Part 7

»Puhutaan sitten minustakin», myönsi hän ja veti liivintaskustaan pienen laatikon, otti sieltä esille pienen, kiiltävän esineen kuin puuterirasian, josta läksi kaksi pitkää lankaa. Langanpäät hän pani korviinsa — ihme, miten lääkärin näköinen hän nyt olikin, välähti Liisan mielessä, sillä Liisa ei ollut tullut koskaan ajatelleeksi Erkkiä lysoolinhajuisessa vastaanottohuoneessa ja valkea takki päällä kuin parturilla. — Niin Erkki astui nyt Liisan eteen aikoen pistää sen rasian hänen poveensa. Nainen nousi pystyyn, mutta toinen rauhoitti häntä ja silmäsi puvun rinta-aukkoon hymyillen varmaa hymyänsä. Silloin Liisa peräytyi tuolin taakse, katsoi silmät avonaisina ja kysyvinä, hämmästyneenä ja pelokkaana:

»Ei! Erkki — ei!»

»Mutta etkö ymmärrä, minähän aion tutkia sinut...»

»Älä koske minuun! — Mitä sinä tuijotat minuun koko ajan kuin olisin tehnyt rikoksen? Älä katso minua. Mene pois ja anna minun olla rauhassa. Mitä olen minä tehnyt, kun tuolla tavalla kiusaat ja vakoilet?»

Hänen silmänsä olivat kuin kauhusta levällään, ja toinen seisoi toisella puolen tuolia ymmällään. Mikä tuota naista vaivasi, kun pelkäsi häntä noin? Epäilikö hän olevan itsessään jonkin sellaisen taudin, jonka parantumiseen hän ei uskonut? Tai tahtoiko hän vain säästää itsensä siltä uutiselta, että hänessä piili se todella. Vai oliko se vain jotakin muuta tilapäisempää, turhaa kainoutta? Kenties vain jonkin alusvaatekappaleen ommel, joka oli ratkennut ja oli vielä neulomatta. Vai jotakin paljon pahempaako, niinkuin spitaalitautisella naisella, joka ei voi näyttää rakastajalleen taudin syömiä rintojaan kuolemaantuomitun merkkinä!

»Kuule, Liisa», hän sanoi rauhoittaen, »sinä pelkäät minua, vaikka näen hyvin, että olet ollut sairas ja luultavasti olet vieläkin. Näen myöskin, ettei sinua ole hoidettu tai se ei ainakaan ole auttanut mitään. Mutta minä parannan sinut, vaikka karkaisit käsissäni kuin pieni lapsi, sillä sinä et kestä kauan tuossa kunnossa. — Eikö niin, Liisa?»

Hän asetti langat uudelleen korviinsa, astui toisen luo ja pani kätensä hänen olkapäälleen suojelevasti kuin hyvä setä. Mutta toinen peräytyi yhä ja kuiskasi hätäisenä ja rukoilevana:

»Erkki! Ymmärrätkö? Me emme saa... Minä en kestä sitä enää...»

Miehen käsi valahti alas hänen olkapäältään: »Mitä — Liisa?»

»Sitä, jotta sinä et saa koskea enää minuun.» Hän sanoi sen niin nöyränä, anteeksi pyytävänä ja kärsivänä, että Erkki huomasi, ettei tämä pelännyt häntä, vaan ainoastaan puolusti itseään, puristi kouristuksenomaisesti avonaista kaulustaan kiinnemmäksi, katsoi miestä rukoillen ja pudisti verkalleen päätään kuiskaten: »Ei, ei!» Nyt kaikki valkeni suurempana kuin hän oli osannut aavistaakaan. Nainen, joka ei kerran ollut pelännyt hänen kättään, niinkuin nyt spitaalitautisen kosketusta — hän huomasikin itse olevansa nyt se spitaalitautinen, joka saattoi tartuttaa — eikä ollut paennut hänen katsettaan, pelkäsi nyt häntä lääkärinäkin koskettamasta ruumistaan. Ei, nainen ei sittenkään pelännyt ruumistaan, vaan tahtoi vain säilyttää sielunsa ja oman itsensä, jonka hän uskoi löytäneensä takaisin. — Nyt Erkki astui kehottavana ja pyytävänä hänen viereensä ja puhui kuin ymmärtäväinen opettaja erehtyneelle suosikkioppilaalleen:

