Part 2

Niin. Vareisestä puhuminen talonväen rinnalla on kai oikeastaan turhaa, sillä hänhän oli vain vuokralainen. Mutta kun hän kerta kaikkiaan oli sotkeutunut paljon yhteen perheen asioiden kanssa — tai oli itse järjestänyt sotkeutumaan voi hänetkin vetää mukana niin kauan kuin hän talossa olisi. Vareinen oli ollut perheen tuttava jo ennen tänne muuttoaan: hän oli joskus käynyt Taunon vieraana. Sitten oli Tauno esittänyt hänet heille asumaankin, Vareisen omasta pyynnöstä. No, tilaa ei ollut juuri paljon, mutta tulot olivat tarpeen. Voisihan hän asua Taunon toverina kamarissa ja Liisa muuttaisi sairasvuoteineen keittiöön. Kun Liisan mieltä kysyttiin, pelkäsi tämä jo olevansa äidille muutenkin liian suureksi rasitukseksi ja mielihyvin muutti keittiöön, antaen siten puolestaan pienen mahdollisuuden vuokratuloihin, kun ei voinut muuten auttaa. Eikähän Vareisestä paljon vastusta ollutkaan: kun sai yösijan ja aamuteen, niin toi joka kuukausi välttämättömät satamarkkaset ja vieläpä auliisti lainasikin, kun tarvittiin. Mutta hänestä tuli perheelle oma kiusansa, ja tarina lyhykäisyydessään on tämä.

Liisan sairauden alkuaikoina ilmestyi Vareisen pää usein kamarinoven rakoon ja hän kyseli Liisalta hermostuttamaan asti aina samaa: No kuinkas tänään jaksetaan? — Eikö sitä pian nousta jo pystyyn? — Eikös jo sopisi lähteä yhdessä tansseihin? — Liisa ensin vastaili lyhyesti, mutta ajan oloon he saattoivat jo naurahdellakin. Ja paremmin tutustuttua mies vaikuttikin paljon sivistyneemmältä kuin alku-ujouden jälkeen. Hän muuttui muutenkin joustavammaksi, Liisa alkoi sietää hänen välittömiä juttujaan ja tunsi Vareisen käynneissä jo vaihteluakin. Hänestä olikin jo hyvä, että jollakin oli aikaa puhua hänen kanssaan, sillä makaaminen koko päivän yksin koko huoneistossa sai hänet aina kiertelemään samoja asioita, useimmiten vain Erkkiä, ja Liisa pelkäsi turtuvansa muuten jo kokonaan. Joskus Vareisen pistäytyessä ilmestyi Liisan sängyn viereen pieni suklaalevy tai romaani — ei tosin parhain, mutta ajankuluksi hyvin kelpaava. Niinä kertoina ei Vareisen pää ollut ovenraossa, vaan hän unohtui istumaan Liisan sängyn reunalle. Ja se, mikä hänen puheessaan oli oudokseltaan tuntunut moukalta ja hiomattomuudelta, muuttui nyt tytön ajatuksissa rehdiksi kansanomaisuuden ja koristelemattomuuden tavoitteluksi, jopa joskus hauskaksi asenteeksikin.

Ja puolessa vuodessa keritään paljon. Toinen voi muuttaa aika lailla mielipidettään lähimmäisestään, jolle on tullut pienen pieneen kiitollisuudenvelkaan ja jota odottaa aikansa ratoksi istumaan sairasvuoteen reunalle uusi romaani taskussa. Ja toinen voi päästä luotetuksi, kun puuhaa kotona kuin sairaanhoitajatar, juoksee ostoksilla ja apteekissa ja loppujen lopuksi ei suostu ottamaan oikein mielellään maksuakaan takaisin, vaan sanoo kuivasti: »Ei niillä nyt hätää, keritäänhän nuo sitten.»

