Part 8

Luullen tuntevansa jotakin viittailuja Taunon omaan sisareen ja tämänaamuiseen Vareinen kuohahti, sillä hän oli juuri sattunut ajattelemaan itsensä ja Liisan välistä viimeistä kohtausta. Vai tahtoiko tuo nulikka nälviä häntä siitä, että hänen yrityksensä naismaailmassa olivat menneet aina myttyyn liiallisen äkkipikaisuutensa tai sitten kömpelyytensä vuoksi Hän oli joskus puhellut Taunollekin naisista iltaisin heidän loikoessaan valveilla sängyissään pimeässä kamarissa. Tyhmyydessään hän oli paljastanut kuin luotetulle ystävälle muutamat salaiset ja kaukaiset toiveensa ja myttyyn menneet kokeiluyritykset. Ja nyt tuo poika uskalsi hutikassa pilkata häntä, vieläpä naisen kuullen. Hän ei malttanut olla enää sanomatta:

»Kuvitteletko tietäväsi jotakin vai mitä leuhkat? Minä en tietääkseni ole tehnyt kenellekään mitään sellaista, josta voisi...»

»Siinähän se vika juuri onkin, ettet ole tehnyt. Eihän siinä sitten mitään luonnotonta olisikaan!»

Katsoessaan naiseen Vareinen oli huomaavinaan salaisen ja pidätetyn hymyn tämän huulilla, kun tämä käänsi päänsä toisaalle. Hän itse kimmastui ja nousi pystyyn, ei tiennyt, mitä tehdä, mennäkö ja pudistella poikaa vai juosta pellolle koko talosta.

»Nyt te, hyvät vieraat, rupeatte riitelemään. Emäntä lähtee nyt ja lähettää toisen tilalleen, joka saa paremmin pidetyksi kurissa teidät. Puolen tunnin kuluttua Betty onkin jo täällä. Jaksakaa siis hyvin! — Ja sinä Tauno», lisäsi hän kuin kahdenkesken sanoakseen Taunolle, vaikka Vareinenkin sen tietysti kuuli: »Sinä älä kersku sillä, että tiedät naisista niin paljon ja olet sen vuoksi heidän uskottunsa. Voivat uskotutkin joskus pettää.»

»Minä en petä sinua, sillä minä en himoitse ketään. Mutta tuo Var...» vastasi toinen ja keskeytti äkkiä kuin aikoen asettua nukkumaan. »Mene nyt vain ja lähetä Betty tilalle, kyllä minä siihenkin vaihtokauppaan suostun. Vahinko vain, että hänen voiteensa juotiin.» Mutta muistaen sitten matkarahansa ja samalla haluten päästä eroon Vareisen kostolta hän hypähti pystyyn ja päätti:

»Mutta minä haen tilalle!»

Kun Dagmar-neiti oli vielä eteisessä, sai Vareinen kysytyksi Taunolta heidän seistessään nokat vastakkain keskellä lattiaa:

»Puhu suoraan äläkä viittaile: mitä kuvittelet tietäväsi?»

»En kuvittele mitään. Mutta uskon kaikkea. Ja voihan sattua minkin, että olenkin kotona silloin, kun minun luullaan olevan muualla.»

Hän lähti, Vareinen koetti tarttua vielä hihasta kiinni, mutta toinen pääsi ja läksi saattamaan naista. Vareinen jäi yksin ja tunsi kiukkua siitä, että jotakin oli mennyt ja kenties oli menemässä hullusti. Mutta hän ei myöskään ollut vielä tehnyt koskaan yhtään matkaa eikä tiennyt, että taitavimmat miehet eivät juo, kun hakevat juotavaa muille. Tauno tulikin ennen pitkää takaisin mukanaan toinen pullo, jota kehuskellen hän koetti toisenkin saada unohtamaan sanaharkan. Mutta Vareinen toikkasi jälleen:

»Ala sanoa, mitä tiedät.»

»Ei se mitään ollut», huitaisi toinen kädellään.

