Part 4

Hänen olisi tehnyt mieli edes hiukan taputtaa toisen poskea, sillä hän ei tullut ajatelleeksikaan sitä, että Liisa olisi voinut itkeä jostakin muustakin syystä kuin hänen takiaan. Liisa kääntyi itsekin peilistä kurkistamaan, näkyikö se tosiaankin hänen silmistään, pyyhkäisi nenäliinankulmalla silmänsä alustaa, ja tämä vasta saikin Vareisen helläksi:

»Ei saa itkeskellä, tyttö! Ei se kannata. Miehet voivat tarkoittaa vain hyvää, mutta kuitenkin tuntuvat suurilta tohkeroilta ja käyttäytyvät kuin porsaat...»

»Aivan niin», myönsi Liisakin hyväntuulisesti ja miestä silmiin katsoen. — Osasiko tuo tosiaan jo ottaa asian oikealta kannalta ja ymmärtää, ettei hänellä itsellään voinut olla tämän suurempia mahdollisuuksia ja ettei Liisa voinut menetellä toisin kuin oli tehnyt.

»Hyvä, nyt näyttää siltä kuin alkaisimme jälleen ymmärtää toisiamme hiukan», ilahtui Vareinen ja läimäytti naista selkään, kun ei muuten voinut osoittaa luottamustaan.

»On hauska, että käsität minut nyt.» Hän etsi maljakkoa kukilleen. »Miehet ovat tavallisesti vaatimuksissaan liian jyrkkiä ja ehdottomia eivätkä ota huomioon, ettei nainen ole juuri siinä samassa vireessä kuin he. Ja silloin he leikkautuvat, kun heidän vaatimuksiinsa tai mielitekoihinsa ei suostuta ilman muuta.»

»Mutta mistäs mies aina tietää tutkia kaiken niin tarkoin, ennenkuin uskaltaa lähestyä naista. Jos hän tahtoo vaikka suudella....»

»... niin ottakoon ensin selvän, tahtooko sitä myöskin toinen. Ei mikään ole vastenmielisempää kuin vastenmielisten hyväilyjen karttaminen silloin, kun ei itse tunne mitään...»

»Niin, tietysti», myönsi Vareinen ja tunsi outoutta, että heidän keskustelunsa Liisan kanssa oli nyt tullut näin läheiseksi, näin intiimiksi, jota se ei ollut vielä koskaan ollut. »Minä myönnän sen. Mutta eikö nainen sellaisena aikana voi rehellisesti ja ujostelematta kuiskata miehelle, jotta tämä osaisi pysyä kaukana?»

Liisa katsoi kysyvänä. Kuiskata? — Nyt oli keskustelu mennyt johonkin muualle kuin mihin hän oli sitä tarkoittanut.

»Kuiskata? Mitä varten? Ovatko miehet itse niin huomaamattomia, etteivät itse omin silmin näe, milloin nainen sietää jotakuta ihmistä tai milloin ei, milloin hän on täydessä vireessään tai milloin hänellä on jokin salainen kipu!»

»Eivät tietenkään he näe. Mistä he sellaisia aavistaisivat. Mutta voisihan nainen aivan hiljaa kuiskata, että hän on — tuota — on hiukan sairas...»

»Mitä sinä nyt sairaudesta? Voihan joku ihminen olla toisen mielestä vastenmielinen muulloinkin kuin sairaana!»

»Mutta itsehän juuri sanoit», puolustelihe Vareinen, »itsehän juuri sanoit, ettei nainen voi sietää miesten liikaläheisyyttä silloin, kun on kipeä — tarkoitan niitä sellaisia tilapäisiä...»

»Hyvä isä, mitä sinä nyt? Enhän minä niitä kipuja, vaan — etkö ymmärrä — sielullisia!»

»Sielullisia kipuja? — Mutta ruumiistahan...»

