Part 13
Hän katseli ikkunaa, jossa vielä äskeisen sateen jäljeltä valui vesiviiruja alas kiemurrellen. Vastapäisen talon eräässä ikkunassa valo syttyi ja sammui samassa. Olisikohan joku katsonut vain kelloa? Eteisen nurkassa tai lattian alla kuului hiljainen ja varovainen hiiren nakerrus. Väliin se jyrsi kiivaammin, mutta pysähtyi sitten taas kuuntelemaan. Viereisessä asunnossa itki lapsi ja yski sitten laahaavasti ja tukehtuen. Onkohan sillä hinku, ajatteli Erkki.
Liisa katsoi lampunvalon heiluntaa lattialla. Hänkin oli kuullut lapsen äänen ja se sai hänet kuvittelemaan — ei, vaan hän melkein uskoi näkevänsäkin, että lattialla, juuri tuossa valoläikän keskellä, istui pellavatukkainen pieni poika, käänteli päätään, kurotteli viereltään leikkikalujaan, nosti päätään ja katsoi Liisaan nauraen. Hän oli niin herttainen, hiukset tuossa kalpeassa valossa aivan sädekehänä pään ympärillä. Ja otsalla muodosti tukka kahden puolen samanlaisen lahden kuin Erkilläkin oli. He olivat kolmisin tässä huoneessa ja olivat asuneet täällä jo kauan. Ja nyt isä sanoi:
»Minä kyllä aioin puhua sinulle jostakin vielä, Liisa. Ennenkuin lähden pois täältä...»
Liisa havahtui todellisuuteen ja melkein säikähti omaa kuvitelmaansa. Hehän istuivatkin täällä Erkin kanssa kahden. Hän katsoi niin kummallisena Erkkiin, että tämä keskeytti ja kysyi:
»Miksi katsot noin? — Minä aioin ehdottaa sinulle suoraa päätä, että...»
Silloin Liisa luuli aavistavansa, mitä Erkki aikoi sanoa, kavahti pystyyn ja tarttui kuin rukoilevana tämän olkapäästä:
»Ei! Älä puhu siitä. Voi hyvä Jumala, emmehän me voi!»
Ja samassa hän purskahti hillittömään itkuun, puristi Erkkiä molemmin käsin kuin estääkseen puhumasta ja painoi päänsä hänen syliinsä.
»Mikä sinulle tuli, Liisa?»
»Miksi me tapasimmekaan jälleen ja miksi me teimme sellaisia päätöksiä? En voi salata sitä sinulta! Kaikkihan loppuu kuitenkin! Emmehän me voi sille mitään...»
»Mille emme voi? Kaikkihan vasta nyt alkaakin.»
»Ei, minä en kestä enää kuitenkaan kauan, vaan kuolen pian. Olenhan jo saanut oman kuolemantuomioni!»
Erkki nosti hänen päänsä ylös, katsoi häntä ihmeissään silmiin, kuivasi kosteata poskea ja kysyi säikähtyneenä:
»Mitä sinä puhut? Mikä kuolema?»
»Tiedäthän sinä itsekin hyvin, että minä olen kauhean sairas ja kuolen varmasti pian.»
»Ei, Liisa, nyt sinä hourit! Sinä olet vain niin väsynyt vielä. Eihän sinua mikään vaivaa, kun vain hiukan lepäät.»
Silloin Liisa nousi kiivaana ja melkein syytti Erkkiä:
»Miksi sinäkin näyttelet minulle, vaikka itse juuri hyvin tiedät, että minä en parane enää koskaan! Voi hyvä isä, miksi kaiken pitää päättyä juuri näin! Ja sinäkin tulit varmasti vain sen vuoksi, että lohduttaisit minua, antaisit minulle uutta elämisenhalua puhuessasi niin kauniisti kaiken uudelleen aloittamisesta, vaikka hyvin tiedät, ettemme me kuitenkaan näe toisiamme enää.»
»Liisa! Nyt sinä puhut, mikä sinua vaivaa!» Hän huusi sen kiivaana niinkuin toinenkin.