»Älä pelkää sitä, Liisa. Minäkään en tahdo, että se jatkuisi enää. Me olemme nyt niinkuin silloin kerran alussa, muistatko? Kaikkihan on nyt aivan toisin... Ja mehän voimme tietysti, mitä me tahdommekin. Ja kaikki on niin hyvin jälleen...»

»Ole hiljaa äläkä muistuta minulle siitä!» Liisa huusi kiivaana, mutta vaipui sitten nojatuoliin ja painoi otsansa alas käsiinsä. Erkkikin istui huokaisten toiselle puolelle huonetta häntä vastapäätä, ja nyt hänessä ei ajatellut taas ihminen, tuttava eikä ystävä, vaan lääkäri. Hän näki, mikä tuon naisen oli kuluttanut ja syönyt voimattomaksi, hysteeriseksi ja araksi. Ei niinkään paljon sairaus, sehän oli ollut lievää, vaan erotiikka, ensin liiaksi kuluttava ja tyydytetty, sitten tyydyttämätön ja pidätetty, ylirasitetut henkiset ponnistelut ja tuskat. Tuo kaikki yhden näkymättömän voiman, erotiikan seurauksena, joka noiden toisten seuraamana voi tehdä ihmisestä mielipuolenkin, jos tahtoo. »Hermot riekaleina», hän ajatteli, »tehdään kokonaan uudet.» Ja ääneen hän virkkoi, rauhallisesti, mutta varmasti:

»Me jätämme tutkimisen nyt, Liisa. Mutta vielä tänä iltana minä tulen uudestaan silloin, kun äitisi on kotona. Meidän on parempi tutkia sitten, kun hän on lähellä. Sano suoraan, saanko tulla!»

»Kyllä, miks'ei», hän vastasi epävarmasti.

»Ehkä on muutenkin parempi, että minä puhun äitisi kanssa. Sillä jos sanonkin nyt jotakin vain sinulle, niin sinä et usko minua kuitenkaan. Yksi ehto on, että sinä tottelet minua ja teet tarkoin, niinkuin minä sanon. No, älä sentään pelkää, ei se silti ole mitään vaarallista! Toiseksi sinä et mene toimeesi yhteen kuukauteen, vaan olet kauniisti kotona ja lepäät...»

»No sen ainakin voin helposti luvata», keskeytti Liisa puoleksi nyyhkyttäen ja puoleksi nauraen.

»Niin, niin. Puhun tosissani. Sinä et saa toistaiseksi tehdä mitään muuta rasittavaa tai kuluttavaa kuin mitä käsken tai lupaan. Ymmärräks? Ei mitään mammonantavoittelua. Kaikki yleensä sanovat, että potilaana on hyvä ja hauska olla, kun niin paljon hemmotellaan. Mutta joskus se ei ole helppoa juuri sen riivatun mammonan takia. Mutta sellaiset asiathan aina järjestyvät. — Eijei, älä pelkää, en minä aio vaatia sinulta suuria lääkärinlaskuja! — Tarkoitan vain, että siirrät tuon kirjoituskoneesi ja paperisi nurkkaan etkä koskekaan niihin.»

»Mutta miten sinä luulet...? Miten minä olisin ilman rah... työtä?»

»Minä järjestän sinulle tarpeeksi työtä: paljon nukkumista, paljon syömistä, aluksi varovaisesti auringonkylpyjä, myöhemmin vedessä pulikoimista ja...»

»Ei käy päinsä potilaan palkalla!» julkaisi toinen juttelusta virkistyneenä sen salaisuutensa, jota hän oli koettanut peittää.