Ja vaikkei Liisa voinutkaan pitää Vareista minään lohduttajanaan Erkin jälkeen, auttoi tämä kuitenkin tietämättään edes hetkiseksi unohtamaan sen toisen. Ja vaikka Liisa hyväilyihin tottuneena kaipasi niitä ja hellyyttä ja hiljakseen taisteli kaipuutaan vastaan, ei hän myöskään tiennyt, oliko Vareinen oikea mies niitä antamaan. Mutta joka tapauksessa tämä kauniisti pyydettyään sai uskollisuutensa palkaksi pienet ja viattomat suukot, jotka myöhemmin otettiin jo luvatta ja ahnaammin. Jopa muutaman kerran, kun Vareinen oli istunut toisen vuoteen ääressä kokonaisen yksinäisen illan ja odotellut ja valmistellut tilaisuutta, pääsi hän suutelemaan tytön kaula-aukon sisään ja paljasta rintaakin. Sitä seuranneessa selvittelyssä Vareinen hymyillen lupasi vasta käyttäytyä paremmin ja viittaili jo ihastustaan, kunnes viikkojen mentyä ja hänen millään lailla rasittamatta Liisaa hyväilyillään kerran taas kuin sivumennen sanoi tätä pikku rouvakseen. No niin, asia muuttui yhä vakavammaksi, Liisa huomasi luottaneensa liikaa ja erehtyneensä, kun ei heti alunpitäen ollut katkaissut kaikkea — mutta mistäs hän saattoi aavistaa, että tuokaan mies ei jaksaisi pysyä ystävyydessä eikä käsittänyt, ettei hänellä mitään muita mahdollisuuksia ollutkaan — silloin Vareinen ei painanutkaan päätään hänen povelleen enää hymyillen, vaan janoten. Ja loppu oli selvä:

»Meidän kahden täytyy mennä naimisiin, siinä ei auta mikään.»

Lohduttaja ja huvittaja oli ruvennut vaatimaan palkkaa.

»Mutta kuinka voit sellaista ajatella, enhän minä...»

Ja mies suudellen esti toista jatkamasta pitemmälle.

Lopulta asia alkoi Liisaa peloittaa niin paljon, että hän ehdotti äidille, jotta mies olisi sanottu irti huoneesta ja lähetetty asumaan turvallisemman välimatkan päähän. Mutta kun hän varoi sanomasta todellisia syitä, vaan ainoastaan tilanahtauden, vastasi äiti mitään aavistamatta:

»No, koetetaan nyt sopia tällä tavoin niin kauan kuin sinä paranet ja saadaan lisätuloja. Niin kauan meidän täytyy kestää.»

Ja niin Vareinen asui heillä edelleen. Liisa oli hieman peloissaan, muttei uskaltanut hiiskua siitä mitään, sillä silloin äiti ei olisi uskonut asiaa kuitenkaan niin viattomaksi kuin se itse asiassa oli.

2.

Juuri silloin, kun Liisa veti hamettaan korviensa yli, koputti Vareinen kamarin oveen ja aikoi avata sen saman tien, muttei päässytkään sisään.

»Jokos se tyttölapsi on siellä ylhäällä, kun kuuluu niin kiukkuisia kolahduksia? Hyvää huomenta!»

Ja Liisa koetti tehdä äänensä niin ystävälliseksi kuin osasi:

»Huomenta. Kyllä minä tuon teen sinnekin. Odota vain hetkinen.»

»Onko muorikin kotona?» tuntui Tauno kysyvän kuiskaten Vareiselta.

Ei kuulunut oven taakse, mitä Vareinen vastasi, mutta ainakin hän kuului hirnuvan jotakin.

»Voi hyvä jumala, kun tämä kaikki loppuisi!» huokasi itsekseen Liisa.

Hän, jota sentään voi pitää jo sivistyneenä ihmisenä ja jonka palkkakin oli ollut suurempi kuin konsanaan tuon miehen ja noiden molempien yhteensäkin, sai olla nyt piikana, tarjoilla aamuteetä, herrojen mentyä tuulettaa huoneen, levitellä nukutut lakanat, taittaa lappeille yöpaidan ja kantaa pesuveden. Siihen olisi välttänyt joku muukin.

