Part 3

Ja kaikki muukin kasvaa, vaatimuksetkin. Yksi vuosi tuntui vieneen hänet hyvin kauas. Seuraavana kesänä hän ei enää viihtynyt siellä eikä hänen mielestään ollut siellä mitään ihmeellistä, tuskinpa omassa itsessäänkään. Ei ollut tullut enää mitään uutta. Ja nyt hän ei enää varmasti tulisi toimeenkaan siellä vanhojen luona, partaisen ukon polvella istuen ja liikkaavan mummon vehnäskahvia juoden...

Hän hieraisi kasvojaan kuin päästäkseen tämänaamuiseen vireeseen ja karkoittaakseen sen saman tunteen kuin veri olisi noussut päähän ja sumentaisi ajatukset ja mielialan. Hän avasi ikkunan, hengitti raitista aamuilmaa ja katseli talon pihalla ja portilla leikkiviä tenavia.

Portilla käveli mies, tutki molempia portinpieliä kuin numeroa hakien ja kysyi lapsilta jotakin, astuen sen jälkeen pihaan, kulkien ovelta toiselle ja etsien niistä oikeata nimeä. Kun kulman lyhyemmällä sivulla ei näkynyt oikeata, kääntyi hän tänne pitemmälle ja vilkaisi pitkin koko varjoisaa ikkunariviä.

»Hyvä jumala!» vavahti Liisa hypäten samassa seikalleen ja siirtyen verhon suojaan. »Erkki!»

Liisa kuuli oman hätäisen kuiskauksensa, kuuli oman läähätyksensä ja oli varma, että toisenkin täytyi tietää, kuulla ja nähdä hänen seisovan juuri siinä verhon takana piilossa puoleksi paeten ja puoleksi valmiina huutamaan ilosta.

Mitä Erkki haki? — Mitäkö, häntä tietysti! — Erkki tuli taas yhtä ovea lähemmäksi... Häntä tietysti! Mutta mitä varten? Yksinkertaisesti ikävästä, kaivattuaan nyt puoli vuotta, vaikk'ei ennen tullut toimeen vuorokauttakaan ilman Liisaa — niin, eikä hänkään ilman tuota toista. Ja hän, raakimus, saattoi nyt kysyä: mitä varten?

Mutta miten hän tuli nyt vasta? Näin myöhään? Miksei hän tullut jo silloin, kun häntä kaikkein enimmin itkettiin ja odotettiin? — Ehkä Erkki tulikin nyt vain vahvistamaan eron kaikkien muodollisuuksien mukaan ja kenties pyytäisi Liisaa unohtamaan ja antamaan anteeksi ja pyytämään siunausta jotakin uutta suhdetta varten. Ei, näin myöhään hän ei tulisi enää korjaamaan mitään entistä, vaan ainoastaan parantamaan omia asioitaan tai puolustelemaan itseään. Vai ottamaanko? Tarvitsemaan? Viemään häntä vähitellen valtaansa niinkuin ennen? — »Ei, se ei saa tapahtua! Hyvä jumala, mitä minä teen?»

Puuportaat kolahtivat askelista. Seurasi lyhyt tauko ja sitten kellon hiljainen ja arka kilahdus.

»Minun täytyy kestää nyt tämä kerta, sitten on kaikki ohi», mietti Liisa. »Minun täytyy kestää nyt, muuten olen mennyttä!»

Kello soi kiivaammin ja pitempään, se soi kuin kutsuen ja ikävöiden.

»Jospa hän kuitenkin on etsinyt minua jo varhemmin ja nyt vasta löytänyt tämän uuden asunnon?»