»Juu-uh! — Minä olen jo ehtinyt ajatella senkin puolen. Jo äsken oli minulla eräs ehdotus valmiina, mutta en oikein uskaltanut sitä esittää, vaan ajattelin, että puhun vasta sitten illalla. — Se on tämä: minä otin kuukausi sitten muutamien tuhansien lainan, kun luulin sitä tarvitsevani. Mutta kun nyt sain viransijaisuuden ja viikon kuluttua pääsen herrana kunnanlääkärinä vetämään tikkuja mummojen varpaista ja kirjoittamaan totilaseja tukkipomoille, niin en tarvitse sitä lainaa ja maksankin sen jo nyt takaisin, jos sinä et ota sitä suosiollisesti käyttääksesi.»

»Mitä minä siitä?»

»Sittenpähän näet. Minä kyllä puhun asiasta äidillesi illalla. Lisäksi minulla on kyllä paljon muita ehdotuksia, mutta ensin otan niistä äitisi hyväksymisen, niinkuin sanoin, sillä sinä näyt ennakolta päättäneen vastustaa minua kaikessa.» Hän nousi ja otti hattunsa, mutta ei tarjonnut kättään hyvästiksi. »Voit miettiä asioita iltaan saakka. Kyllä minulla on muutamia kahdenkeskisiä ehdotuksia sinulle itsellesikin, mutta niistä en puhu mitään.»

»Mutta jos en tottele teitä missään, tohtori?»

»Kyl-lä!» hän huusi varmana eteisestä ja meni. Hän läksi juuri silloin parhaiksi, kun huomasi Liisan jo rauhoittuvan ja alkavan hymyillä. Jos hän olisi jäänyt hetkeksi, olisi heidän kai täytynyt uudelleen kosketella vanhoja asioita, ja silloin olisi kaikki mennyt pilviseksi ja kyyneleiseksi jälleen. Väsyttämättä toista hän oli saanut tämän jo hiukan kuuntelemaan sanojaan, ja se aluksi riittikin. Eipä silti, pitäisihän heidän vielä joskus puhua menneiden tapahtumienkin syistä ja seurauksista, mutta ensin olisi nykyisyys saatava näyttämään tarpeeksi valoisalta, ettei menneen katkeruuden heijastus jaksaisi sitä enää himmentää. Ne asiat saisivat nyt olla rauhassa niin kauan kuin ne tulisivat esille itsestään ja nostamatta.

Liisa ei oikeastaan tarkoittanut, että Erkki olisi niin pian lähtenyt. Hänellä tuntui olevan vielä jotakin sanottavaa. Hän huusi toisen jälkeen eteiseen, mutta kun vastausta ei tullut, juoksi hän itse sinne ja portaille, mutta mitään ei enää näkynyt, hän oli mennyt jo portistakin.

»Hullu mies! Mikä hänelle nyt tuli?» aprikoi Liisa kuin ihmeissään.

Mutta Erkille ei ollut tullut mitään. Hän istui autossa ja katsoi kelloa, ehtisikö vai eikö ajoissa nostamaan pankista ennen sen sulkemista sen kymmenentuhatta, josta oli Liisalle puhunut.

»Hullu mies, pelkäsikö hän minun iankaikkista ja typerää itkemistäni! Mutta enhän minä häntä itkenyt.»

Liisa seisoi nyt keittiön ikkunan ääressä katsellen pihalle, mutta ei ajatellut mitään. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että hänen vastarintansa oli murtunut ja mennyt hukkaan. Kummallinen käänne... Puoli vuotta hän oli saanut ponnistella saadakseen ajatuksensa irti Erkistä, mutta juuri nyt, kun hän oli alkanut tuntea vapautuneensa niistä kivuistaan, tuli tämä itse. Sattuma vai mikä se oli, joka teki hänen monien päivien ja unettomien öittensä tuskailut, pahoittelut ja kyyneletkin tarpeettomiksi?