Liisasta tilanne oli traagillinen. Hänen täytyi äkkiä kohentaa kukkamaljakkoa, mutta se kaatui. Hän seisoi hetkisen neuvottomana ja mietti täydellistä umpikujaa. — Vareinen puolestaan koetti vielä pohtia keskustelun viimeistä käännettä, jota hän ei ollut ymmärtänyt laisinkaan. Hän oli jo uudelleen kysymäisillään Liisan viimeisiä sanoja, kun tämä äkkiä purskahti raikuvaan nauruun ja juoksi sen tien eteiseen ja ulos. Vareinen meni kamarin ikkunaan ihmettelemään ja näki Liisan menevän ikkunan alitse kaupungille ja vielä pitävän nenäliinaa suunsa edessä peittääkseen vastaan tulevilta naurunsa.

Nyt Vareinen ei taas ymmärtänyt naisia. Ne osasivat olla niin kummallisen oikukkaita.

* * * * *

Torin ohitse mennessään poikkesi Liisa äitinsä luokse.

Tämä oli juuri käynyt kysymässä myyjätyttöä tilalleen, mutta kun ei ollut tavannut häntä kotoa, oli Jenny-rouva päättänyt tältä kerralta keskeyttää koko hyvän myymisen ja työntää kärryt kotiin. Sekin harmitti häntä, ja heti hän kysyikin Liisalta:

»Tuliko Vareinen kotiin?»

»Tuli juuri.»

»Arvasinhan, jotta se ei ole enää oikealla tiellä. Täällä sanoi menevänsä hammaslääkäriin ja kuitenkin kyseli Taunoa. Sitten se läksi suoraan kotiin ja...»

»No ei sillä ainakaan kotona mitään hammassärkyä ollut», Liisaa hymyilytti vielä miehen äskeinen ällistys.

»Eivät näytä enää oikeilta ne puuhat! Ja Taunoa hän ei tarvitse. Kyllä minä niille kummallekin keksin vielä temput. — Kuule, mitä ajattelet, jos me sanottaisiin Vareinen ylös ja pidettäisiin itse se huone?»

Äiti katsoi tutkivana tyttäreen, mitä tämä ajattelisi. Mutta toinen vastasi vain aivan tavallisesti:

»Minähän olen siitä sanonut sinulle jo monta kertaa. Antakaa hänen vain mennä!»

Hän saattoi äitiään jonkin matkaa kotiin päin. Rinteessä äiti pysähtyi ja katsoi vielä häneen:

»Sinä näytät niin itkeneeltä. Mitä sinä olet itkenyt taas?»

»Minä menen nyt hakemaan paikkaa, ehkäpä jostakin saan», vastasi toinen aivan toisesta asiasta, välttäen kysymyksen. Mitäpä äidin tarvitsi tietää Erkin käynnistä, kun siitä ei olisi kuitenkaan apua mihinkään päin. — Liisa kääntyi ja aikoi mennä.

»No, ei sinun nyt niin kovasti tarvitse työtäsi ajatella, jotta sillä asialla itket itsesi uudelleen kipeäksi», lohdutteli äiti.

Liisa meni, ja kun hän vielä kaukana katsoi taakseen, huomasi hän äidin seisovan yhä samalla paikalla rinteessä keskellä katua ja katselevan hänen jälkeensä. — Mitähän se nyt tuolla tavalla...?

* * * * *

Nyt kesän tultua näytti kaupunki pienentyneen puolella, sen Liisa havaitsi ja tiesi vasta nyt. Ihmiset olivat maalla, toiset kaupunginviereisillä hiekkarannoilla, ja vain osa istui työn ääressä, niinkuin ennenkin, se osa, josta toisilla loma on vielä edessä ja joista muutamat eivät sellaista saisikaan, vaan saisivat kestää kesän kaupungissa, unohtaa sen kokonaan ja odottaa vain sen loppumista — niinkuin Liisakin. Kun joutuisi syksy, niin silloin olisi kaikilla jälleen yhtä hyvä olla.

