Part 1

language: Finnish

AAMUSTA ILTAAN

Romaani

Kirj.

REINO RAUANHEIMO

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1930.

AAMU

1.

Ei voinut sanoa tarkalleen, kuka Hietalan väestä ensiksi heräsi, sillä jo hyvin varhaisesta lähtien he olivat silloin tällöin havahdelleet, mutta kääntäneet kylkeä, vetäneet lattialle valuvaa peitteen kulmaa ylemmäksi kainaloon — selkäpuolen kuitenkin jäädessä paljaaksi — ja sitten torkahtaneet taas. Itse talo nimittäin oli pahimmalla paikalla, joten kaikenlaisia herättäjiä kulki sen ikkunoiden ohi jo varhaisesta aamuyöstä. Tai oikeammin niitä kulki aina, sillä toiset menivät vasta nukkumaan lopettaakseen eilisen, perjantain, kun toiset jo olivat heränneet lauantaihin. Hietalat nimittäin asuivat pahimmoilleen siinä risteyksessä, missä kaksi esikaupungeista ja maalta tulevaa isoa pääväylää kohtaavat toisensa laitakaupungin ensimmäisten kivitalojen ja tehtaan kohdalla. He asuivat keskimmäisessä huoneistossa siinä vanhassa, pienessä puutalossa, joka oli vielä pysynyt paikallaan, vaikka ympärille oli jo joka puolelle noussut korkeita kivimuureja. Ja näytti siltä kuin olisi ollut vain ajan kysymys, milloin tuo puutalo saisi siirtyä pois tieltä, ennenkuin isommat rakennukset rutistaisivat sen väliinsä.

Niinkuin sanottu, kulki heidän ikkunansa alitse kaikenlaisia herättelijöitä. Muutamat vasta valoisan aamun aikaan nukkumaan menneet nuoret miehet purkivat sisuaan nurkassa olevalle vesirännille. Mutta vaikka voimia olikin, eivät he saaneet sitä lyödyksi ruttuun, vaan rämähtelemään vain. Sitten ulvahti ohi ajava auto juuri ikkunan kohdalla huutaen tietä rämisevillä rattaillaan istuvalta maalaiselta, joka jo näin varhain ajoi lihakuormaansa tarkastuslaitokselle. Ohitse vyöryi jonkin liikkeen kuorma-auto, vieden kukkuralastillisen tavaraa maaseudun haarakauppaan. Pian sen jälkeen tulivat raitiovaunutkin, ja silloin oli kaikkien jo herättävä.

Ensiksi kiepahti pystyyn keittiön sängyssä nukkuva äiti, Jenny-rouva, ja sipsutti ikkunaan katsomaan, millainen ilma oli ulkona. Hän oli kyllä kuullut yöllä pientä ukkosen jyrinää ja sateen ropinaa, peläten ilmojen taas kääntyvän rumiksi. Mutta vaikka maa olikin märkä, oli taivas kuitenkin kirkas. Vaikka näin ukkosen jälkeen ei kenties tulisikaan kovin kuuma päivä, ei onneksi sentään satanut, ja kauppa torilla kävisi taas hyvin.

