huoahtaa hetkinen, mutta parempi kai oli toimittaa ensin koko asia valmiiksi asti ja vasta sitten lepäillä.

Hän nousi veneestä laiturille. Kas, kun jalat eivät totelleet! Ne olivat ihan puutuneet pitkästä istumisesta ja lisäksi konjakki peijakas oli noussut hiukan päähän, kun ei ollut sitä kylmässä oikein huomannut. — Hän kopeloi ja sitoi veneen kiinni, että se pysyisi siinä paikoillaan muutamia tunteja, ja irroitti johdot jottei kukaan olisi päässyt venettä viemään.

Hetkisen hän oikoi jäseniään, hymähti sitten tyytyväisenä kaikkeen, heitti purjekankaan syrjään ja otti lastista ensimmäiset kantamukset kumpaiseenkin käteensä. — Hyvinpä se mies oli asettanutkin auton! Ei sitä huomaisi peijakaskaan! Ja siellä olivat jo ensimmäiset nyt... Sai nähdä, sopisiko kaikki perään vai pitäisikö ottaa eteen loput taikka sitten upottaa veteen piiloon ja tulla vielä uudelleen hakemaan.

Hän toi vielä toisen kantamuksen ja arvioi, miten paljon perään oikein mahtuisi.

Silloin aivan vierestä — mitä helvettiä — aivan vierestä sanoi joku rauhallisena:

»Kanna nyt kaikki pian, että joudutaan lähtemään!»

Ja siinä seisoi nyt se, jota Vareinen ei ollut osannut enää täällä rannassa pelätä ja varoakaan: poliisi, joka varmuuden vuoksi vielä valaisi hänen kasvojaan taskulampulla ja astui eteen.

Vaistomaisesti Vareinen kopaisi takataskuaan, vaikka tiesikin sen turhaksi. Metsästä näkyi tulevan useampiakin kasvoja. Silloin hänen päähänsä välähti ainoa pelastuksen toivo: päästä moottoriin ja antaa mennä!

Mutta sekin toivo raukesi:

»Et sinä veneellä enää karkaa!»

Se oli totta, sielläkin seisoi jo mies, toisessa kädessään lamppu ja toisessa pistooli.

Ja lasti alkoi nyt siirtyä veneestä autoon hänen vaivannäkemättään. Mutta hän itse oli tullut kummallisen hätäiseksi ja hermostuneeksi kuin pahassa tulipalossa. Hän kulki edestakaisin laiturin ja auton väliä ja silmäsi jokaista kantamusta, sitä työnnettäessä auton sisälle. Sitten hän pysähtyi auton viereen seisomaan, kaivoi jostakin tupakoita, penkoi hermostuneena taskujaan eikä löytänyt tulitikkulaatikkoaan, vaikka se oli hänen kädessään. Ja kun hän ei saanut tupakkaansa tulta, heitti hän jo kastuneen ja katkenneen savukkeensa menemään ja työnsi tikkulaatikon takaisin taskuun. Sitten hän teki vielä sellaisen hullun tikin, että sanoa päläytti jollekin sivilipukuiselle, joka piloillaan kysäisi häneltä tavaran laatua:

»Eikö tätä asiaa nyt voida enää järjestää? Eikö passaisi, että minä maksaisin teille tänne ajamisen vaivat, veisin lastin tuonne keskelle selkää ja valuttaisin kaiken aineen mereen?»

Ja miehet hihkuivat sydämensä pohjasta ja irvistelivät, että miks'ei hän tehnyt sitä jo äsken. Nyt se oli myöhäistä! No niin, Vareinen myönsi sen nyt itsekin, että akkamaistahan oli tuollaista kysellä. Mutta hän kun oli niin sekaisin, ettei ymmärtänyt muuta. Ja hän häpesi miesten virnistelyä.

Hetkisen kuin hyvänä lohdutuksena hän keksi etteihän tästä sentään tarvinnut mennäkään linnaan vaan pääsi sentään rahalla irti. Niin rahalla, mutta piru vie, siihenhän menivät nyt joka pennit! Ja jos joku saisi vielä tietää...

Lasti oli autossa ja Vareinen kuin ystävällisyydestä koetti vielä hätäisenä autella sen järjestämisessä. Ja kuin anteeksi pyytäen noiden miesten vaivoja hän aikoi selittää muutamalle ja siirteli tavaroita, kun tämä tarttui takinkaulukseen ja mitään virkkamatta siirsi hänet syrjään. Silloin hän taas palasi todellisuuteen.