Liisa meni ensiksi ilmoituskonttoriin kysymään toispäivän lehdessä olleen paikkatiedustelunsa vastauksia. Oli kaksi: toinen isossa maatalossa kotiopettajan paikka leskimiehen kuudesluokkalaiselle pojalle, joka oli saanut ehdot saksassa ja ruotsissa. Pitäisi ottaa osaa taloustöihin ja antaa myöskin papalle keskustelutunteja ruotsissa. Pianonsoittotaito suotava. Valokuvaa pyydettiin. — Ei kiitos, ei ole vähä sentyylisestä enää, mietti Liisa ja rutisti kirjeen laukkuun. Toinen paikka oli kaupungissa eräässä kiinteistötoimistossa, mutta vain väliaikaisesti, kun vakinainen konekirjuri oli lomalla. Palkkaa niin mitättömän vähän, että Liisa laski saavansa kotitöilläänkin enemmän.

Kun se saalis oli noin heikko, päätti hän lähteä umpimähkään kiertämään muutamiin suurimpiin liikkeisiin. Jos tänään ei sillä tavalla tarttuisi mitään, voisi hän jatkaa kiertoaan vaikka koko Helsingin läpeensä seuraavina päivinä. Ehkäpä sattuma antaisi sitten jotakin.

Ensimmäinen oli matkatoimisto, sillä hän arveli siellä tarvittavan kieliniekkoja. Sen päriseviä puhelimia ja touhuavia ihmisiä ja kieltensekoitusta aikansa kuultuaan hän sai nähdä oven aukenevan pyhimpään. Pitkä, hoikka, englantilaisen näköinen mies, sivuharrastuksina kai autoilu ja lohenonginta. — Vai paikkaa! Ei ole. — Kirjeenvaihtajan, kone- tai pikakirjurin? — Jaahah, niinkö? Kielet? — Suomi, ruotsi, saksa, englanti ja hiukan ranskaa, luetteli Liisa. — Kas! Istukaa tuohon koneen ääreen, niin minä sanelen englanniksi.

Kone, vaikkakin hieman outo, sirisi kuin niittokone kesähelteisellä niityllä. Ja mies saneli niin hajamielisenä kuin olisi ajatuksissa ollutkin jossakin siellä niittokoneen lähettyvillä rannassa onkivapa kädessä. Liuska täyttyi. — Kiitos. Tuossa yksi lyöntivirhe, tuossa toinen. Kas, peijakas, varsin hyvää jälkeä. Parempaa kuin luulinkaan. Ikävä vain, ettei paikka ole vapaa. Muuten ei mitään esteitä. Mutta jos se joskus vapautuu, niin mikä on neidin osoite?

Jokseenkin epävarma ja pieni lohdutus. Liisa meni jätettyään nimensä ja osoitteensa tulevia aikoja varten.

Seuraava oli mainostoimisto ja siellä johtajan poissa ollessa hänen tuoliaan täyttämässä nuori, liian kohtelias mies. Tämä katseli suu maireassa hymyssä toisen kasvoja, sitten vartaloa pitkin laskeutuen jalkoihin asti. Näytti aivan siltä kuin persoonallista tutustumista vastaan hänellä ei olisi ollut kerrassaan mitään, mutta paikka-asiassa hän ei kerta kaikkiaan voinut muuta kuin pudistaa päätään: ikävä kyllä, paikkaa ei ole.

Maanmittaustoimiston johtaja oli rovastin näköinen ja hyvin juro. Katsoi alta kulmainsa ja vastasi toisen kyselyihin vain: jahah. — Kun Liisa vastausta odotettuaan uskalsi häiritä uudestaan samoilla sanoilla, oli lyhyt vastaus: »Ei ole» eikä senkään mukana tullut yhtään katseen vilaustakaan, vaan ainoastaan tiukka yskäisy kuin koiran murahdus.