Kun koputus uudistui, ei Liisa jaksanut olla enää ystävällinen vuokralaiselle:

»Jopas on kerrankin kiire! Kyllä tämän nyt saatte.»

Hän veti kammalla vaaleata tukkaansa, laittoi kuntoon tarjottimen, raotti ovea ja antoi teen toisen käteen.

»Viisi minä teestä. Sinua itseäsi aioin tulla katsomaan», sanoi Vareinen lepytellen.

»Katsele toisella kertaa», sanoi tytär ja vetäisi oven jälleen kiinni miehen älähtäessä ja sormien jäädessä rakoon.

Mutta Vareinen tyytyi ja tuntui hyväntuulisena juttelevan Taunon kanssa. Ja mikäpäs oli ollessa! Tämän päivän hän oli valinnut siksi käänteen päiväksi, josta yhtä hyvin saattoi tulla juhlapäivä, mutta saattoi olla muutakin. Tänään hän tuntui tavallista enemmän sietävän Taunoakin, jota hän muulloin itsemielessään piti liiaksi aikamiestä elehtivänä pojannulkkina, joka ei mitään tiennyt, ei mitään osannut eikä tehnyt, mutta piti kuitenkin tarkan huolen housunsa prässistä.

»Voisi siitä tulla mieskin, kun olisi vähän innostuneempi työhön», ajatteli Vareinen. »Kun olisi perillä koneista, saattaisin hommata pojan harjoittelemaan korjauspajalle. Sehän nyt olisi tietysti minun velvollisuutenikin, kun asiat ovat kerran muutenkin näin läheisiksi tulleet. Mutta se vain on varmaa, jotta ensimmäisellä viikolla hän potkituttaa itsensä pois, kun ei ole oppinut minkäänlaista työnteon tahtia.»

Ääneen hän sanoi:

»Sinä sitä olet jo niin iso mies, että voisit ruveta eukkoa itsellesi hommaamaan. Ja johan noita olet tainnut katsoakin, koskapa sanoivat, että istut 'Puistossa' sen Betyn vuoksi. En tunne kyllä koko naista.»

»Haist'! Jos noita nyt kerran pari puristaa, niin hetikö niitä pitäisi tähän kiusaksi haalia. Ota itse!»

»No ei se mahtaisi hullummaksi ollakaan. Palkkakin on juuri sellainen, jotta hyvin saattaisi ajatella. — Mutta sinunkin pitäisi päästä tuhatlappusten nurkasta ensin kiinni ja saada semmoinen työ, jossa palkka nousee ja mies lihoo. Sillä kyllähän varmasti yksi ja toinen nainen olisi sinullekin valmis tulemaan — varsinkin juuri se yksi — mutta ovat ne naisetkin vain niin tarkkoja, etteivät ole tietävinäänkään niin kauan kuin ei näytä olevan tarpeeksi varoja.»

»Pirustako niitä paikkoja otti?» tuhahti Tauno kärsimättömänä. »Joka paikassa vaativat kaiken maailman todistukset ja tokumentit, eikä niitä sittenkään saa muuten kuin tuttavuuskaupalla. Hitostako mulla niitä tuttavia...»

»Koettaisit ensin harjoitella jossakin palkattomana.»

»Palkattomana! Enhän minä sillä elä. Kun olen näin jouten, niin nytkin saan tupakkarahat. Palkattomassa työssä en saisi sitäkään.»

»Et alussa, mutta kyllä ajanoloon.»

»Nykyjään ei saa paikkaa eikä palkkaa keljuilematta muualla kuin viinankauppiaana.» Tauno heitti kiukkuisena pääharjan piirongin päälle. »Ja saakeli, kyllä minä vielä tuloja keksin, kunhan jaksatte odottaa ettekä jokainen tuppaudu neuvomaan. Eikä silloin tarvitse olla kenenkään renkinä. Muistatko, mitä eilen kotiin tullessa puhuttiin? Että kannattaisi ajaa yksi kunnollinen lasti kaupunkiin, jotta pääsisi edes vähäksi aikaa käsiksi rahoihin ja ihmisten kirjoihin.»

