Part 6

Äiti katseli kysyvänä tyttäreensä, jotta mistä nyt tuli tämä pelko, kun hän ei ollut sairaanakaan pyytänyt äitiä jäämään, vaan oli kuumeisenakin saanut olla päivänsä yksin. Hän seisoi keskellä keittiön lattiaa neuvottomana, toisessa kädessään eteisen naulasta ottamansa hattu ja toisella silitellen sen koristenauhaa. Vareinen tuntui yskäisevän kamarissa. Silloin äiti luuli tajuavansa jotakin ja kysyi:

»Tuoko?»

Tytär nyökkäsi sanaakaan virkkamatta. Merkillistä, miten he kaksi tänään ymmärsivät toisensa! Ei koko pitkä sairauskaan ja äidin tarkka huolenpito olleet tehneet heitä niin läheisiksi kuin tämä yksi ainoa lauantaiaamupäivä. — Mutta kun äiti katsoi toisaalle ja kääntyi pois, oli hänellä tavallinen arkinen ilmeensä ja äänenpainonsa, vaikk'ei hän äskeisestä lämmenneenä voinutkaan olla sanomatta, pieni hymyntapainen suupielessään:

»Kun vain saataisiin nuo sammakot pois tästä kultakalojen lammikosta, niin meille tulisi väljät ja vapaat päivät.»

Hän astui eteiseen, pani hatun päähänsä, otti takin toiselle käsivarrelleen, toiseen käteensä keittiön lattialta Taunon paketin, avasi kamarin oven ja sanoi pojalleen tinkimättömästi:

»Nyt mentiin!»

Miehet hyvästelivät, Vareinen sanoen tahallaan kuin naisia ärsyttääkseen jonkin puolirivon sutkauksen. »Hoida nyt elimesi», vastasi siihen Tauno nauraen ja äitiinsä katsomatta, kävellen sitten tämän ohi eteiseen. Jenny-rouvaa kiukutti heidän suunsoittonsa — tahallinen mielenosoitus hänelle. Kun he Taunon kanssa menivät pihan poikki ja portista kadulle, eivät he puhuneet toisilleen sanaakaan, ja vasta hieman lauhduttuaan äiti tuli ajatelleeksi, että voisivathan he erota nyt riidattakin ja voisihan hänkin sanoa jotakin hyvää helpottaakseen pojan ensimmäistä kotoa lähtöä. Sillä tuo ensimmäinen lähtö ei tosiaan taida aina olla niin helppo, ennenkuin on jälleen päässyt yksikseen tutusta ympäristöstä ja päässyt matkan siunattuun alkuun. Mutta äiti huomasikin aivan väärän ja kireän äänenpainon sanoessaan:

»Kenkäsi taitavat olla huonot. Minä ostan täältä sinulle saappaat ja lähetän postissa. Voit niitä sitten käyttää.»

Hänhän oli tarkoittanut jotakin aivan muuta. Samoin poika aikoi vastata, ettei äidin tarvitsisi tuhlata varojaan hänen kenkiinsä, kun hän tulisi toimeen näinkin ja voisi joskus ansaita ne itse — mutta sanoikin vain:

»En tarvitse. Ostan ne itse.»

Sitten he eivät taas puhuneet mitään, ennenkuin äiti pysähtyi torin kulmassa ja tarjosi kättään:

»No! — Minä käännynkin tästä. Taidat jaksaa kantaa itsekin nuo tavarat... On vielä niin paljon asioita toimitettavina, etten minä nyt oikein kerkiäisi asemalle. No — voi nyt hyvin ja kirjoita voinnistasi.»

»Hei vain», vastasi toinen. Ja vain jotakin lisätäkseen — vaikk'ei asia liikuttanut häntä yhtään eikä tuntunut hänelle kuuluvankaan — sanoi vielä: »Kirjoittakaa tekin ja kertokaa kuulumiset, jos Liisa saa paikan.»