»Olipas! Ja puhu pian!» kiivastui Vareinen tarttuen takin rintaan. »Tuntuu kuin sinussa olisi salakuuntelijan vikaa.»

Mutta Tauno koetti pehmeillä käsillään painaa alas toisen ranteita:

»Ei se mitään. Muuten minä vain suotta. Juo tuo konjakki.»

»Puhu äkkiä, muuten...»

»Älä huuda! Kuulin vain tänä aamuna, kun te Liisan kanssa... Kuulin vain, kun koetit valloitella, mutta touhusit aivan turhaan. Ja turhaahan se tietysti olikin.»

»Ole vaiti!» huusi Vareinen tyrkäten hänet retkahtaen istualleen ja riipaisi sitten lasin pohjalle maistiaisiksi kaadetun konjakin.

»Itsehän tuota tiukkasit sanomaan», valitti toinen kuin anteeksi pyydellen ja koetti oikoa Vareisen nyrkkiensä välissä rutistamaa takin rintamusta.

Pitkän tovin kuluttua Vareinen puhui sovittavana ja näköjään hyvin rauhallisena:

»Sehän oli leikkiä Liisan kanssa, niinkuin luonnollisesti tajuat. Minun tietääkseni ei kukaan mies voisi päästä pitämään Liisaa nimikkoflammanaan.»

»No, ei kaikki, mutta ehkä sentään joku.»

»Valehtelet taas tapasi mukaan», koetti toinen ärsyttää häntä puhumaan.

»Jos lie valetta. Eikähän tuo minulle kuulukaan. Minulla on omani ja Liisalla omansa ja sillä hyvä.»

Yritys ei onnistunut, ja lisäksi Tauno vain viittasi tietävänsä jotakin ja sai toisen entistään uteliaammaksi. Hän loikoi nukahtamaisillaan leposohvalla, kohottautui väliin vain sen verran, että sytytti paperossinsa. Mutta sitten pää hervahti taas ja tupakka sammui. Vareinen istui rentona ja kulmat kurtussa, sytyttäen aina uuden paperossin entisen hehkusta, lipaisi vähän kieltään lasissa ja kuin tyytymätön sonni puhaltaa tuhautteli savukkeensa hehkuvaa tuhkaa. Ja tuo vihainen puhallus olikin ainoa, josta huomasi, ettei hän ollutkaan niin levollinen kuin asennosta ja ilmeestä olisi arvannut.

»Minun luullakseni Liisa ei ajattele ketään muuta uin itseään», jatkoi hän taas, »enkä usko hänen osaajankaan kiintyä kehenkään niin paljoa, että unohtaisi itsensä.»

»Vähänkö tuo talvella itkeskeli sitä lääkärintaimea! Ensin kyhnyttivät kulkea yhdessä alituiseen, mutta sitten tuli poru, ja koko maailma oli hänen tiellään ja kiusanaan eivätkä muut ihmiset saaneet ympärillä edes aivastaa.»

»Minkä lääkärin?»

»No, se oli semmoinen vain, mitäs sinä sillä tiedolla! Luki lääkäriksi. Sellainen hiukan itsetietoinen mies, joka ei välittänyt langostaan, hahhah! Kun se kävi meillä, niin lörpötteli vain akkain kanssa eikä tarjonnut mulle edes yhtä reseptiä... Kun kadulla tuli vastaan, nyhjäytti se vain hiukan silmäluomiaan merkiksi, että hänkin oli olemassa. Sellainen mies, josta ei ole mitään sanomista.»

»Olivatko he kauankin yhdessä?»

»Vuoden, pari, kolme tai neljä. En katsonut allakasta. Yhdentekevää sinulle ja minulle... Minua jo peloitti, että siitä paneutuu lankomies. Ei sen kanssa olisi tullut toimeen, kun puhuikin vain aina jotakin hepreaa ja kukoisti tiedoillaan, jotteivät sitä olisi kehdanneet kuunnella raamatun viisaatkaan.»

»Oletko varma, että heidän välinsä on nyt poikki?»

