Part 5

Niin, siellä maalla! Hänen kotinsa oli keskikokoinen maalaistalo ja vanhemmat totista, työteliästä ja ankaraa väkeä. Vanha ukko ja mummo olivat aikoinaan olleet lapsilleen niin ankaria, etteivät nämä vielä täysi-ikäisinäkään olleet omia herrojaan liikkumaan muiden kylän nuorten menoissa. Viikosta viikkoon ja vuodesta vuoteen ajettiin viideltä tai kuudelta aamulla ylös, olipa sade tai paiste. Ja työtä kesti iltaan niin myöhään, ettei tehnyt enää mielikään minnekään. Hänkin, Jenny-rouva, oli sieltä lähtenyt maailmalle kuin pakoon: Pitkien tuskailujen jälkeen hänet päästettiin talouskouluun, ja sen tien hän joutui maailmalle ja naimisiin. Ensin se oli hänellekin ollut suurta vapautta ja kotona vanhemmat katsoivat karsaasti, että hän oli lähtenyt työtä karkuun, mutta nyt myöhemmin miehensä kuoltua hän oli kyllä usein myöntänyt, että jos ei ollut helppoa kuokkia Lampelan peltoja, niin ei ollut sentään paljon helpompaa tämäkään. Mutta kun noille lapsille nyt vain kävisi hyvin, niin kylläpähän aina muusta selviäisi. Liisa kyllä näkyi perineen isovanhempiensa työsisua, mutta poika oli täysi taka-askel, ehkä liian väsyneen äidin heikko lapsi.

Mutta nyt Jenny-rouva aikoi kirjoittaa veljelleen sinne maalle ja selittää kaiken. Vanhukset tuskin jaksaisivat enää pitää silmällä noin ovelaa kiemurtelijaa, mutta veljen aisoista ei mihinkään mentäisi. Hän selittäisi veljelleen aivan koristelematta ja häpeämättä, että poika vain vajehtii eikä kasva akaksikaan, jos ei ole kymmenkunta tuntia päivässä pellolla tai niityllä, niin että hän illalla työstä päästyään ja ruokaa haukattuaan kaatuu suoraan sänkyyn eikä mieluilekaan enää kylille hakemaan toisia samanlaisia tyhjäntoimittajia. Tuoreeltaan mies maatöihin, ja pysyköön siellä niin kauan kuin viisastuu.

Nyt saivat loppua pojalta joutenolon päivät! Nyt tällä kellonlyömällä! Liian oli tullutkin olluksi löyhä, mutta kun se oli lapsena ollut niin heikko ja sairaalloinen, että oli yrittänyt aina tukehtua käsiin, jos oli aikonut piiskata. Mutta kun hänellä nyt riitti jo terveyttä vetelehtimään, niin sai yrittää toki muutakin. Ja jos voimat ja terveys eivät siellä Lampelassa riittäisi, vaan mies tukehtuisi, niin eihän tuosta näkyisi tulevan kunnon eläjää muutenkaan. Parempi katketa työn ääreen kuin istua loppuikänsä linnassa. Sillä linnareissua ne nuo tuollaiset valheet vain ennustaisivat.

Jenny-rouva tunsi tehneensä päätöksen poikansa puolesta, ennen vaikka ruumisarkku kuin käsiraudat —ja tunsi kuin itselleen helpotusta. Hän hypähti taas istualtaan, meni eteiseen kuin peläten heltyvänsä jyrkästä kuolemantuomiostaan, veti kaapin päältä esille pölyttyneen, kulmistaan rikki kuluneen matkalaukun ja alkoi pakata siihen poikansa vaatteita ja tavaroita vihaisena — niinkuin Tauno syrjäsilmällä katsellessaan oli huomaavinaan.