He erosivat. Jenny-rouva kääntyi kotiin päin ja katseli torin reunalla olevaa puistokujaa. Siellä seisoivat vähän matkan päässä toisistaan valkoiset kärryt. Niiden kirjavat katokset, missä puna-, sini- tai vihreäraitaiset, näyttivät lehmuksien lomitse isoilta vihreän keskeltä loistavilta perhosilta. — Mutta Jenny-rouvan oma paikka oli tyhjä. — Hänen viereisensäkin paikka autopirssin puolella oli tyhjä. Heimosen muija kuuluu jo olevan niin huono, ettei jaksa tulla itse myymään, ja tyttö käy kärryineen vain silloin, kun sattuu huvittamaan. — Kas, nyt pitäisi ehtiä taas myymään, kun toinenkin oli poissa ja rivissä noin iso väli! Kauppa kävisi hyvin, varsinkin kun kaiken lisäksi oli vielä niin kuuma.

Poikaansakin muistaen Jenny-rouva silmäsi taakseen. Mutta Taunohan oli heti heidän erottuaan kadonnut raitiovaunuun, oli nyt tällä hetkellä jo menossa kaupungin halki ja katseli syrjästä muuatta nuorta, notkeata ja auringon ruskeaksi paahtamaa naista, joka piti tennismailaa kädessään. Tuollainen ja juuri tuollainen varmasti olisi Sylvi-serkkukin Lampelassa! Ja Tauno imi koko raitiovaunumatkan naisen kuvaa mieleensä, voidakseen sitten Lampelassa verrata, oliko hän pettynyt odotuksessaan.

* * * * *

Jenny-rouvan kotiin tultua oli Liisa jälleen noussut laittamaan töitään kuntoon. Vareinen oli kamaristaan lähtenyt, ottanut lähtiessään mukaansa sadetakin ja ilmoittanut tulevansa takaisin kenties vasta yöllä tai huomisaamuna. — Sepä hyvä, arveli äiti, meni kellariin ja toi sieltä Liisan konekirjoituspöydälle mehua ja kaksi appelsiinia.

Olipa totisesti kuuma! Jenny-rouva oli kävelystä hionneena ottanut pesuvadin täyteen kylmää johtovettä ja mennyt komeroon valelemaan itseään vilpoisemmaksi. Liisan silmissä pyrkivät kirjaimet ja rivit tanssimaan, kun hän silmäili saamiensa papereiden tekstiä, tutustuakseen siihen, ennenkuin aloittaisi itse työn. Hän ei oikein itsekään tiennyt, väsyttikö häntä kuumuus vai heikkous. Mutta jotta äiti ei olisi huomannut hänen heikkouttaan ja ajanut häntä sänkyyn, huokaili hän:

»Tuo aurinkokin ylvästelee täällä keittiössä niin, että silmät sokenevat.»

»Röyhkeästi vain töllöttää ihmisten ikkunoista sisään eikä välitä, vaikka täällä oltaisiin paidatta», myönsi äiti nyt pesustaan tullen ja kuivaillen kainaloltaan.

He tunsivat olevansa tyytyväisiä, että puoli päivää oli jo mennyt. Ja kukin talonväestä oli jo saanut tai varannut täksi ja lähipäiviksi omat tehtävänsä: Jenny-rouvalla ei tosin vielä ollut mitään uutta, sillä hänen huolensa oli vain saada rahaa, jotta voisi maksaa velkansa pois, Liisa oli puolen vuoden jälkeen saanut kurkistaa ensimmäisen kerran maailmaa ja puhdisteli aikansa kuluksi pölyistä kirjoituskonetta, joka oli saava hänet kokonaan lähipäiviksi, perheen nuorin oli lähtenyt maailmalle oppiakseen ihmisten ja miesten tapoja ja Vareinen — no niin, hänhän tosin oli vain vuokralainen — Vareinen suunnitteli, mistä kaikkein vähimmällä vaivalla voisi saada kaikkein enimmän rahaa.