Turha vaiva! Nyt hän alkoi uskoa sen jo näin vähällä. Jossakin saatettiin olla kohteliaitakin, vieläpä neuvottiin paikkojakin, missä mahdollisesti saattaisi olla työtä — kun nyt kyseessä ei kerran ollut mikään harjoittelija, vaan pätevä — mutta työtä vain ei tullut. Toisaalla saatettiin ensin tenttiä koko entinen elämä suku, perhe, lapset, pelto ja karja, näytettiin olevan sangen epäluuloisia ja vasta sitten sanottiin, ettei heillä ollut kerrassaan mitään työtä.

Liisa meni konekirjoituskoululle ja sai sieltä hetkisen odottamisen jälkeen laatikkoon pakatun koneen vuokratuksi. Puhtaaksikirjoittamista hän sai myöskin. Tosin sitä juuri tällä hetkellä oli vain vähän, mutta muutaman päivän kuluttua hän saisi hakea lisää. Liisa laski, että jos hän saisi päivässä kirjoitetuksi edes viisikin tuntia, ansaitsisi hän viitisenkymmentä markkaa. Häntä harmitti vain se, ettei ollut saanut noitakin töitä suoraan sen antajalta, vaan nyt veti konekirjoituskoulu osan hänen palkkiostaan itselleen, maksoi yksinkertaisesti vähemmän kuin itse otti työn antajalta. — Mutta mitäpäs siitä, olihan hänellä nyt joka tapauksessa työtä, nyt ei enää parin päivän kuluttua tarvitsisi pakoilla ja olla avaamatta ovea pienille laskuille. Hän voisi siinä sivussa helpottaa äidin kotihommia ja voisipa silloin tällöin pistäytyä jonnekin uimarannalle virkistymään, hakemaan ruokahalua ja opettelemaan katsomaan taas uudelleen elämää, sitä hyörinää, jota hän ei ollut saanut lähestyä keskitalvesta lähtien. Ja tuntui siltä kuin hän ei olisi vielä nytkään muuten voinut sitä tehdä, ellei olisi ollut tiedossa omia rahoja, sillä niin kauan olisi omatunto sen kieltänyt, kun kysymyksessä olisivat olleet äidin ansaitsemat.

Hän kantoi laatikon portaita alas, irvisti, kun nuora tahtoi upota kämmeniin, mutta kantoi kuitenkin. Ulko-ovella tulvahti auringonvalo vasten kasvoja kuumana ja sokaisevana. Äsken hän ei ollut sitäkään huomannut muuna kuin kiusallisena hiottajana, mutta nyt se oli kuin ystävällisempää. Hän huoahti laatikon kantamisesta ja mietti, kannattaisiko koneenvuokrarahojen lopuilla kustantaa itselleen autokyyti kotiin vai tyytyäkö raitiovaunuun. Ei! Tuossa puiston takana oli autopirssi ja näin pitkän kitumisen jälkeen kannatti saada sen verran vauhdin- ja elämäntuntua. Hän käskisi ajaa kovasti ja antaisi tuulen sivellä kasvojaan, kaulaansa ja poveaan.

Liisa kantoi laatikkoa poikki puistikon, mutta huomasi aurinkoisen penkin ja istahti sille. Hänen nojatessaan nyt tuohon omaan laatikkoonsa tuli mieleen äidinkin laatikko, kumipyöräinen ja kirjavakatoksinen. Ja häntä hymyilytti pakostakin, kun tiesi saaneensa nyt omansa.

Puiston toista reunaa meni hattu kädessä hänen entinen johtajansa, suuryhtiön itsevaltias. Hänen mielensä teki mennä kysymään, miksi hänen sairastuessaan oli paikka ilman muuta annettu toiselle eikä odotettu hänen paranemistaan. Vai luulivatko he hänen kuolevan? Mutta turha ajatella koko asiaa enää, eikähän se ollut tuon miehen syykään. Ja sitäpaitsi koko liike, toverit ja työ tuntuivat jo niin kaukaisilta, että saivat olla rauhassa. Tuntui niin hyvältä ilman heitä, näinkin, ensi kertaa täysin huolettomana ja ajatuksettomana viime kesän jälkeen.