Ja niin lähdettiin. Matkalla hänessä heräsi pirullinen epäluulo, ja hän kysäisi, kuka oli neuvonut poliisit rantaan ottamaan häntä kiinni.

»Ehei, hyvä mies! Ei meitä ole kukaan neuvonut. Odoteltiin erästä aivan toista miestä, mutta me tyydymme nyt aluksi teihinkin. Ehkäpä se oikeakin tulee vielä ennen aamua...»

Nuo miehet olivat ihmeen hiljaisia ja vakavia. Mutta kun häntä halutti kovasti kysellä, tiedusteli hän arkana kuin pyytäen anteeksi ensikertalaisuuttaan:

»Paljonkohan tästä nyt saa lopuksi maksaa?»

»Niin paljon kuin rahaa riittää. Ja saahan sen kuitata linnallakin», vastasi yksi ja toiset hymähtelivät.

Että hänen pitikin nyt sattua sen oikean miehen edelle! Tämä oli totisesti ollut Vareiselle huonon tuurin päivä. Ja nyt hän siinä autossa istuessa aivan lysähti kasaan, sillä hän oli saanut tätä lajia jo enemmän kuin sisu kesti. Hän alkoi repiä omaa tukkaansa ja sitten huomasi olevansa avopäin. Missä hänen hattunsa oli? — Hän kohottautui istuimellaan, käänteli ja penkoessaan polki toisten jaloille. Ja kun hattua ei löytynyt, alkoi hän valittaa ääneen. Mutta nuo miehet eivät näkyneet ymmärtävän sellaista kuin pettäviä hermoja, koskapa joku sipaisi häntä korvalle ja sanoi:

»Istu alas äläkä ulise kuin koira!»

Hän istui ja totteli, mutta voivotteli yhä:

»Hattuni on hävinnyt!»

Mutta kukaan ei auttanut häntä. Kaikki olivat yhtä kylmiä ja totisia kuin ennenkin eivätkä ymmärtäneet hänen hätäänsä. Hän katsoi jokaista erikseen kasvoihin, mutta ne tuijottivat vain eteenpäin niinkuin yhtä Vareista ei olisi kyydissä ollutkaan.

»Älkää ajako niin kovasti, etteivät jouset katkea», hän kielsi ohjaajaa.

»Mitä se teihin kuuluu. Eihän tämä teidän ole», murahti toinen.

Eikös tämä ollut korjauspajan auto?

Ei ollut, sanottiin. Eivätkä nuo miehet näkyneet tietävän mitään mistään korjauspajoista ja niiden autoista.

Silloin Vareinen tunsi saaneensa kuin odottamattoman ilon: hän oli voittanut auton hinnan! Nuo miehet eivät olleet ottaneetkaan korjauspajan autoa ja hän säästyisi siltä häpeältä!

Humala vai iloko lie noussut hänen päähänsä, mutta hänen tuli taas niin kevyt olla. Hän höpötti yksinään, vaikka kukaan ei kuunnellutkaan sekapäisen humalaisen juttuja.

Eteen tuli jo leveä asfalttitie. Silloin Vareinen ei tahtonut enää säästää vierasta autoa, vaan kompuroi taas seisoalleen ja hihkaisi kuljettajalle:

»Ann' mennä!»

Mutta poliisin kalikka putosi hänen olkapäähänsä:

»Istu alas!»

2.

Liisa ja Erkki istuivat kahden. He eivät olleet ottaneet tulta vielä, mutta huone ei ollut silti pimeä, kun katulampun valo häilähteli kamarin seinällä edestakaisin samassa tahdissa kuin tuuli heilutti itse lamppua.

Jenny-rouva oli mennyt käymään Niemiskän luona. Oli lähtiessään selittänyt olevan paljon asioita, vaikka Liisa aavisteli, ettei hänellä kai sittenkään ollut muuta kuin kerrottava omia pikku-uutisiaan ja udeltava niihin hiukan neuvoja, kun hän ei oikein tuntunut vielä uskovan Liisan sanoihin tänä iltana.