Hän asetti teeveden tulelle ja sen kuumetessa alkoi pukeutua, liikkuen koko ajan hiljaa, ettei toisessa sängyssä nukkuva tytär heräisi. Joka kerran hänen käydessään hellan luona kastuivat hänen jalkansa vesilätäkössä ja lattialle tuli kävellessä hauskoja, pieniä, lyhyitä ja leveitä jalkapohjan kuvia kaikkine varpaineen. Vesijohtoputken ruuvi oli nimittäin päässyt höltymään ja siitä öisin vuoti — ei tosin paljon, mutta kuitenkin sen verran, että joka aamu oli lattialla pieni lätäkkö, josta Jenny-rouva levitteli varpaittensa kuvia ympäri kulunutta korkkimattoa. Pukeuduttuaan hän suki hiuksiaan, huomasi kellon olevan jo paljon, meni kellariin, täytti valkoiset, kumipyöräiset torikärrynsä jäätelökuutioilla, soodapulloilla, hedelmillä ja tupakalla ja työnsi kärryt jo valmiiksi portaiden viereen odottamaan lähtöä. Takaisin sisään palatessaan hän eteisessä kompastui keskelle lattiaa jääneeseen jakkaraan ja sai kuhmun polvensa alapuolelle. »Kehno kaikkiaan! Minä poltan tuon mööpelin!» hän kimmastui, sysäten jakkaran nurkkaan, mutta leppyi kuitenkin heti nähdessään teeveden jo kiehuvan. Oikeastaan häntä ei suututtanutkaan niin paljon itse kuhmu ja kipu, vaan kolina, jonka hän luuli herättävän tytön unestaan. Ja tytön piti saada nukkua rauhassa, jotta viimeinkin virkistyisi ja voimistuisi.

Teen juotuaan äiti hommautui lähtemään torille. Ovea sulkiessaan hän tahallisesti viivytteli, mietiskellen ja tarkkaan lukien moneen kertaan nimen Hietala. — Viime majanmuutossa oli oikea kilpi kadonnut ja nyt oli poika asemalla tai jossakin kahvilan eteisessä stanssannut nimen pieneen peltilevyyn ja lyönyt sen nupinauloilla koristukseksi oveen.

Pistettyään avaimen piiloon seinän vuorilaudan ja kivijalan väliin äiti tarttui kärryjen aisaan ja lähti. On vaikea arvailla, mitä hän mahtoi ajatella, kun nuoret jäivät kaikessa rauhassa nukkumaan kotiin ja hän sai — ja oli saanut kymmenen vuoden ajan miehensä kuoltua — joka kesäaamu työnnellä torikärryjä. Mutta mitäpäs hän siitä tuumimaan, olihan hän jo tottunut. Ja jos jotakin tuumikin, niin kai vain sitä hienon hienoa toivonkipinää, että mitähän, jos hänen takaisin kotiin palatessaan asiat olisivat muuttuneetkin jollakin tavoin paremmiksi kuin eilen. Ehkäpä tytär saisi jostakin kunnollisen paikan ja pojanvetelys alkaisi itsestään miehistyä.

Toisena heräsi Liisa, joka oli kyllä unen läpi kuullut äitinsä puuhailut ja menon, mutta oli nukahtanut sitten jälleen. Uudestaan hänet herätti paljaalla kaulalla ja rinnalla kävelevä kärpänen. Kun hän ajoi sen pois, potki se hetkisen kuluttua itseään taas irti tukasta ja oli mennä toiseen korvaan.

Liisa istui hiukan äreänä sängyssä polvet pystyssä, kädet polvien ympärillä. Kun silmät eivät pysyneet auki, painoi hän päänsä polvien nojaan ja torkkui siinä. Mutta tyytyväisenä hänkin totesi puoliverhojen yläpuolelta näkyvän taivaan kirkkaaksi. Hyvä oli, tänään pitikin lähteä kiertelemään kaupungille!

Hellan päällä teekannun nokassa näkyi vielä hienon hieno höyryjuova: siis kuumaa vielä. Hän nousi, yöpaita tuskin polviin ulottuen, hihat liian lyhyinä ja edestä napit poissa, niin ettei se pysynyt kiinni. Toinen käsi oli vielä nukkumisesta puutunut, mutta hän verrytteli sitä, otti kaapista kupin, kaatoi teetä, istuutui pöydän ääreen, veti verhot sivulle, niin että saattoi nähdä pihalle, ja alkoi hitaasti juoda teetään. Lievä, kesken unen heräämisestä johtunut ärtyneisyys alkoi sulaa, mutta tilalle tuli huoli.