Aurinko alkoi paistaa keittiöön sisään. Oli juuri se hetki ennen puolta päivää, jolloin aurinko pääsi näkyviin heidän eteisensä kulman takaa, sitten kiersi hiukan aikaa keittiön hellankulmasta oven toiseen pieleen asti ja sitten taas katoaisi huomiseksi, kun viereinen korkea kivitalo tulisi tielle. Tuo kierros hellankulmasta ovelle asti kesti tavallisesti toista tuntia — tavallisesti — sillä sateisilla ilmoilla ei nähty muuta kuin vastapäinen harmaa kiviseinä.

»Kas, kun tulee kirkas päivä», huokasi itsekseen Tauno, nousi syömästä ja kohotti paitansa riippuvia hihoja ylemmäksi. »On sääli lähteä juuri tällaisena päivänä matkalle!»

Mutta äiti ei vastannut mitään. Poika näytti aikovan heittäytyä kamarin sohvalle pitkäkseen.

Siiloin ilmestyi Liisa portista pihamaalle hikisenä ja tyytyväisenä laatikkoaan raahaten.

»Mene edes auttamaan siitä, jos et pelkää menehtyväsi!» tuhahti äiti Taunolle, ja tämä mitään virkkamatta meni pihalle.

Eteiseen tultuaan Liisa kyllä huomasi toisten kasvot hyvin totisiksi, mutta selitti äidilleen itse innostuneena:

»Tässä nyt sitten on minun työkalulaatikkoni ja parin päivän eväät. Tosin ei parempaa kuin puhtaaksikirjoittamista, mutta lähipäivinä hankin jotakin jalompaakin: käännöstyötä. — Mutta mitäs sinä siihen vanhaan laukkuun ahdat?»

»Pakkaan tässä erään toisen työkalulaatikkoa, kun mies lähtee maailmalle.»

Liisa seisoi keittiön kynnyksellä kuivaillen nenäliinallaan hihattoman leninkinsä kainaloaukon sisältä ihoaan ja huokaillen hyväntuulisena:

»On tämä elämä rasittavaa! Kun ensin saa hikoilla itsensä läpimäräksi työnhaussa, saa sitä jo paria päivää varten niin paljon, että on taas uudelleen läpimärkä. Vaikka luulen kyllä, ettei tuosta kahden päivän taakasta ole tänä iltana enää paljoakaan jäljellä.» Sitten hän astui veljensä eteen seisomaan hajajaloin niinkuin tämäkin: »Jahah, meidän herra taitaa matkustaa! Liikeasioita, vai?» kysäisi hän Vareisen äänellä.

»Noo», virkkoi toinen välinpitämättömänä ja läksi pois. »On tässä vähän mietitty.»

»Eipä tuossa ollut pitkiä miettimisiä, kun päätettiin vain!» lisäsi äiti tiukkana ja supisi eteisessä jotakin Liisan kanssa. Ja Tauno epäluuloisena oli varma, että naisten supina koski häntä. Mutta pian oli Liisa jälleen edessä ja kysäisi kuin pojan puolesta huolestuneena:

»Kuulostaa kuin matkustaminen ei huvittaisi poikaa?»

Hiukan ärtyneisyydestään lientyen, kun Liisa käytti pitkästä aikaa hyväilysanaa »poika», Tauno vastasi kuin apua odottaen:

»Niin, kun tuntuu niin turhalta matkustaa juuri tällaisena hienona päivänä. Aivankuin ei saattaisi hyvin lykätä sateisempiin aikoihin ja nyt sen sijaan mennä vaikka uimaan.»

»Sateisempiin aikoihin!» tuhahti taas Jenny-rouva kiivaana. »Tätä matkaa on lykätty jo kahdeksantoista vuotta liian paljon eikä siirretä enää tuntiakaan. Ja taitaa olla 'uintimatkoille' yhdentekevää, sataako vai paistaa. — Muuta pian paitasi siinä!»