Niin no, olihan oikeastaan kuitenkin käynyt kaikkein parhaiten. Eihän hän ollut vihannut Erkkiä. Miksi heidän siis olisi pitänyt erota niin väkivaltaisesti? Vaikka eihän oikeastaan olisi sen parempi, jos he nytkin sopisivat näennäisen ystävyyden ennen toista eroajistaan. Sitäkin varmasti tulisi aina häiritsemään muisto siitä, että he olivat kerran olleet toisilleen kaikki kaikessa, mutta tuli oli sitten sammunut ja he yhdessä koettaisivat löytää jotakin lämmintä tai käyttökelpoista kylmistä poroista. Sekin olisi turhaa kaivelemista ja valheellista itsensä ja toisen lohduttamista nokisilla hiilillä lämmön asemesta. Siispä: ei mitään sopimuksia enää heidän välilleen...

Mutta nyt? — Nyt heitä ei odottanut mikään ja kuitenkin kaikki. Edessä tulisivat olemaan jonkinlaisen suloisen odotuksen päivät samoin kuin ensiaikoina. Kaikkeen liittyisi hienon hieno jännitys, mitä tapahtuisi tänään ja huomenna. Ja vaikka kaikki päivät olisivatkin aivan toistensa kaltaisia, olisivat ne kuitenkin niin monivivahteisia.

Nyt Liisa uskoi, että jos mies ja nainen ovat joskus korventaneet parhaimmat tunteensa liiallisessa leimussa kirveleväksi käpryksi, niin pitkän eron jälkeen, naisen kyynelten ja miehen katumuksen voimalla ne voi saada jälleen yhtä ehjiksi ja tuoreiksi kuin ne olivat syntyessäänkin. Olihan Jenny-rouvan hoivaama kukka tuossa kamarin ikkunalla nyt kukkiessaan yhtä punainen ja kukat yhtä verentäysiä kuin viime kesänäkin vaikka se olikin menettänyt kaikki lehtensä talvella ja oli ollut vain kuiva ja katkeileva risu.

Liisa harhaili ja pysähtyi seisomaan keskelle kamarin lattiaa, miettimään ja muistelemaan, sillä hän oli aivankuin lähtenyt jotakin hakemaan, mutta ei muistanut mitä. Huone oli ihmeen valoisa. Eihän aurinko ollut paistanut sinne koskaan ennen, mutta nyt se paistoi? — Ei, vaan se heijastui sinne vastapäisen kivimuurin ikkunoista — ja ihmeellistä: valo oli heijastuessaankin aivan yhtä kirkas kuin jos se olisi tullut suoraan.

2.

Tauno tunsi itsensä melko tärkeäksi jättäessään asemalla tavaransa säilytettäviksi ja kävellessään laiturille. Aina ennen, kun hän oli iltaisin sattunut kävelemään täällä huvikseen puolituntisen, oli hän tuntenut lievää joutilaisuutta. Hieman kadehtien hän oli katsellut miesväen vapaata junaan menoa ja junasta tuloa, aivankuin heillä olisi ollut aikaa ja varaa kulkea mihin halutti. Mutta tuon hienon kateuden oli myöskin haihduttanut pieni huvi: katsella ja kuvitella, että jos hänellä olisi rahaa yhtä paljon kuin tuolla tai tuolla nahkalaukkuisella ja arvokkaalla herrasmiehellä, niin minkä hän noista kulkevista naisista huolisi daamikseen, suosikikseen ja helliteltäväkseen. Totisesti se nuori nainen saisi häneltä hemmotteluja ja mitä kaikkea vain rahalla käsiinsä saisi. — Hän katseli kasvoista kasvoihin ja vaatteista toisiin. Ja vain pari tai kolme sattui tulemaan, joiden kulkua hän syrjästä ahmi katseillaan ajatellen, miten ylevää olisi saada noin edustava nainen omiin nimiinsä, kulkea hänen kanssaan kadulla, nousta häntä kädestä auttaen autosta ihmisten katsellessa tai astua hänen rinnallaan jonkin suuren ravintolan tanssiparketille syrjäisten naamojen kääntyessä heidän askeltensa mukaan. — Tuo kaikki oli ollut vain kuvittelua silloin, mutta nyt hän tunsi olevansa tasavertainen noiden miesten ja naisten kanssa. Hän astuisi niiden kanssa samaan junaan ja hänellä oli nyt yhtä tärkeä matka kuin heilläkin.