»Kuolemantuomio — tiedän, että minussa on jokin vika, luultavasti keuhkoissa, jo niin pitkällä, että en jaksa enää kauan. Ja miksi sinäkin näyttelet minulle! Näinhän äsken kasvoistasi, että huomasit kaiken, kun tutkit minua. Minä pelkäsin sen vuoksi sinua ja pelkään nytkin. Tiesin, että meidän pitäisi sopia jostakin uudesta, mutta kaikki on kuitenkin liian myöhäistä...»
»Mutta rakas ihminen, eihän sinussa mitään ole!»
Liisa katsoi häneen kuin hävyttömään valehtelijaan:
»Uskallatko vannoa?» Ja hän samalla naurahti pilkallisena.
»Minä vannon, että sinä tulet terveeksi. Usko vain minuun äläkä pelkää mitään.»
Liisasta oli ihmeellistä, niin ihmeellistä, ettei hän sitä uskonut.
»Mutta mistä sitten johtuu, että minä yskin, iltaisin on kova kuume, ja kun olen ylhäällä, niin väliin olen mennä tainnoksiin? Minussa yksinkertaisesti on enää niin vähän elinvoimia, etteivät ne kestä kauan.»
Erkki naurahti keventyneenä, tarttui toista hartioiden ympäri, veti viereensä istumaan, ja vakuuttaen, ei pilkaten, puheli toiselle hymyillen:
»Ei, tyttö kulta! Sillä kaikella on omat selityksensä, mutta sinä olet käsittänyt itsesi aivan väärin. Ei ole kyllä ihme, että olet saanut tuon epäluulon ja pelon, kun oireet ovat tuollaiset. Mutta se johtuu vain sinun voimiesi puutteesta. — Kyllä me vielä eletään ja virkistytään. Minä vien sinut jonnekin pois täältä!»
»Kuule, älä puhu nyt mitään, anna minun ensin totuttautua siihen ajatukseen, että... Se on minusta nyt niin uusi, etten oikein usko siihen.»
Hän naurahti ensin, mutta heti sen päälle purskahti itkuun ja nyyhkytti kuin pieni lapsi.
»Mutta Liisa! Miksi sinä nyt enää? Eikö nyt ole jo kaikki hyvin?»
»Siksipä juuri. Minä en uskonut siihen enää... Pelkäsin itseäni ja kaikkea muuta. Koetin salata ihmisiltä kaiken ja siksi kärsin niin paljon. Voi hyvä mies, mitä kaikkea minä olen saanut kestää...!»
Sitten hän nousi, astui lattialla kuin harhaillen edestakaisin, pyyhki silmänsä kuiviksi ja koetti hymyillä:
»Ei puhuta siitä enää. Eikä mistään muustakaan, ennenkuin kaikki on kaukaisempaa. Kaikki tuo äskeinen sai itkettämään.» Hän astui pöydän viereen, otti Erkin laatikosta savukkeen ja sanoi äkkiä: »Anna tulta.»
Erkki kaivoi taskustaan sellaisen kiiltävän sytyttimen ja pyöräytti sen rattaasta tulen.
»Sinulla on yhä vielä tuo kaasukeittiö. Hankkisit tulitikkuja, ne ovat paljon runollisempia.»
Hän sai tulensa, pyöritteli savukettaan sormiensa välissä ja naurahti taas urhoollisena:
»Sanotaan, että me nuoret ihmiset olemme niin pintapuolisia... Se on kyllä varsin hyvä asenne silloin, kun itku tuppaisi muuten kurkkuun.» Hän puhalsi savua kattoa kohti. »Hyhhyh, kun tämä pintapuolisuus on kitkerää ja menee silmiin!» Ja hän hieraisi savua silmistään nyrkeillään kuin pieni lapsi unen jälkeä.