Jossakin kuului tehtaan pilli viheltävän kahtatoista.

PÄIVÄ

1.

Se lyhyt aika, minkä aurinko päivällä paistoi Hietaloiden keittiöön, alkoi olla täysi. Ja nyt heidän jälkeensä saisivat viereisenkin keittiön asukkaat osansa vuorostaan, varmasti yhtä suuren, mutteivät myöskään suurempaa kuin ennen — aivankuin maitotingin, määräsuuruisen ja täsmällisesti. Liike kadun puolella oli kasvanut suurimpaan kolinaansa, joten tähän aikaan ei tavallisesti ketään huvittanut istua kamarissa. Sillä vaikka sen ikkuna olisi ollut kiinnikin, ei siellä olisi ollut sen hiljaisempaa kuin kadullakaan. Kuorma-autot täristivät seiniä ja lattiaa niin, että ikkunan edessä katosta rautalankakehyksissä riippuva pitkävartinen ja valkeakukkainen Jenny-rouvan suosikki heilui kehyksineen koko ajan kuin tuulessa. Ja kun ikkuna oli niin alhaalla, että ihmisten rinta ulottui sen penkin tasalle, vilkaisivat useimmat ohikulkijat siihen tai oikeamminkin omaan kuvaansa siinä. — Raitiovaunukaan ei koskaan unohtanut tehdä vuoroaan, vaan tuli joka viiden minuutin kuluttua yhtä varmasti kuin kuolema tulee kerran jokaisen ihmisen luo. Juuri kamarin ikkunan alla, missä myötämäki alkoi se joka kerran vingutti jarrujaan kuin kiroillen omaa kiirettään.

Lapsetkin pihamaalta olivat kadonneet, kun tuuli painoi viereiseltä kadunkorjauspaikalta paksua asfaltinsavua juuri pihaan ja sisäänkin. Sen vuoksi oli Liisankin pitänyt sulkea ikkunansa istuessaan kirjoittamassa keittiön pöydän ääressä. Hän olikin ehtinyt päästä jo hyvään vauhtiin ja työn lomassa, muuttaessaan puhdasta paperiliuskaa koneeseen, oli pistellyt jo poskeensa toisen appelsiinin.

Sitten aurinko menikin piiloon, sen heijastus katosi koko uuninpuoleiselta seinältä ja punakankaiselta amppelilta ja kirkas läikkä oli tavoittanut oven toisen pielen. Äsken oli vasten kasvoja paistava kirkas, mutta kuitenkin herttaisen lämmin valo kyllä häirinnyt Liisan työtä, mutta hän oli vain tahallaan antanut sen sokaista silmät. Nyt kaikki näytti käyneen yhtäkkiä liiankin pimeäksi, niin ettei työ nytkään sujunut sen paremmin.

»Kummallista, miten sumuista maailman pitää olla», hän huokaili itsekseen ja kohotti kätensä pään päälle pitkään venytellen. Kirjaimet ja rivit vieläkin pyörivät silmissä ja hän itsekin uskoi olevansa vielä heikko eikä vain auringon sokaisema. Mutta hän antoi maailman pyöriä yhtenä karusellina, tuntuipahan vain, niinkuin sekin olisi koroittanut tämän juhlalauantain humua.

Silloin kello soi taas.

Vareinenko? — Ei, hänellä oli omat avaimet.

Laskuko? — Ei penniäkään rahaa kotona ja äiti poissa.

Liisasta vain tuntui kuin se olisi ollut taas jotakin ikävää ja hän saisi taas selitellä ja koettaa esittää uskottavia verukkeita. Hän nousi tuoliltaan ja kurkisti verhon takaa, näki eteisen nurkan suojasta vain selän ja niskan.

»Erkki!»

Siis Erkki tuli sittenkin toisen kerran — kiristäjä, piru, joka ei jättänyt häntä rauhaan, vaikka hän oli jo kerran aikaisemmin jaksanut luopua tuosta miehestä ja toisen kerran tänä aamuna — vielä Erkin mentyäkin — oli itsekin uskonut voivansa ja jaksavansa päästä eroon ja hallita itsensä! Mikseivät ne antaneet hänen olla, kun hän itse kerran tahtoi sitä!