Hän kiskaisi takkia päälleen, niin että hihan vuori kurahti halki.

»Ryysytkin repeilevät käsiin ja uudet pitäisi saada.»

»No, ei silti kannata hätäillä tässä maailmassa. Kaikki valkenee aikanaan», lohdutti Vareinen ja tarjosi tupakan. »Vai meinaat, että rahaa pitää tulla vaikka likistämällä. No niin. Mitähän — mahtaisikohan sinusta olla sellaiseen lastin ajoon, jos tosi tulisi?»

»Sen saat nähdä. Eri kenkkua tämä. Sapettaa jo tässäkin asua, kun nuo naiset pyrkivät yhtenään jankuttamaan. Olen jo niin kyllästynyt, että teen rahaa vaikka sonnasta.»

Hän sieppasi hattunsa naulasta, raaputti etusormensa kynnellä likaläikän sen lieristä ja katosi ulos. Vareinen jäi vihellellen kävelemään edestakaisin lattialla, veti tupakkaansa, karisti joka kerran pöydän ohi kulkiessaan poroa kuppiin ja puhalteli alituiseen hermostuneena savukkeensa päähän. Siitä saattoi aina huomata, milloin hän oli hermostunut. — Vai sellaisia se poika ajatteli! — Jos siitä olisi miestä edes lastin kuljetukseen, voisi hän, aivan syrjästä tietysti, osallistua siihen kenties hieman. Ei mitenkään muuten, mutta kun hänkin tarvitsi rahaa ja paljon, niin voisi hän koetteeksi lainata muutaman tuhannen.

Vareinen seisahtui mietteissään peilin eteen, siveli kädenselällä vasta ajettua leuan alustaa ja kuunteli, mitä Liisa puuhasi keittiössä. Vuodettaan tuntui laittavan. Kuului, miten hän työnsi pukkisängyn kokoon ja kantoi sen eteisen nurkkaan, tuli takaisin, kompastui lattiaharjaan ja polkaisi peltisen rikkalapion päälle niin, jotta se rämähti. — Jassoo, vai on neiti jo niin parantunut, että kokoaa sänkynsä pois!

Kadunkulmassa teuhasi pari poikasta avonaisen ikkunan alla. Raitiovaunu jyrisi ohi ja täristi ikkunoita. — Seinän takaa kuului lapsen itkua ja sitten naisen hyräilyä. Vareista hiukan harmitti, ettei kuullut, mitä Liisa puuhasi, kun kuului menevän eteiseen. Ettei vain lähtenyt kaupungille? Silloin häneltä menisi taas yksi tilaisuus ohi.

Liisa puhdisteli hellaa, aikoen heti konttorien auettua lähteä pienelle kierrokselle kyselemään paikkaa. Välillä hänen piti käydä jälleen kotona laittamassa äidille aamiaista, kun tämä jättäisi myynnin vähäksi aikaa pienen tytön haltuun ja juoksisi itse kotiin. Sitten iltapäivällä Liisa voisi lähteä uudelleen, ja jos ei saisi mistään paikkaa, voisi ainakin vuokrata kirjoituskoneen ja ottaa puhtaaksikirjoittamista. Voisipahan hän silläkin tavalla saada vähän kokoon. Olihan hän nyt jo terve, täysin terve, vaikka hiukan hermostunut ja ärtyisä — sen hän myönsi itsekin. Mutta olihan syytäkin... Kaikki tuntui kuitenkin niin valoisalta ja lupaavalta, että hän uskoi juuri tästä päivästä kaiken kääntyvän entiseen hyvään uomaansa. Ne pienet murheet, mitä oli enää jäljellä, katoaisivat kyllä työssä aikanaan. — Äiti vain oli eilen maininnut jotakin, että hän tänään taas tarvitsisi pari tuhatta markkaa laskuihin. Kunpa hän voisi jollakin tavoin auttaa...