»Varmasti. Vai oletko sitten nähnyt heitä? Ennen se mies hyppäsi joka ilta hakemassa likkaa. Mutta mitäs sinä näistä tiedoista! Eiväthän ne sinua kiinnosta...»

— Vareinen mietti. Hän muisti Liisan sanoneen joskus hänelle: »Sinä olet auttanut minua enemmän kuin arvaatkaan. Jos et olisi tuonut kukkia etkä olisi istunut puhelemassa, niin olisin luultavasti sen ajan saanut itkeä tämän maailman pahuutta. Mutta ikävä vain, jos väliin pyrkisi tulemaan muutakin. Niistä sellaisista saa sitten joskus maksaa niin helvetillisen hinnan.» — Ja hän, pöhkö, oli kuvitellut olevansa ainoa mies koko Liisan maailmassa. Hän itse oli jo ensimmäisenä päivänä pyrkinyt siihen, mihin nytkin. Mutta nyt hänelle alkoikin selvitä, että hän oli koko ajan ollutkin vain uskollinen narri ja huvittaja...

»Perhana!» hän kavahti pystyyn, heitti puoleksi palaneen savukkeensa kuppiin, jotta porot pölähtivät, siemaisi lasinsa lopun ja aikoi lähteä johonkin. »Naisia ei näy kannattavan sääliä», hän sanoi Taunolle, mutta tämä taas ei vastannut mitään. Ja ovessa hän vielä uudelleen kääntyi ja äsähti toiselle:

»Minä menen nyt! Ja kuule — jos sinussa on miestä, niin tule viideltä moottoriin. Mutta jos peloittaa tai jos naiset lellittelevät sinua, niin pysy poissa ja pane akkain housut jalkaasi. Silloin menen yksin!»

Mutta Tauno ei näyttänyt kuulevan mitään, ei ainakaan liikahtanut. Ovi kuului jysähtävän kumeasti kiinni Vareisen takana. Ulkoa kuului muuten tavallinen kaukainen kadun melu. Porokupissa kytevän paperossin savu kiemurteli hauskoissa poimuissa ja ylhäällä oheni. Viimein tupakkakin sammui. Huoneen liikkumattomaan ilmaan muodostui savusta miehen korkeudelle verkalleen lainehtiva, sininen taso, kuin kevyt pilviverho. Itsestään se aleni vähitellen melkein pöydän yläpuolelle, auki jääneen pullon suun tasalle. Pöydälle jääneellä korkilla käveli pörrösiipinen kärpänen auringonpaisteen ja korkista lähtevän tuoksun turruttamana. Seinän takaa kuului soittoa ja käytävässä ramahteli hissin ovi ja kuului sen unettava surina.

Silloin kääntyi Tauno puoliunissaan toiselle kyljelleen ja jutteli itsekseen:

»Meni taas saamaan sivalluksen kynsilleen. Kummallisia ne naiset...»

Mutta häntä oikeastaan huvitti enemmän kuin suretti se, että Vareinen sai sormilleen.

3.

Oli juuri se aika päivästä, jolloin vuorotyössä olevista toiset pääsivät pois ja toiset tulivat tilalle ollakseen iltamyöhään saakka. Liisa ei ollut Erkin lähdettyä katsonut kelloa, mutta arvasi sen olevan kahden tienoissa, koskapa koko tämän pitkän puutalon joka puolella ovet jysähtelivät ja pihalla kulki ihmisiä yhtenään edestakaisin. Heistä oli suurin osa sen tehtaan väkeä, jonka savupiippu näkyi kamarin ikkunaan vinottain vastapäisen kivimuurin kulman ohitse.

Erkin mentyä ei Liisa pitkään aikaan tiennyt, mitä tehdä. Hän käveli keittiöstä kamariin, katseli ikkunasta kadulle ja meni taas keittiön ikkunaan, lieden viereen tai kirjoituskoneensa luo, siirtäen milloin mitäkin esinettä, mikä tuntui olevan hänen askeltensa tiellä.