Mutta miks'ei Erkki saattanut ajatella kaikkea samoin kuin hänkin nyt pitkän eron jälkeen? Eikö se kaikki ollut vain seurausta ja tottumusta liian paljosta yhdessäolosta? Ja kun ero sitten tuli, saattoi tietysti Erkki niinkuin hänkin katua ja myöntää, he olivat vaatineet liikaa ja tuhlanneet liikaa ja olivatkin alusta lähtien pyrkineet ja tahtoneet toisaalle, mutta kuitenkin päätyneet siihen.

Erkki, mitä varten sinä tulit?

Liisa vapisi, puristi molemmin käsin rintojaan ja aivankuin sai voimaa kivusta, kun kynnet upposivat lihaan. — Jos hän avaisi oven, niin alkaisiko kaikki uudelleen taas samanlaisena, kuumana, toisia ihmisiä pakoilevana, aina jälkeenpäin kaduttavana ja uudelleen tavatessa hävettävänä ja hämilleen saattavana? — Ei, se ei enää saisi jatkua, muutoin hän olisi mennyttä! Mutta jos Erkki vieläkin pyrkisi siihen, niin kestäisikö hän sitten lujana?

»Kestänkö minä?» kuiskasi Liisa itselleen, meni eteisen suljetun oven luo ja puristi sen kahvaa kuin peläten ulomman oven aukeavan itsestään ja jonkun ihmissyöjän pääsevän sisään.

Kello kilahti toisen kerran.

»Miksi minua näin kiusataan? Siksikö, ettemme me voi...? Miksi me emme kestäisi! Ja miksi kaikki päättyisi juuri näin, toisiaan piileskellen? Miksi minun piti joutua kokemaan vielä tämäkin — meidän molempien?»

Hän puristi nyt jo aukinaisen keittiön oven kahvaa. Vain kaksi askelta ja lautainen ulko-ovi olivat enää Erkin ja hänen välillään.

»Minä en jaksa kärsiä tätäkään enää, tulkoonpa tapaamisesta sitten mitä tahansa! Erkki, enkö minä ole piru, kun tällä tavalla annan sinun odottaa vain oman itseni takia!» huusi hän ajatuksissaan.

Hän seisoi jo keskellä eteisen lattiaa ja olisi jo ulottunut tarttumaan ulko-oven kahvaan. Hän hymyili niin anteeksianovana ja katuvana ovelle, aivankuin toisen olisi pitänyt oven läpikin tuntea hänen katseensa.

Kello kilahti nyt vielä kerran ja kiivaana. Liisa tiesi, että se olisi nyt viimeinen kerta ja kenties ainiaaksi. Jos hän nyt jättäisi avaamatta oven, ei hänen tarvitsisi eikä hän saisi sitä enää koskaan avata tuolle miehelle, vaikka tahtoisikin.

Silloin hänen päänsä nousi ja hän saneli itsekseen tavu tavulta: »Minä kestän ja minä myöskin avaan!» — Sitten hänen tuli niin hyvä olla, hän olisi voinut vaikka huutaa.

Liisa tarttui oven kahvaan kuin huomaamattaan. Avain vääntyi. Ovi tuntui auenneen kuin itsestään ja hänen koskettamattaan. Ja kun se oli tuskin raoittunut ja kun hän oli heittäytymäisillään toisen syleilyyn ja huutamaisillaan — niin silloin hieman hämillinen ja Liisan mielestä niin sanomattoman kylmä ja välinpitämätön ääni sanoi:

»Hyvää päivää, Liisa! Tulin katsomaan sinua, kun kuulin sinun olleen sairaana.»