Tämän heidän keittiönsä ikkuna oli pihan puolella. Eivätkä koko talossa olleet ovetkaan kadun puolella, vaan eteisineen juuri pihan puolella, niinkuin pikkukaupunkienkin puutaloissa. Nyt näkyi jo viereisistäkin asunnoista tulevan väkeä, tehtaalaisia, jotka vielä unisina, silmäluomet nukkumisesta pöhöttyneinä ja raskaina, mutta kuitenkin tyytyväisen näköisinä katosivat leveästä portista kadulle. Kadulla olikin jo paljon väkeä liikkeellä. Ja juuri heidän porttinsa kohdalle oli ilmestynyt kadunkorjaajien savuava asfalttikattila.

Niin menivät toiset, mutta Liisa oli jo puolen vuoden ajan jäänyt joka päivä kotiin muiden lähtiessä. Heti uudenvuoden jälkeen hän oli sairastunut, maannut jo välillä hyvinkin heikkona ja vasta nyt tällä kuulla alkanut jälleen voimistua. Mitään kipuja ei kyllä ollut enää pariin viikkoon, mutta voimat olivat niin poissa, että heti, kun vain nousi pystyyn, alkoi pyörryttää. Salaisesti Liisa alkoi jo pelätä, että pitkä sairaus ja heikkous olisivat kenties lyöneet vian jo hänen keuhkoihinsa. Hän pelkäsi sitä, mutta ei puhunut. Toista viikkoa, pahimman heikkouden mentyä, hän oli opetellut kävelemään, vähän kunakin päivänä. Äiti oli mukissut vastaan ja käskenyt nopeasti takaisin sänkyyn, mutta hän oli, oikein itsekään uskomatta, vakuuttanut heikkouden johtuvan vain siitä, kun oli niin kauan maannut pitkällään. Joka päivä hän oli kävellyt yhä kauemmin, pistäytynyt jo eilen ulkonakin, mutta tänään hän olisi ensi kerran koko päivän pystyssä, pukisi jo kerrankin kunnollisesti päälleen ja alkaisi tiedustella itselleen paikkaa.

Jollakin merkillisellä tavalla hänet oli sairastuttuaan jätetty paikattakin: vaikka he nimenomaan olivat johtajan kanssa sopineet, että Liisa pääsisi tervehdyttyään takaisin, oli kai joku pikkusatraappi mennyt omin päin täyttämään paikan uudestaan vakinaisesti — tietysti jonkun henkilökohtaisen tuttavansa eduksi. Liisa ymmärsi nyt johtajan olevan pahassa ja ikävässä välikädessä eikä olisi kernaasti enää mennytkään selvittämään asiaa, jos vain olisi hiukankin mahdollisuuksia päästä johonkin muualle. Kun jaksaisi odottaa talveen asti, niin kyllä hän tietysti saisi työtä vaikka kuinka paljon. Mutta ainakin syyspuolelle oli saatava jokin tilapäinen työ, sittenhän voisi ruveta edelleen tiedustelemaan parempipalkkaistakin.

Tämä hänen sairastumisensa oli tehnyt suurta vahinkoa koko perheen pienille tuloille. Se vähän, mitä hän oli saanut säästetyksi, oli mennyt hyvin pian. Äiti sai niin vähän kokoon jäätelöllään ja hedelmillään. Veli ei tuonut kotiin mitään, kun ei ollut mitä tuodakaan. Edellisen asunnon vuokrakin oli käynyt jo niin ylivoimaiseksi, että oli pitänyt kesken vuotta muuttaa tähän pienempään. Ja paljon muitakin oli äkkiä tulleen puutteen merkkejä, jotka Liisan työssä ollen eivät olisi tulleet kysymykseenkään: joskus saattoi ruokakin jäädä niin huokeaksi, ettei ollut muuta kuin kastaa hapanleipäpalaa sillipurkin pohjalle jääneessä maustevedessä ja tyytyä siihen. Äiti varsinkin oli ollut koko ajan huolestunut. Hän koetti kantaa laatikostaan tyttärensä vuoteen viereen edes hedelmiä, mutta tämä jätti ne aina syömättä, tietäen hyvin, miten kireällä äiti oli aina silloin, kun hedelmälasku oli maksettava kauppiaalle.