Liisalla ja Erkillä oli ollut pieni yhteinen salaliitto Jenny-rouvaa vastaan. Kun tämä nimittäin ei ollut muuten luvannut jättää torikärryjään seisomaan kellarinnurkkaan, oli Liisa kuiskaillut Erkille ja saanut tämän vakuuttamaan, että Jenny-rouva oli pitkäaikaisessa kuumassa seisoskelemisesta heikontanut vanhaa sydäntään, ja nyt olisi muutamien kuukausien lepo välttämätön. Kärryt olisi myytävä pois ja myyntipaikka vuokrattava toiselle. Ensin Jenny-rouva tenäsi vastaan, mutta ei auttanut muu kuin Erkin varoittaa ankarasti tarttumasta enää kärryjen aisoihin. Ja kaipa Jenny-rouva sitten alkoi jo uskoa, kun oli lähtenyt Niemiskälle nähtävästi jo kaupittelemaan tälle omaa entistä työtään ja työmaataan. Kun kauppa olisi tehty, aikoivat toiset vasta sen jälkeen julistaa Jenny-rouvan täysin terveeksi.

Erkki oli tutkinut myöskin Liisaa. Vaikka äiti oli ollutkin kotona, ei Liisa ollut sittenkään aikonut päästää toista niin lähelle itseään. Mutta silloin äiti suuttui, ja seurauksena oli, että hänen mentyään keittiöön Liisa otti Erkin unohtaman kojeen piirongin päältä, riiputti sen langoista pidellen Erkin käteen ja kuiskasi tälle:

»Älä vaadi, että minun pitää näyttää sinulle ruumistani. Ymmärräthän, että minä en voi...!»

Toinen ymmärsi sen ja he kaksi luulivat nyt myöskin ymmärtävänsä toisensa. Ja kun Erkki hiljalleen siirteli kojettaan puvun päällitse Liisan solisluusta alaspäin, piti Liisa koko ajan toisen ranteesta kiinni ja vapisi. Ja Erkki kuuli hänen sydämensä lyövän niin kiivaana, että hyvin ymmärsi senkin, niiksi Liisa oli pelännyt häntä päivällä niin kovasti, kun pelkäsi vielä nytkin, äidin ollessa läsnä.

Mutta nyt oli Jenny-rouva mennyt, ja he istuivat kahden. Liisa oli nojatuolissa pöydän toisella puolella ja Erkin savukkeen pää hehkui sohvalta. Hänen sitä vetäessään valaisi se hetkisen hänen kasvojansa ja osan pöytää ja sitten taas pimeni ja näkyi vain pienenä pisteenä. Muuten oli huoneessa niin valoisaa, että juuri ja juuri saattoi nähdä uunin edessä lattiassa hiilten siihen polttamat mustat jäljet ja seinässä tapetin halkeaman. Erkki oli jo kauan katsellut niitä ja odottanut, milloin he viimeinkin voisivat puhua siitä kaikesta entisestä ja voisivatko he sopia jotakin tulevaisuuden varalta. Ja Liisa oli koettanut arvailla, puhuisiko Erkki niistä mitään vain menisikö kenties vain pois kuin unohtaen ne, menisi huomenna koko kaupungista eikä palaisi enää takaisin. Hän jo hiljalleen alkoi miettiä, mitä hänen pitäisi sanoa Erkille hyvästiksi, vai eikö mitään tavallista kummempaa, mainitako jotakin entisestä tai tulevaisista vai antaako toisen mennä, jos tahtoi.

Mutta jospa Erkki tahtoisi jäädä? Miten hän silloin voisi ilmoittaa, että heidän suhteensa oli nyt pakko katketa iäksi päiväksi? Vai oliko parempi salata kaikki, ei puhua Erkille mitään ja jättää loppu sattuman varaan? — Ei, hän ei voisi tunnustaa sitä!

»Sinä näyt olevankin paljon terveempi, virkeämpi — no niin — ja kauniimpi kuin mitä tänä aamuna ensin huomasinkaan», sanoi Erkki harvakseen ja hiljaa, katsoen Liisaa silmiin ja nojaten päätään sohvan selkämykseen. »Luulin sinun olevan paljon sairaamman ja uskoin jonkin kivun vielä nipistävän sinua Mutta se näkyykin olevan vain jokin henkinen kriisi joka on sinuun tehnyt kipeämpää kuin itse sairaus on pitänyt sinua alakuloisena ja haluttomana, ja jos sellainen on ollut, niin luultavasti tiedän senkin mikä sen on aiheuttanut. — Minä itse! — Sano, olenko!»

Hän tunsi itsensä tyytyväiseksi, että oli voinut sanoa tuon kaiken noin suoraan ja voi myöskin odottaa yhtä suoraa vastausta. Sillä nyt ei toinen voisi sitä enää kiertää.

»Olet.»