Ovikello soi. Hän meni avaamaan, heittäen mennessään keittiöesiliinansa vaatenaulaan. Oven auettua teki niin hyvää vanha, tuttava sedän-ääni:

»Tulinpa katsomaan teitä jo näin varhain. Nääs kun on saanut olla kuukauden näkemättä neitiä, niin silloin ei oikein tahdo jaksaa odottaa päivän valkenemistakaan, hehhehh!»

Tämä sama »tulin katsomaan neitiä» ja »tulin katsomaan rouvaa» oli toistunut joka kuukausi, mutta tuntui, kummallista kyllä, aina melkein uudelta. Ja mies olisi varmasti tullutkin virkistyksenä, jos asia ei olisi ollut ikävä.

»Hyvä ihme, vuokranmaksu!»

»So so, ei nyt noin pidä säikkyä.»

Liisa peräytyi yllätettynä ja hämmästyneenä eteisestä keittiöön asti isännöitsijän koko ajan seuratessa jäljessä ja lörpötellessä.

»Ei nyt noin pidä pelätä! Enhän minä vallesmanni ole.»

»Niin, mutta äiti meni torille ja en minä... Äiti varmasti unohti sen.»

Ukko tuli vakavaksi, tapasi syrjäkädellä hattuaan tuolinkarmilta ja painoi päänsä alas kuin lohduttaessaan:

»No ehtiipähän tuon. Ehkä sitten iltapäivällä?»

Mutta Vareinen oli kuullut keskustelun kamariin, tuli nyt lompakko valmiina kädessä ja tarjoutui järjestämään maksun jo nyt, ettei tarvitsisi uudestaan vaivautua. Liisa kiusautui hänen ainaisesta lompakontarjoilemisestaan ja esteli, mutta turhaan. Ukko pyysi kirjaa, veti siihen kosmoskynällä roimasti alleviivatun nimensä, koko ajan leperrellen ja naureskellen Vareisen kanssa, näytti sitten aikovan sanoa jotakin, meni eteiseen ja kääntyi vielä:

»Täällä teillä on aina niin hyvä käydä, kun ei ole koskaan riitaa. Sivistyneitä, sivistyneitä ihmisiä ja sopuisia», hyräili hän vielä ovessa.

Mutta Liisalta jäi arvaamatta, miksi ukon oli aina niin hyvä käydä juuri heillä. Ja Vareisen avuliaisuus häntä kiukutti, sillä hän tiesi varsin hyvin, ettei se ollut pelkkää lähimmäisenrakkautta. Ja siitä oli nyt kerrankin tehtävä loppu! Jos he eivät itse kykenisi elämäänsä maksamaan, niin tuon miehen tilikirjoihinkaan sitä ei merkittäisi!

»Mitä ihmettä sinä taas? Pidätkö meitä niin äärettömän köyhinä...?»

»No no, kyllähän me pikku-Liisan kanssa asiat selvitetään», vastasi toinen aivan tyynenä ja hymyillen, seistessään hajajaloin hellaneduspelliliä ja pitäen molempia peukaloitaan nahkatakkinsa rintataskuissa. Sitten hän käveli suu imelässä kureessa ikkunan viereen, katseli sivustapäin kiukusta punoittavaa Liisaa ja silmiään vilkuttaen oli olevinaan ujo kysäistessään:

»Älä viitsi olla niin totinen... Eikö sinustakin olisi paljon parempi, että minä hoitaisin kaikki laskuasiat, ja eikö tosiaan olisi selvempää pistää meidän menomme ja tulomme yhteisille sarekkeille?»

Ja kun Liisa ei vastannut mitään, luuli hän, ettei tämä ollut ymmärtänyt.

»Tarkoitan vain, että meidän pitäisi...»

»Älä viitsi toistaa sitä enää. Olen jo kerran sanonut, että...»