»Heidän kummankin oli nyt niin hyvä olla, että he olisivat voineet syleillä toisiaan. Liisa seisoi ikkunan vierellä katsellen ulos ja heilutti katosta riippuvaa kukkakoria. Erkki tunsi jotakin samaa kuin ensimmäistä kertaa humalassa ollessa: nauratti ja teki mieli saada aikaan jokin kolttonen, särkeä jotakin, joka helisisi. Sitten Liisa kääntyi ja sanoi nyt vakavana:
»Sinä aioit äsken varmasti puhua siitä, että me kaksi ... Kuule, älä pyydä minulta vielä nyt päätöksiä. Katsos, ymmärräthän, minä olen juuri tänään saanut ensimmäisen kerran katsoa uudelleen maailmaan ja alan uskoa hyvään. Tahtoisin niin mielelläni ensin totuttautua tähän kaikkeen — ymmärrätkö — olla vähän aikaa vapaana! Vasta sitten...»
Erkki nyökkäsi, mutta ei puhunut mitään. Hän ymmärsi niin sanomattoman hyvin, tiesi Liisan koko maailman vielä niin hauraaksi, ettei tahtonut sitä sanoillaan särkeä.
Hetkisen kuluttua jatkoi taas Liisa, mutta kokonaan toisesta asiasta:
»Sitähän minun piti äsken sanoa, että tämän puolen vuoden ajalla olen oppinut erään hyvin suuren asian — Jos olisin kirjailija, niin minä varoittaisin kaikkia nuoria naisia, minä huutaisin heille, että älkää jumalan nimessä yrittäkö tutkia sitä niin sanottua elämää liian varhain, sillä siitä tulee teille kallis ilo! Älkää missään nimessä pyrkikö uteliaisuuttanne tyydyttääksenne kokemaan asioita syvemmälti kuin mitä teille on tarpeellista. Sillä...»
»... sillä jos mies puolestaan saa teidän kanssanne tyydytetyksi oman uteliaisuutensa, niin se sama mies ei koskaan tule menemään teidän kanssanne naimisiin, vaan jonkun toisen, joka ei ole utelias.»
»Varmasti niin onkin», jatkoi Liisa. »Mutta minä aioin vain ensin sanoa, että kun te saatte uteliaisuutenne tyydytetyksi, huomaatte, ettei se kaikki ollutkaan mitään. Ja jäljellä on vain jokin tyhjyydentunne ja rakastamanne mies — poissa. Ja se, mitä sitten saa maksaa tuosta uteliaisuudestaan, on tavallisesti enemmän kuin jaksaa kestää: ensin huomaaminen, että on jäänyt yksin, ja sitten eroon pääseminen tavaksi tulleesta tottumuksesta. Se kaikki voi joskus tuntua kauheammalta kuin helvetti. Jos ette usko minua, niin kysykää nuorilta leskiltä.» Hän vaikeni hetkeksi, heilautti taas kukan kiikkumaan ja jatkoi Erkille hellempänä: »Tämä kaikkihan ei koske meitä enää. Me voimme nyt olla jo iloisempiakin ja puhua muusta. Ja parempi olisi, jos emme siitä puhuisi enää koskaan.»
»Hyvä.» Sitten hänkin havahtui ja jatkoi: »Meidänhän piti puhua muutamista käytännöllisistä seikoista. Ensiksikin», hän kaivoi lompakostaan kirjekuoren, »tässä on se paljon puhuttu laina — viidentuhannen postivekseli valmiina. Sen kuin menet pankkiin ja nostat. Loput saat maanantaina tai silloin kuin haluat.»
»Korko?»
»Kymmenen.»
»Maksettava takaisin?»
»Kaksi kertaa vuodessa, touko- ja joulukuussa maksettava korot ja kerran vuodessa lyhennettävä kymmenenneksellä. Mutta selvitä minulle, niin minä hoidan sen edelleen.»
»Jos tarvitset joskus, niin lainaan näistä sinulle.»
»Kiitos, en tarvitse. Sanoinhan jo päivällä, että ensin menen sijaiseksi kuntaan ja sillä ajalla koetan hankkia oman paikan. — Niin, ja sitten toinen evästys sinulle: muista, että et ainakaan kuukauteen tee mitään, mikä vivahtaakin työlle, vaan ainoastaan syöt minun antamiani lääkkeitä, sillä hyvä.»