Pieni, himmentynyt peili oli ikkunan pielessä. Ikkunasta tuleva vino valo veti uurteet Liisan nenän juureen. Ne olivat ilmestyneet siihen näiden viime kuukausien aikana. — Kun etusormi hiljaa kulki niitä pitkin, ajatteli hän kuin syrjästä itseään katsellen ja säälitellen:

»Voi meitä, Erkki parka!»

Nii-in. — Joka päivähän Liisa oli ajatellut ja tuskaillut sitä samaa. Puoli vuotta näkyi olevan nuorelle naiselle aivan liian lyhyt aika vieraantumiseksi, varsinkin kun ero Erkistä oli tullut niin väkivaltaisesti.

Hän veti sormiaan liian pitkäksi kasvaneen, jouhimaiseksi oienneen ja rasvankiiltävän tukkansa läpi.

»Niin niin, poika parka. Eihän meillä ollut helppoa silloin, mutta parempi ei totisesti ole nytkään!»

Kuka oli Erkki? — Kirurgilla oleva kandidaatti, jonka Liisa oli tuntenut jo pari vuotta. Vasta viime kesänä he alkoivat olla enemmän yksissä, molemmat kaupungissa kesäänsä viettävät ihmisparat. Kun he hyvin täydensivät toistensa seuraa kesäisillä matkoilla, tottuivat he pian liiankin paljon siihen. Ja toistensa tapaaminen, mikä ennen oli ollut vain sunnuntainen huvi, tuli vähitellen jokapäiväiseksi tottumukseksi. Kaikki arki-illat kuluivat uiden, purjehtien tai kanoottia meloen. Silloin kaikki se, minkä tavallisissa oloissa vain tiesi, mutta jonka nyt uimatrikoot aavistellen paljastivat, lähensi heitä, vaikkakin hyvin huomaamatta ja luottamuksellisesti. Sunnuntaisin he saattoivat autobussissa kadota jonnekin maalle, milloin minnekin vaaran liepeelle. Ja kun he olivat silloin aina kahden, kuin kahden koko maailmassa, alkoi heidän yhdessäolonsa tuntua aivan luonnolliselta. Ja luonnollistahan se olikin, eikä ahdasmielisinkään olisi voinut syyttää heidän katselevan toisiaan miehenä ja naisena, vaan pelkästään kahtena ihmisenä, joilla myöskin oli täysi oikeus kuluttaa aurinkoiset lepopäivänsä parhaimmalla tavalla, vaikka he nyt sattumalta olivatkin mies ja nainen. Mutta sitähän, jumala paratkoon, ei ole saanut koskaan pitää esteenä, jos muuten katsottiin toistensa seuraa niin hauskaksi, että siinä saattoi viipyä kokonaisen sunnuntaipäivän.

Mutta syksyllä, kun heidän piti viettää kaikki iltansa muiden ihmisten katseiden piirissä, tanssiaisissa ja ravintoloissa, alkoi kaikki tuntua ikävältä tuon kesäisen vapauden jälkeen, yhdessäolokin. He eivät oikein tunteneet viihtyvänsä missään muiden ihmisten joukossa. Ja joka kerran, kun tuo ikävä tapasi, heidän oli pakko paeta olemaan kahdenkesken. Ja mikä merkillistä, silloin he molemmat tunnustivat salaa itselleen, että ikävän syynä olikin juuri se, etteivät he saaneet olla rauhassa ja että he olivat kai silmittömästi rakastuneita. Nyt, kun heidän ympärillään ei ollut enää hiljainen metsä ja sen alla hietikkoranta, vaan ainoastaan vuokrahuoneen rumat seinät ja kalusto, joutuivat he sitä enemmän ja liian paljon huomaamaan toisiaan ja katsomaan liian syvälle toisen sisään. Ja niin tuli vähitellen eteen se, mitä Liisakin oli salaa pelännyt ja odottanut, mutta sitten itki, ja jota Erkki ensin piti vahvimpana siteenä heidän välillään, mutta huomasi myöhemmin ottaneensa sen jokapäiväiseksi oikeudekseen.