Liisan ilonhuuto soi vielä hänen sisällään, kun ulkokuori oli jo jähmettynyt ja hän kykeni äänen särähtämättä sanomaan: »Kah, Erkki!» vaikka aivan yhtä helposti olisi voinut kiljahtaa: »Voi Erkki!»

»Niin, hyvää päivää. Hauska, että tulit katsomaan...»

Ja iloisena, että oli sittenkin hillinnyt itsensä, hän jo silmäsi ympäri eteisen ja sanoi mahdollisimman arkisesti:

»En tiedä, voinko pyytää sinua sisään, kun kaikki on niin sekaisin?»

»Niinkö? No, mitäs se haittaa. Sinähän olet ollut sairaana etkä siivoojana. Mutta jos pidät parempana, niin mennään ulos kävelemään?» Sanoi toinen ja ihmetteli itsekseen, mitä varten hän oli vaivautunut ottamaan selville tuon naisen osoitteen ja käymään täällä, kun se ei ollut sama nainenkaan, jota hän oli hakenut, vaan aivan vieras ihminen. Mutta hän astui kuitenkin eteiseen kuin lähempää todetakseen, ettei tuo ollutkaan se Liisan katse, jonka hän oli ennen nähnyt, vaan jonkun potilaan, että hän tuon vieraan potilaan nähdessään oli huomannut siinä jotakin yhtäläisyyttä Liisan kanssa ja siitä johtunut ajattelemaan tuota Liisana. — Eivätkä nuo olleet Liisan kasvotkaan, entisen kauniin ja loistavan Liisan, vaan jonkun muun esikaupungin puurähjässä asuvan sairaan naisen, ihmisen, josta hänen nyt pitäisi tehdä terve ja elävä. Ja jos hän ei pystyisi tekemään terveeksi, niin silloin sanottaisiin tietysti, että hän oli tuon naisen tappanut...

Silloin tuli Liisa ja kuin armahtaen hänet neuvottomuudestaan otti hatun ja kävelykepin, ja kun nauloissa ei näkynyt olevan tilaa niille, pani ne kainaloonsa ja hellästi harteista kädellään työntäen ohjasi hänet kamariin, pani hatun pöydälle, kepin ovenpieleen ja naurahti kuin poistaakseen kireän tunnelman.

Silloin alkoi Erkistäkin täälläolo tuntua luonnollisemmalta ja hän jo kysäisi hajamielisenä:

»Miten olet nyt voinut?»

»Mutta mitä sinä...? Luuletko ihmisen voivan sairaanakin hyvin? Istu nyt tänne äläkä katsele ympärillesi! Sillä jos täällä on siivotonta, niin syy on siinä, ettei sinua ole odotettu tulevaksi.»

Hän oli lisäämäisillään vielä »enää», mutta osasi ajoissa estää sen luiskahtamasta. Erkki istuutui ainoaan nojatuoliin, heitti jalkansa toisen polven päälle ja sanoi paljon kylmemmin ja virallisemmin kuin mitä hän oli tänne tullessaan osannut ajatellakaan:

»Minä kuulin vasta pari päivää sitten sinun sairastaneen koko kevään. Olen lähdössä nyt lopultakin pois Helsingistä — ajatteles, nyt vasta voi sanoa olevansa niin valmis, että pääsee pois! Matkustan jo luultavasti huomenna, ja sittenhän minulla ei kai ole enää paljoakaan asiaa tänne. — Niin, eilen en ehtinyt vielä tulla katsomaan sinua, mutta tänään olen täällä jo toista kertaa. Minun oli yksinkertaisesti tultava, sillä tahdoin nähdä vointisi, ja minä olisin juossut täällä vaikka sata kertaa, ellen ennemmin olisi tavannut sinua!»

»Olihan kauhean kiltisti tehty, että muistit tulla», sanoi Liisa ja itsekin tiesi sen sanovansa niin mahdollisimman naiivisti, että se olisi voinut nostaa toisen aivan yhtä hyvin raivoksi. Mutta Erkki ei ollut tietävinäänkään, vaan lisäsi rauhallisena:

»Meillähän olisi oikeastaan hyvin paljon puhuttavaa — viime vuodesta.»