»Mutta hyvänen aika», keskeytti Liisa hyväntuulisena, »sinähän komennat kuin perhedespootti! Ethän sinä ole minun aviotyrannini!»
»— vielä. Mutta siihen asti olen sinun lääkärisi ja lääkärinä en kärsi, että minua vastustetaan niissä asioissa.»
»Ymmärrän, tohtori.»
»Ja sitten lopuksi: minä lähden huomisiltana pikajunalla Viipuriin, sieltä edelleen Punkaharjulle ja Kolille, kaikkiaan viikoksi eli niin pitkäksi ajaksi kuin työni alkaa. Ja nyt teen sinulle sen ehdotuksen, josta päivällä mainitsin: tuletko mukaan?»
»Mitä me siellä tekisimme?»
»Parannetaan hermoja, yksinkertaisesti.»
»No hyvä, niinkuin tohtori määrää.»
»Ja kun me nyt emme kerta kaikkiaan voi mitään sille, että sinä olet aivan sattumalta suunnitellut saman matkan kuin minä ja samalla junalla, niin minä odotan sinua asemalla. — Mutta nyt näkyy olevan jo niin myöhä, että sinun pitäisi viimeistään tunnin kuluttua olla nukkumassa. Mutta tule kumminkin ulos. Minä ajelutan sinulle hiukan unta. Otetaan auto ja mennään johonkin maalle päin. Katsohan ulos, on niin raitis ilma sateen jälkeen—juuri sellainen kuin sinulle pitää.»
He läksivät, mutta jo portailla tuli Jenny-rouva heitä vastaan.
Ja hän oli iloisena huomaavinaan, että kaikki oli taas hyvin.
Mutta hän jäi ihmeissään katsomaan heidän jälkeensä eikä ymmärtänyt mitään, kun Liisa oli ohi mennessään puristanut häntä takin hihasta ja suhahtanut hänen korvaansa:
»Kuule, minulla ei ole mitään. Minä kestän vielä kauan.»
»Mitähän se höpsii», hymähti itsekseen Jenny-rouva ja astui sisään, mutta ei mennyt nukkumaan, vaikka riisuikin hameensa. Hän vain könötti pöydän ääressä leukaansa kämmeniinsä nojaten ja päätti odottaa Liisaa kotiin. Olisi niin paljon puhuttavaa...
Mutta ennenkuin Liisa tuli, alkoi häntä nukuttaa.
»Jaa-ah!» huokaisi hän ja haukotteli pitkään.
Erkki oli ainoa, joka tiesi ja salasi nyt enemmän kuin muut: Liisa oli sittenkin sairas eikä kestäisi kauan enää, vaikka Erkki olikin vakuuttanut toista. Hän oli sen heti havainnut. Mutta toinen ei olisi jaksanut kuulla totuutta, ja siksi hän vaikeni.
Mutta nyt, kun hänellä oli edessään työ, hän kaikkein ensiksi parantaisi ja tekisi elävän ihmisen tuosta kuolevasta, jonka tuhoon juuri hän itse oli syypää. Hän onnistuisi varmasti eikä hellittäisi, hän veisi tuon naisen takaisin elämään ja tekisi sen aivan salaa ja kenenkään tietämättä kaiken sen korvauksena, mitä he kaksi olivat kerran yhdessä tappaneet. Jumalan kiitos, että hän oli tullut näin ajoissa!
Nyt vasta he eläisivät!
3.
Ennenkuin Liisa ehti kotiin, olikin jo myöhä, sillä he olivat ajaneet vielä pitkän matkaa maalle, molemmat melkein koko ajan vaieten, Liisa katsellen auton valoa maantien pinnassa ja Erkki katsellen Liisan profiilia auton ikkunaa vasten. Vielä portillakin he seisoivat hetkisen puhellen, sillä koko ajan oli tuntunut siltä kuin nyt ei olisi ollut yö ja niinkuin sitä ei tulisikaan.