»Olet. Oletpa totisesti, mutta minä toistan sen kyllä niin usein kuin tarvitsee.»

Vareinen astui aivan Liisan viereen, seisoi hänen rinnallaan ja katseli kasvoja, kiertäen kätensä hänen harteittensa ympäri.

»Niin, sinuun ei näy kyllä yksi sana auttavan», jatkoi mies. »Mutta myöskin tunnet minut väärin, jos luulet minun tähän tyytyvän.»

»Kuinka sinä olet tullut mitään sellaista ajatelleeksikaan? Enhän minä... Sitä vartenko luulet minun olleen kanssasi, jotta kaikki päättyisi tähän? Hyvä Jumala, teitä miehiä! Jos kaksi ihmistä vaihtaa muutaman sanan keskenään, niin pitääkö siitä iankaikkisesti jankuttaa naimisiinmenoa. Enkö minä alun pitäen koettanut estää kaikki meidän väliltämme, mutta sinä et itsepäisyydessäsi hellittänyt, ennenkuin sait minut niin väsymään itseesi, jotta minä rauhaan päästäkseni annoin sinun suudella itseäni. Ne suutelemiset sait vain itsepintaisuudestasi, et muusta syystä. Ja ne eivät tule ikinä sitomaan meitä mihinkään, ymmärrät kai itsekin, kun vain ajattelet.»

»No, mutta hyvä lapsi, kuinka luulet tämän kaiken sitten päättyvän? Eikö ainoa keino tämän tilanteen selvittämiseksi ole juuri...»

»Ei ole! Älä kiusaa minua nyt sillä! Minulla on muutakin murehdittavaa kuin...»

»Mutta mitä luulet äitisi ajattelevan, jos hän tietäisi, etten minä ole pysynyt omalla puolellani, vaan hänen tyttärensä sängyssä...»

»Minun sängyssäni et ole ikinä ollut etkä tulekaan! Ja mistä lähtien miehet ovat saaneet noin vahvan moraalin, että ovat alkaneet huolehtia ja varjella nuorten naisten mainetta? — Ja kuka sinua on pyytänyt kamaristasi tänne tulemaan? Mene pois siitä sitten!»

»En minä mitään pahaa tee!»

»Niin no, mitäs sitten?»

He olivat kumpainenkin kauan hiljaa ja huokailivat molemmat omalla tahollaan, Liisa katsellen koko ajan ikkunasta ulos pihalle ja kadulle ja Vareinen odottaen jotakin käännettä, sitä, että Liisa sittenkin antautuisi. Mutta kun nainen seisoi yhä liikkumatta kuin kuvapatsas, nähtävästi odottaen vain hänen menoaan, meni Vareinen hänen selkänsä taa, laski toisen kätensä olkapäälle ja kuiskasi ääni muuttuneena, kuin lasta suostutellen:

»Ei viitsitä riidellä. Koetetaan nyt sentään elää sovinnossa, vaikka Vareinen onkin niin mahdoton mies.»

Ja samassa henkäyksessä hän tarttui naisen kaulaan yrittäen suudella.

»Älä viitsi! Tuo tapa on nyt loppunut jo, kun se näkyy kuitenkin tuottavan niin kauheata riitaa. Mikä vimma sinulla on jo näin aamupäivällä suudella. En ole ennen tiennyt, että miehet ovat helliä muulloinkin kuin hämärissä.»

Vareinen tunsi naisen sanoissa ja ivallisessa hymyssä jonkin tarkoituksen ja kiivastui:

»Ohoh, jopas pomppasi! Mistäs tuo uusi tyyli? Ja sano nyt samalla sekin, mikä vika minussa on? Olenko mielestäsi niin sivistymätön ja moukka, jotta en kykene sinun rinnallesi?»