Tauno huomasi vastaansanomisen turhaksi; jokin muu pelastus oli keksittävä, jos mieli saada matkaa myöhästetyksi tunnillakaan. Sen vuoksi hän vaikeni. Liisa taas oli äidin äänensävystä tuntevinaan, että tässä esikaupungin keittiön ja kamarin huoneistossa oli tänään tapahtuva suursiivous — sellainen suursiivous ajatuksissa ja teoissa, joita on vain kerran tai pari kunkin ihmisen elämässä ja josta kulloinkin saa perhe aloittaa uuden lehden. Hänhän oli omalta kohdaltaan päättänyt tänä aamuna juuri samaa ja uskonut ainakin itse tänään aloittavansa kokonaan uuden ajanjakson. Mutta näytti kuin ketkään muutkaan eivät välttäisi sitä enää. Sen vuoksi hän olisi tahtonut nyt päästää hihkuvan hyvähuudon, mutt’ei uskaltanut puuttua asioihin, vaan vaikeni, kun äiti näytti suuttuneelta.

Äiti taas oli tänään, kuten aina ennenkin, tullut siihen uskoon, että hänen tyttärestään ei voisi tullakaan mitään muuta kuin kelpo nainen, jos saisi olla vapaana omine ajatuksineen kelpo ympäristössä. Ja peläten, että toinen nyt heikkona sairautensa jälkeen voisi erehtyä johonkin, jota hän itsekin varmasti katuisi myöhemmin päästyään jälleen oikein ajattelemaan, katuisi — sitä peläten äiti päätti puhdistaa ympäristön, ettei mikään olisi estämässä tyttären hyvää uskoa ja hyviä ajatuksia. Niin, ja hänen pojastaan ei taitaisi tulla koskaan kelpo miestä, olipa hän vapaana millaisessa ympäristössä tahansa. Toisen ympäriltä täytyi kitkeä rikkaruohot pois peittämästä valoa ja toiselta täytyi vapauskin ottaa kokonaan pois ja istuttaa hänet sen jälkeen aivan uuteen paikkaan. — Siksi äiti oli nyt niin puuhaileva, tiesi kaiken tulevan hyväksi, jos saisi tehdä kaiken niinkuin halusi, ei sietänyt sen vuoksi vastaan sanomista ja vaikeni.

Silloin alkoi kaikki näyttää Liisasta niin surullisen koomilliselta — oli sentään taivaan onni, ettei hänen tarvinnut olla noin holhottavana, ettei hänelle tarvinnut vetää valmiita housuja jalkaan niinkuin muutamalle urholle tuossa. Hän nautti, kun voi täydellä syyllä lyödä rintoihinsa kuin fariseus, että hänellä oli edessä elämä ja maailma, mutta tuo toinen lähetettiin piiloon. Eipä silti, ettei hänkin olisi ollut kerran holhouksen tarpeessa, mutta kukaan ei olisi osannut sitä silloin antaa. Ja hyvä oli, ettei hän tullut silloin kertoneeksi huoliaan kenellekään, kun näkyi ominkin voimin päässeen pystyyn taas. Olisi syntynyt vain kaikenlaisia väritettyjä juoruja hänestä ja nyt hän saisi ensi töikseen ruveta niitä lakaisemaan pois sen sijaan, että nyt oli kaikki valmista.

Mutta jopas olivatkin talon asiat tänään riivatun hyvin, että pakostakin pyrki naurattamaan. Tästä taitaisi tulla vielä oikein juhlalauantai! Hän ei malttanut enää olla tekemättä pilaa koko perheestä:

»Raakalaisia nuo tämän talon naiset! Ottavat miehiseltä mieheltäkin sisun pois, noin vain kesken toisen kiireellisten töitten, liimaavat postimerkin takapuoleen ja nostavat lapsen junaan...»

»Ole hiljaa siinä äläkä viivästytä toista», kielteli äiti, vaikka hyväntuulisuus alkoi tarttua häneenkin. Mutta Liisan oli nyt mahdoton pysyä vaiti:

»Kun nyt menet sinne Lampelaan, niin kerro terveisiä Sylvi-serkulle.»

»Mille vietävän Sylville?» tokaisi Jenny-rouva.