Vielä äsken ei Liisa olisi voinut tuota sanoa, mutta nyt sekin tuntui hänestä niin helpolta.

»Ja luonnollisesti minä en voi auttaa sinua siinä millään tavalla? Niinkö? Tekisin sen kyllä mielelläni, mutta olen koko päivän ymmärtänyt, että mieluummin jätät kaiken itsesi parannettavaksi. — Minä olisin tahtonut...»

»Hyvä isä, tietääkö hän jo kaiken?» hätkähti Liisa ja päätteli itsekseen, »pitääkö minun peittää kaikki? Mutta minä en voi sitä kertoa, minä tahdon nyt edes tämän yhden onnellisen illan sen helvetin jälkeen, tulkoonpa sitten huomenna jo mitä tahansa!»

Ja ääneen hän lisäsi Erkille kuin haihduttaakseen tämän epäluulot:

»Ei kannata huolehtia siitä enää. Luulen, että ne kaikki pikku murheet alkavat jo eksyä. Kun minä pääsen tästä jälleen ihmisten joukkoon, eivät murheraukat jaksa seurata mukana. Ja — niin — en luule niiden pitävän sinunkaan seurastasi...»

Liisa vilkaisi Erkkiä pari kertaa silmiin kuin peläten sanoneensa jo liikaa, mutta Erkki ei ollut huomaavinaan mitään, vaikka hänen sisällään ailahti jokin, kun nyt vihdoinkin voitaisiin purkaa ajatuksia toisilleen ja päästäisiin turhasta toistensa vakoilemisesta.

»Minusta on koko päivän tuntunut kuin näkisin sinut vasta tänään ensimmäisen kerran», sanoi hän Liisalle. »Tuntuu kuin silloin — silloin kerran — olisin nähnyt vain jonkun muun sinun näköisesi. Nyt sinä olet aivan uusi.»

»Juuri samaa minäkin ajattelin sinusta äsken. Vai onko se tämä kummallinen päivä, joka muuttaa kaiken...»

»Taikka tämä kummallisen rauhallinen ilta.» Erkki puhalsi savun kieppumaan katulampun valojuovaan. »Tämä on koko kesän rauhallisin ilta. Olen ollut usein ulkona milloin missäkin joukossa. Ja aina on ollut yhtä hermostunut, kirkuva tunnelma. Ehkä olen itsekin silloin ollut kärsimätön ja ärtyisä. Mutta joka kerta, kun siinä joukossa jotakin sanoo, nousee sellainen huuto ja porina kuin työntäisi leikkuupuukon liian huonosti kuoletettuun kohtaan. Ja jos ei sano mitään, vaan tahtoo hetkisen olla omissa ajatuksissaan, niin silloin sitä pidetään murjottamisena. Minä lähettäisin sellaiset ihmiset hullujenhuoneeseen — tai niin no — muutamat naimisiin, ehkäpä siitä talttuisivat. Mutta nyt sentään on kaikki niin rauhallista ja hiljaista.»

»Niin minustakin. Ajatukseni ovat pitkästä aikaa pääsemäisillään lepäämään. Olenhan usein ennenkin ollut yksin täällä kotona, mutta silloin aina on minulla ollut — ollut ikävä...»

Hän ei voinut katsoa Erkkiä silmiin tässä hämärässäkään, vaan painoi päänsä alas. Liisa tunsi heltyvänsä. Teki niin hyvää pitkästä aikaa puhua ja kuulla muitakin kuin lasten kirkunaa ikkunan alla, ihmisääniä viereisistä asunnoista, astioiden kalinaa ja muuta.

Erkki istui hiljaa ja mietti, miten nyt jatkaisi. Liisa oli nyt hetkiseksi hervonnut äänettömästä vastarinnastaan ja hänellä olisi nyt tilaisuus korjata kaikki, jos osaisi tehdä sen tarpeeksi varovasti, jos osaisi puhua toista rauhoittavasti ja saisi toisenkin puhumaan. Nyt tästä hetkestä tuntui riippuvan kaikki, hänen monien vuosien ajatuksensa eteenpäin, miks'ei itse ikuisuuskin, supistettuna tähän hetkeen.

Liisakin näytti kuin odottavan sitä. Hyvä isä, jospa Liisa oli sittenkin odottanut häneltä sitä koko päivän ja ainoastaan teeskenteli kylmempää kuin oli ollutkaan. Ehkä Liisa ei itse ollut voinut...?