Viime kesä? — Voi meitä poloisia, Erkki!

Hänen tuli äkkiä niin paha istua, että hän nousi, otti jo laatikon käteensä, mutta hajamielisenä istuutui kuitenkin jälleen ja jäi tuijottamaan puiden yläpuolitse näkyviin ikkunoihin. Siellä juuri oli hänen entinen liikkeensä, ja hänen oma entinen ikkunansakin taisi näkyä. Sen edessä hän oli istunut. Ja kun iltaisin työ päättyi, oli Erkki ollut vastassa tuolla kulmauksessa.

Oli ollut jo useita vuosia sitten juuri tämäntapainen helteinen päivä alkukesästä, kun hän oli kiivennyt ensimmäisen kerran tuonne ikkunoiden taakse portaita ylös. Suuri osa väkeä oli silloin lomalla, mutta kuitenkin oli kaikki niin hälisevää ja levotonta ja hänen mielestään tietysti outoa. — Hän oli saanut paikkansa vastapäätä erästä osastonjohtajaa samassa huoneessa tämän kanssa. Samana päivänä pari tuntia ennen Liisaa oli osastolle tullut vikkelä ja liukaskielinen asiapoikakin. Hänen sinne mentyään oli poika jo vanhempana opastanut hänelle yhtä ja toista. Mutta poika parka! Hänen suurin vikansa oli silloin hänen liukas kielensä. Ja ennen iltaa olivatkin hänen asiansa aivan yhtä huonosti kuin aamullakin ennen paikkaan tuloa. — Puhelin oli soinut ja vaikka Liisa oli aikonut siihen vastata, oli poika ennättänyt edelle ja alkanut hoitaa asioita. Kysyttiin johtajaa ja hän vastasi rehellisesti ja vilpittömästi, että tämä oli klosetissa. Siihen kai asiakas sillä kertaa tyytyikin. Mutta jo puoli tuntia myöhemmin tiesi pojan kuuluisan vastauksen johtaja ja hänen kauttaan puoli taloa. Nuorta miestä tietysti opastettiin ja hän ainakin lupasi vastaisuudessa olla enää selittämättä niin tarkoin esimiestensä askeleita.

Vähän myöhemmin oli johtaja ja sillä kertaa Liisakin poissa huoneesta ja poika vastasi taaskin. Mutta nyt olikin johtaja itse mennyt viereisen huoneen puhelimesta koettamaan, oliko hänen nuhteillaan ollut mitään merkitystä. Siksipä hän kysyikin heti, että oliko johtaja nytkin vielä siellä samassa paikassa kuin aamupäivällä. »En tiedä», vastasi liikkeen uusi ja innokas vesa, »mutta eiköhän se liene siellä nytkin, kun ei ole näkynyt.»

Seurasi uusi tutkinto ja uudet kysymykset. Mutta poika selitti, ettei hän ollut tällä kertaa muuta kuin vastannut toisen kysymykseen ja että hän siis oli viaton. Mutta toinen oli eri mieltä, ja huomisaamuna ei sitä nuorta miestä enää näkynyt.

Muistellessaan elämänsä ensimmäistä leipätyöpäivää Liisa ei malttanut olla naurahtamatta. Vasta sitten hän katsoi ympärilleen ja huomasi toiselta penkiltä kummaksuvia katseita hänen yksinnaurunsa vuoksi. Hänen täytyi nousta ja lähteä kotiin.

Mutta sille hän ei voinut mitään, että hänen oli nyt niin hyvä ja kevyt olla.

5.