Olihan Erkki voinut hakea häntä vanhasta paikasta jo kauan sitten. Mennäkö? Voisihan hän laskea toisen sisään, mutta kohdella tätä kuin vierasta ja osoittaa, että tämä oli tullut turhaan, jos oli tullut vain sitä varten. — Mitä hänen tarvitsi seisottaa toista oven takana sisään päästämättä niinkuin ryöväriä tai murhaajaa, kun he kerran olivat kuitenkin olleet toisilleen kaikki kaikessa? Eihän hän ollut pakoillut ketään muutakaan sisään tulijaa, niin miksi nyt juuri tätä miestä? — Liisa silmäili ympärilleen, oliko kaikki niin kunnossa, että hänet saattaisi kutsua sisään. Liedellä oli pesemätön pata vettä puolillaan, lautasia ja lusikoita oli sen vieressä pesuvadissa, edessä pöydällä oli kaikki vielä aamuteen jäljeltä ja kamarin vuoteet vielä kokoamatta.

Ei ei voinut! Erkki ei saanut nähdä tätä ahtautta ja ahtaudesta johtuvaa likaisuutta ja pölyttyneisyyttä, kaikkea tätä puutteen ja pienen asunnon keittiöelämää. Sillä jos Erkki oli tosiaan tullut korjaamaan kaiken entisen, tullut ikävän ajamana, niin silloinhan hän tulisi vielä kerran uudelleenkin tai he voisivat tavata jossakin muualla — ja tapaisivatkin varmasti.

Kello soi viimeisen kerran ja kiivaana. Silloin Liisa vetäytyi vaistomaisesti kauemmas nurkkaan kuin suojaa hakien. Portaat taas natisivat askelista, Erkki oli siis jo menossa, kenties katseli ikkunaan ja sen verhojen suojaan. — Nyt Liisakin huomasi hätäisenä välähdyksenä sateen ja pölyn likaiset juovat lasissa ja mustuneet ja ryppyiset ikkunaverhot, kun tiesi Erkin niitä katselevan.

Sitten oli kaikki hiljaista. Kauan aikaa Liisa oli piilossaan, arvellen Erkin yhä seisovan keskellä pihaa ja katselevan odotellen vuoroin oveen ja ikkunaan. — Mennäkö jäljestä ja huutaa? — Ei, ei ainakaan ennen kuin kaikki olisi jälleen kunnossa ja hän itse tuntisi kestävänsä, jos hänet silloin pantaisiin koetukselle.

Viimein hän astui varovasti kurkistamaan verhon takaa. Hän luuli kerkiävänsä vielä näkemään, kuinka Erkki juuri portissa mennessään kääntyisi silmäämään taaksensa.

Mutta siellä ei ollutkaan enää ketään, ei edes lapsia. — Eikö portaillakaan? — Ei.

Hän tunsi olevansa kauhean yksin, vielä yksinäisempi kuin äsken ja koko maailman syrjäyttämä. Elämä tuntui menneen niin kauas, se entinen ihana elämä, johon tuo äskeinen mies oli hänet vienyt ja joka oli hemmotellut häntäkin hetkisen, mutta vain hetkisen, niinkuin lellikkilastaan. Mutta kun hän oli ollutkin tuhma, oli hän saanut jäädä taas yksin.

Liisa istahti jakkaralle pöydän viereen, pani käsivartensa pöydän reunalle, nojasi otsansa nyrkkeihinsä ja itki.

3.

Kun Vareinen meni yhdeksältä korjauspajalle, oli häntä ja toista teknikkoa odottamassa yllättävä uutinen: heidät sanottiin irti työstä. — Mutta miehet eivät hätääntyneet siitä yhtään, vaan menivät johtajan luo keskustelemaan asiasta lähemmin ja kyselemään hiukan, mistä nuo tuollaiset terveiset johtuivat. Johtaja näytti hermostuneelta eikä näyttänyt ensin tahtovan antautua mihinkään puheisiin. Mutta kun miehet istuivat ja puhuivat, alkoi hänkin virkistyä, tarjosi sikarit molemmille ja kertoi: Heidän korjauspajansa oli joutunut pahaan rahakiipeliin ja ties' millä siitä selviääkään. Näyttää, niinkuin väkeä olisi liikaa, kun nimittäin vertaa keskenään pajan suuruutta ja kalustoa ja toiselta puolen palkkoja. Ja kun nyt tulee kysymys menojen vähentämisestä, täytyy silloin tietysti ensiksi ajatella palkkojen vähentämistä, sillä muuallahan täällä ei sanottavasti voisi säästää. Jos olisi edes kalustoa ja tilaa enemmän, jotta valmista työtäkin tulisi enemmän, silloin saisi hyvinkin olla koko nykyinen henkilökunta ja kai vähän lisääkin. Mutta milläs riivatulla sitä kalustoa ja lisärakennuksia...! Kun on kiipelissä entistenkin velkojen kanssa... Mutta kun vain olisi muutamia kymmeniä tuhansia lisää, niin hätä olisi kaukana.