Ja Erkki aloitti rauhallisena, hyvin rauhallisena ja muistelevana:

»Sanoin äsken, että näen sinut vasta tänään ensimmäisen kerran. Oikeastaan olen nähnyt sinut jo yhden kerran tätä ennen, mutta en koskaan sen jälkeen, en ainakaan muista. Ja jos tuon yhden kerran jälkeen jotkut muut meidän näköisemme ihmiset ovatkin olleet yhdessä ja tehneet jotakin, niin emmehän me kaksi voi ottaa sitä vastattavaksemme. Emmehän nuo tekijät olleet kuitenkaan sinä ja minä.»

Hän pysähtyi kuin odottamaan, keskeyttäisikö Liisa taas hänet. Ei, tämä vain katsoi häneen ja näytti olevan valmis kuuntelemaan. Liisan mielestä Erkki näytti sittenkin muuttuneen paljon entisestään, nyt sen huomasi parhaiten, juuri nyt. Silmät olivat tulleet totisemmiksi ja ehkä surullisemmiksi. Koko mies oli tullut hillitymmäksi, masennetummaksi. Sen sijaan, että hän oli ennen ollut helposti leimahtava, oli hänessä nyt jotakin sammunutta, mietiskelevää. Ennen hän oli ollut vilkas ja kiihkeä, mutta istui nyt rauhallisena ja katsoi puhuessaan useimmiten toisaalle kuin puhui. Otsassa kulmakarvojen välissä oli syventynyt se ryppy, jota hän oli silloin ennen hieronut sileäksi ja sanonut pienten tyytymättömyyksien rypyksi. — Olikohan tuo poika parka saanut paljonkin kärsiä...? ‒ Otsalla hiukset muodostivat syvän lahden. Siitä lahdesta olivat hänen sormensa aina lähteneet hänen sivellessään pojan päätä. — Miltähän mahtaisi tuntua pitää hänen päätään taas sylissään, silittää sitä jälleen...?

Erkki huomasi Liisan katselevan häntä kuin odottaen. Se merkitsi kai, että hän saisi puhua.

»Sanon sinulle, milloin näin sinut kerran ennen:

»Muistatko sen lauantai-illan ja sunnuntain, kun ajoimme sinne kalliosaarelle ulkomerelle. Koko saarella ei ollut silloin muuta elämää kuin me kaksi. Ja juuri se — minusta oli niin hauskaa, kauheassa itserakkaudessani tietysti asetinkin itseni silloin suojelijan-asemaan ja tunsin arvoni kohoavan ajatellessa, että Jehova on luottanut sinut minun hoivaani. Niin, ehkä se on totta, että nuorillakin miehillä ovat omat setämäisyydenpuuskansa. Mutta sehän on sivuasia... — Yöksi sinä menit nukkumaan veneen kajuuttaan ja minä telttaan kallion alle puiden suojaan. Jo vähän ajan kuluttua sinä tulit kuitenkin ylös, kun pelkäsit, että nukkuessasi laineet vievät veneen ja sinut tuuliajolle. Silloin vaihdettiin vuoteita: sinä jäit telttaan ja minä kiikuin veneen pohjalla kuin riivatun moista vauhtia remppaavassa lullassa ja huomasin, että sellaisessa aallokossa oli mahdoton nukkua, ja niin aioinkin nousta ja hakea itselleni maalta tyynen kallionkolon vuoteekseni. Silloin tulit sinä sanomaan, ettet uskaltanut nukkua teltassa, kun pelkäsit tuulen hajoittavan sen kasaan tai puiden kaatuvan päällesi. Minä tulin luoksesi, peitin sinut ja koetin nukkua vieressäsi. Ja minusta olikin silloin kaikki hyvin, sillä täytyy tunnustaa, että yksin ollessani olin tuntenut jotakin peijakkaanmoista orpoutta, mutta en uskaltanut edes pyytää päästä lähellesi. — Oli vielä niin ahdastakin, että minun varpaani olivat kankaan raosta teltan ulkopuolella, ja pelkäsin hiukan, että jokin peto tarttuu niihin. Sinä nukuit heti ja minun käteni jäi sinun niskasi alle. En uskaltanut liikahtaakaan, vaikka käteni puutui tunnottomaksi, kun pelkäsin sinun heräävän. Ja nukkua en osannut, en totisesti, katsoin vain sinua ja olin tyytyväinen. Aamuyöstä olisin paleltunut, ellet sinä olisi nukkunut aivan minussa kiinni ja lämmittänyt tietämättäsi. Kaksi kertaa heräsit: ensimmäisen kerran siihen kaameaan kellopoijun kalkatukseen jossakin ulkoluodolla. Ensin vavahdit, aukaisit silmäsi ja katsoit minuun kuin kummitukseen ja minä pelkäsin sinun säikähtävän ja kirkaisevan. Mutta kai tunsitkin itsesi turvalliseksi, kun painoit tyytyväisenä pääsi takaisin kainalooni. Ja minä tunsin itseni ylpeäksi. Toisen kerran heräsit silloin, kun auringonpaiste varustautui teltanraosta sisään. Mutta me painoimme päämme peitteen alle, ja vasta silloin minä nukahdin ensimmäisen kerran.»