Kaikki tuntui niin omituiselta. Käänne oli tapahtunut liian äkkiä: tänä aamuna hän oli tuntenut tiensä niin selväksi, selvemmäksi kuin pitkiin aikoihin, ja kaikki muukin elämä tuntui lipsahtavan paikoilleen tavalliseen uomaansa. Mutta sitten tuli lääkäri — Liisa ei tunnustanut, että sen oli tehnyt Erkki, vaan lääkäri —ja pyöräytti kaiken jälleen kerran ympäri. Liisasta ei kyllä tuntunut laisinkaan siltä kuin mitään olisi mennyt sekaisin. Ei, vaikka kaikki olikin menossa aivan toiseen suuntaan kuin mitä hän oli päättänyt, oli kaikki myöskin niin hyvässä järjestyksessä, että Liisa pelkäsi tulevansa vastustelematta hyväksymään suunnanmuutoksen. Muuten hän olisikin vaistomaisesti jarruttanut vastaan. Ja kun hän nyt mietti asiaa, täytyi hänen samalla ihailla Erkkiä. Olipas siinä mies: aikoi yhdessä hetkessä muuttaa kokonaisen perheen asiat aivan ylösalaisin kuin sivumennen ja päähänpistosta. Sillä kaikki oli tosiaan käynyt nopeasti; Liisa ei voinut epäilläkään, että Erkin olisi tarvinnut etukäteen harkita suunnitelmiaan aivan yksityiskohtia myöten, ennenkuin hän esittäisi ne.

Tarkkaan ajatellenhan Erkki ei ollut kylläkään vielä vaikuttanut kehenkään muuhun kuin Liisaan, mutta Liisa tiesi hyvin olevansa perheessään siksi tärkeä henkilö, että käänteet hänen asioissaan vaikuttaisivat melkein yhtä paljon muihinkin. — Ja pian alkoi näkyäkin merkkejä siitä, että jotakin oli tapahtunut. Hän vihelteli, hymyili, meni peilin eteen ja katseli kuvaansa. Sitten hän huomasi hellalla likaisten astioiden pinon, joka oli häntä kiusannut ja hävettänyt Erkin käydessä.

Hyvänen aika, mutta eikös se miekkonen luvannut tulla illalla uudestaan! — Nyt tuli kiire. Hän ensin pesi astiat, kuivasi ja vei ne kaappiin. Koko hella hermostutti häntä rumuudellaan. Hän etsi komerosta vanhat ikkunaverhot, leikkasi niistä verhot hellansa eteen, silitti ne ja pani paikoilleen. Keittiö muuttui jo siitä paljon paremmaksi. Kas vain, kun hänkään ei ollut tullut tuota koskaan ajatelleeksi, vaikka oli pitkät päivät joutunut katselemaan kaikkea. Hän kai oli aina katsonut vain sisäänpäin eikä ollut laisinkaan huomannut ympäristöään. Tai sitten ympäristö ja mielentila olivat riippuneet toisistaan.

Hän meni eteiseen ja katseli. Se oli melkein pimeä, kun ainoastaan oven toisella puolella olevasta pikku ikkunasta tuli valoa. Toinen ikkuna oli peitetty, nurkkaan oli tehty vaatesuoja mustasta kankaasta, joka pullotti liikoine sisällyksineen. Hän veti vaatteet alas, kantoi koko pinon ullakolle, repi irti ikkunaa peittävän laudoituksen ja pani verhonpätkän eteen. Ullakolta hän haki vaatenaulakon ja kiinnitti sen paikoilleen seinään. Ennen se ei ollut mahtunut seinälle juuri sen mustan verhon takia, vaan vaatteet ja hatut oli pidetty rautanauloissa. Kamarista hän otti Vareisen sängyn viereisen pikkupöydän hattupöydäksi ja seinältä peilin sen viereen. Ennen ei eteisessä ollut ollut peiliäkään, vaan kukin oli saanut katsella itseään Vareisen kama rissa. Kun hän vielä lakaisi ja luutusi eteisen ja keittiön lattiat, oli hän valmis silmäämään kamariinkin.