Kun Tauno, Hietalan perheen aikamieslapsi, tuli kotiin hyvissä ajoin ennen aamiaista, huomasi hän heti portista käännyttyään äidin jäätelökärryt pihalla portaiden vieressä ja aavisti jotakin erikoista olevan tulossa. Eiväthän nuo kärryt olleet hänen muistaakseen ilmestyneet siihen takaisin koskaan ennen iltaa muulloin kuin suurimmilla sateilla. Tauno aikoikin nyt sen vuoksi kääntyä heti takaisin, mutta huomasi äidin keittiön ikkunan ääressä ja arvasi tämän jo nähneen hänet. Ja kun he eivät olleet nähneet toisiaan äidin kanssa sitten kuin eilen kahvilassa ja kun Tauno ei aavistanut mitään siitä, että äiti oli sen jälkeen tiedustellut hänen työpaikkaansa, piti hän nytkin kaikkein helpoimpana selittää, että oli taas pieni työtön aika päivällä, heidät oli sen vuoksi laskettu muutamaksi tunniksi vapaaksi, jotta tulisivat illalla ottamaan vapaatunnit takaisin.

Hän soitti — oma avain kun oli pitänyt luovuttaa Vareiselle — ja pitkän ajan kuluttua tuli äiti avaamaan. Heidän kohtaamisensa yritti olla taas vilpitön:

»Kah, mamma! Mikäs sinut on tähän aikaan päivästä kotiin ajanut?»

»Olen tässä putsaillut ja korjaillut vaatteitasi. Siellä keittiön tuolilla on sininen pukusi, muuta se heti päällesi. Panin tuen housujenpolven sisäpuolelle, kun oli menemäisillään rikki, ja likaläikät hankasin tärpätillä pois. Paitasi ovat pinossa tuossa pöydällä ja sukkia saat mukaasi viisi paria. Pese itse sitten järvessä uudestaan, kun ne likaantuvat. Nenäliinoja tulee puoli tusinaa ja alushousut...»

»No mutta mitä sinä? Mitä varten nämä kaikki...?» kysyi Tauno ihmeissään eikä voinut aavistaa muuta kuin että jotakin oli hullusti.

»Ai niin, enkös minä muistanut sanoakaan! Sinähän matkustat nyt päiväjunalla kahden tunnin kuluttua minun vanhaan kotiini Lampelaan ukkisi ja mummosi luo kesälomaasi viettämään ja tulet vasta syksyllä takaisin. Kirjoittivat, että he välttämättä tarvitsevat sinua siellä...»

Nyt Tauno yhä enemmän alkoi aavistaa, että jotakin oli kierossa. Mutta kun äiti ei kuitenkaan näyttänyt yhtään vihaiselta, ei hän pitänyt tätä lähtöä minään rangaistuksenakaan. Sillä silloin olisi muori sanellut suorat sanat. Sen vuoksi hän uskalsi viattomana ihmetellä:

»Mutta mitä ihmettä minä siellä sitten teen?»

»Virkistyt heinä- ja peltotöissä ja uit itsestäsi pois kaikki kaupungin pölyt ja taudinbasillit. Minä tulisin niin mielelläni mukaan, mutta kun ei näytä nyt kerta kaikkiaan pääsevän. Mieluumminhan minäkin olisin siellä kuin seisoisin tuolla kuumassa paisteessa pitkät päivät. Ja Liisankin mieli tuntui tekevän kovasti lähteä, mutta kun hänenkin täytyy ensin ratkaista se paikka-asia. Ja taitaa olla vielä niin heikkokin matkustamaan», valehteli äiti kasvot totisina ja ajatteli, ettei valehteleminen ole nyt hänelle mikään synti, kun on itse saanut vuosikaudet uskoa vain valheita.

»Mutta hyvänen aika, enhän minä voi sinne lähteä mitään ilmoittamatta. Täytyyhän minun puhua...»

Ja nyt äidille tuli vihdoinkin kokonaisen vuorokauden odottamisen jälkeen tilaisuus puhua siitä Taunon »paikasta»:

»Jaa-ah! Enpä tosiaankaan muistanut sitä paikkaasi! Mutta lähde sinä nyt vain aivan rauhassa, niin minä käyn kyllä selittämässä siellä sinun liikkeessäsi, jotta kun oli niin kiireellinen matka. Nostanpahan samalla saatavasi, jos siellä jotakin on.»