Pitkä talvi alkoi ja jatkui, niinkuin oli alkanutkin. Nyt yhteiset illat päättyivät säännöllisesti jonkinlaiseen epämääräiseen turtumukseen, niinkuin aina liian nopeasti viilennettyjen tunteiden jälkeen. Yhä useammin tuli keskustelu naimisiinmenosta, ja varsinkin Liisa piti sitä silloin ainoana luonnollisena ja kuin itsestään selvänä päätöksenä heidän pitkäaikaiselle yhdessäololleen. Mutta vaikka Erkki olikin siitä viittaillut jo varhemmin, silloin, kun Liisa ei vielä puhunut mitään, ja vaikka tuntui siltä, että se todellakin olisi ainoa ja oikea ratkaisu, ei Erkki nyt puhunut siitä enää muulloin kuin tytön muistuttaessa asiasta huolestuneena — ja silloinkin vain lyhyesti. Ja vähitellen hän tuli yhä välinpitämättömämmäksi, joskus kiusaantuneeksikin ja sanoi silloin tavallisesti vain:

»Niin, täytyyhän tässä siitäkin päättää. Mutta kun nuo peijakkaan työtkin ovat vielä kesken!»

Pian sen jälkeen Erkki kertoi lukuaikanaan velkaantuneensa niin paljon, että hänen täytyisi ensin päästä käsiksi kunnollisiin tuloihin ja saada pois velat niskoiltaan, ennenkuin voisi ajatella naimisiinmenoa ja perhettä.

»Ajattele nyt, Liisa! Minä voisin yhtäkkiä kuolla. Mihin sinä silloin joutuisit sadantuhannen markan velkojen kanssa, etenkin, jos olisi vielä lapsiakin?»

»Minä kykenen joka päivä saamaan puoli tusinaa sellaisia paikkoja, joista maksetaan yli kaksituhatta kuussa. — Päätä, mitä tahdot, mutta tällaisenaan tämä ei saa jatkua!»

Erkki tuntuikin murahtavan kuin myöntymykseksi, mutta ennen pitkää hänen enonsa, joka kuulemma oli Erkille lukurahat lainannut, oli sanonut, ettei sisarenpoika saisi päätäpahkaa ajatella perhettä, ennenkuin olisi itse valmis ja velka kuitattu ainakin puoleksi. Sillä jos niin kävisi enon kiellosta huolimatta, täytyisi enon saada alkuaikoina Erkin joka ainoa ansaitsema penni, ettei olisi sitä vaaraa, jotta velka kenties jäisikin kuittaamatta ja enon omat lapset joutuisivat siten kärsimään toisten tyhmyyden vuoksi.

Mutta Liisa ei unohtanut asiaa silloin, kun näytti välttämättömältä muistuttaa Erkkiä siitä. Silloin astui Erkin työ etualalle: täytyihän hänen sentään ajatella työtäänkin ja eteenpäinmenoa eikä lurvailla aina iltojaan joutilaana. He voisivat tavata aivan hyvin harvemmin, silloin kuin Erkki päivällä soittaisi. — Ja soittihan hän, mutta ei aina silloin, kun Liisa olisi tahtonut ja toivonut, ja vain silloin, kun itse sattui olemaan sillä tuulella ja piti Liisan seuraa tarpeellisena.