Siellä näytti kaikki olevan niin eriskummallisessa järjestyksessä, että tähän saakka oli jokaisen pitänyt kulkea silmät sokeina, kun ei ollut sitä huomannut. Molempien miesten sängyt olivat ainoalla eheällä seinällä, piironki ikkunanpuoliseinällä ja sen sijaan sohva, pöytä ja tuolit melkein uuninnurkassa. Näin ollen täytyi keskilattialla kulkevan ihmisen pakostakin kompastua joko pöydänjalkaan tai Vareisen sängyn alta kurkisteleviin saappaisiin. — Liisa kokosi Taunon sänkyvaatteet ja vei ne ullakolle. Ja kun Vareinen oli sanonut olevansa poissa yön ja muuttavansa jo huomisaamuna jonkun toverinsa luo, sai hänenkin vuoteensa tehdä seuraa. Samoin itse sängyt, kappale kerrallaan, kolisivat portaita ylös, ja Liisan sormia purivat niiden terävät rautaiset päät ja päätä huimasi vetäessä ylös niiden raskaita pohjia. — Sitten sai sohva askelen kerrallaan siirtyä sänkyjen entiselle paikalle ja pöytä sen eteen. Mutta kun hän sen jälkeen kävi piirongin kimppuun, alkoivat korvat jo surista, ohimosuonet jyskyttivät ja silmiä sumensi. Hän ehti heittäytyä sohvalle, ennenkuin kaatui, ja tunsi niin suloisen raukeuden koko ruumiissaan ja aivoissaan, että olisi voinut olla siinä vaikka aina. Kaikki oli niin merkillisen kevyttä ja helppoa, koko maailma tuntui etenevän ja hän sammui ja vajosi johonkin.

»Pyörtyminen on itse asiassa suloista», tunsi hän ajattelevansa ja antautui.

Siinä puoliksi tajuissaan, mutta vastustelematta ja — estelemättä hän makasi kauan. Aika oli kadonnut ja sai kadota, samoin ajatuksetkin. Hän kyllä tiesi loikovansa siinä, mutta ei tiennyt, miten kauan oli ollut. Sitten kuului heikkoa kolinaa ja askeleita. Mutta ne kaikki kuuluivat toiseen maailmaan eivätkä liikuttaneet häntä. Sitten askelet kovenivat ja häntä harmitti, kun ne rikkoivat korvien nukuttavan, urkumaisen soinnin. Hänen katseensa piiriin ilmestyi jokin varjo ja Vareisen ääni sanoi:

»Maailma näkyy muuttuneen paljon viime tapaamisesta.»

Hän ei viitsinyt edes avata silmiään kokonaan ja vielä vähemmin vastata. Vasta kun hän luuli toisen kumartuneen ylitseen ja oli tuntevinaan hengityksenkin kasvoillaan, ajatteli hän: »Niin on, ja sehän tässä hauskaa onkin», mutta ei kuitenkaan tiennyt, oliko hän sanonut sen ääneenkin vai eikö. Hän vain käänsi kasvot seinään päin, huokaisi pitkään ja vaipui taas ajatuksettomuuteen.

Kadulla kävi sill'aikaa tavallinen ihmisten ja ajoneuvojen katrilli; ne menivät ristiin toistensa ohi ja kadunkulmassa muodostivat hauskat, limittäin toistensa poikki kulkevat neliön sivut. Kun aamusta iltaan olisi ollut vielä musiikkia, satamiehinen hanuriorkesteri soittamassa, olisi tuo katrilli, joka muuten tuntui liiankin raskaalta, joskus vankikulkueelta, saattanut silloin olla niin hauskaa, että jokainen olisi unohtanut muut ikävämmät asiansa ja mielellään ollut tanssissa mukana. — Ikkunan ääressä seisoi Vareinen sitä katsellen ja edes päätään huoneeseen päin kääntämättä lisäsi äskeiseen:

»Vai on muuttunut... Ja saisiko tietää, kenen kunniaksi?»