»Niin, viime kesä oli tosiaan kaunis, mutta syksy ikävämpi — ja työtä paljon. Luulen, että tänä kesänä on ollut kylmempää.»

»Talvella kyllä odottelin tietoa sinusta, mutta turhaan. Soitin sitten liikkeeseesi, mutta et ollut siellä. Myöhemmin sain tietää, että olit muuttanut liikkeestäsi pois, mutta sanallakaan he eivät maininneet, että sinä olitkin sairas. Sitten olit muuttanut asuntoa. Kyselin tuttavilta, mutta kun hekään eivät tienneet mitään, päätin vasta suurimman työtulvan mentyä ohi ryhtyä järjestelmällisesti työskentelemään tunnin päivässä sinut löytääkseni. En tehnyt sitä aikaisemmin senkään vuoksi, että nyt valmistuttuani saisin enemmän aikaa ja rauhaa tavata sinua.»

»Yhden vuorokauden ajan? Matkustathan huomenna!»

»Älähän kiirehdi asioiden edelle. Kerron vielä senkin. Mutta ensin tahtoisin vain tietää siitä viime syksyisestä...»

»Sinusta kai on nyt hauska päästä viimeinkin Helsingistä pois, vai?» joudutti toinen väliin katkaisten lauseen kesken.

Erkki katsahti kysyvänä toiseen ja huomasi teeskennellyn backfisch-ilmeen tämän kasvoilla. Hänen vilkkautensa katosi silmänräpäyksessä, sillä hän oli arvannut oikein. Pistäen juuri sytyttämänsä savukkeen kuppiin hän nousi ja astui keskelle lattiaa Liisan eteen:

»Älä viitsi, Liisa!»

»Ole hyvä ja istu», jatkoi toinen entiseen tapaansa.

»En!» kuului lyhyesti. »Sinä et näy tahtovan, että minä puhuisin mitään vanhasta. Syytä en tiedä. Mutta olkoonpa mikä tahansa, voisit silti kuunnella sellaista, jonka vain minä tiedän, mutta sinä et. Mutta jos luulet, että meidän on parempi jättää kaikki asiat selvittämättä ja rempalleen, niin olkoon menneeksi! Silloin emme ainakaan voi riidellä. Puhutaan siis vain nykyisyydestä — vai onko parempi, että minä menen?»

Liisa ei vastannut mitään. Toinen oli niin valmistautunut kaikkea tällaista vastaan, ettei terä voinut enää viiltää. Hetkisen turhaan odotettuaan kieltoa tai käskyä Erkki istuutui, oli tuokion hiljaa ja alkoi sitten uudelleen ja hillitymmin, katsellen koko ajan rehellisesti vastapäätään istuvaa naista, vaikka tämä viimeisen käänteen aikana oli menettänyt asenteensa ja painanut päänsä alas:

»Kun me emme saa puhua enää vanhoina tuttavinakaan, niin sallitko, että olen lääkärisi? Jos en saa muuten kysyä sinulta mitään, niin voinko edes lääkärinä tiedustella vointiasi?»

Liisa tunsi vain veren tulvivan päähänsä. Hän ei voinut millään lailla selittää itselleenkään oikukasta mielentilaansa: hän vain tahtoi repiä kirvelevästi ja tunsi vimmattua kiukkua kuin lapsi, jonka ei anneta lyödä pieniksi muruiksi omaa leikkikaluaan. Hän tunsi kyynelten yrittävän purkautua esille, yhtä paljon kiukun kuin jälleennäkemisen ilonkin kyynelet — ja niitä peittääkseen ja estääkseen hän nousi ja astui ikkunan luo selin mieheen. Hän olisi tahtonut tunnustaa, ettei hän itse voinut puhua mitään, kun vielä näkymätön itku salpasi kurkun, mutta ponnistettuaan sai vain kalseasti sanotuksi:

»Minulla ei ole mitään kerrottavaa. Puhu sinä.» Mies tunsi katumusta jyrkistä sanoistaan, joilla oli saanut toisen luopumaan asenteestaan, mutta myöskin hymyili ajatellessaan, että Liisa jätti sanomatta kaksi sanaa: »kun voit». Nyt hän tiesi, ettei ollut tullut turhaan ja ettei hänen tarvinnut lähteä, kun molemmat kuitenkin tarkoittivat jäämistä. Mutta ilmeisesti oli myöskin parempi, ettei hän puhuisi Liisalle mitään siitä, josta hän juuri oli aikonutkin ja jota varten hän oli tullut. Sillä jo tällä ajalla hän ehti huomata tytön hermostuneeksi, eikä tarvitsisi suurtakaan mielenliikutusta, ennenkuin Liisa olisi suorastaan hysteerinen. Käsien vapiseminen äsken hänen näennäisesti rauhallinen ollessaan ja suupielen pieni värähdys kesken hymyn olivat jo kielineet hänelle jotakin.

Erkki hämmästyi kaiken sen havaittuaan ja todettuaan. Sillä nyt tuolla ikkunan ääressä ei enää seisonutkaan se nainen, jota hän niin usein oli päivisin, päästyään repimästä ilkeitä ruhjevammoja ja kuromasta kiinni pahoja puukonviiltoja, riisuessaan valkean takkinsa ja vetäessään toisen puvun päälleen, ajatellut pitkän iltansa ohjelmaa laatiessaan. Ja tuo ei ollut se sama, jota hän oli ajatellut istuessaan kotona paksujen ja rumakuvaisten tieteellisten kirjojensa keskellä, ei sama nainen ja ihminen, vaan tapaus, joka hänen piti selvittää, parantaa ja tehdä hänestä juuri se entinen Liisa! Mutta jos hän ei siihen pystyisi, niin ensiksikin hänen tunnonrauhansa olisi mennyttä ihmisenä ja toiseksi hän ei voisi itselleenkään tunnustaa olevansa lääkäri.

»Kuule, voitko sanoa, kuka lääkäri sinua on hoitanut sairautesi ajan?» kysyi hän äkkiä.

Liisa mainitsi epäröiden jonkun nimen, sillä häntä ei ollut varsinaisesti hoitanut kukaan. Se iankaikkinen köyhyys! — Ainoastaan äiti oli käynyt lääkärin luona puhumassa liikarasituksesta ja pyytämässä vahvistavia lääkkeitä. — Kun Erkki kysyi myöskin itse tautia, ei toinen voinut sanoa sen nimeä, vaan ainoastaan oireet, itse kivut ja seuraukset.

»Kertoisitko minulle jotakin — miten nyt sanoisin — mielentiloistasi? Tunnetko itsesi joskus rajun iloiseksi, onko välillä suuria alakuloisuuden puuskia ja nukutko hyvin?»

»Kyl-lä! Minä luulen, että olen hiukan hermostunut. Unta on iltaisin mahdoton saada. En voi sille mitään, että juuri, kun alan vaipua uneen, alkaa tuntua kuin olisin elävältä suljettu ruumisarkkuun ja tuskaisena koetan päästä siitä pois, ennenkuin tukehdun. Tuo toistuu joka kerran, kun yritän nukkua. Ja se on niin kiduttavaa, että pelkään koko sänkyä ja unta.

»Se on hirveätä varmasti. Entä kuume iltaisin?»

»Ei ole. Olen mitannut usein, kun ensin pelkäsin, että keuhkot... Mutta onneksi ei taida olla sitä pelkoa.»

»Hyvä!» ajatteli itsekseen lääkäri ja piti jokseenkin selvänä: ensin äärimmilleen jännittyneet ja ärtyneet hermot, sitten nähtävästi vilustuminen ja lievä keuhkokuume, sen jälkeen pitkäaikainen yleinen heikkous ja pilalle menneet hermot — tai niinkuin maallikot sanoisivat: elämänhalun puute ja ärtyisyys.