Johtaja kyllä vakuutti, ettei hänellä ollut mitään syitä itse miehiä eikä heidän työtänsä vastaan. Ja hän voisi kyllä pitää heidät edelleenkin, mutta palkkoja pitäisi alentaa kautta linjan ja heille kahdellekaan ei voitaisi maksaa juuri paljon enemmän kuin miehillekään. Mutta kesken toivottomalta näyttävän puheensa hän kysäisi:

»Eikö herroilla ole rahoja kiinnittää yritykseen? Suurennetaan sen sijaan itse pajaa eikä vähennetä miehiä! Herrathan varsin hyvin tietävät, jotta tämä paja kannattaa, kun sen vain saa tarpeeksi laajaksi ja miesten käsiin tarpeeksi hyvät välineet. Tehtäisiin niinkuin pieni osakeyhtiö...»

Miehet katselivat toisiaan ensin kysyvinä, sitten vähän myhäillen ajatuksesta, että hekin olisivat silloin tämän pajan omistajia ja kulkisivat vastedes omissa töissään. Vanhempi teknikko, perheellinen mies, sanoi kannattavan ajatella asiaa, sillä päivänselväähän oli, etteivät rahat menisi hukkaan. Mutta kun hänellä ei nyt sattunut olemaan niin paljon varoja kuin pariakymmentätuhatta, pitäisi hänen ensin tiedustella niitä jostakin.

Vareinen sanoi samaa ja aikoi miettiä.

Heidän poistuessaan johtajan luota ei Vareinen tapansa mukaan kuitenkaan jaksanut olla tuskastumatta, vaan otti asian jo eron kannalta. Mutta toinen säilytti malttinsa ja rauhallisena arveli vain:

»Nyt näkyy saavan lopettaa jo syömisen, kun loppui työkin. Parasta panna korkki kiinni, etteivät entiset haihdu.»

»Jumaliste, kaikkia voi sattuakin. Ja juuri, kun minun piti ajatella...»

»Akanottoako?»

Vareinen ei vastannut, mutta puristi toista olkapäästä ja kysyi, vetäen huulensa ohuiksi:

»Kuulehan, sinä puhuit kerran siitä moottoriveneestäsi. Ehdotit, että ajeltaisiin sillä hiukan... Mitäs nyt ajattelet asiasta? Vene seisoo rannassa joutilaana, vaikka isäntä on joutunut työttömäksi. Ja työn saaminen riippuu vain siitä, onko sinulla rahaa. —Tehdään rahaa!»

»Jaa...?»

»Minä menisin erään varman naapurin kanssa. Hän olisi vain laivapoikana eikä saisi tietysti paljoa. Minä hoitaisin veneen ja kaiken muun. Paljonko sovittaisiin veneen vuokrasta?»

»Joudut kiinni ja sinne menee minun veneeni sitten.»

»En joudu. Ja jos joudun, niin venehän saadaan takaisin. Seuraava huvimatka tuo taas veneen hinnan. Ja voinhan jättää sinulle pantiksi jo lähtiessä osan veneen hinnasta. Mulla on vähän pankissa...»

»Jaa? Että se vuokrako? — Olisiko paljon, jos pantaisiin puolet voitosta? Tai vähennetään minun osuudestani sen sinun apulaisesi palkka. Jos tämä ensimmäinen matka onnistuu, niin toisella kerralla sovitaan minulle vain kolmannes.»