»Minun ja muiden», vastasi kuin unen keskeltä Liisa, kääntyi selälleen, siristi silmiään ja totesi Vareisen tosiaan seisovan ikkunan ääressä. Mutta se oli hänestä nyt niin sanomattoman yhdentekevää, hän vain vetäisi helmojaan alemmaksi polviensa yli, pani jalkansa ristiin toistensa päälle, kädet ylös päänsä taakse, painoi päänsä syvemmälle tyynyyn ja sulki silmänsä.

Tuo yhtäkaikkisuus, jota Vareinen ensin luuli keimailemiseksi, vaikutti, ettei hän Liisaa katsellessaan tuntenut olevansa enää niin varma, vaativa ja kiukkuinen kuin oli tullessaan päättänyt, mutta ei kuitenkaan niin tilanteeseen tyytyvä, että olisi jättänyt asiansa toimittamatta, kun oli kerran lähtenyt sitä varten. Hän myönsi, että tuo nainen voisi saada hänet noilla vartalonsa viivoilla hulluksi, kauniilla sanoillaan mykäksi ja silmillään sokeaksi, ja sen vuoksi hän ehätti sanomaan itseäänkin rohkaistakseen:

»Taidat siirtyä jälleen lääkärinhoitoon, kun käytit itseäsi välillä koneremontissa?»

»Juu. Tuohon jäivät lääkäriltä kojeetkin pöydälle», ynisi Liisa kuin kiusaantuneena siitä, ettei hänen annettu nukkua rauhassa. Hän alkoi sitten yht'äkkiä tuntea hikoavansa ja pyyhki märkää ja kiiltävää otsaansa. Merkillisen kuuma oli tullutkin, vaatteetkin tuntuivat loikoessa tarttuneen ihoon kiinni. »Mitenkähän kauan olen tässä nukkunut?» hän kysyi ääneen itseltään.

»Itsepähän tiedät, kuka sinut siihen jätti ja milloin», vastasi Vareinen ja heitti hänen jalkoihinsa pöydältä ottamansa kiiltävän kappaleen, jota hän ei ollut malttanut jättää katsomatta. Liisa vaistosi toisen tarkoittaneen jotakin hävytöntä, muttei viitsinyt edes vastata, vaikka tulisikin virkistyvänsä viiltävistä sanoista ja polvessaan tuntemastaan kivusta.

»Ja mitä perhanaa tämä kaikki hyödyttää», ajatteli Vareinen itsekseen, vaikka ei voinutkaan vielä myöntää sitä tuon naisen edessä. Ja muistaen pian olevansa työtönkin hänestä jo tuntui kuin hän olisi astunut aivan vieraaseen, hänelle liian vieraaseen ympäristöön, koettanut kiipeillä ylemmäksi kuin lupa oli ja saisi nyt kärsiä sen kiukuttavan häpeän että asiat ottivat takapakkia. Hetkisen häntä vaivasi pelko, että kaikki olisi parhainta jättää nyt sikseen ja livahtaa takaisin maalle kotiin ja ansaita toistaiseksi leipänsä veljen maalla turvetta kääntäen. Ja vasta sitten, kun joskus sattuisi tilaisuus, voisi taas yrittää täällä uudestaan. — Edessä tuntui nyt olevan kuin suuri tilinteon hetki, että hän oli vain Vareinen ja oli kuitenkin uskaltanut liian paljon, että hänen olisi astuttava alastomana ja kaikkine virheineen noiden ihmisten tuomittavaksi ja jätettävä sitten tuomarit nauramaan. Kaikki oli niin merkillisen yksinäistäkin ja ihmiset pyrkivät katselemaan häntä koko tämän päivän kuin menninkäistä, joka on uskaltanut puikahtaa esille jumalan kirkkaassa valossa. Ja tuo nainen? — Hänkin aivan näytti tietävän koko tämäniltaisen matkan ja etukäteen ilkkuvan sen seurauksille. — Mutta tehköön niin ja ilkkukoon vielä jälkeenpäinkin. Mikä on päätetty, se on päätetty ja pysyy!