»Luulisitko siitä kaikesta tulevan tosiaan jotakin autuasta? Miten voit ajatella, että minä rupeaisin sinun tuloillasi seisomaan lopun ikääni hellan ääressä ja keittämään velliä lapsikarjalle? Ja miten voit ajatella, että minä, joka koko elämäni ajan olen nähnyt tätä samaa keittiöelämää ja vasta nyt toivon siitä viimeinkin pääseväni, miten voit ajatella, että minä vielä vapaaehtoisesti tyytyisin siihen vastaisuudessakin, säästäisin aamiaisesta vaatteitten hintaa ja nukkuisin keittiön nurkassa, niinkuin nyt olen saanut tehdä. Etkö ymmärrä, että minä vapaana ollen kykenen ansaitsemaan yhtä paljon kuin muutkin ihmiset ja elämään yhtä hyvin kuin hekin, vaikka vain nyt tila päisesti olen ollut näin ja saanut olla sinunkin autettavanasi. — Mutta jätetään jo tämä kaikki! Minua väsyttää ja minä juuri sanoin, että on muutakin murehdittavaa kuin naimisiinmeno.»

»No sano nyt sitten, mikä pikkuista huolettaa?»

»Sanonko senkin? Velat, vuokrat, jokapäiväinen leipä! Luuletko minun tässä kaiken ikääni laiskottelevan? Toiseksi minua huolettavat ne ihmiset, jotka pitkäaikaisilla valmisteluilla koettavat päästä hyötymään jotakin. Et sinäkään ole ainoa laatujasi, joka koetat vähitellen kiristää rengasta, kunnes se on lukossa ja tarkoitus saavutettu. Ja silloin tavallisesti käykin niin, että — kaikki jätetäänkin sikseen.»

»Jahah, näyt pitävän minua ensiksikin niin helkkarin varmana lurjuksena, etten pyri mihinkään muuhun kuin saamaan sen yhden. Sitten näyt vielä luulevan minua niin köyhäksi, etten kykene...»

»En luule miksikään. Päinvastoin saan tietysti kiittää kaikesta avustasi ja teenkin sen ja korvaan vielä kaiken takaisin. Mutta olen puhunut nyt suoraan siitä syystä, että apusi ja ystävyytesi ei ole aina näyttänyt täysin vilpittömältä. Sillä sinä olet joka kerta apusi jälkeen tahtonut siitä heti korvauksenkin. Ja siihen sinä et minua saa!»

Mutta nyt oli Vareinen ehtinyt jo suuttua, ja siihen hän Liisa oli pyrkinytkin. Hän tarttui Liisaa käsistä ja veti syliinsä:

»Vai niin! Mutta tunnetko kuitenkin pysyväsi tässä?»

»Päästä irrrti!»

»Vai haaveilet sinä vain miljonäärejä ja prinssejä. Ja sitten näyttelet niille, ettei tällainen Vareinen muka ole koskaan sinua hyväillyt! Mutta minä näytän sinulle vielä jotakin, piru soikoon, ja suutelen, tahdopa tai et!»

Ja hän teki sen.

»Mene helv...!»

Ja hän meni, oli samassa eteisessä, sieppasi hattunsa naulasta ja kumautti ulko-oven kiinni, niin että ovikello kilahti täräyksestä. Liisa lysähti istualleen pöydän ääreen, vavahteli kuin vilun puistattamana ja saneli vielä ääneen, vaikka tiesi toisen jo menneen:

»Kaikki samanlaisia! Samanlaisia elukoita. Mutta kaikkea te ette sentään aina vie... Jotakin teistä oppiikin!»

Koko hänen heräämisen jälkeen tuntemansa seesteisyys oli nyt poissa. — Tahdottiinko häneltä ottaa pois uskokin! Oliko Vareinen ollut vain sattuman lähettämä hämärtämään hänen ajatuksiaan, ettei hän jaksaisi enää kohota tästä mielentilastaan, vaan antautuisi ja tunnustaisi kuuluvansa tähän kaikkeen eikä jaksaisi muuhun pyrkiäkään, omaan maailmaansa ja vapauteensa? Silloin päästäisiin sanomaan, ettei Liisa Hietala jaksanut enää elää, vaan antoi vastoinkäymisille myöten ja katosi johonkin laitakaupungin keittiöön. — Siinä sitten olisi kaikkien hänen tähänastisten ponnistelujensa ja töittensä lopputulos. Ja hänestä voitaisiin sanoa samaa kuin eräästä hänen ylioppilastoveristaan, joka sai ennen aikojaan lapsen: itserakkaus häntä piti pystyssä ja nosti hänet kaupungin huomatuimpien naisten joukkoon, mutta erotiikka ja yksi ainoa yö hänet vetivät taas entiselle tasolle.