Tauno yritti hätääntyä, mutta arvasi, että nyt hänet voisi pelastaa vain huolettomaksi heittäytyminen:

»No ei siitäkään kai mitään tule. Mutta voinpahan itse käydä puhumassa asemalle mennessäni. Toimitan samalla vähän muutakin, kun käskettiin. — Mutta eiköhän vain ole selvempi, että minä lähden vasta muutaman päivän perästä? En minä nyt näin yhtäkkiä...»

»Sehän se juuri hauskaa onkin. Sinähän olet aina pitänyt liikkumisesta ja uuden näkemisestä. Nyt siihen on niin hyvä tilaisuus. — No mutta älä seiso siinä enää, hyvä lapsi! Sanoinhan, jotta juna lähtee kahden tunnin kuluttua, ja sitten meistä kahdesta tulee ero. Syö nyt ensin tuossa, paistoin makkaroitakin. Muuta sitten vaatteesi ja joudukin, jotta et myöhästy!»

Tauno istuutui huokaisten pöydän ääreen eikä keksinyt, millä saada matkaa lykätyksi edes huomiseen. Silloin hänellä olisi aikaa miettiä keinoja sen lykkäämiseksi eteenkinpäin. Hän istui selkänojaan, ei syönyt, vaan työnsi jalkansa suoriksi pöydän alle, pani kädet housuntaskuihin ja koetti näyttää huolettomalta.

»Ei. Ei siitä sittenkään tule mitään», hän huoahti toisen kerran aivankuin olisi yksin saanut päättää juuri näin.

»Matkarahaako», joutui äiti taas väliin. »Siitä ei ole huolta. Tässä saat — mihinkäs se pussi nyt joutuikaan — tässä on matkoihin ja sitten saat vielä sata markkaa ylitse muihin menoihisi. Mutta älä pudota niitä, kun miesparalla ei ole vielä edes omaa lompakkoakaan.»

»Onhan minulla ja hyvä onkin», vetäisi Tauno povitaskustaan uuden uutukaisen lompakon, asetellen setelit sinne huolellisesti. Saivathan olla mukana, vaikkapa matka siirtyisikin.

»Mistäs sinä tuollaisen? Kas kun onkin hyvä lompakko! Maksoiko paljonkin?»

Tauno ei ollut kuulevinaankaan. Hän päätti nyt, kun huomasi, ettei äiti mitään tietänyt, siirtyä puolustajasta hyökkääjäksi:

»Mutta miksei minulle ole sitten aikaisemmin puhuttu tästä matkasta, jotta olisin voinut järjestää työni? Olisihan tuosta saattanut mainita edes tänä aamuna, jos ei ennen. Enhän minä nyt yhtäkkiä, älyätte kai sen itsekin...»

»Voi hyvä lapsi, kun sinua on haettu koko aamu», valehteli äiti rohkeasti ja nautti tästä valehtelemiskilpailusta, sillä mitään aavistamaton poika paljasti hänelle lopultakin itsensä. Kyllä hän vielä ennen lähtöä puhuisi pojalle vähän tottakin, mutta nyt hän ei antaisi toiselle kunnollista suunvuoroa puolustella. »Kun kirje tuli vasta tänä aamuna lähdettyäsi! Liisa kävi soittamassa työpaikkaasi, muttei löytänyt puhelinluettelosta. Hän koetti etsiäkin, mutta poliisikaan ei tietänyt osoitetta.»

»Enhän minä siellä ollutkaan, kun vasta illalla...»

»No niinhän mekin arvelimme, jotta sinä kai olet vapaa samalla tavalla kuin eilenkin. Sitten Liisa kävi urheilukentällä, muttei löytänyt sieltä, vai liekö katsonut huonosti.»

»Tuolla kaupungilla kävelin hiukan», pienensi poika itse rengasta, jota äiti oli juuri koettanut kiristää.