Liisa rypisti toista silmäluontaan äitiin katsoen, hymyili tälle, mutta puhui veljelleen ääni totisena:

»No hyvänen aika! Meidän riivatun kaunis Sylvi-serkkummehan viettää aina kesänsä Lampelassa, ui siellä, ratsastaa, järjestää tanssiaisia ja johtaa koko seudun seuraelämää. Muuten kyllä kiltti ja kaunis tyttö, mutta taitaa olla yksi pieni vika: Sylvi on aina ollut niin huvittelunhaluinen.»

»No onpahan edes yksi lohdutus», ajatteli itsekseen Tauno.

Äiti ei ymmärtänyt, mihin Liisa valheellaan pyrki, sillä minkäänlaista Sylvi-serkkua ei ollut koskaan vielä syntynytkään, ja jos olisikin, niin hänen olisi hyvin vaikea ratsastella pienen maalaiskylän seuraelämässä — kaikkein vähimmin talossa, joka ei tuntenut eikä tunnustanut kuin yhden käskyn ja evankeliumin: »Painu työhön tai ole syömättä!» — No niin, puhukoon tyttö huvikseen, mitä haluaa!

Mutta Taunon uteliaisuus oli jo herännyt:

»Sylvi-serkku? Miks'ette ole koskaan ennen kertoneet mitään hänestä? Onko hän — tuota...?»

»Tumma vai vaaleako? No, miltä kannalta asian ottaa. Sittenpähän näet, kun menet.»

Liisa ei itsekään tiennyt, miksi hän kertoi olemattomia asioita, tehdäkseenkö vain pilaa vai edes tällä tavoinko helpottaakseen pojan lähtöä. Joka tapauksessa tämä näyttikin vähän ilahtuneen eikä voinut salata mielenkiintoaan Lampelaa kohtaan. Hän tuli jo ajatelleeksi, että rahaakin olisi pitänyt olla mukana enemmän kuin mitä äiti antoi. Mutta mistäpäs sitä nyt otti.

Liisa oli yht'äkkiä alkanut tuntea taas väsymystä ja pyörrytystä, kai raskaan kirjoituskonelaatikon kuljettamisesta. Hän ei tahtonut näyttää äidilleen huonoa vointiaan, vaan heittäytyi keittiöön äitinsä vuoteelle kuin romaania lukeakseen, vaikka maailma alkoikin pyöriä ja hämärtyä niin, ettei lukemisesta tullut mitään. Mutta äiti puuhasi omalla tahollaan eikä huomannut häntä.

Herätyskello kaapin päällä oli kahtakymmentäviittä vailla kaksitoista, mutta Jenny-rouva tiesi, että se oli kymmenen minuuttia edellä.

Vareinen näkyi myöskin kääntyvän portista pihaan ja tulevan kotiin.

6.

»Tauno hoi! Joko olet pukeutunut?» huusi Jenny-rouva keittiöstä suljetun oven läpi kamariin, jossa Vareinen ja Tauno tuntuivat keskustelevan ja väliin nauraa höräyttävän. — »Jahah, no tule sitten lopettamaan tänne, kun meillä Vareisen kanssa on vähän puhuttavaa.»

Tauno tuntui murahtavan jotakin vaatteitaan kokoillen ja Vareinen kuiski innokkaana. »Ette te enää pitkään viisastele», ajatteli Jenny-rouva, »taisivatpa yhteiset naurunne viimeinkin loppua!» Tauno tuli kamarista, kädessään paita, hiha lattiaa pyyhkien, toisessa kaulus ja parranajovehkeet.

»Ei miehellä vielä omaa paitaakaan päällä, mutta untuviaan jo ajaa», ärsytti äiti häntä tahallaan, kun luuli miesten äsken hänelle naureskelleen. Hän näytti nyt olevan hirtehisen hyvällä tuulella, seisoi ensin kamarin kynnyksellä katsellen kumpaakin miestä kasvoihin ja sitten astui sisään, veti oven jäljessään kiinni ja hymyilevän voitonvarmana selitti Vareiselle:

»On tullut pidetyksi tuota poikaa vähän kissan päivillä ja nyt pitää keskellä kaunista työpäivää ahtaa älyä aikamiehen kokoiseen lapseen. Mikäpä tietää, tuleeko tuosta tolkkua... Kukapa älysi aikaisemmin, että tuollainen venkale siitä venyy! Oli muka olevinaan niin kivulloinenkin. Mutta taisivatpa taudit olla vain selkäsaunan siirtämistä huomiseen tältä päivältä. Nyt ei näy enää kykenevänkään muuhun kuin valehtelemiseen ja kuljeskelemaan ympäri kaupunkia ja kahviloita kuin juoksukoira. — Mutta pannaanpa nauha penin kaulaan! Hohhoijaa!»