Mutta niin tärkeä kuin hänen matkansa juuri tuolla junalla olikin, piti hänen sattuneiden esteiden vuoksi lykätä se huomiseen ja neuvotella ja järjestää sitä ennen muutamia tärkeitä asioita insinööri Vareisen kanssa, jota hän nyt odotti luokseen neuvottelemaan. Ikävä vain, ettei se mies tullut, vaikka hän oli odottanut jo puoli tuntia ja veturi höyrysi sakeinta savuaan sen näköisenä kuin heti kiljahtaisi ja lähtisi.

Silloin muistuivat Taunon kuvittelujen lomassa mieleen Jenny-rouvan ankarat kasvot hänen matkalaukkua pakatessaan. Häntä kipaisi pieni pelkokin, että äiti sittenkin tulisi jäljestä asemalle katsomaan pojan lähtöä. Hän käveli eteishallin nurkkaan siltä varalta, jos äiti itse tai Liisa tulisivat vakoilemaan, sillä junasta he eivät häntä etsisikään. Koko ajan hän tarkkasi ovelle ja odotteli Vareista haihduttamaan hänen jäämisestä johtuvaa pelkoaan ja huonoa omaatuntoaan.

»Kah, lordi!»

Kioskissa hänen selkänsä takana vilkutti silmiään tästä tapaamisesta hyvin iloiseksi tullut neitonen, vetäen sormin mustaa pojantukkaansa sileäksi. Hän oli Johanssonin Betty, joka vuorotteli toverinsa kanssa täällä kioskissa päivällä ja lisäansioita saadakseen tarjoili illalla ylimääräisenä siinä »Puisto»-kahvilassa, jonka vakinainen vieras Tauno oli..

»Kuule, lordi. Ethän sinä mihinkään matkusta! Älä jätä meitä!»

»En vielä tänään, mutta huomenna lähden viettämään kesää muutamaan kartanoon. En päässyt vielä tänään, kun lupasin mennä erään toverini kanssa huviajelulle merelle.»

»Ai-ii! Suurenmoista! Minuako aiot pyytää mukaasi? — Oikeastaan voisin lähteäkin, jos vain saisin Dagmarin vaihtamaan iltavuoroja kanssani. — Kuule!» hän toimitti kertaakaan henkäisemättä välillä. »Mene meille, Dagmar on nyt juuri kotona. Kysy jo valmiiksi, eikä hän suostuisi. Mutta älä sano, mihin mennään, muuten Dagmar itse tahtoo mukaan.»

»Jassoo, mukaanko? Se olisi kyllä hauskaa, mutta en oikein tiedä... Mitä mahtanee toverini ajatella», koetti Tauno hienoksittain estellä.

»Yksi mies taivutetaan. Odota minua meillä ja lähetä Dagmar tänne. Tulen sitten itse kotiin pian. Ai, mutta kuule! Tai ei, mene nyt vain, niin siellä tavataan!»

Taunon mielessä hypähti jokin tasakäpälää. Nyt hän ei oikeastaan olisi enää Vareisen tulosta välittänytkään. Ikävä vain, ettei hän voinut naiselta kieltää mitään, vaikka tiesi, ettei Vareinen suostuisi merimatkaan kuitenkaan. Koko se mies tuntui nyt jo tarpeettomalta — ja siinähän hän juuri tulikin.

Tauno heti selitti menevänsä erääseen boksiin lähelle rantaa ja siellähän he voisivat illalla ennen lähtöä tavata.

»Mitä sinä sinne?» kysyi toinen ynseänä. »Odota jossakin muualla, mene vaikka kotiisi.»

»No mutta ymmärräthän, etten voi näyttäytyä siellä, kun olen jo matkalla Lampelaan! — Tule mukaan, niin minä esitän sinut sen boksin emännälle!»