Mikä lie satuttanut, että juuri, kun he aikoivat sanoa toisilleen hyvästit, tuli hiljaa ajava auto pitkin tietä kaupunkiin päin ja heidän kohdalleen päästyä huiskahti sieltä miehen käsi ja kuului kuin humalaisen huuto:
»Onneksi olkoon! Vareinen meni...!» Loppua ei kuulunut.
»Kuka se oli?» kysyi Erkki, joka oli sattunut katsomaan autoon jo ennenkuin se oli tullut heidän kohdalleen lampun alle.
»En tiedä, mutta ääni oli aivan kuin meidän entisen vuokralaisemme — ja oman nimensäkin...»
»Mutta siinähän oli poliiseja!»
»En ymmärrä. Olisiko — jos hän on tehnyt jotakin.»
He erosivat. Liisan korviin oli jäänyt soimaan Vareisen särkynyt ääni ja häntä kiusasi kädenvilkutus. Eteisen naulassa oli vielä sen miehen päällystakkikin. — Mitähän hän oli mahtanut tehdä? — Ja vaikka Liisa ajattelikin, etteihän hänellä ja kellään heistä ollut mitään tekemistä Vareisen kanssa, niin tuntui kuitenkin niin kummalliselta, aivankuin mies olisi joutunut pahan tapaturman uhriksi ja olisi melkein mennyttä.
Hän hiipi hiljaa keittiön läpi, ettei herättäisi nukkuvaa Jenny-rouvaa. Kamarin ovi aukesi ilman kolinaa, hän veti sen takanaan kiinni ja sytytti valon. Mutta riisuutumista hän ei ajatellutkaan. Tänne huoneeseenkin oli jäänyt niin kummallinen tunnelma kaikista tämän pitkän päivän tapahtumista. Aivan kuin jokainen tapaus olisi vielä pyrkinyt saamaan voiton toisesta, kilpailevasta, aivankuin huone olisi ollut täynnä näkymättömiä aikeita, jotka pyrkivät päästä valtaan, saada tämän kaiken, hänet ja koko perheen omakseen.
Äiti oli laittanut sohvalle vuoteen. Se oli kuin juhlavuode, sillä nyt se ei ensimmäisen kerran ollut enää sairasvuode, joka oli ollutkin auki koko päivän. Lakanatkin olivat aivan uudet ja peite toinen, uudempi ja parempi. Äiti oli kai senkin kantanut jostakin ullakon laatikosta, koskapa se aivan tuoksui ulkoilmaa. Tuoli pöydän vieressä oli sen näköinen kuin Erkki olisi juuri siitä noussut, ja porokupissa pöydällä oli poroja ja pari savukkeenpätkää. Ja kun oikein tarkkaan katsoi, luuli Liisa melkein näkevänsä toisesta vielä kohoavan hyvin hienon sinisen viirun pystysuoraan ylös. Mutta sehän oli vain kuvittelua.
Nyt alkoi huoneessa päästä Erkki voitolle. Se rauhoitti Liisaa ja hän tunsikin kaiken nyt kodikkaammaksi.
Hän meni ja sammutti lampun. Nyt olikin parempi näin, pimeässä. Hän riisui ja avasi ikkunan kesken riisuutumistaan. Tuntui niin virkeältä mennä aivan alastomana seisomaan ikkunaverhon taa, antaa ulkoilman kulkea pitkin ihoa kuin hyväillen ja katsella lampunvalon häilähtelyä vastapäisellä korkealla seinällä. Sielläkin olivat kaikki kuusi ikkunariviä jo pimeinä.
Kadulta kuului hiljaista muminaa ja Liisa painautui enemmän verhon taa ja kääri punakukkaisen viitan suojakseen. Kuuluivat jo askeletkin ja varjot näkyivät asfaltilla. Sitten kulkijat pysähtyivät kuiskaillen juuri sen ikkunan alle, missä hän seisoi puolen metrin päässä, mutta omassa suojassaan.