Erkki pysähtyi ja hengähti. Liisa istui pää alhaalla, katsoi lattiaan, oli saanut jostakin käteensä pienen punaisen kangasnapin ja hypisteli sitä.

»Se oli ihmeellinen yö, enkä usko enää toista sellaista tulevankaan», jatkoi Erkki. »Vaikka sinä nukuitkin minun sylissäni, en olisi voinut edes suudella sinua. Ja vaikka unissasi käänsitkin poskesi minun huuliani vasten, tunsin vain niiden yötuulen viilentämän pinnan, en mitään muuta. Ja vaikka päätäni kääntäen olisin nähnyt sinun povesi vyötäisiä myöten, ei tullut mieleenikään mennä tyydyttämään uteliaisuuttani sinun nukkuessasi. Ja kun sinä menit aamulla sinne kallionkärkeen uimaan ja luulit seisovasi siellä yksin, näin minä sinut siellä alastomana. Mutta en kuitenkaan nähnyt sinussa muuta kuin aamuauringon kylmän paisteen ihollasi ja tunsin kuin tuulen kiertelevän ruumistasi pitkin kuivatellen siitä pois suolaista merivettä. — Silloin näin sinut ensimmäisen kerran. Sen jälkeenhän tapasimme usein — no niin, ne tapaajat emme kai olleetkaan me kaksi, sinä ja minä, eikä tapaaminenkaan ollut enää samaa. Ja vika kai olikin siinä, ettemme jaksaneet enää katsoa toisiamme samalla lailla kuin silloin siellä merellä, vaan näimme toisissamme naisen ja miehen — vain naisen ja miehen emmekä sinua ja minua.»

Hän pysähtyi taas. Liisa vaikeni yhä. Mutta hänen kätensä vapisivat niin, että se pieni punainen kangasnappi putosi ja vieri lattialle. Mutta se sai olla siellä missä oli, hän ei nostanut sitä enää ylös. Hän ei itkenyt, mutta silmät olivat valahtaneet vettä täyteen. Erkki jatkoi hiljaa ja katkonaisesti:

»Ja kuitenkin piti kaiken käydä sitten niinkuin kävi...»

»Se oli kai sitä niin sanottua elämää», huokaisi Liisa. »Ja miks'ei olisi ollutkin! Eikähän meillä olisi syytä katua mitään, jos lohduttaisimme itseämme tuolla elämä-fraasilla. Mutta...» hän nousi äkkiä ja käveli ikkunan luo. »Mutta minä uskon, että kaiken voi korjata, kaiken voi alkaa...» hänen äänensä petti ja hän pyyhkäisi silmiään.

»... niin kaiken voi alkaa uudelleen alusta! — Niinkö?» huusi Erkki ja nousi myös.

Liisa kääntyi, puri nenäliinan nurkkaa hampaittensa välissä ja kuiskasi hiljaa:

»Niin.»

Tuli pitkä hiljaisuus. Ulkona oli sadekin lakannut, kadut vain kiilsivät kosteina, kuin puhdistuneina. Huoneessa ei kuulunut muuta kuin Liisan keventävä huokaus, vai lieköhän ollut Erkin. Ja keittiössä kuului, miten vesijohdon hana vuoti ja siitä tippui harvakseen pisara toisensa jälkeen lavoaarin pohjalle — aikamittaa sekin.

Liisa seisoi lähellä Erkkiä pöydän vieressä ja katsoi tähän.

»Uskotko sinäkin, että kaiken voi alkaa alusta jälleen? Ja voitko kestää sinä, jos minä en kestäisikään?»

»Varmasti.»

»Ja me voimme alkaa elämän taas samanlaisena kuin silloin siellä merellä, yhtä luottavaisina?»

»Niin», myönsi nyt Erkki hiljaa puolestaan.