Tauno esitti »insinööri» Vareisen ja Betty heti innostuneena selitti, miten he Taunon kanssa olivat juuri päättäneet, että hänkin tulisi mukaan huvimatkalle. Vareinen yritti näyttää totiselta, mutta toinen ei antanut suunvuoroa, vaan pyysi, että »inshinööri» — ranskan ja suomen sekaisesti ääntäen — että inshinööri tekisi hyvin ja menisi Taunon kanssa heille siksi aikaa kuin hän pääsisi kotiin ja jouduttaisiin lähtemään. Ja nainen hymyili Vareiselle aivankuin ei olisi hymyillyt yhdellekään miehelle ennen häntä, että on niin hauska tutustua inshinööriin, kun Tauno on teistä niin usein puhunut.

»Mistä pirusta sinä tuon naisen löysit kiusaksi?» kysyi Vareinen matkalla.

»Älähän sano mitään, ennenkuin tutustut. Se on hauska daami!»

»Mutta älyät kai, ettei hän voi tulla mukaan. Saat itse selittää nyt asiat.»

Mutta Tauno ei sitä oikein älynnyt. Hän ei ymmärtänyt, miks'ei hauska nainen voisi tulla heidän mukaansa... Nyt hänelle ei matkan tarkoitus tuntunutkaan olevan enää niin tärkeä, kun sille oli tullut tummatukkainen, iloinen ja pirteä sivutarkoitus. — Mutta hän ei puhunut Vareiselle mitään. Ei viitsinyt väitellä mielestään itsepäisen, jäykän ja peräänantamattoman toverinsa kanssa, vaan toivoi asioiden järjestyvän itsestään. Hän vain vei insinöörinsä sopimuksen mukaan tyttöjen asuntoon, jossa juuri kasvojaan pesevä ja märkäkätinen Dagmar otti heidät vastaan.

Vareinen seisoi tikkuna, kädet selän takana, katsellen, kuinka lordi heittäytyi tuttavalliseksi talon kanssa näyttääkseen ja kehuskellakseen hänelle tyttötuttavuuksistaan. Eikä Dagmar-neiti, joka teeskennellen nauraa kikatti jokaiselle tavulle yhtä paljon kuin hänen asuntotoverinsa Betty oli tunkenut tavuja, näyttänyt laisinkaan pitävän pahana pojan röyhkeän tuttavallista käytöstä. Hän vain nauroi omaa peseytymistään, pörröisen tukkansa sukimista, tuolia keskellä lattiaa ja sitä, että vieraat olisivat hyviä, istuisivat ja viihtyisivät tässä vanhojenpiikojen talossa, hihhihhihhii...

Mutta Taunolla oli hauskaa.

»Kuule, etkö aio tarjota vieraillesi mitään? Anna nyt edes yksi pusu, jos ryyppyä ei ole.»

Ja toinen kikatti niin, ettei olisi voinut kieltää kumpaistakaan, jos ei antaakaan.

Vareinen mietti, ettei tuo nainen ainakaan ollut tehnyt maailmassa mitään syntiä, sillä synnin esivalmistelut naurattaisivat häntä varmaankin niin, että toinen lähtisi sitä ennen karkuun.

Tauno nousi jo samassa kuin oli istuutunutkin ja näytellen hyvin uteliasta kaula sojossa kurkisteli pöytälaatikkoihin, vaatekomeroon ja pesuhuoneeseen. Sieltä hän toi, kasvot kappalaismaisen hurskaassa ilmeessä, puolen litran vajaan pullon spriitä.

»Älä, kuule, Tauno, älä juo sitä! Sinä et tiedä, mihin Betty sitä käyttää!»

»Bettykö? Käyttääkö hän tätä johonkin erikoiseen ruumiinosaan joissakin sellaisissa erikoistapauksissa?»

»Ei, kuule, sinä et saa! Minä sanon sen», ja hän kumartui kuiskaamaan, »hän käyttää sitä ‒ kasvoihin, hihhihhhiii.»

»Kasvoihin vain», hymähti toinen halveksien ja laittoi kuntoon sekoituksen.