He päättivät, että Vareinen menee Taunon kanssa moottorilla, toinen teknikko vie sillä aikaa yhden korjauspajan auton — heidän kun täytyi korjausten jälkeen niitä muutenkin koettaa — muutaman kymmenen kilometrin päähän kaupungista erään pienen laiturin luo ja jättää sen siihen. Toiset tuovat lastin, siirtävät sen autoon, ajavat auton kaupunkiin ja hakevat sitten uudelleen veneen pois. Toisella miehellä ei silloin olisi mitään muuta osuutta kuin auton vieminen sinne rannalle ja senkin Vareinen selittäisi omaksi syykseen. Jos vene tai auto joutuisi kiinni, ottaisi Vareinen koko satsin niskoilleen.

Päätöksen johdosta Vareinen tuli niin hyvälle tuulelle, että hän jo meni takaisin johtajan luo ja pyysi päivän tai parin lomaa, sillä hänellä oli muka rahoja jo hiukan tiedossa ja hän hankkisi ne, ennenkuin lähtisi itse pois työstä.

Viittätoista minuuttia myöhemmin hän käveli toria pitkin varmoin askelin kuin mies, joka tietää, mitä tekee. Hän ei ollut huomaavinaankaan asuntoemäntäänsä valkoisten kärryjen takaa puna-valkoraitaisen katoksen alta. Vasta kun hän oli antanut kiillottajapojan puhdistaa kenkänsä ja ruskeat nahkasäärystimensä, oli hän näkevinään lähellä seisovan rouvankin ja hymyili ystävällisenä:

»Kansaa kuin messuilla. Ja kauppa käy, vai?»

»Kosimaankos Vareinen on menossa, kun on noin sunnuntaitällissään keskellä kirkasta työpäivää eikä ole korjauspajalla?» leikitteli rouva.

Vareinen silmäsi tutkivasti, tiesikö toinen jotakin, ja tuli äkkiä sanattomaksi. Vasta kun hän rouvan muun lepertelyn jälkeen uskoi, ettei tämä vielä aavistanut mitään Liisan ja hänen välisestään »kosinnasta», alkoi hän rauhoittua ja kertoi lähteneensä hammaslääkäriin. Mutta mitään aavistamaton Jenny-rouva ei ollut uskovinaan, vaan puhui edelleen tytöistä. Vareinen olisi lähtenyt poiskin, mutta mieli teki myöskin onkia selville, oliko Liisa jo lörpötellyt ja häpäissyt hänet naureskellen tietysti takanapäin. Ja rouvakin näkyi katselevan häntä niin tutkivasti. Neuvottomuuttaan peittääkseen hän otti pullollisen juotavaa ja seisoi lasi kourassa katsomatta kertaakaan rouvaa silmiin — niinkuin hän ei yleensä koskaan muulloinkaan katsonut puhellessaan ketään silmiin. Kun pullo loppui ja hänen piti vetää lompakkonsa esille maksaakseen tuntui kuin hänen olisi pitänyt samalla hyvittää tuota epäilevää eukkoa jostakin eikä keksinyt siihen muuta neuvoa kuin sanoa:

»Tuota noin, samalla voisin maksaa viime kuun vuokrankin, kun uusi näkyy jo alkaneen. Niin että sopiiko nyt samalla, vai?»

»Eihän sillä, hyvänen aika! Meidänhän täytyy maksaa ensin toisinpäin. Hohhoi, eipä silti, rahaahan näkyisi vain tarvittavan aina yhä enemmän.»

»Rouva ottaa nyt vain! Ne muut ehtii sitten selvitellä», lohdutti hän tapansa mukaan ja oli kiitollinen, että oli päässyt Jenny-rouvan kanssa taas näinkin läheisiin asioihin. »Minä maksan nyt kuitenkin tämän. Nämä kuut näkyvät vaihtuvankin niin usein, kun tilinteon päiviä on yhtenään. Näkyi isännöitsijä käyvän keräilemässä jo siellä kotonakin.»