Liisa oli sängyllä torkkuessaan kuullut äidin sanat Vareisen kanssa keskustelemisesta ja näki oven suljettavan kuin konsanaan kahdenkeskisiä välienselvittelyjä varten. Nyt hän kohotti päätään ja koetti siepata edes yhden sanan päästäkseen selville, mistä äiti aikoi puhua Vareisen kanssa virkkamatta sitä ennen hänellekään mitään, vaikka he aina ennen olivat pohtineet ensin kunkin asian kahden. Mutta nyt ei äiti puhunut edes hänelle. Liisa erotti vain muutaman sanan ja kuuli äidin puhuvan Taunosta — no, eikö se sen kummempaa ollutkaan. Hän painoi päänsä jälleen alas ja koetti saada pahoinvointinsa ohi.

Vareinen ei vastannut mitään Jenny-rouvan äskeiseen vuodatukseen. Hänen keskustelunsa Taunon kanssa oli katkennut niin äkkiä, että hän vielä nytkin ajatteli sitä ja kulmat kurtussa istui odotellen, että toinen puhuisi pian, kun oli kerran tullut häiritsemään. Sitäpaitsi hän huomasi asuntorouvansa tavallista varmemmasta ja vieraammasta käytöksestä jotakin uutta olevan tulossa ja oli hieman jännittynyt, millä lailla se koskisi häntä. — Ja olipa sanottavaa mitä tahansa, antaisi tulla nyt vain! — Vareinen sytytti savukkeensa uudelleen jotakin tehdäkseen ja katseli välinpitämättömänä ikkunasta ulos.

»Tässä on tämä nappi», virkkoi rouva aivankuin he olisivat juurikään puhuneet napeista. »En muistanut sitä heti antaa, vaikka olisitte kenties tarvinnut.»

Hän pani napin pöydälle, Vareinen kurottautui tuoliltaan nousematta ottamaan sen, käänteli välinpitämättömänä, vilkaisi sitten epäluuloisena rouvaan, mutt’ei huomannut tämän kasvoilla mitään erikoista, heitti sen sitten piirongin päälle ja sanoi:

»Eihän tuolla väliä. Ostin toiset samanlaiset.»

»Löysin sen keittiön sängystä», sanoi rouva yhtä rauhallisena sipaisten kämmenellään suoraksi pöytäliinaa.

Seurasi pitkä, hiljainen paussi, ja Jenny-rouva oli huomaavinaan kuin nappi ei olisi tehnyt toiseen mitään vaikutusta.

»Tuota noin», aloitti hän jälleen, mutta ääni tuntui hiukan epävarmalta hämilläolosta ja neuvottomuudesta, ja hän pysähtyikin siihen kuin ajatellakseen.

»Jahah», kääntyi Vareinen äkkiä häneen päin kuin olisi ollut niin syvissä ajatuksissa, että vasta nyt ensimmäisen kerran huomasi rouvan. Hän itsekin nautti, että oli osannut sanoa sen niin kylmästi, sai toisen yhä enemmän hämilleen ja pääsi siten hallitsemaan tilannetta. Sillä jos Jenny-rouva olisi päässyt puhisemaan kiukuissaan, ei hän olisi voinut muuta kuin kuunnella.