Hän meni piirongin luo, puhdisti taskunsa ja piirongin papereista, repi ne ja poltti uunissa. Kaiken arvokkaan hän pani samaan laatikkoon kuin ainaiseksi mennäkseen — kellon, ei, hän tarvitsi sen ja pani takaisin taskuunsa, lompakon — samoin, helkkari, tottahan hän matkalla rahaa tarvitsisi. Hän penkoi lompakkonsa muuten tyhjäksi, mutta Liisa näki sinne pantavan ison tukun leveitä seteleitä — ne olivat Vareisen säästörahat, jotka saisivat olla tänä iltana pelissä isolla nakkilaudalla.

Liisa luuli olevansa liikaa huoneessa, kun toinen järjesti majanmuuttoaan, ja sen vuoksi nousi istualleen ja sanoi:

»Suo anteeksi, olisin mennyt jo ennemmin pois, kun olisin huomannut sinun järjestelevän muuttoasi...»

»Makaa siinä vain», urahti mies tylysti, »saatpahan nyt nähdä senkin ilon. Minä kyllä oikeastaan muutankin vasta huomenna, ja siihen on vielä paljon aikaa, paljon enemmän kuin uskoisikaan.» — Olisihan tuokin kaikki voinut jäädä sanomatta, mutta eihän tässä nyt kannattanut haikaillakaan.

Hän veti jostakin laatikosta pienen browningin, työnsi makasiinin sisään, pani toisia täytettyjä puolen tusinaa taskunsa pohjalle, veti patroonan piippuun, varmisti, hypisteli asetta, tunsi kuitenkin sen kaiken olevan oikeastaan vain näyttelemistä omaksi lohdutukseksi ja puheli selin Liisaan:

»Minä en enää tiedä, mitä ajattelisin sinusta, nainen, mutta väliin tuntuu kuin voisin ampua sinut. Mutta sitä en tee enkä päästä piruja ilkkumaan. Väliin taas voisin heittää ryysynikin päältäni sinun jalkojesi pehmikkeeksi. Ei kannata kuitenkaan sinun takiasi kumpaakaan: ampumisesta ei olisi mitään hyötyä ja tiesi toppaamisesta saavat pitää huolta ne samat, jotka muustakin.»

Kun Liisa ei vastannut, jatkoi hän:

»Vareinen jättää nyt sinut herran rauhaan ja rupeaa puuhaamaan jotakin muuta tuottavampaa. Kun palvelee vain itseään, tietää saavansa parhaat kiitokset siitä. Silloin ei tarvitse syyttää ketään, jos käykin huonosti, eikä rasita ketään liialla hyvyydellä.»

»Mutta hyvä ystävä», huohotti toinen makuultaan, »älä nyt viitsi enää käännellä asioita tuolla tavalla! Minähän olen jo monta kertaa vakuuttanut olevani kiitollinen siitä, kun olet muistanut minua niin paljon. Samoin tietysti äitikin, että olet tiukkoina hetkinä ollut kuin perheemme jäsen auttamassa meitä. Mutta sinä sotket keskenään kaksi aivan eri asiaa etkä ole sitä ymmärtävinäsi. Enhän minä voi sille mitään, etten voi olla mieliksesi siinä toisessa. Ymmärrät kai itsekin, ettei mistään naimisiinmenosta tule mitään, jos jompikumpi sitoo itsensä noin vain kuin aikansa kuluksi ja muun tekemisen puutteessa.»

Jos Liisa ei olisi puhunut mitään, vaan olisi antanut Vareisen yksin purkaa jo oikeastaan lauhtunutta sisuaan, olisi tämä pian vaiennutkin, mutta nyt hän lämpeni taas jo Liisan ensimmäisistä sanoista, kääntyi ympäri ja veti kasvoille valahtanutta tukkaansa:

»Kun ei, niin ei, pidä jo suusi kiinni siitä! Mutta jos joskus toiste joudut olemaan ilman vakituista heilaa, niin älä tule hakemaan viransijaista kestään Vareisen pojasta! Saat sen väliajan tyydyttää itseäsi jollakin muulla.»