»Nyt jo? Hyvänen aika! Minä kun luulin, että se käy vasta iltapäivällä, enkä tiennyt jättää mitään kotiin. Mitenkähän Liisa nyt mahtoi selvitä...»

»Hyvin», vastasi Vareinen, vaikka rouva olikin kysynyt kuin itseltään. »Kyllähän me Liisa-neidin kanssa yhdestä isännöitsijästä selvitään.»

Rouva valitteli, että joko taaskin Vareinen oli saanut maksella heidän asioitaan. Vareinen oli tyytyväinen tähän käänteeseen. Nyt hänen ei enää tarvinnut pelätä rouvan tutkivaa katsetta, ja keskustelu oli muutenkin kääntynyt kuin itsestään Liisaan. Olisi hyvä tilaisuus jatkaa ja tutkia vähän asioita, mutta hän ei oikein tietänyt, mistä aloittaisi.

Samaan aikaan mietti Jenny-rouva tapahtumasta kiitollisena, että Vareinen oli sattunut olemaan kotona eikä heidän tarvinnut tuntea häpeää tunnustaessaan, ettei ollut millä maksaa vuokraa. Sillä vaikka rouva sanoi luulleensa isännöitsijän tulevan vasta iltapäivällä, oli hän itse asiassa unohtanut vuokran kokonaan eikä hänellä olisi iltapäivälläkään ollut enempää kuin nytkään. Mutta hyvä, kun oli selvitty! Ja taisi olla hyvä mies tuo heidän vuokralaisensa, kun noin auliisti tarjoutui järjestämään asiat. Kiltinnäköinen oli muutenkin... Ja oli toki hyvä sekin, että he kykenivät järjestämään hänelle edes jonkinlaisen kodin, kun sai aina olla vieraissa, poika raukka! Ja sen takia kai se noin pyrkikin yhteen talonväen kanssa...

»Liisa-neiti näkyy vain selvenneen kokonaan jo taudistaan, kun on tänään ensimmäistä kertaa ylhäällä», koetti Vareinen jatkaa keskustelua. »Terve tyttö jo. Mutta onhan tautien jälkeen aina sellaista pikkuvikaa. Vaikka eihän hänessä kai enää mitään, korkeintaan hermostunut hiukan.»

»No se nyt ei ole ihmekään! Teki talvella työtä kuin hassu eikä edes iltoja pysynyt kotona, vaan sai joulunkin aikaan istua joka ilta vielä lisäksi pari tuntia. On se vain tarmokas tyttö, enkä minä tietäisi, miten kaikesta selviäisi, jos ei Liisaa olisi. — Joulun jälkeen sille näytti sitten jotakin tulleenkin, kun tyttöparka yhtäkkiä muuttui niin alakuloiseksi. Kai liikarasitusta. Nyt hän ei ajattele mitään muuta kuin paikansaamista ja tappaa sillä huolella itsensä. Vaikka onkin oma tyttö, niin kyllä minä vain sanon, jotta harvoja on niin tunnollisia ja tarmokkaita!»

Hän pysähtyi hetkiseksi, kun ääni yhtäkkiä petti liikutuksesta. Ja Jenny-rouvan kosteat silmät saivat Vareisenkin jollakin tavoin liikuttuneeksi. Hän tunsi kuin pistoksen: oliko hän kiusannut Liisaa liiaksi, kun ei ollut jättänyt rauhaan, vaikka toinen oli rukoillut ja valittanut saavansa muutenkin ajatella ja huolehtia liikaa. Hän oli yksinkertaisesti ollut hoksaamaton, mutta voisi kuitenkin jollakin parantaa asiaa vielä jälkeenpäin.