Suhde tuli yhä kierommaksi. Liisa oli tietysti huolissaan, mutta yhä antautuva ja uhrautuva, uskoen edelleenkin kaiken päättyvän hyvin. Erkki oli usein ärtyisä, selittäen syyksi liiallisen työn, lyhytsanainen, kuuma ja vaativa. Ja kun kaikki näin pingoittui, yhdessäolo tuli vain määräaikaisen tyydytyksen etsimiseksi ja entinen vapaa, huoleton olo toisen ajatusten vakoilemiseksi, silloin Liisa huomasi jo liian usein tuijottavansa yhteen paikkaan ja huokaavansa: »Voi hyvä isä, mitä minä teen!»

Silloin hän katkaisi kaiken. Muutenhan se teki kipeää ja hän itsekin ihmetteli päätöksensä lujuutta, mutta omatunto kuitenkin rauhoittui. Erkki kyllä usein murisi puhelimessa, kun Liisa ei sanonut joutavansa tapaamaan, mutta näkyi sitten ymmärtävän Liisan kiellon tarkoituksen, alkoi uskoa hänen päätöksensä voimaan ja lukuisten turhien yritysten jälkeen nolostui asian käänteestä ja lakkasi soittamasta. Pian sen jälkeen Liisa sairastui, ja niin he katosivat kokonaan toisiltaan.

»Erkki parka, ei meillä ole sen helpompaa nytkään!»

Puoli vuotta näkyy olevan liian lyhyt aika nuorelle naiselle ensimmäisten kokemusten unohtamiseen...

Sen Liisa myönsi vielä tänäkin aamuna, mutta kuitenkin juuri tänään hän ensimmäisen kerran uskoi senkin, että hän on pian pääsevä siitä muistosta ja että hän päästyään jälleen maailmaan ja elämään kykenee juurimaan itsestään pois kaiken sen ikävän muiston, millä kaunis ja herttainen kesä oli hukutettu ikävään talveen. Hänen ei tarvitsisi sitä ajatella enää; korkeintaan saattaisi Erkki omassa mielessään kerskua voittaneensa ja saaneensa hänet.

Aluksi oli Liisalla ollut kova tuska vapautua pitkäaikaisesta tottumuksesta. Väliin se poltti tuskana, hän puristi kädet nyrkkiin rintojen päälle ja koetti pidättäytyä tarttumasta puhelimen kuulotorveen. Ja kun hän viimein huomasi voittaneensa kaiken ja voivansa vaikka alkaa kaiken yhtä kirkkaana ja huolettomana kuin ensi kerrallakin Erkin kanssa, silloin kääntyi sairaus kaikkein pahimmaksi ja sen mukana tuli uusi huoli: köyhyys. Hän pelkäsi, että Erkki voisi tulla joskus tapaamaan yllättäen, näkisi, missä oloissa perhe oli, ja sitten taas häviäisi pettyen tai päinvastaisessa tapauksessa tuntisi iloa, että kaikki oli päättynyt juuri siten. Hän pelkäsi Erkin hakevan entistä siroa, hyvin pukeutunutta ja edustavaa naistaan ja sitten näkevänkin vain esikaupungin kurjimmassa huoneistossa asuvan ja rikkinäisen ja pinttyneen peitteen alla, hiestä tummuneiden lakanain välissä makaavan keltaihoisen entisen tyydyttäjänsä. Silloin voisi tuo mieskin kenties tulla jonkinlaiseen katumukseen ja saattaisi kuin armonlahjana lähettää hänelle jälkeenpäin viisikymmentä markkaa entisen yhdessäolon muistoksi...

Ei, sitä häpeää ei tulisi tapahtumaan! Hänen oli mitä pikimmin päästävä takaisin entiseen — ei loistavaan, mutta kuitenkin toisten veroiseen elämään, muutoin tässä iankaikkisesti surressa hänestä ei voisi tullakaan muuta kuin puolinälkäinen ja risainen riepu!