»Hävytön! Taas tuo sama syyte kuin tänäaamunakin! — Sinulle näyttää olevan aivan turhaa huutaa, että olenko minä sinua etsinyt ja tarvinnut sillä lailla kuin kuvittelet. Ja kun itse tuppauduit, niin enhän minä käsittänyt niitä muutamia suutelemisia niin vakaviksi kiristyskeinoiksi kuin ne nyt näyttävät tulleen, vaan päinvastoin olin huomaavinani, että ne sinunkin mielestäsi olivat varsin mukiinmenevää leikkiä. Ja muistatko myöskin, että sinä itse pyrit vielä johonkin muuhunkin, mutta minä tein ja jumalan kiitos, että minulla on voimaa siihen ne aikeesi aivan turhiksi, ja sinä olit suuttuvinasi siitäkin.»

»Älä viitsi enää ärsyttää minua!» huusi mies tuntien keksiänsä teatterimaisen käänteen ja suggeroivansa itsensä verisen vihaiseksi. »Minähän sanoin, että voisin yhtä hyvin ampua sinut kuin...» hän työnsi pistoolin taskuunsa, astui sohvan viereen, otti kiinni Liisan molemmista käsistä ja veti hänet kevyesti kuin lapsen lattialle seisomaan eteensä:

»Sinä saat uskoa nyt, että voisin tehdä sinulle mitä vain, ilman että tuntisin siitä sieluni lentävän iankaikkiseen helvettiin! Tahdotko, että...»

Vasta nyt Liisa huomasi miehen olevan humalassa, tuntiessaan — löyhkän kasvoillaan. Mutta hän oli myöskin itse niin hervoton, ettei kyennyt mihinkään muuhun kuin tuntemaan toisen ruumiin omaansa vasten. Sitten äkkiä kuin käsittäen väärin naisen tahdottoman puolustelun Vareinen painoi päänsä tämän poveen ja suuteli sitä vaatteitten läpi. Samassa hän pyörähti taakkoineen ympäri, Liisa luuli pääsevänsä irti, mutta olikin jo kiepahtanut sohvalle. Heikosti hän huusi jotakin tuntiessaan raskaan painon rinnallaan ja miehen suutelevan kaulaa ja rintaa huohottaen. Liisa ponnisteli, hänen pukunsa meni sekaisin ja siten teki toisen yhä hullummaksi. Jokin värähti hänessä kuin viimeinen varoitus, ja mies painoi huulensa hänen sukkansa yläpuolelta näkyvään paljaaseen jalkaan. Sekin oli märkä hiestä ja hänen leukansa sänki pisti siihen. Mutta nainen ei lyönyt eikä repinyt häntä, tarttui vain hiuksiin ja päänahkaan, veti kasvot itseensä päin kuin päänahan irtoamisen uhalla ja sanoi rauhallisena:

»Älä viitsi!»

Mies katsoi Liisaan kuin vieraaseen, tuijotti tämän hiestä likomärkiin ja oudonvärisiin kasvoihin ja tunsi tämän vaatteetkin aivan märiksi puristaessaan vyötäisiä. Liisa veti hänen päänahkaansa, Vareisen ote heltisi, hän nousi ylös, tajusi toisen olevan kai sairaan ja sammalsi: »Mitä?»

»Mene tiehesi täältä!» huusi Liisa ylös kavahtaessaan ja olisi lyönyt jollakin, ellei pahimmoilleen olisi ovikello soinut kerran ja kahdesti kiivaana. Hän syöksyi keittiöön, löi oven kiinni, suori pukuaan ja silitti pörröttynyttä tukkaansa. Painellessaan nenäliinalla kasvojaan eteisessä hän säikähti ajatusta, että jos tulossa olisikin Erkki, niin mitä siitä sitten syntyisikään.