Yht'äkkiä Vareista alkoi niin kummallisesti kuumottaa. Hän pyyhki hikeä otsalta ja sytytti savukkeen kuin poistaakseen pahanolontunteensa. Teki niin mieli puhua rouvan kanssa enemmänkin Liisasta, muttei oikein uskaltanut ilmitulon pelossa. Äskenkin se tuntui jo kuin syyttävän häntä Liisan puolesta. Jenny-rouva taas puolestaan seurasi Vareisen käden liikkeitä ajatellen haikeana poikaansa, joka ei ollut tyttären veroinen. Olisipa poika ollut edes tuonkin vieraan miehen kaltainen, niin ei olisi perheellä hädänpäiviä! Eipähän tuo yrittänyt koskaan renttuina, vaikka tosiaan olisi ollut syytä, kun sai asua keittiönkuvekamarissa eikä ollut mitään vertaista seuraa.

Taas yritti Jenny-rouvan silmiin herahtaa kyynel, hänen tuntiessaan äidillistä hellyyttä tuota aivan vierasta, kalpeata ja ikävöivännäköistä miestä kohtaan.

Hän tuijotti edelleen toisen käteen, näki takinhihan ja kalvosimet, jotka olivat kiinni punaisella kangasnapilla.

Kas, kun hän ei ollut ennen huomannut tuollaista palloa juuri kalvosimennapiksi! Mihinkähän hän olikaan sen heittänyt...? Hänhän oli kerran löytänyt juuri samanlaisen napin ja miettinyt, mihin se mahtoi kuulua. Ja kun ei sitä keksinyt, oli heittänyt sen menemään. — Ei, mutta — hyvänen aika!

Nyt hän sen muisti: hän oli kerran Liisan vuodetta korjatessaan ja lakanaa oikoessaan sattunut pudottamaan sen sänkyvaatteista lattialle ja arvaillen pyöritellyt sitä sormissaan.

Mitä tietä saattoivat tuon miehen napit kantautua hänen tyttärensä sänkyyn!

Jenny-rouva tunsi riipaisevaa epäluuloa, niin että poskilla kulki kuuma henkäys. Vai sillä lailla! Hän oli kyllä joskus ajatellut, että kotona Liisa makasi sängyssä ja viereisessä huoneessa oli vieras mies mutta hän ei ollut osannut epäilläkään, että Liisa antaisi tuolle miehelle mitään aihetta lähestyä sänkyään.

Ja niin alkoi pieni mansikannäköinen kangaspallo Jenny-rouvan silmissä äkkiä muuttua synniksi.

Silloin Vareinenkin viimein luuli keksineensä jatkon keskustelulle ja viattomana virkahti:

»Sitä minä vain ihmettelen, ettei Liisa-neiti ole joutunut naimisiin. Onhan niin tavallista, että mitä kunnollisempi tyttö, sitä pikemmin vanhemmat hänet menettävät. Mutta Liisa-neiti kai ei vähässä kummassa jätä kotiaan.»

Oliko tuo mies sittenkin vain lurjus vai oliko heillä Liisan kanssa jotakin vakavaa. Ja jos kerran jotakin oli, niin miksi hän sitten viitsi näytellä tässä toisen edessä ja killistellä taivaalle, aivankuin luulisi voivansa pettää hänet, Jenny-rouvan. — »Ei, minua sinä et petä», mietti äiti taisteluvalmiina. »Olen aina ajatellut, ettei siitä seuraa hyvä, kun tuollaisia talossa pidetään. Ja pitääkö tyttärenkin nyt vain köyhyyden takia joutua tuollaisten lähennettäväksi!»

Kun Vareinen niin välttämättä oli halunnut johtaa keskustelun Liisaan ja kun Jenny-rouva myöskin tahtoi tietää, mitä Vareisella oli sydämellään Liisaa koskevaa, syntyi heidän välilleen seuraava keskustelu. Se tosin katkesi pari kertaa, kun rouva teki välillä appelsiinikauppoja, mutta jatkui kuitenkin katkenneesta paikasta.

»Vai naimisiin!» ihmetteli rouva. »Onhan niitä taitanut kulkea miehiä meilläkin, salaa jos julkisestikin. Mutta ainakaan minä en ikinä usko, että Liisa on heitä erikoisemmin suosinut.»