Liisa hätkähti ajatellessaan toveriaan ja muistaessaan, että itsekin oli kerran tuominnut tuota tyttöä; hänelle itselleenhän olisi voinut käydä aivan samalla tavalla. Hänhän oli aikoinaan rikkonut aivan yhtä paljon, mutta sattuma oli ottanut hänen niskoiltaan pois kaiken muun vastuun, paitsi sielulliset tuskat. — Hänellä oli siis vielä mahdollisuus elää, kun ei ollut pakkoa sammua! — Ja hyvä isä, eihän hänessä ollutkaan nyt enää kysymys erotiikasta, vaan ainoastaan siitä, että hänen hyvä uskonsa aiottiin tukehduttaa jo ensimmäisenä päivänä. — Jospa olisi ollut edes yksi hyvä toveri. Mutta nehän olivat kai kaikki poissa nyt. Ja jos joku olisi ollutkin, niin heilläkin oli jokaisella niin paljon omia ajateltavia, ettei heillä olisi ollut aikaa niin paljoa, että hän olisi voinut heidän seurassaan ja heidän ilmapiirissään vahvistaa heikkoa uskoaan. — Ei, totisesti, hän kykenisi siihen muutenkin!

Liisa hymähti, kohautti olkapäitään katkeran ivallisena hymyillen — itselleenkö vai muille — ja jäi tuijottamaan keittiön nurkkaan, tomuiseen pesukaappiin ja pyyheliinapeitteen punaisella langalla ommeltuihin lapsellisiin koristeisiin.

Hän oli ollut vielä nuori tyttö, kai neljäsluokkalainen, ommellessaan tuota peitettä maalla äitinsä vanhempien kotona. Hän oli sinä kesänä ollut niin täynnä itsekasvatusta ja hyvien tekojen halua, että oli tuntenut itsensä kerrankin kaikin tavoin tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Kaikki oli ollut niin hyvää ja kaikkialla viihtyi, sillä hänellä oli juuri silloin eräs suuri tutkittava, oma itsensä, jossa näytti olevan niin paljon sellaista kummallista, mitä hän ei ollut ennen aavistanutkaan. Sinä kesänä hän oli ensimmäisen kerran juuri sinne maalle mennessään saanut yksin tehdä pitkän junamatkan ja tunsi siis olevansa vastuuntuntoinen aikaihminen. Heti maalle mentyään hän oli aloittanut tuon työn, tuon kirjomisen, näyttääkseen syksyllä kaupunkiin palattuaan äidille, miten hänkin jo kykeni aikaihmisen tehtäviin. Mutta kun hän syksyllä palasi takaisin, ei tuo työ tuntunut enää minkään arvoiselta ja hän luovutti sen melkein häpeillen käytettäväksi. Mutta ihme kyllä, äiti näkyi häntä sittenkin todella pitävän aikaihmisenä. Olihan hän kasvanut tai hänessä oli jotakin kasvanut, minkä saattoi silminkin havaita. Liisa kyllä aavisti silloin, mutta ei osannut selittää, että kehittyvä naisensielu alkoi hänessä taistella pikkutytön sielua vastaan. Ja sinä kesänä hän oli omasta sisästään löytänyt jonkin uuden maailman, jonka olemassaolosta hän ei ollut tiennyt mitään. Häntä hävetti ja hän punastui kuin pahantekijä, kun äiti siitä jossakin yhteydessä kysyi.