Mitä lääkkeitäkö? — Toinen ei voinut kertoa sitäkään, että rahanpuute oli estänyt sellaisia hankkimasta muulloin kuin vähän aikaa alussa. Tai oikeammin Liisa itse oli vaikenemisellaan estänyt äidin viemästä ainoita rahoja hänen takiansa lääkärille ja apteekkarille uskoen selviävänsä ilman lääkkeitä ajan parantamana. — »Lääkkeitäkö? — En minä oikein tiedä. — Jotakin ruskeata pullossa...»

»Tuotkos ne pullot tänne?»

»Mitä varten?»

»Tahtoisin nähdä niitä. Sinut täytyy nyt heti saada voimistumaan, muuten siitä voisi hyvin helposti olla joitakin ikäviä ja vaarallisia jälkiseurauksia, pahempia kuin — kuin luuletkaan.»

»Surettaisiko se sinua?» Ja hän nauroi niin herttaisen sydämellisesti, mutta kuuli sitten oman naurunsa ja häpesi sitä. Hänhän ei ollut tahtonut nauraa, vaan ainoastaan sanoa: »Älä pelkää, en minä enää kuole! Tästä aamusta lähtien olen päättänyt elää!» Ja kun Erkki toistamiseen pyysi lääkepulloja, sanoi hän vain: »Kun en tiedä, mihin lie viety jo.»

»Vai niin», sanoi Erkki kuin tyytyen siihen selitykseen, mutta katsoi koko ajan toista kiinteästi kasvoihin, silmiin, rintaan ja käsiin — kaikkeen, mitä puku ei verhonnut, niin tarkkaan, että Liisa jo kiusaantui. Sitten hän silmäili huonetta: miehen takki tuolinkarmilla, nahkasäärystimet ja kengät sängyn alla, sängyn vieressä paljon tuhkaa ja savukkeenpätkiä. Ovi keittiöön oli auki, siellä oli pöydällä kirjoituskone pullon, appelsiininkuorien ja paperien välissä, tuoleilla papereita, nurkassa ja sängyssä vaatteita, naulassa iso esiliina ja Liisan oma hattu — hän muisti sen viime kesästä.

»Teillä asuu joku vuokralainen?»

»On, mutta ei hän tule kotiin, sen vuoksi nyt voimme...»

»Sinullahan on velikin?»

»Niin, mutta hän matkusti juuri äsken maalle.»

»Kuinka äitisi jaksaa? — Herttainen täti! Me olimme niin hyvissä väleissä ja viihdyimme niin hyvin toistemme kanssa silloinkin, — kun sinä et ollut kotona.»

»Kyllä hän hyvin jaksaa. Hän on — on työssä juuri nyt.»

Vai niin, — ajatteli taas Erkki ja luuli vähitellen aavistavansa sen, miksi hän ei ollut päässyt tänä aamuna sisälle, vaikka oli kuullut liikettä, miksi häntä ei nyt aiottu pyytää istumaan, miksi täällä asui vuokralainen muutenkin liian ahtaassa huoneistossa, miksi lääkärinhoito oli ollut puutteellista. Ja hän koetti kysyä niin luonnollisesti kuin toverien kesken voi:

»Ikäviä nämä tällaiset sairastelemiset jo senkin vuoksi, että työt joutuvat kärsimään ja monta hyvää suunnitelmaa menee hukkaan. Sinullekin tuotti tämä kaikki varmasti suurta hallaa, kun sait olla niin kauan ilman suurta tirehtöörinpalkkaasi?»

»Kuule, mitä varten sinä tutkit ja tentit minua! Usko nyt: minussa ei ole mitään vikaa! Minä olen terve, niin äärettömän terve, hyvinvoipa ja kaunis ja rikas kuin tarvitseekin. Anna minun olla nyt rauhassa! Puhutaan jostakin muusta — sinusta.»