»Vai on käynyt! Mutta turhaanko?»

»Mene tiedä, mitä ovat hakeneet. Nykyjään on niin paha luottaa kehenkään. Ja varsinkin miesten tarkoitukset kai lienevät moninaiset, ainakin he edessäpäin tuppautuvat olemaan niin laupiaita, jotta pahaa tekee, mutta annahan, kun silmä välttää!»

»Onkohan Liisa-neiti kyennyt onnellisesti välttämään kotivävyksi tarjoutuvia?» kysäisi Vareinen naurahtaen ja luuli huvittavansa sillä tuskastuneen näköistä rouvaa.

»En tiedä, mistäpä minä heitä tietäisin. Saatanhan minäkin lukea ne, jotka rehellisesti anoppia pelkäämättä talossa käyvät, mutta mistäpä kaikki ne tietäisin, jotka salaa kuljeskelevat, kun ei minulla ole aikaa istua kotona ja kyttäillä nurkissa.»

Taaskin Vareinen naurahti, mutta se kuului hänestä itsestäänkin enemmän hevosen hörhötykseltä kuin naurulta.

»Niin se on», jatkoi Jenny-rouva. »Muuta en tiedä, mutta sen sanon vieläkin kerran, että Liisa on kunnon tyttö. Ja ainoa toivoni on, etteivät myöskään muunlaiset miehet häiritse hänen rauhaansa. Liisa tietysti saa itse päättää seurastaan ja valita sen, niinkuin häntä itseään huvittaa, sillä enhän minä aiokaan käydä häntä holhoamaan. Mutta ajattelen vain, jotta Liisa parkakin on saanut jo ponnistella ja raataa tässä maailmassa niin paljon, että hänen oikeutensa olisi saada nähdä jo parempiakin päiviä. Sen vuoksi en jaksa uskoa enkä käsittääkään, että Liisa saisi joutua naimisiin kunnottoman kanssa sitten, kun hän joskus naimisiin menee. Ja varma asia on, että jos vain näen jonkun vähänkään kelvottomamman näköisen häntä katselevan, niin sille tulee autuas lähtö meidän talon portilta katua alas!»

Vareinen ei tiennyt, mitä sanoa. Hän ajatteli vain, voisiko tuo rouva pitää kunnottomana sitä, että hän oli joskus tullut mennyksi niinkin lähelle Liisaa, ettei olisi voinut tehdä sitä ainakaan Jenny-rouvan nähden — jos siinä nyt silti ei mitään pahaa ollutkaan! Ja hänen siinä punnitessa itseään ja omaatuntoaan tuntui siltä kuin hänen pitäisi nyt tehdä Liisalle ja vaikkapa tuolle rouvallekin jotakin hyvää, parantaa jotakin, ettei päästäisi sanomaan, jotta hän muka...

Mutta silloin hän muisti taas oman kiireensäkin ja kysäisi:

»Missähän — missähänpäin Tauno mahtaa nyt olla.»

»En tiedä», vastasi rouva melkein töykeästi ja siirsi tyhjän pullon laatikkoon. »Kotona kai.» Mutta epäluuloisena hän kuitenkin peruutti heti äskeiset sanansa: »Ei se kotona ole. Missä lie lurvailemassa ja näyttelemässä parempaa kuin onkaan.»

Jenny-rouva johtui ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että Taunokin kenties oli joskus hiiviskellyt jonkun nuoren naisen sängyn ympärillä ja tiputellut sinne nappejaan jonkun toisen äitiparan kerättäviksi. Suuri epäluulo, kateus ja ihme pyörivät Jenny-rouvan mielessä. Hän tunsi kuin lievää mustasukkaisuutta lapsiaan kohtaan, vielä enemmän kenties kunnollista ja kilttiä Liisaa kohtaan, sillä hän ei ollut tullut oikeastaan vielä Liisaakaan ajatelleeksi niin aikaihmisenä, että tällä voisi olla joitakin senkaltaisia salaisuuksia tunnollaan. — Nyt nuo salaisuudet alkoivat painaa Jenny-rouvan mieltä yhtenä lisähuolena. Jospa hän nyt olisi niistä tiennyt edes sen, mitä tuo laupiaannäköinen mies mahdollisesti tiesi! Mutta niin vain näkyy olevan, että syrjäiset miehetkin tietävät omista tytöistä enemmän kuin itse äiti. — Hyvä isä, mitähän kaikkea voisivatkaan lapset salata, jos tahtoisivat — Liisakin...