»Näitkö muuten Vareista? Hänkin haki sinua. Minä kieltelin ensin vähän, mutta hän vain meni. Vareinen oli käynyt etsimässä sinua kaikista tämän puolen kahviloista. Oli käynyt 'Puistossakin' asti.»

»No siellähän minä juuri olin! Miksei...?»

»Sepäs kummallista. Kertoi istuneensa pitkät ajat siellä ja heittäneensä hakemisen. Mutta ehkä te olittekin eri huoneissa, ehkä Vareinen istui biljardissa...?»

»Minähän olin juuri siellä», murahti Tauno.

»Jahah, vai siellä», sanoi äiti jo kylmemmin löydettyään pojan olinpaikan. »Vai siellä. Sieltäkös sinä tuon lompakonkin sait?»

»Voitin sen muutamalta maalaiselta, kun se ei osannut pelata yhtään. Ensin se mies hävisi rahansa muille ja sitten minulle vielä lompakon, kun koetti saada entisiään takaisin.»

»Jassoo, vai niin. Siellä taitaa olla hauskaakin väkeä? Taitavat tarjota joskus ryypynkin, ne parhaimmat tuttavat? — No syöhän nyt sentään ja joudu, että kerkiät. — Sinä kyllä varmasti matkustat tänään, siitä ei kannata enää puhua! Ja minä taidan tulla asemalle saattamaan, jotta poju saa piletin ja löytää oikeaan junaan. Sattuu olemaan muitakin asioita kaupungille ja käyn sitten samalla siellä sinun liikkeessäsikin.»

»Siellä nyt ei naisten tarvitse solkata minun asioissani», murahti poika vihaisena, että hänen työasioihinsa sotkeuduttiin. Vähän harmitti toisekseen, että oli tullut keksityksi koko juttu, jos sattuisivat naiset vielä saamaan selville ja nostaisivat rähäkän. Mutta äidin hyville mielin saattamiseksi oli pitänyt tekaista...

Jenny-rouva olisi tahtonut poikansa viime sanojen jälkeen astua tämän eteen, tarttua kauluksesta ja antaa ympäri korvia. Hänen mielensä teki siepata herran oma kävelykeppi tuosta ovenpielestä, lyödä sillä vasten kasvoja ja huutaa kerrankin suunsa puhtaaksi, että tämä oli koira, kun oli ensin sepittänyt valheita todellisia teitään peittääkseen, ja sitten kaksinkertainen retku, kun kehtasi vielä jälkeenkinpäin luulla äitiään niin hölmöksi, että tämä iankaiken uskoisi valheita, vaikka olikin uskonut eiliseen ja tähän päivään asti. Hän oli nyt niin hämmästynyt näistä kahden päivän paljastuksista, etteivät edes kyynelet jaksaneet nousta hänen ihmetteleviin silmiinsä. Mutta hänen piti kestää nyt vielä vähän aikaa ja hillitä itsensä lopullisesta purkauksesta, että saisi pojan kunnollisesti junaan. Jos hän kestäisi nyt tämän kerran, muuttuisi kaikki silloin vähitellen hyväksi. Hän tunsi poikansa myöskin toiselta puolen: pahaan umpikujaan jouduttuaan tämä saattaisi yht'äkkiä nousta ja hävitä sen tien, niinkuin oli kerran kouluaikanaankin tehnyt kesken syönnin: noussut ja kadonnut kotoa kahdeksi päiväksi. Eikä vielä nytkään tiedetty, missä hän oli silloin ollut.

Mutta surun, kiukun ja pettymyksen lomassa Jenny-rouva kuitenkin hienoksittain nautti siitä, että oli asettanut ansansa niin hyvin, jotta poika oli ilman suurempia tutkinnolta ja rähinöitä paljastanut itsensä kokonaan. Kun hänet saisi vain nyt mielisuosiolla junaan, niin mies siitä vielä kouluttaisiin!