»Me kun olemme Liisan kanssa ajatelleet tässä... Kun tuo Tauno lähtee tästä nyt pois ja Liisa rupeaa tekemään töitä kotona ja tarvitsee enemmän tilaakin, niin sopisiko Vareisen hakea nyt kuukauden pitkään asuntoa toisaalta ja muuttaa sitten? Liisan pitäisi saada tämä kamari itselleen, jotta hän voisi tehdä töitään rauhassa. Ei voi oikein vaatia häntä käyttämään keittiötä työhuoneenaan, kun siellä ei ole rauhaakaan.»

Kävihän se Jenny-rouvan mielestä jokseenkin hyvin, vaikka hän oli ensin tuntenut itsensä noloksi, kun oli tullut aikaisemmin olluksi niin tuttavallinen tuon kanssa.

»No niin, minä kyselen toista asuntoa», kuuli hän Vareisen vastaavan päätään kääntämättä.

»Tietysti meidän täytyy sitä ennen maksaa kaikki velat pois teille! Eikähän sillä muutollakaan muuten niin kiirettä olisi, mutta Liisa kun ei sitä ennen voi oikein tehdä mitään. — Sopisikohan kuitenkin parin viikon päästä, vai eikö Vareinen luule voivansa muuttaa ennenkuin kuukauden kuluttua? Niinhän se tietysti oikea sääntökin olisi.»

»Sopii jo viikonkin kuluttua. Ehkäpä sopii jo huomennakin, kun vain ehtisin tavata erään toverini. Mutta tänään en vielä oikein kerkiäisi, kun on niin paljon muuta puuhaa eikä ole aikaa pakkailla ja siirrellä tavaroita toiseen paikkaan.»

Toinen huokaisi helpotuksesta. Kaikki kävisi paremmin kuin hän oli osannut kuvitellakaan. Hän pääsisi tuosta vieraasta jo huomenna. Teki mieli hypähtää kävelemään helpotuksentunteesta, mutta hän virkkoikin vain niin kylmästi kuin osasi:

»No niin, ellei Vareiselle olekaan muutosta sen suurempaa haittaa, niin olisi sitä parempi, kuta aikaisemmin, vaikkapa jo huomennakin. — Minä toimitan vielä tänä iltana kaikki vanhat velat kuitiksi. — Jaa-ah! Saa nähdä, mihin tässä oikein kerkiää, kun on kiirettäkin olevinaan. — No mitäs hammaslääkäri sanoi?»

»Mikä hammas...?»

»Niin että ottiko hammaslääkäri aamulla sen tuskahampaan pois?»

»Kyllä. Taisi vähän paikkailla. — Mutta tehköönpä mitä tahansa.»

Viimeisen Vareinen sanoi itselleen ja katsoi kelloaan. Jenny-rouva ymmärsi, että asiat oli puhuttu nyt selviksi, toisti vielä kuitenkin kuin kohteliaisuudesta jotakin äsken sanomaansa ja meni. Keittiössä hän ei ollut huomaavinaankaan lasten kysyviä ja tutkivia katseita, vaan alkoi hellan ääressä heti puuhata jotakin pesuvadin ja veden kanssa. Liisa kurkisti sängystä ja aikoi kysyä, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä arvellen, että jos äiti tarkoitti sen hänenkin tiedettäväkseen, niin hän kertoisi sen vielä kuitenkin. Mutta jos aikoi pitää puheet omana salaisuutenaan, niin voisi utelemisesta vain suuttua eikä puhuisi mitään. Ja Liisa näki äitinsä posket punoittavina, suu meni itsestään väliin pieneen voitonriemuisen hymyn häiveeseen ja huulet pyrkivät liikahtelemaan, aivankuin hän olisi vielä puhunut jonkun kanssa. Sitten taas kulmat rypistyivät, huulet pysähtyivät ja saivat tiukan ilmeen. Tästä Liisa päätteli, että jotakin oli tapahtunut, mutta arvasi saavansa tietää sen kyllä aikanaan. Siksi hän vain huokaisi ja painoi päänsä tyynyyn, koettaen nukkua. Silloin kuului kamarin oven läpi Vareisen huuto:

»Tauno!»