Vareinen otti tarjouksen vastaan mielihyvin voidakseen ruveta paremmin sietämään noita ihmisiä, saadakseen hieman lievitystä jännittyneille ajatuksille ja lyhentääkseen siten päiväänsä lähemmäksi peloittavaa iltaa. Hän tunnusti itselleen, että jos hänen jännittyneisyytensä ja hermostuneisuutensa nousisi koko loppupäivän yhtä tasaisesti kuin tähän asti, niin hän illalla, pahan paikan eteen tultua, vapisisi kuin haavanlehti. Väliin tuo edessä oleva tämäniltainen tuntui houkuttelevan kuin ihana synti, väliin taas tuntui kuin se olisi ollut viattoman miehen murha.

He istuivat tunnin. Vajaa pullo kului pohjilleen ja lasit tyhjenivät. Vareinen tunsi olevansa jo lämmin, mutta pysyi yhä hiljaisena. Tauno näytti olevan jo hutikassa tai ainakin teeskenteli sitä, lasketteli muun lörpöttelyn lomassa ruokottomuuksia, mutta ei saanut Dagmaria maistamaan lasistaan, vaikka olisi kuinka tyrkyttänyt ja opettanut kuin koiranpentua. Tämä vain nauroi yhtä paljon kuin ennenkin, siirtyi lähemmäksi Vareista ja sanoi hakevansa Vareiselta suojaa pikku pojan kädenkoukistuksia ja lähentelyjä vastaan. Hän kysyi myöskin Taunolta, että mitä Betty sanoisikaan, jos näkisi Taunon silittelevän toista. Mutta Tauno ei sitä käsittänyt, hän ei ymmärtänyt, mitä Betyllä voisi olla siihen sanomista. Eihän hänellä ja Betyllä ollut välillään mitään sen enempää kuin hänellä ja Dagmarillakaan, toisin sanoen ei mitään — ainakaan hänen tietääkseen. Vareinen yritti olla kohtelias mutta olikin kömpelö, ja muistaen tämäniltaisen matkansa tuli taas sanattomaksi ja tuijotteli pitkin seiniä. Hän näki myöskin leposohvan rutistuneen peitteen, kun joku oli siinä äsken nukkunut, tietysti Dagmar ennen heidän tuloaan, sen päälle myttyrään jätetyn huovan sekä tyynyn, jossa oli vielä kuoppa naisen pään jäljeltä. Se muistutti hänelle jostakin — esikaupungin puutalossa keittiön nurkassa sairastaneesta naisesta, jonka pään hän oli saanut nostaa syliinsä ja nähnyt hänen poskensa kuopan hien ruskettamassa tyynynpäällisessä. Sen muistaminen teki hänet yhä hiljaisemmaksi.

»Onko sinua koskaan pussattu?» kysyi Tauno karkealla äänellä naiselta yhtäkkiä kesken muun.

Naisen hymy jähmettyi ja hän ei hiiskunut sanaakaan, vaan katsoi Vareiseen kuin lapsi vierastaen.

»Hhsshh», hillitsi Vareinen Taunoa hienotunteisesti, »muista, että nyt et ole kotonasi, vaan vieraana.»

»Antakaa hänen puhua», asettuikin nainen Taunon puolelle kuin ei olisi käsittänyt, mitä varten Vareinen oli niin sovinnainen. »Antakaa toki pojan puhua, niin saattepa nähdä, että hän filosofoi erotiikasta. Tuo poika oikeastaan ajattelee paljon, mutta tekee vähän. Annetaan hänen ajatella, sillä eihän hän erotiikastakaan muuten välitä. Onhan hyvä, että tulee tyydytetyksi — puhuen.»

»Minä kysyin sinulta, nainen, onko sinua pussattu? Oletko tehnyt syntiä?» tankkasi Tauno yhä.

»No niin, sinä et kysynytkään, voisinko tehdä, vaan ainoastaan, olenko tehnyt. Minun on niin helppo vastata: en», selitti Dagmar luonnollisena ja nyt enää nauramatta.

»Niinhän ne kaikki väittävät. Mutta todista. Näytä!»