»Minä en voi mennä, olenhan sen jo sanonut», kuului Taunon hiljainen ja inttävä ääni. »Ne eivät siellä ymmärrä minua niin hyvin kuin sinä. Ja vaikka minä selittäisin maanantaista lähtien olevani vaikka enkeli ja tekeväni vaikka mitä, niin ne eivät usko sitä, vaan saan maanantaina ja vielä iankaikkisesti kuulla haukuttavan ja pidettävän itseäni vajalahjaisena ja mielipuolena.»
Liisa puristi viittaansa tiukemmin rintansa ja avonaisen kaulansa ympäri ja ajatteli jo, tarttuako tilanteesta kiinni ja sanoa ikkunasta kylmästi, että Tauno tulisi kiivaasti kotiin ja vielä niin hiljaa, ettei äiti heräisi. Mutta Taunon ilmestyminen ikkunan alle oli hänestä niin odottamatonta, ettei hän ehtinyt keksiä sanoja. Ja samassa kuuluikin ulkoa jo naisen kirkas ääni:
»Omaa syytäsihän on ja tahallasihan olet antanut heille sen luulon. Ja minun mielestäni sinä tekisit aivan oikein, jos menisit ja selvästi korjaisit heidän huonon uskonsa sinuun ja saisit heidät uskomaan itsestäsi kerran muutakin.»
»Mitä pirua sinä minua koulutat tässä kadulla...? Eikö ole samaa, vaikka asuisin tunkiolla! Miksi et anna minun mennä sinne, missä näen parhaimmaksi olla?»
Liisa ei nähnyt sitä, miten paheksuvana ja moittivana nainen katsoi, mutta kuuli hänen äänensä:
»Tauno! Minähän olen koko illan koettanut osoittaa, etten tahdo muuta kuin hyvää sinulle! Mutta jos tahdot päästä rauhaan ja mennä tunkiollesi, niin minä lähden juuri nyt. Mutta muista, että silloin ei meillä kumpaisellakaan ole enää mitään tekemistä toistemme kanssa ja minä pidän sinua iankaikkisesta iankaikkiseen retkuna ja kadun vain sitä, että olen hetkeäkään ollut sinun kanssasi ja pitänyt sinusta niinkin paljon kuin pidän! — Päästänkö minä sinut rauhaan? — Menenkö?»
Liisalta oli jäänyt ajatuskin sotkeutua enää heidän väliinsä. Tauno näytti saaneen kovakouraisemman ja suurempivaltaisen hoitajan itselleen kuin mitä he äidin kanssa yhteensäkään olisivat. — Liisa ajatteli mennä herättämään äitiä ja kutsua kuulemaan ja näkemään, mutta muisti sitten, ettei äiti edes tiennyt pojan olevan kaupungissa enää, vaan uskoi jo päässeensä siinä asiassa huolta vähemmälle. Ei, antaa äidin olla uskossaan, kai asia onnistuu muutenkin ja tulee yhtä hyväksi ilmankin. Ja jos tulee hyväksi, niin saakoon äiti nauttia sen onnistumisen ilon. — Ja niin Liisa näki ja kuuli aivan yksin veljensä ensimmäiset sieluntaistelut.
»Ei», sanoi Tauno hiljaa ja voimattomana, ja Liisa ulos kurkottaen näki jo hänet, miten hän astui Betyn eteen ja aikoi tarttua tämän kädestä, mutta tyttö vetäisi pois ja piti selkänsä takana. Silloin Tauno hypisteli hänen takkinsa nappia ja katsoi alas. Viimein hän katsoi silmiinkin ja puhui kovemmin:
»Tyttö! Minä menen! Minä lähden sinne matkalle! Minulla ei ole rahaa tarpeeksi, mutta minä lähden kuitenkin. Sekin on parempi kuin jäädä tänne. Minä menen niin pitkälle kuin pääsen. Siellä joko ansaitsen lisää rahaa tai kävelen.»
Tyttö nyökkäsi hiljaa.
»Tee se», sanoi hän. »Sinun on sitten joskus niin hyvä tulla takaisin.»