»Tauno matkustaa nyt päiväjunalla eikä Taunolla ole aikaa puhella. Hänen täytyy laittaa tavaransa kuntoon», vastasi Jenny-rouva hiukan nuhtelevasti, ennenkuin Tauno oli ehtinyt tarttua ovenripaan.

»Laittautukoon vaikka helkkariin», murahti itsekseen Vareinen tuosta uudenlaisesta kohtelusta kimmastuneena, mutta varoi, etteivät sanat kuuluneet Jenny-rouvalle asti. Hän olisi kyllä tahtonut tietää tarkoin irtisanomisen syyt, mutta ei uskaltanut niitä kysellä siinä pelossa, että rouva voisi sanoa hänelle koko mielensä puhtaaksi, kun sillä kerran näytti olevan jotakin sydämellään. Jos irtisanomisen syyt olisivat olleet toiset kuin mitä ne nyt luultavasti olivat, olisi niitä kai sopinut kysäistäkin...

Ja Tauno laittautui kuntoon, kun käskettiin. Hän ajatteli nyt matkaa jo jonkinlaisena helpotuksenakin. Olisipahan siitä ainakin vaihtelua ja pääsisipähän kuulemasta naisten iankaikkista marinaa siitä, ettei hänellä ollut työtä. Ja nyt tuo jankutus tulisi tästä päivästä lähtien vain yhä pahemmaksi. Kenellä oli mikin harmi... Tauno oli kyllä koettanut tehdä parhaansa sovun ylläpitämiseksi talossa, oli ollut kumpaisellekin naiselle niin hyvä kuin oli osannut eikä ollut mennyt heidän silmilleen, niinkuin Liisa usein pyrki häntä pakkailemaan. Ja juuri siksi, ettei hän voinut olla kotona kuulemassa halveksivia hymähdyksiä ja ainaisia huomautuksia työstä, pysyi hän kaupungilla ja ryyppäsi, kun huvitti. Siellä häntä pidettiin yhtä hyvänä ihmisenä kuin muitakin. — Eipä silti, olihan äiti aina ollut siedettävä, mutta Liisa kai lopulta oli villinnyt hänetkin samalla tavalla haukkumaan ja viittailemaan. Mutta nytpähän he hänestä pääsisivät!

Ja Taunon mielessä häilähti hämärä kuva Lampelasta, vaikk'ei hän ollut siellä koskaan käynytkään eikä tiennyt, millaista siellä oli. — Hän pukeutuisi aamulla niihin tummansinisiin housuihinsa ja tennispaitaan ja kävelisi pellolle, kumartaisi naisille ja nousisi jonkin koneen — niillä taitaa olla jonkinlaisia niittokoneita — nousisi jonkin koneen istuimelle ja ajaisi parivaljakkoa kuin vanhanajan kuninkaat sotavaunujaan. Eikä kestäisi kauan, ennenkuin sinne tulisi Sylvi-serkku vieraineen ja he menisivät rantaan loikomaan, uimaan ja valokuvaamaan. — Ja Tauno oli nyt kuulevinaan jo Sylvi-serkun naurunkin...

»Silitäpäs, Liisa, nuo pojan alushousut», sanoi Jenny-rouva. »Minun täytyy juosta Laaksosella puhumassa siitä maksusta.»

»Mistä maksusta?»

»Vareinen muuttaa jo huomenna toiseen paikkaan asumaan ja sitä ennen meidän täytyy maksaa se velka.»

»Muutt...» kavahti Liisa sängystä pystyyn ja seisoi keskellä lattiaa katsoen äitiinsä puoleksi ihmeissään, puoleksi valmiina iloissaan.

»Hän muuttaa huomenna, johan sen kuulit! Minulla on kyllä hiukan rahaa, mutta kun se Laaksosen laskukin pitäisi maksaa. Minun mielestäni olisi selvempi ja parempi, että selvitettäisiin kaikki täysin kuntoon Vareisen kanssa. Eikö sinustakin? Pitäisi siis käydä kysymässä Laaksoselta, eikö hän voisi odottaa muutaman pari päivää.»