»Ei Tauno kotona ole, turha sinne on yrittääkään» koetti hän vielä vakuuttaa ja pitää tuon miehen kotoa poissa aivankuin suojellakseen siten Liisaa. »Liekö tuolla Liisaakaan... Kaupungille aikoi mennä.»

»Kyllä Liisa sinne jäi», yritti Vareinen jatkaa.

Mutta silloin Jenny-rouva luuli saaneensa jo ratkaisun, hänen kärsivällisyytensä loppui ja hän huusi Vareiselle kuin kuurolle:

»Vai-i niin! No, itsepähän tuon paremmin tiedätte, kun myöhemmin kotoa läksitte.»

Jos tuo mies olisi mennyt oikeaan aikaan työhönsä, niin mistä hän nyt enää olisi tiennyt, missä Liisa oli. Liekö lorvi edes käynytkään vielä verstaallaan...? — Nyt ei Jenny-rouva enää epäillyt, hän uskoi jo tuntevansa miehen.

Vareinen olisi jo lähtenyt, muttei tiennyt, miten olisi sen tehnyt. Hän oli ensin huokaisevinaan kuin väsymyksestä ja kuumuudesta ja aikoi istuutua penkille, mutta keksikin sitten:

»Jaa, tosiaan! Minunhan pitääkin joutua sinne lääkäriin.»

Hän läksi ja rouva katseli hänen jälkeensä. Tietysti! Tietysti se mies kääntyi sinnepäin, missä lääkäreitä ei ole koskaan ollutkaan! — Ja hän näki vielä senkin, miten Vareinen seuraavassa kadunkulmassa kääntyi kotiin päin toista katua pitkin. Jenny-rouva pihisi kiukusta, kun hänen sanojaan ei näytty oikein uskottavan. Mutta hän totisesti sanoisi kaiken vielä selvemmin!

Ostajat katsoivat hiukan ihmeissään, kun rouva kesken kaiken alkoi äkkiä pakata tavaroita takaisin laatikkoon, heitti saamansa markanrahat samantien muiden tavaroiden joukkoon ja pyyhkäisi kulmastaan kiukun nostattaman kyynelen.

4.

Liisa oli eteisessä vetämässä takkia päälleen lähteäkseen kaupungille tiedustelemaan paikkaa ja tunsi juuri sen takia olevansa kuin pienessä juhlahetkessä käsillä, kun Vareinen tuli kotiin kukkakimppuineen. Tämä vihelteli huolettomana — niin ainakin näytti — eikä ollut muistavinaankaan tämänaamuista. Tuliko hän pyytämään anteeksi? — Varmasti, sillä mitään muuta varten hän kai ei olisi lähtenyt kotiin kesken työajan, päätteli Liisa. Ja aivan oikein:

»Päivää taas pitkästä aikaa, Liisa! Ostin sinulle tullessani kukkia näyttääkseni, ettei Vareisen poika ole niin tuhma kuin näyttää.»

»Se nyt oli turhaa, mutta kiitos vain», sanoi Liisa kääntyen ja hymyillen toisen hyvänsuopaisuudenpuuskalle. Hän ei nyt ollut enää erikoisemman vihainen tuolle miehelle, jos ei juuri muutakaan. Mutta Vareisen viime lähdön jälkeen oli tapahtunut jotakin sentään niin paljon suurempaa, että sen alle kokonaan peittyi muutaman Vareisen viha ja sopu.

»Sinä olet taitanut itkeä, tyttö? — Ei saa!»