Liisa pyörähti kiivaasti ympäri, kiskoi yöpaidan päältään ja alkoi pukeutua. Nyt ainakin oli varmaa, ettei hän hellittäisi, ennenkuin saisi työtä vaikka piikana ja sadan markan palkalla.

* * * * *

Kamarista kuului mutinaa. Siellä olivat siis jo hereillä Liisan nuorempi veli, kahdeksantoistavuotias Tauno, ja tämän toveri ja talon vuokralainen, monttööri Vareinen, jonka Tauno vieraille tavallisesti esitti insinöörinä. Tauno itse oli henkisesti heiveröinen ja juureton miehenalku. Hän oli hiellä ja tuskalla selvinnyt pari vuotta sitten viidennestä luokasta, mennyt sitten puotipöydän taa, muutellut ja heittelehtinyt paikasta toiseen pysymättä kiinni yhdessäkään. Suurimman osan aikaansa hän kuitenkin oli paikatta — niinkuin nytkin — syytellen aina jälkeenpäin esimiehiään puolueellisuudesta ja työtovereitaan etuilemisesta. Sen vuoksi hänen oli muka mahdoton olla siinä ja siinä paikassa. Mutta äiti ja Liisa alkoivat vähitellen havaita, ettei syy ollut siellä, vaan pojassa itsessään, joka oli mahdoton tarttumaan lujin ottein mihinkään työhön. Hän vain kulki ympäri, ties' missä sakissa, mutta omien puheittensa mukaan kuitenkin urheilukentällä. Melkein joka ilta hän kyllä kehui taas tehneensä kauppoja, milloin vaihtaen kellon, valokuvauskoneen, vanhan talvipalttoon tai sitten myyden ne kokonaan. Ja joskus hänellä saattoi olla jätteenä hiukan rahaakin. Tavallisesti juuri silloin, kun vuokran tai muitten suurten maksujen jälkeen äiti oli aivan pennitön, tuli Tauno illalla hieman tärkeänä äidin luo ja tosissaan selitti itseltään liikenevän parikymmentä markkaa. Samalla hän sanoi, että hänellä oli hiukan toiveita saada huomenna uusi paikka, joten hän pian voisi maksaa äidille enemmänkin ruuastaan ja asunnostaan. Äitiä kyllä liikutti tämä lapsellinen huolenpito, varsinkin kun Tauno muuten kohteli äitiään hyvin ja koetti lohdutella sillä huomisella. Mutta vähitellen äidin usko siihen huomiseen katosi ja usko koko poikaan itseensäkin. Ja kun hän alkoi viittailla pojalle varmemmista ja säännöllisemmistä tuloista kuin kellokaupoista, selitti poika aina yhtä valoisana, että hän kyllä hoitaisi vielä omat osakkeensa ja korvaisi kaiken kaksinverroin takaisin. Ja niin ei toinen voinut kovin ankarin sanoin moittia häntä toimettomuudesta, vaan toivoi vieläkin. Ja Tauno pysyi hyvänä: kotona ollessaan tarjoutui aina hakemaan puut, jopa lakaisemaan lattiatkin. Eikä ollut siis ihme, jos äiti Liisan hyökkäillessä usein puolusteli poikaansa ja selitti tämän olevan hyvän miehenalun, tosin kyllä heikkoluonteisen. Liisan mielipide oli taas se, ettei Taunossa ollut ainesta edes pahaan, jos ei hyväänkään. Hän oli yksinkertaisesti niin tarmoton, ettei hänestä — ikävä kyllä — saisi edes paholaista, kun ei saanut enkeliäkään tekemälläkään.