»Pyykkää sinä vain housusi, kyllä minä Laaksosella käyn», tarjoutui Liisa heti auttamaan kuin kiirehtiäkseen puolestaan vuokralaisen lähtöä. Vaikka Laaksosella käyminen tavallisissa oloissa olisi saattanut tuntua aivan puhtaalta kerjäämiseltä — hän tunsi kauppiaan siksi hyvin — ei se nyt ollut laisinkaan vastenmielistä. Puoli vuotta sitten hän tuskin olisi lähtenyt sellaiselle matkalle — ilmoittamaan, ettei heillä ollut millä maksaa äidin torikauppaa varten otettuja tavaroita.

»No niin, kyllähän sinäkin osaat puhua sen asian. Minä valmistelen nyt tämän sankarin matkalle. Ja kun hän on lähtenyt, menen sitten iltapäivällä taas myymään.»

* * * * *

Liisa oli ennättänyt käydä jo kauppiaan luona, repiä kotona auki laatikkonsa laudat ja nostaa kirjoituskoneen keittiön pöydälle, jota tavallisesti käytettiin ruoka- ja pesupöytänä, sekä asettaa koko paperipinonsa viereiselle tuolille. Hän ei malttanut odottaa, että hän huomenna saisi koko kamarin käytettäväkseen, sillä hänen oli jo tänään saatava työt hyvään vauhtiin.

Auringonläikkäkin lattialla oli päässyt jo melko lähelle eteisen kynnystä, kun äiti huomasi Taunon livahtaneen taas Vareisen luo. — Että sekään ei vain pysynyt poissa kamarista! — Ja vaikka junan lähtöön oli vielä melkein tunti, tahtoi hän itsekin päästä uskomaan, että matkasta tulisi tosiaan totta, ja kiusaantuneena katkaisi miesten neuvottelut:

»Tauno! Nyt me lähdemme, ala joutua!»

»Eihän nyt vielä. Mitä sinä hourit? Kellohan on...»

»Se nyt on helkkari, ettei yksi sana kuulu!» huusi toinen suuttuneena vastaansanomisesta, vaikka itsekin tiesi lähdön liian aikaiseksi.

Liisan mieleen välähti, että hän jäisikin nyt Vareisen kanssa kahden kotiin, kun äiti menisi saattamaan poikaa. — Ei-jei! Hän ei tahtoisi enää uudistaa tämänaamuisia kohtauksia, sillä nekään eivät tulisi enää varmasti olemaan yhtä viileitä kuin tänä aamuna eikä hän muutenkaan voisi niitä enää kärsiä.

»Aiotko tosiaan mennä asemalle?» kysyi hän.

»Tietysti. Menen katsomaan, jotta itsekin paremmin uskon pojan menneen. — Eikähän tiedä, miten pitkä aika kuluu, ennenkuin hänet taas näkeekään», huokaisi äiti aivankuin surullisena.

Tytär ajatteli, että hänkin voisi lähteä mukaan paremmin kuin jäädä tähän odottelemaan kohtausten syntymistä. Mutta hän tunsi myöskin, ettei hänestä tällä hetkellä ollut kävelijäksi, vaan voisi yhtäkkiä tuupahtaa tiepuoleen.

»Onko nyt niin välttämätöntä mennä? Pääseehän poika yksinäänkin.»

»Ja miks'ei olisi? Saattaahan tuon nyt tehdä, vaikka päivä menisikin hukkaan.»

»Älä viitsi! Katsos — olisi hauska, kun olisit nyt täällä!» rukoili jo toinen.

Hänen äänenpainonsa kuulosti oudolta — Liisa ei ollut koskaan puhunut noin rukoilevasti muulloin kuin joskus sairaana ollessaan — ja Tauno vain silloin, kun hänellä oli huono omatunto — ja Jenny-rouva kääntyi ihmeissään kysymään:

»Mitä nyt?»

»En tiedä — mutta olisi parempi, kun et menisi. Minä en taida olla vieläkään aivan terve.»