He molemmat unohtuivat ajattelemaan, sillä nyt tuntui niin kummallisen hyvältä olla, kun tuo kaikki oli sanottu. Liisasta näytti nyt niinkuin heillä molemmilla olisi ollut vilu, kun he seisoivat vierekkäin, mutta eivät katsoneet toisiinsa. Poika oli märkä ja tukka tuulen hajoittamana. Tytöllä oli yllään sadetakki, joka näytti kiiltävän kosteudesta. Liisan olisi tehnyt mieli sanoa tuolle vieraalle tytölle jotakin hyvää, sillä hän oli vielä niin nuori ja kuitenkin noin vanha ja hänen silmänsä olivat niin kirkkaat.
»Minä vien maanantai-iltana äidillesi terveisiä, kun tapaan hänet torin kulmassa», kuuli Liisa hänen sanovan Taunolle.
Ja Tauno tiesi hyvin, mitä ne terveiset merkitsivät.
»Kun minä tulen joskus takaisin», sanoi hän hiljaa ja katkonaisesti, »kun minä tulen takaisin, niin oletko sinä vielä silloin täällä?»
»Olen. Silloin saat tulla hakemaan sen...»
Hän keskeytti, katsoi ympärilleen ja huomasi heidän seisovan vielä siinä.
»Tule, mennään pois. Saata minut kotiin ja odota sitten niin kauan kuin ensimmäinen juna lähtee. Minä valvoisin sinun kanssasi ja kävelisin mukanasi aamuun asti, mutta minun pitää jo kahdeksalta olla työssä taas.»
He menivät ja ääni ei kuulunut Liisalle enää kuin heikkona muminana.
Liisa seisoi siinä kauan ja katsoi, mutta ei nähnyt mitään. Aikakin tuntui katoavan. Hän oli nyt yksin, mutta maailma oli kuitenkin niin ihmeellisen lähellä ja hänen tavoitettavanaan, aivankuin häntä odottamassa.
Milloinkas hän olikaan tuntenut jotakin samantapaista kuin nyt? — Aivan niin, sehän oli silloin neljännellä luokalla ollessa, kun hän vietti kesänsä äitinsä vanhempien luona, ompeli sitä punakoristeista pyyheliinanpeitettä ja alkoi löytää itsestänsä naisen.
Mutta mitä ihmeen yhtäläisyyksiä voisi olla tällä hetkellä ja sillä kesällä? Vai onko niin, että kun kaikki on kerran nähty eikä ole enää mitään ihmeteltävää, niin suurten tapahtumien ja ristiriitojen jälkeen voi palata takaisin lähtökohtaansa, saada takaisin lapsensielunsa ja maailma taas näyttää aivan uudelta ja elämä kokemattomalta?
Liisa havahtui mietteissään vasta tuntiessaan kylmää ja puistatusta. Mutta tuo tuuli oli sittenkin niin rauhoittava. Hän nojasi otsansa ikkunanpieleen ja huoahti kuin kiitoksena elämälle:
»Erkki parka! Nyt vasta meillä on hyvä olla!»
Hän ojentautui jälleen suoraksi kuin ottaakseen sylin täydeltä viileyttä vastaan. Silloin paljas olkapää kosketti kukkivaan »morsiushuntuun» ja siitä varisi kukkia, pieniä valkoisia tähtiä, hänen hiuksiinsa, kaulalleen ja olkapäälleen. Sekö oli vastaus hänen äskeiseen kysymykseensä, että lapsensielu oli jo silloin kauan sitten mennyt, mutta että häntä kuitenkin odotti jokin muu — vieläkin uusi ihme!
— Liisa otti yhden kukan käteensä, katsoi sitä ihmetellen ja kuiskasi:
»Ei, ei vielä!»
Hän ymmärsi nyt, ettei vielä läheskään kaikki ollut mennyttä...
Ja näytti kuin koillisen puolella olisi päivä jo kajastanut. Tai oliko se vielä entisen heijastusta. Sillä tällaisina kesäisinä öinä on vaikea tietää, milloin eilinen loppuu ja huominen alkaa.
Mutta olihan nyt joka tapauksessa sunnuntai.