Vareinen näytti tuntevan siveellistä pahoinvointia, vaikka tämä toiselta puolen tuntuikin hänestä niin houkuttelevalta. Mutta hän ei voinut mitään sille, että joutui naisen katseen tavatessaan hämilleen sen vuoksi, että tuo toinen oli aivan luonnollinen. Eikä hän muuten käsittänyt ollenkaan naisen muutosta äskeisestä kikattavasta nyt rohkeaksi. Hän ei tuota naista äsken sietänyt, nyt hän ei sitä ymmärtänyt. Ihmetteli vain.

»En näytäkään», puolustihe Dagmar. »Mutta koeta uskoa muuten. Vai epäiletkö? Eikö riitä, kun minä vakuutan?»

»Riittää. Minä uskoni Minä uskoni» Ja hän löi kolmannella kerralla nyrkkinsä pöytään niin, että astiat tanssivat: »Minä uskon!»

Vareinen kauhistui. Hän oli nyt ensimmäisen kerran nähnyt tuonkin puolen Taunossa. Vai oliko hän vain juovuksissa? Mutta tuntui kuin Tauno olisi joissakin asioissa ollut häntä aikaisempi. Eikä hän voinut muuta kuin asettua humalaisen holhoojaksi:

»Ole nyt helkkarissa hiljaa äläkä häpäise naisia!»

»Ei hän niin pahaa tarkoita, poika parka. Ja eikö ole parempi olla muutamissa asioissa rehellinen ja puhua vapaasti kuin salakavalasti pyrkiä johonkin. Ettekö ymmärrä, hänhän vain filosofoi. Täytyyhän hänenkin purkaa voimiaan johonkin, ja eikö ole hyvä, että se tapahtuu noin viattomasti? Voisihan hän tehdä pahempaakin.» Ja Dagmar katsoi nyt Vareiseen melkein paheksuvammin kuin Taunoon.

Tämä näytti unohtuneen miettimään nyt jotakin ja sanoi sitten kuin itselleen: »Vai ei ole pussattu! Ajattelin vain, että kun sinä naurat noin paljon ja pidät suutasi auki, niin kukaan ei saa siihen tilaisuutta.»

Hän heittäytyi leposohvalle ja Vareinen näki nyt hänen päänsä siinä samassa tyynynkuopassa, naisen posken kuopassa, kun Tauno itseään ujutellen jatkoi: »Mutta vaikka ei olisikaan, niin minun viereeni pääset nyt, jos — jos pidät suusi edelleen auki.»

»Et sinä sitä niin tosissasi tahdokaan. Vaikka voisinhan kyllä tullakin, sillä ethän sinä mitään tekisi kuitenkaan, puhut vain. Joku muu suurempi lurjus ei puhuisi, mutta voisi sen sijaan...»

Tuli hiljaisuus, sitten nainen ja Vareinen kuiskivat keskenään jotakin, jota Tauno ei kuullut, mutta arveli sen koskevan itseään.

»Me sitä Dagmarin kanssa ymmärrämme eri hyvin toisemme, niin helvetin hyvin», vakuutteli hän. »Ei kukaan muu oikeastaan ymmärräkään minua. Kotona ei kukaan. Ei Vareinenkaan. Hän luulee minua vain huonosti kasvatetuksi nulikaksi, joka ei pysty mihinkään eikä tee mitään. Mutta Vareinen ei ymmärrä sitä, että ihminen voi ajatellakin. — Ei minua oikeastaan ymmärrä Bettykään. Hän vain rusikoi, mukiloi ja komentaa minua eikä anna koskaan puhua niin vapaasti kuin tuo Dagmar. — Muuten, Dagmar, minä annan sinulle kultaisen neuvon, kun istut siellä sohvalla: älä mene niin lähelle Vareista. Sinä et tunne sitä miestä. Hän on sellainen vanha ja luotettu heikkojen, orpojen ja leskien ritari. Hänen erikoisalanaan ovatkin juuri yksinäiset naiset — niin, naiset, mutta ei kai kuitenkaan lapset.»