Viikko sitten oli Tauno muutamana iltana kotiin saavuttuaan tuonut äidille parisataa markkaa, selittäen saaneensa väliaikaisen varastomiehen paikan jossakin ja ottaneensa jo viikon palkankin etukäteen. Sinä iltana oli tässä pienessä huoneistossa pieni toivonkipinä ja varsinkin sitä seuraavina päivinä, kun Tauno nousi aamuisin ylös muiden kanssa ja puuhakkaana läksi työhönsä.

Mutta kuinka ollakaan, oli äiti eilen, perjantaina, mennyt »Puisto»-kahvilasta ostamaan tupakkaa, kun ne olivat äkkiä loppuneet hänen pikkukaupastaan. Eikös Tauno istunutkin siellä kaikessa rauhassa vieraiden jätkämiesten kanssa korttia pelaamassa ja nähtävästi vielä maistaneena. Ensin hän koetti livahtaa piiloon, mutta selittikin sitten, että varastossa olivat äkkiä työt loppuneet nyt kesken päivän. Ja vasta illalla, kun tavaraa tulisi lisää, heidän oli määrä tehdä sisään sama aika. — Mutta äidin epäluulo oli herännyt, hän haki puhelinluettelosta, kyseli ja tiedusteli Taunon mainitsemaa liikettä — ja loppujen lopuksi selvisi, ettei sellaista ollut koko Helsingissä olemassakaan, tuskinpa vain koko maailmassakaan. Ja »Puisto»-kahvilan tarjoilijattarelta äiti kuuli, että Tauno oli istunut siellä kaikki muutkin päivät eikä vain eilisen. — Koko eilispäivään ei miekkosta ollut näkynyt, jotta Jenny-rouva olisi voinut ruveta keskustelemaan paikka-asiasta. Poika oli tullut vasta puolenyön jälkeen kotiin yhdessä Vareisen, tämän heidän vuokralaisensa kanssa. Mutta tänään hän ei kyllä totisesti pakoilisi koko päivää, sen oli Jenny-rouva päättänyt itsekseen.

Mutta asia oli niin, että Tauno oli istunut eilisen, kuten kaikki muutkin illat »Puistossa». Ja hänen ansionsa siellä olivat olleet samat kuin ennenkin: biljardissa hän voitti hieman, parille tuttavalle hän juoksi seuraavalta kadulta hakemassa puolikkaan kanisterin kummallekin, otti kymmenen markkaa hakupalkkaa, sillä se oli hänen taksansa, ja sai pari pientä ryyppyä kaupanpäällisiksi — sekin vanha tapa. Kun kahvilasta itsestään ei tarjoiltu sekoituksia, saattoi pojan päiväansio monesti tällä tavoin nousta useihin kymmeniin. Ainaisesta kahvilassa istumisestaan hän oli saanut tittelikseen kahvilalordi, vaikka häntä edessäpäin useimmiten sanottiinkin vain lordiksi. Ja kun kahvilanomistaja ei joko huomannut hänen välittäjäntointaan tai ei ollut sitä huomaavinaan, kun poika itse käyttäytyi siivosti ja piti aina yllä biljardia, ei omistaja tämän pienen edun takia tahtonutkaan ajaa häntä tiehensä.

Mutta eilen illalla oli viimeinkin tullut pieni kahakka: biljardihuoneessa oli juotu liikaa, joku oli pelannut väärin ja Tauno oikoi sitä. Toinen kimmastui ja haukkui poikaa työttömäksi ja rahattomaksi kahvilan loiseksi, jolla ei ollut muuta hommaa kuin istua siellä ja pyrkiä kotivävyksi. Vareinenkin, tämä heidän vuokralaisensa, oli puuttunut asiaan, ja rähäkkä kasvoi niin suureksi, jotta kaikki piti ajaa pellolle. Siitä olivat Vareinen ja Tauno saaneet uuden suunnitelman, joka heidän piti toteuttaa lähipäivinä. Mutta vielä nyt aamullakaan he eivät tietäneet, että tuo heidän suunnitelmansa menisi myttyyn jo tänään.